Kolumni: Imago Designing

 

Kuljemme kohti Uutta uljasta kirjastoa (UUK). On ollut asialla oikein arkkitehteja, ja palveluja on disainattu. Mutta huomaamatta on jäänyt, että kirjastovirkailijan (nyk. työsopimussuhteisen kirjastotyöntekijän) imagossa jos missä on ns. kehittämistarpeita.

Perusteellisimmin kirjastovirkailijan imagoa on käsitellyt Erno Paasilinna satiirissaan Kirjallisuuden ongelmia (kokoelmassa Synnyinmaan muistot, 1973). Paasilinnan määritelmän mukaan kirjastonhoitaja on neiti, joka on vetänyt langan yksiöönsä, ettei eksy ulkona.  Neidillä on silmät poikittain, sillä hän lukee kirjojen selkämyksiä kävellessään. Kuukautisia hänellä ei ole, eikä hän käy uimassa.

Kirjastonhoitajan ura huipentuu Paasilinnan kuvauksessa melko vaatimattomasti: ”Joskus kuuluu kolahdus ja pitkä neiti kaatuu lattialle: henki pois. Hänessä ei ole verta niin paljon että voisi kuolemansyyn todeta.”

Paasilinnan satiirin neiti edustaa kirjastovirkailijan imagon nössöintä laitaa. Toinen, yhtä yleinen stereotypia on ikääntynyt, äreä nutturapää, joka pilkuntarkoilla säännöillään pelästyttää Harald Hirmuisenkin.

Kyllä jotain tarttis tehdä. Kyllä imagomme pitäisi olla dynaamisempi ja mediaseksikkäämpi.

Ehkä voisimme kokeilla urheilun brändäävää voimaa. Perustetaan jääkiekkojoukkue Unioninkadun Oilers, rugby-seura Kaisa’s Mighty Tigers, karateseura KKK (Kampuksen karateklubi), judoseura Kai-sa ippon ja aikidoseura Kaisa-ki aikikai.

Urheilu vaatii kyllä hikeä (aina), verta (toisinaan) ja kyyneleitä (joskus). Lisäksi siinä on vaarana, että käy niin kuin Suomen maajoukkueelle Daegussa.

Ehkä siis turvaudumme helpompaan ja trendikkäämpään imagonrakentamisen tapaan: muutetaan nimikkeitämme. Kun asiakas saapuu asiakasrajapinnalle, hän havaitsee, että päivystämässä istuu Personal  Informer. Hyllyjen välissä kulkee kärrynsä kanssa Logistic Manager, ja taaempana on ovi, jonka takana istuu Senior Information Manager. Joskus saattaa nähdä, miten Head of Human Sources kiiruhtaa kokoukseensa.

Mielenkiintoiseksi brändin tekee vasta jokin erityinen särmä. Nimike- ja ravintoketjumme huipulla olkoon siis Capo di tutti capi (nyk. ylikirjastonhoitaja). Se tuo mukaan tuulahduksen maailman tehokkaimmasta organisaatiosta, jossa päätöksistä ei tarvitse jaanata tuntitolkulla. Herkimmillä lyövät polvet setsuuria jo siinä vaiheessa, kun he huomaavat saaneensa kirjeen hallintorakennuksesta.

Espoon Emmasta tiensä yliopistolle raivannut Elvi T. on hieno esimerkki  (palkankorotuksia) vaatimattomasta puurtajasta, jollainen on varmaan myös hänen luojansa,  joku Espoon Unicefin vapaaehtoisista nukentekijöistä.

Kirjoittaja

Lasse Koskela
Executive Human Knowledge Specialist

Keskustakampuksen kirjasto
Helsingin yliopiston kirjasto

One thought on “Kolumni: Imago Designing

  1. Henkilökohtaisesti olen mieltä, että eniten hallaa kirjastoammattilaisen imagolle läntisessä kulttuuripiirissä on aiheuttanut elokuvaohjaaja Frank Capra. Hänen klassikkoelokuvaansa It’s a Wonderful Life (1946) näytetään suomalaisissakin olohuoneissa jokaikinen joulu. Pohjois-Amerikassa elokuva on keskeinen jouluperinne.

    Kaikki elokuvan nähneet muistanevat, että keskushenkilön yrittäessä riistää itseltään epätoivon hetkellä hengen, apuun säntää enkeli, joka näyttää tälle, minkälainen maailma olisi ollut, ettei päähenkilöä koskaan olisi ollutkaan. Tällöin käy ilmi, että ellei päähenkilö olisi syntynyt, olisi hänen vaimonsa – jumalaisen kaunis, suuren lapsikatraan onnellinen äitihahmo (filmitähti Donna Reed) – jäänyt naimattomaksi. Vanhapiika-parka olisi pukeutunut hiirimäisesti, käyttänyt silmälaseja, vetänyt tukan tiukalle nutturalle, säikkynyt kaikkea itseään lähestyvää – ja hoitanut tunnollisesti paikkakunnan sivukirjastoa.

    Koska Capran elokuvaa on katsottu jo yli 65 vuotta, ja sen näkevät kymmenet miljonaat ihmiset joka vuosi, tarvitsisi kirjastoammattikunta jo melkoisen mittavaa vastamainoskampanjaa kumotakseen ne vaikutukset, jotka Capra on onnistunut läntisen kulttuuripiirin piilotajuntaan kaivertamaan.

Leave a Reply

Your email address will not be published.