Kirjastojen rooli uskontojen ja kulttuurien välisessä dialogissa

Pariisissa juhlittiin 25.8. kaupungin miehityksestä vapauttamisen 70. vuosipäivää. Samana päivänä alkoi kaksipäiväinen kokous teemasta Kirjastot, kulttuurien ja uskontojen välisen dialogin kivijalka: Historia, nykyisyys, tulevaisuus (Les bibliothèques, socle du dialogue des cultures et des religions: Histoire, présent, avenir). Järjestäjänä oli Pariisin katolinen instituutti (Institut catholique de Paris; ICP), jonka kirjaston pitkäaikainen johtaja Odile Dupont on tehnyt merkittävää työtä hankkeen edistämiseksi sekä teologisten kirjastojen parissa että IFLAssa.

Kristillinen teologia on ollut aina avoin vieraiden uskontojen kohtaamiselle, vaikka uskontodialogista sanan modernissa merkityksessä on ennen 1900-lukua ollut kysymys vain harvoin. Varsinkin viime vuosisadan sotien jälkeisenä aikana sekä teologian että kirkkojen parissa aidosta uskontodialogista muiden uskontojen ja kulttuurien kanssa on tullut keskeinen haaste. Ei ole sattuma, että tarve uudenlaiseen uskontojen kohtaamiseen on kasvanut juuri kristityissä länsimaissa. Tuhoisien sotien jälkeinen demokratia ja pluralismi, kolonialismin lopullinen päättyminen ja oman uskonnon syvä kriisi eivät yksin riitä selittämään tätä kehitystä. Siihen liittyvät myös uskonnollisen pluralismin räjähdysmäinen kasvu sekä teologisen tutkimuksen muutos, jota myöhempinä aikoina saatetaan kuvata jopa radikaaliksi.

Thierry-Marie Courau korosti avauspuheenvuorossaan uskontodialogin keskeisiä arvoja. Meidän tulee kuunnella ja pyrkiä ymmärtämään, lukea ja tutkia tekstejä, pyrkiä toisen tasavertaiseen kohtaamiseen, vuorovaikutuksellisuuteen. Uskontojen ja kulttuurien erilaiset teologiset kirjastot tarjoavat edellytykset, mahdollisuuden ja lähtökohdan kaikkeen tähän; ne ovat rauhanomainen tila, jossa kohtaaminen voi tapahtua.

Poimin kokouksen esityksistä oman kirjastomme kannalta kiinnostavimman aineiston, mikä ei tee oikeutta aiheen moniulotteisuudelle.

Läntisen Euroopan teologisten kirjastojen ydinongelma

Fabienne Henryot Lausannen yliopiston kirjastosta kuvasi oman kirjastonsa muutoksen avulla akateemisen teologian siirtymistä teologiasta uskonnon, uskontojen ja uskonnollisuuden tutkimukseen. Lausannen yliopistossa teologian opetus vapautui kirkollisesta sidoksesta jo vuonna 1837. Suuret muutokset tapahtuivat kuitenkin 1960-luvulta alkaen, kun kriittinen raamatuntutkimus sekä kurssit sosiologiasta, psykologiasta ja antropologiasta saavat opetuksessa pysyvän jalansijan. 1990-luvulla teologian ja uskontotieteen opetus joutuvat kriisiin, kun opiskelijoiden määrä laskee. Ratkaisuksi kehitetään räätälöityjä palveluja kirkolle ja muille tiedekunnille. Samalla uskontotieteen asema oppiaineena nousi. Tämä johti 2000-luvun alussa jyrkkään kriisiin, kun uskontotiede määritteli itsensä entistä selvemmin teologiaa vastaan. Uudesta tilanteesta hyötyivät ennen kaikkea kriittinen raamatuntutkimus, joka liittyi Lähi-idän uskontojen juurien tutkimukseen, sekä uskontososiologia ja modernien uskonnollisten ilmiöiden tutkimus.

Tämä kehitys näkyy selvästi Lausannen yliopiston kirjaston tilanteessa. Teologian kirjat vievät 9 % yliopiston kirjaston hyllytilasta, vaikka sen käyttäjät edustavat alle yhtä prosenttia kaikista yliopiston kirjaston kuluttajista. Tämä vaikuttaa hitaasti mutta varmasti teologisen kirjaston kokoelmiin ja sen kokoelmapolitiikkaan. Vuonna 2012 teologisen kirjallisuuden osa-alueiden luokitusta supistettiin kuudesta kolmeen samalla kun uskontososiologian luokitusta yksityiskohtaistettiin. Perinteisen teologian kokoelmat ovat kehittyneet kaikessa rauhassa ajan kuluessa, mutta uskontotieteen kokoelmat ovat vanhentuneet ja vaativat jatkuvaa uudistamista. Tämä kaikki on lisännyt paineita järjestää uudelleen teologian ja siihen liittyvien muiden tieteenalojen kokoelmia.

Kirjastojen rooli uskontodialogin ydinalueilla

Uskontojen ja kulttuurien välisen dialogin kannalta merkittävät kirjastot sijaitsevat usein maantieteellisissä solmukohdissa. Hyvänä esimerkkinä oli esillä Marokon Rabatissa sijaitseva kristillisten kirkkojen vuonna 2012 perustama Teologian ekumeeninen instituutti (Institut oecuménique de théologie; Al Mowafaqa), jonka löytää virtuaalisesti Internet-osoitteesta www.almowafaqa.com. Sen nimenomaisena tarkoituksena on valmentaa lännen kristillisten kirkkojen edustajia uskontojen ja kulttuurien väliseen dialogiin. Instituutin kirjaston lähtökohtana on Rabatin katolisen hiippakunnan kirjasto, joka perustettiin 1981. Uuden kirjaston kokoelmia sekä siellä tehtävää elektronista dokumentaatiota kehitetään vähitellen palvelemaan uskontojen ja kulttuurien kohtaamista. Instituutti järjestää myös konferensseja ja muita tapahtumia. Islamin hallitsemassa maailmassa tällainen instituutio on poikkeuksellinen.

Cindy S. Lu esitelmöi kiinnostavasti Kiinan tilanteesta. Kiinan vainotuille kristityille vuosi 1982 merkitsi tärkeää käännettä. Kirkot saivat avata ovensa, ainakin periaatteessa, vaikka paikalliset olosuhteet vaikuttivat edelleen huomattavasti kristittyjen elämään. Vuoden 2014 alussa kristinuskon näkyviä tunnuksia on määrätty poistettaviksi kirkkojen huomattavan menestyksen vuoksi; joitakin vastarakennettuja kirkkoja on purettu kokonaan. Eikä ihme: on ennustettu, että Kiinasta on tulossa maailman suurin kristitty maa. Laskelmien mukaan Kiinassa on virallisesti 26 miljoonaa protestanttista ja 12 miljoonaa katolilaista kristittyä. Protestanteilla on 22 virallista seminaaria, katolisella kirkolla niitä on 24. Näiden seminaarien kirjastotoiminta on kuitenkin heikkoa ja budjetti hyvin rajallinen.

Viralliset kirkot seminaareineen ovat kuitenkin jäävuoren huippu. Maanalaiset kirkot kasvavat ja ovat motivoituneita toimimaan. Laskelmien mukaan Kiinassa on peräti 80 miljoonaa jäsentä maanalaisissa protestanttisissa kirkoissa ja maanalaisissa katolilaisissa kirkoissa on 10 miljoonaa jäsentä. Nämä kirkot sijaitsevat joko syrjäseuduilla, jossa niitä ei välitetä vainota, tai suurten kaupunkien liikekeskuksissa, joissa niitä pystytään ylläpitämään liikeyritysten naapureina. Näitäkään ei yritetä erityisesti vainota; viranomaisille on olennaista, että kirkot eivät vaikuta näkyvinä julkisina instituutioina. Protestanttisten yhteisöjen seminaarien lukua on protestanttien osalta mahdoton arvioida. Roomalaiskatolisia katolisia seminaareja on kymmenen. Näiden seminaarien kirjastot ovat kiinnostavassa tilanteessa. Ne saavat runsaasti kirjoja Yhdysvalloista ja Kaakkois-Aasiasta, etenkin Hong Kongista. Innostusta näissä kristillisissä kasvun keskuksissa riittää, mutta maanalaisten seminaarikirjastojen resurssit ovat riittämättömät. Kirjat jäävät luetteloimatta, henkilökunnalla ole koulutusta, ja Internetin käytössä on toistuvia hankaluuksia – tai se on täysin mahdotonta. Tästä syystä teologiset seminaarit Hong Kongissa ja Taiwanissa ovat avainasemassa maanalaisten seminaarien väen koulutuksessa. Hong Kongin luterilainen seminaari, jossa on työskennellyt suomalaisiakin teologeja, on yksi näistä solmukohdista. Niillä on myös olennainen rooli uskontodialogiin liittyvän aineiston kokoamisessa ja kiinalaisten teologien valmentamisessa ei-kristillisten kulttuurien kohtaamiseen. Kiinalaisten teologien koulutuksessa kaivataan kipeästi kiinankielistä aineistoa, koska näiden englannin taito on usein heikko.

Uskontojen kulttuuriperinnön vaaliminen

IFLAn konservointiprojektien palveluksessa Alankomaissa työskentelevä Julia Brungs esitteli työnsä kohteita ja tavoitteita. Kirjallisen kulttuuriperinnön säilyttäminen on kuulunut IFLAn ohjelmaan jo 1980-luvulta alkaen. Tätä palvelee erityisesti Preservation and Conservation Section, ja IFLAlla on 13 projektia palvelevaa keskusta. Säilyttämishankkeissa ovat etusijalla luonnonkatastrofien ja aseellisten konfliktien vaivaamat alueet. Olennaista on myös aineistojen digitointi, jota edistetään yhteistyöprojektissa UNESCOn, paikallisten hallitusten ja muiden yhteisöjen kanssa.

Otto Lankhorst esitelmöi kirjastojen sulkemisesta ja yhdistämisestä Alankomaissa. Lankhorst on sekä seurannut tätä prosessia että vaikuttanut siihen ratkaisevasti, sillä hän johtaa Sint Agathassa sijaitsevan Alankomaiden luostariperinnön kokoelmaa ja säätiötä. Reformoiduissa Alankomaissa luostarikirjastojen kohtalona oli luostarien tuhoamisen myötä tulla liitetyiksi yliopistollisiin kirjastoihin. 1800-luvun puolivälissä luostarielämä elpyi jälleen, mutta ajan kuluessa ja etenkin 1960-luvulta alkaen yhteiskunnan sekularisoituminen vaikutti myös luostareihin, joita alettiin uudelleen sulkea munkkien ja nunnien puutteen vuoksi. 1980-luvulta alkaen luostarien arvokkaan kulttuuriperinnön säilyttäminen on koettu keskeiseksi tavoitteeksi. Vuonna 1989 perustettiin Alankomaiden luostariarkistojen palvelukeskus (Dienstencentrum Kloosterarchieven in Nederland), josta vuonna 2002 luotiin Lankhorstin nyt jo kymmenen vuoden ajan johtama keskus. Sen rahoitus on turvattu vielä 20 vuodeksi eteenpäin. Työtä on paljon, aina aineiston arvioimisesta ja valikoinnista luetteloimiseen, konservointiin ja kokoelmien hoitamiseen saakka.

Teksti:

Matti Myllykoski
johtava tietoasiantuntija

Kuva:

icp.fr

Leave a Reply

Your email address will not be published.