Samanlaiset kengät

Meistä on Kaisan kanssa julkaistu Signumissa  kuva, jossa istumme eräiden kollegoiden kanssa penkillä Lontoossa . Kaisalla ja minulla on jaloissamme samanlaiset kengät. Kuva on otettu joulukuussa 2007 valtakunnallisen informaatiolukutaitohankkeen lopuksi järjestetyllä tutustumismatkalla, jonka tarkoituksena oli perehtyä ja etsiä kehittämismalleja Englannin ja Skotlannin kirjastojen informaatiolukutaidon opetukseen. Molemmilla on mustat Eccot, oikeat kirjastonaisen järkevät nauhakengät. (Kts.viite )

Myöhemminkin tuo kuva on usein palannut mieleeni Kaisaa ajatellessani. Meillä on todellakin samanlaiset kengät, jotka symboloivat suhtautumistamme työhön ja tavoitteisiin. Näkemyksemme monissa asioissa saattavat olla erilaisia, ja tapa pyrkiä samaankin päämäärään on joskus ollut hyvin erilainen. Päämääräkin on saattanut eri aikoina olla erilainen. Pohjalta on kuitenkin löytynyt samanlainen intohimoinen suhtautuminen kirjastotyöhön, kirjastoalan arvostus ja halu uudistaa.  Ja halu katsoa asioita omia ympyröitä laajemmin.

Teimme Kaisan kanssa Helsingin yliopistossa työuraa yli kolmekymmentä vuotta, joskus  lähellä toisiamme, joskus kauempana.  Olen koko tuttavuutemme ajan ollut hyvin tietoinen, ja  myös vaikuttunut, Kaisan ideoista ja toiminnasta.  Tutustuin Kaisaan 1980-luvun alussa, jolloin hän toimi Teologisen tiedekunnan kirjastossa luetteloijana.  Itse työskentelin silloisen Helsingin yliopiston kirjaston (nyk. Kansalliskirjasto) bibliografisella osastolla kausijulkaisujen luetteloinnin esimiehenä. Kaisa tuli keskustelemaan kausijulkaisujen luettelointisääntöihin liittyvistä ongelmista , joita oli kohdannut teologisen aineiston käsittelyssä.  ”Napakka nainen, osaa esittää hankaliakin kysymyksiä”, ajattelin.

Kaisan suuri rakkaus yliopistoon ja tieteentekijän suhde tiedeyhteisöön herättävät minussa ihailua. Hän veti meidät tiedekuntakirjastojen johtajat mukaan yliopistohallintoon, ja sitä kautta kohti yliopiston kirjastolaitoksen yhtenäisyyttä samaan aikaan kun me rakensimme kukin tahollamme tiedekuntiemme kanssa tulevaisuuden yliopistoa.  Minun, kuten Kaisankin, kengät vetivät kuitenkin jo varhaisessa vaiheessa kohti suurempaa yhtenäistä kirjastokokonaisuutta.

Toimiessani Suomen tieteellisen kirjastoseuran puheenjohtajana törmäsin usein tarpeeseen nähdä Helsingin yliopiston kirjastolaitos valtakunnallisesti ja kansainvälisesti näkyvänä kokonaisuutena, joka palvelee tiedeyhteisöä ja muita käyttäjiä tehokkaasti rahatilanteesta riippumatta.  Näin kirjastoissa paljon hukkaan menevää osaamista, jota ei pystytty hyödyntämään pienemmissä yksiköissä riittävästi.  Tiedekuntakirjasto, jossa palvelin, oli innostava työpaikka, jossa kehittämistyö oli mahdollista. On kuitenkin pakko todeta, että budjetin vuosittainen tasapainottomuus ja suora riippuminen tiedekunnan kulloisestakin tuloksesta oli tavattoman raskasta.

Kaisa näki ehkä vastaavan kehityksen oman kirjastonsa lähtökohdista.  Hän ryhtyi tarmokkaasti kehittämään kirjastolaitosta kohti 2000 -lukua, jolla näytti olevan tarjottavanaan yhä tiukentuvaa taloutta ja uhkaavia säästövelvoitteita.  Kehitysyötä tehtiin yhdessä kampuskirjastojen, Opiskelijakirjaston  ja tiedekuntakirjastojen kanssa.  Kirjastojen johtajat olivat avainasemassa, ja yhteinen suunta löytyi haparoiden, mutta kuitenkin järkevin perustein.  Pienet naistenkengät Kaisan jalassa ottivat suuria askeleita ja pian taas huomasin kulkevani hänen kanssaan samanlaisissa kengissä kohti tulevaisuutta.


22.5.2013  Kaisa sai Suomen tieteellisen kirjastoseuran mitalin puheenjohtaja  Kimmo Tuomiselta

Olin Opiskelijakirjaston johtokunnan jäsen siitä asti kun siitä tuli Helsingin yliopiston erillislaitos aina siihen asti kun se siirtyi uuden  yliopistokirjaston osaksi. Kaisan ollessa Opiskelijakirjaston johtajana opin tuntemaan hänen tapansa johtaa omaa kirjastoaan. Kokoukset venyivät joskus pitkiksi, mutta niissä jokaisella oli mahdollisuus tuoda esille mielipiteensä. Hän piti huolta siitä, että Opiskelijakirjaston toiminta tuli tutuksi kaikille johtokunnan jäsenille, myös opiskelijoille, joista Kaisa kantoi erityistä huolta.  Hän halusi aina kuulla eri käyttäjäryhmien mielipiteet ja keskustella niistä.  Sama perinpohjaisuus ja joskus liiankin pitkälle menevä laaja-alaisuus leimasivat Kaisan osallistumista ja johtamista myös myöhemmissä kirjaston kehittämiseen liittyvissä työryhmissä.  Kaisan seurassa kuitenkin sain mielestäni ääneni kuuluviin, vaikka puheliaina itäsuomalaisina joskus varsinkin yksityisissä keskusteluissa eksyimme molemmat sivupoluille.

Työskentelin läheisesti Kaisan kanssa useaan otteeseen hiukan tavallisesta arkityöstä poikkeavissa tehtävissä, mm. informaatiolukutaidon valtakunnallisessa hallinnoinnissa. Tapasimme myös muutamilla IFLAn  konferenssimatkoilla, ainakin Glasgowissa ja Puerto Ricossa. Kun syksyllä 2009 valmisteltiin Helsingin yliopiston kirjaston henkilöstösuunnittelua, tuli minulle sopiva aika jäädä eläkkeelle virastani Käyttäytymistieteellisen tiedekunnan kirjastosta.  Halusin ennen joulua vielä käydä hyvästelemässä Kaisan ja toivottamassa haikein mielin onnea uudelle kirjastolle.  Minulla oli tyhjä ”tässäkö tämä nyt oli” –tunnelma.  Aivan leikilläni sanoin Kaisalle, että jos uudessa kirjastossa tarvitaan hyllyttäjää tai muuta apua, olisin käytettävissä.  Kaisa katsoi minua veikeästi hymyillen ja sanoi: ”Mitäs ajattelet jos menisit Helsingissä pidettävän IFLA -konferenssin kansalliseen komiteaan, kun itse en voi siihen mennä oman kirjastomme tässä vaiheessa? En ehtisi  paneutua riittävästi, ja samallahan voisit perehdyttää  henkilöstöämme IFLA -asioihin.” Yritin säilyttää hillityn ja hallitun käytöksen sen aikaa kun sovimme projektityöstä, mutta kun kävelin alas Fabianinkatua kohti Minervaa, melkein tanssin kadulla ilosta.  Projektin aikana teimme Kaisan kanssa aika tiiviisti yhteistyötä ja lopputulos oli kirjaston kannalta mielestäni hyvä. Me näyimme ja kuuluimme kansainvälisesti ja kansallisesti ja vahvistimme asemaamme kirjastomaailmassa ja hyvin suuri joukko henkilökunnasta oli jollakin tavalla mukana konferenssissa.

Kevätkokouksessa 2013 Suomen tieteellinen kirjastoseura palkitsi Kaisan kahden muun eläkkeelle siirtyvän kirjastonjohtajan kanssa mitalilla.   Kiitospuheessaan Kaisa iloitsi siitä että kirjastomme henkilöstöä on mukana myös seuran toiminnassa, sen hallituksessa ja työryhmissä entistä näkyvämmin.
Kuulin että Kaisa aikoo jatkaa ”KEVA* -stipendillä”  tutkimustyötä .  Me muutamat eläkeläiskonkarit kutsuimme hänet etukäteen perehdytystilaisuuteen, jossa annoimme hänelle hyviä neuvoja siitä, mitä kaikkea hänen on osattava uudessa KEVA -roolissaan.  Jatkossa tulen toimittamaan Sinulle Kaisa hakemuskaavakkeet KEVA –klubiin, josta sait esimakua  viime keskiviikkona meiltä muilta jäseniltä. Luvassa on kulttuuria, matkoja, lounaita, ja pitkä opintoputki kaikkeen eläkkeellä olemiseen.

Kiitos Kaisa monesta yhteisestä hauskasta ja vakavasta hetkestä ja tervetuloa meidän eläkeläisten iloiseen joukkoon!

Teksti

Tuula Ruhanen
Emerita kirjastonjohtaja

Kuvat

Tuula Ruhanen
123.com

 

Viite :  Saarti, Jarmo… & al., Brittiläisen informaatiolukutaidon lähteillä
– Signum 2008, 1.
*KEVA = Kuntien eläkevakuutus, jonka kautta saamme eläkkeemme.