Pakina: Pieni suuri pelisääntö

Pari sanaa kohtaamisen kauneudesta ja vaikeudesta

Hämäläiseen pirttiin astuu vieras mies ”hyvää päivää” lausuen.  Tunnit kuluvat. Viimein talon isäntä vastaa ”kirvesvartta.”. Monelle tuttu tarina, joka lienee jo kauan sitten syntyessään vahvasti kärjistetty. Rauhallisia rehellisiä, vähäpuheisia, ehkä vähän vaikeasti kohdattaviakin. Sellaisina me suomalaiset tunnistamme nykyäänkin.

Moni on kokenut seuraavan tilanteen: vastaan kävelee tutun näköinen ihminen, jota vaistomaisesti tervehtii. Mutta voi nolous, moka tuli, vastaankävelijä olikin tuiki tuntematon. Miksi on niin noloa tervehtiä tuntematonta, vaikka puolitutun ohittaminen moikkaamatta ei aiheuta suurempia tunnemyllerryksiä? Äskettäin lomaillessani Lapin laduilla joka toinen vastaantulija hymyili iloisen näköisenä ja tervehti. Mietin mistä on peräisin tämä kirjoittamaton latuetiketti, jota sovelletaan vain suotuisissa lomaolosuhteissa? Skotlannin Ylämaan pienissä kylissä vieraillessani huomasin, että jokaista tuttua ja tuntematonta tervehditään.  Pari vuotta sitten Ranskassa pysähdyin kysymään tietä vastaantulevalta maalaismieheltä. Aloitin (tietenkin huolellisesti valmistellun) lauseeni sanomalla ”Bonjour”.  Yllätyin kun mies tarttui käteeni, kohotti lippalakkiaan ja kohteliaasti kumartaen lausui: ”Bonjour, madame.”  Sitten vasta pääsin esittämään kysymykseni.

Näin varmaan meilläkin toimittiin joskus. 7-vuotiaana koululaisena minulla oli vääjäämätön tieto, että poliiseille pitää aina sanoa päivää. Ja varmuuden vuoksi oikein niiauksen kanssa!  Levitin myös innokkaasti tätä käyttäytymissääntöä varmana tietona ikätovereilleni. Kesti aikansa ennen kuin havaitsin, ettei tapa ollutkaan yleisessä käytössä.

Tiedän; tämä aihe on ärsyttävän loppuunkaluttu, eivätkä asiat taivastelemalla muutu. En halua profiloitua joksikin viime vuosituhannen ”nami-nami” -ilmiön lähettilääksi tai etusormi pystyssä opettavaksi besserwisseriksi. En myöskään kadehdi mannermaisia poskisuudelmia, puhumattakaan entisen itäblokin johtajien tervehtimistavoista.  En vain malta olla ajattelematta ääneen, koska törmäämme kaikki tähän ilmiöön päivittäin. Työpaikassa, jossa on paljon muitakin toimijoita kuin omat työkaverit, tutunnäköisiä kasvoja kohdataan koko ajan, mutta tervehtiminen tai silmiin katsominen unohtuu usein. Emmehän ”tunne” toisiamme, tiedä toistemme nimiä, emme istu samassa työryhmässä, meitä ei ole esitelty. Aloitteellisuus kuitenkin kannattaa, sillä kahden kohtaavan välillä toisen täytyy olla se ensimmäinen jäänmurtaja.

Ujot

Hymyilevässä ihmisessä saattaa perinteisessä työkulttuurissamme olla jotain epäilyttävää ja kevytmielistä. Ehkä sellainen ei ota töitäänkään tosissaan!  (Onneksi sentään useimmissa kahvihuoneissa nauretaan paljon ja usein.) Varmasti myös uudet työnteon mallit tulevat romuttamaan ryppyotsaista puurtamista.  Joskus käy Unisportin zumba-ohjaajia vähän sääliksi.  He kun yrittävät niin innoissaan saada meitä totisia suorittajia ottamaan iloisesti ja rennosti, mutta liian usein porukka raataa liikesarjojensa kiemuroissa mokaamista peläten. Virheiden välttämisen kulttuuri on jo alakoulussa sisäistetty.  Tunteita tutkivat tietävät, että hymyily lisää ja vahvistaa onnellisuuden tunnetta. Jopa hymyn jäljitteleminen, suupielten ylös nostaminen, vaikuttaa aivokemiaamme ja saa tutkijoiden mukaan hyvänolon tunteen lisääntymään!

En tarkoita, että meidän pitäisi hangonkekseinä päiviämme viettää. Jokainen toimii tietenkin peruspersoonansa mukaan ja huonommat päivät murheineen pitää ottaa vastaan ja sallia. Tästä näkökulmasta toisen ääripään kulttuurissa, Yhdysvalloissa, minulta kysyttiin usein olenko surullinen, vaivaako minua joku asia, kun en hymyillyt taukoamatta.  Se tuntui alkuun kiusalliselta, mutta opin nopeasti ”oikean” mallin. Hymy voi olla myös naamio, jonka taakse kätketään tunteita ja näin vältetään tungettelevia kysymyksiä.

Tavoitteena olkoon omaan tyyliin soveltuva luonteva lähestyminen kaikessa kanssakäymisessä. Meitä on pian yli 150 osin toisilleen tuntematonta henkilöä Kaisa-talon uusien seinien sisällä. Jokaista ei voi oppia oikeasti tuntemaan, mutta pienin askelin voi aloittaa. Ihan ensin vaikka sanomalla ”tuntemattomalle” reilusti hei. Toisen ihmisen kohtaamisessa on suuri osa elämän mielekkyyttä ja merkitystä.

Kirjoittaja

Leena Nordman
Kirjastosihteeri
Viikin kampuskirjasto

Kuva

Helena Hiltunen
Verkkotoimittaja

Mervi Ahola
Tampereen yliopisto

Leave a Reply

Your email address will not be published.