Vakosamettihousuinen mies kääntää takavasemmalle

Esko Rahikainen on pidetty mies, pidetty ja arvostettu. Mukavan hepun maineessa. Eskoa voi kuvailla monella määreellä: päätoimittaja, asiantuntija, tutkija, laulujen tekijä, kääntäjä, poliitikko, vitsinheittäjä, moniosaaja…

Maaliskuussa 1974 kirjastoalalle ponnistanut herra ei suunnitellut uraa kirjastossa. Niin pääsi vain käymään. Sisko kehotti lukemaan.

Kansakoulun lapsi päätyi monen mutkan kautta Helsingin yliopiston kirjaston (myöh. Kansalliskirjasto) lukusalipäivystäjäksi, josta ura urkeni nykyiseen pestiin saakka.

Esko Rahikainen
Esko Rahikainen työhuoneessaan

– Silloin kirjasto oli aivan erilainen paikka. Se oli kirjasto vanhassa mielessä. Salit olivat täynnä tutkijoita ja vanha professorikunta kävi kirjastossa päivittäin.

Nyt tilanne on varsin toinen.

– Digitaalinen maailma on faktisesti siirtänyt tarpeen tulla kirjastoon.

Kirjastolaitos on Rahikaisen mielestä tehnyt kaiken voitavansa, kirjasto voi olla Internetin kautta kaikkialla. Mutta kaikkialla ovat myös mainostajat, viihde ja raha. Kirjaston viesti, tieto ja kokoelmat eivät enää riitä esillä olemisen syyksi. Se turhauttaa Rahikaista.

– Media on paska, hän toteaa ykskantaan.

– No ei tietysti kokonaan, hän vetää hieman takaisin.

”Hän oli yleisesti ottaen aina onnellinen työpaikallaan”

Tylsimmiksi tilanteiksi työelämässä Rahikainen nimeää kehityskeskustelut, joissa ihmisiä ja heidän työsuorituksiaan arvottaa pahimmassa tapauksessa täysin vieras ihminen, joka ei tiedä itse työstä saati sen tekijästä yhtään mitään.

– Jos johto on pätevää, silloin kaikilla on järkevää tekemistä, työntekijät ovat motivoituneita ja talon henki paranee aivan itsestään. Jos aletaan keskustella liikaa vasarasta, koko talo jää rakentamatta, hän puhahtaa.

Työuran haastavimpana tilanteena Rahikainen pitää kirjastokierroksien vetämistä ruotsiksi. Ruotsin puhuminen on ollut aina hänelle koitos. Hän epäilee kuitenkin pellenluonteensa pelastaneen pinteestä.
Esko Rahikainen ei laske itseään ujojen kastiin.

Esko kokee työpaikkansa mitä parhaimmaksi, ”hemmetin kiva”, niin kuin hän itse luonnehtii. Talo on täynnä ystäviä.

Oma sisäinen taide ja tiede

Rahikaisen vahva ote kaikilla kulttuurintuotannon saroilla herättää kunnioitusta. Työväenopistojen filosofiankurssien penkkejä kuluttaneet vanhemmat antoivat hyvät lähtökohdat luoda, mutta suurimmaksi syyksi työteliääseen kunnollisuuteensa Rahikainen nimeää partion.

– Se kehitti nokkelaksi ja sieltä sai perhanan hyviä kavereita. Oli urheilukilpailuja, partiotaitokilpailuja, kokouksia, musisointia ja oleskelua metsässä.
Tapiolan Eräpojat oli erinomainen ympäristö kasvaa, hän analysoi.

Esko Rahikaisen elämän kolme sankaria ovat Jeesus Nasaretilainen, Aleksisi Kivi ja Anton Tsehov. Heidät hän kiinnittäisi lentopallojengiinsä siltä istumalta.

Aleksis Kivi on ollut Rahikaisen intohimo vuosia. Hän on julkaissut viisi kirjaa hänestä ja tutkinut miehen elämää ja tuotantoa.

– Olen syntynyt Aleksis Kiven päivänä ja kutsumanimeni olen saanut Nummisuutareiden Eskon mukaan, kun taas toinen nimeni, Uolevi, tulee Elinan surma– teoksesta, Esko nauraa.

Kuka nimeää lapsensa tällaisilla nimillä!?  Teatterifriikki äiti, sepä se.

Täysi palo roihahti liekkeihin silkasta totuuden etsimisestä ja Kivestä kirjoitettujen väitteiden oikaisemisesta. 1980 Esko julkaisi ensimmäisen opuksensa, joka sai hyvän vastaanoton, joka poiki lisää työtä Kiven ja muiden historiallisten hahmojen seurassa.

Kuuntele Eskon mietteitä Aleksis Kivestä

Tulevaisuuden suunnitelmia ja näkymiä

Rahikainen on puhunut itselleen luvan myllätä Kansalliskirjaston arkistoja eläkepäivinään. Hän siirtyy tiskin toiselle puolelle tutkijaksi.

– Mihinkä tässä nyt jään, töitä jatkan, kirjoitan ja nuuskin arkistoja, teen tutkimusta. Minua kiinnostavat hyvät tyypit, unohdetut ihmiset, mielenkiintoiset tavalliset ihmiset ja heidän kohtalonsa.

Puhe kääntyy Eskosta kirjaston tulevaisuuteen.

– Kansalliskirjaston kaltaiset laitokset kulkevat eteenpäin kuin öljytankkeri, keleistä riippumatta. Mikään ei sitä instituutiota nujerra ja jos nujertaa, sitten käy yhteiskunnankin huonosti.

Rahikainen nostattaa taistelutahtoa vaatimalla, etteivät ministeriö, kirjasto ja yliopisto anna periksi pelkälle rahanteolle, vaan antavat arvon ihmisen kyvylle ajatella, tutkia ja tuottaa tiedettä ja taidetta. Kirjaston täytyy myös olla ihmisten ulottuvissa ja näkyvillä. Omasta tarjonnasta on pidettävä meteliä.

Kuuntele Eskon ajatuksia kirjaston tulevaisuudesta

Kirjoittajat:

Helena Hiltunen
verkkotoimittaja
Hallinto- ja kehittämispalvelut
Helsingin yliopiston kirjasto

Jussi Omaheimo
viestintäsuunnittelija
Hallinto- ja kehittämispalvelut
Helsingin yliopiston kirjasto

Kuva:

Jussi Omaheimo

Contemporary Finnish fiction – some suivaantunut notes

Kriitikolta kysytään usein, että minkäslaisia trendejä tämän syksyn kaunokirjallisuudessa on.  Jos kriitikko halua tekeytyä tärkeäksi, hän kyllä löytää niitä – hyvällä supliikilla saa kolmestakin kirjasta trendin. Paatuneempi ja siten rehellisempi kriitikko sano, että kirjoja tulee kuin nallikkoi – kuten A. Kivi sanoisi – ja aina ilmestyy kaikenlaista. Niissä mitään trendejä ole.

Tänä syksynä kaikki on toisin. Tuskin maltan odottaa, että minulta kysytään kirjasyksyn trendejä. Vastaus on valmiina. Syksyn kirjat voi jakaa kolmeen luokkaan: 1) Kirjailijaa ja kirjailijuutta käsittelevät teokset, 2) Mannerheimia käsittelevät teokset, 3) muut – kuten nuoren naisen kasvutarinaa kuvaavat teokset. Jotta luokitus ei olisi liian karkea, lisättäköön luokkaan 2 alaluokaksi 2b eli Mannerheimia, kirjailijaa ja kirjallisuutta käsittelevät teokset.

Luokkaan 1 kuuluvat muun muassa Juha Itkosen Seitsemäntoista, Jussi Siirilän Historia on minut vapauttava, Petri Tammisen Muita hyviä ominaisuuksia, Hannu Mäkelän Kivi sekä Markus Nummen Karkkipäivä. Luokkaan 2 kuuluvat muun muassa Raija Orasen Metsästäjän sydän, osin Leena Landerin Liekin lapset. Hybridiluokkaa 2b edustaa Hannu Raittilan Marsalkka; siinä tönöttää keskellä Mannerheim-romaania jakso, joka kertoo mitä kirjailijalle kuuluu. Luokkaan 3 eli muut jne. kuuluu aika paljon teoksia.

Tämä luokittelu on yhtä hyvä kuin mikä tahansa muukin. Paitsi että se on parempi. Ehkäpä se muistetaan kirjallisuudenhistoriassa ns. Koskelan taksonomiana.

Syksyn trendi on siis metafiktiivisyys, tuo ”kokeileva” kerronnallis-rakenteellinen tapa, joka täyttää ainakin sata vuotta ja on siten tavoittanut vähän lukevat nykykirjailijatkin. Että sopii sitten kirjoitella kirjoja, joissa kuvataan miten hankalaa on olla kirjailija kun sen pitää kirjoittaa kirjoja. Kirjailijalle kuuluu aina huonoa, koska on niin hankalaa olla kirjailija.

Jos suomalaista kirjallisuutta on uskominen, keskittyvät globaalisti postmodernin maailmamme polttavimmat eksistentiaaliset identiteettiongelmat kirjailijana olemiseen.

Mutta kyllä kriitikolla on vielä hankalampaa. Hänen täytyy alvariinsa lukea kirjoja, joissa palavalla nuorukaisensielulla (vast) varustettu nuori henkilö haluaa (palavasti) tulla kirjailijaksi ja sitten kirjoja, joissa kuvataan sitä miten hankalaa on olla kirjailija, kun sen pitää kirjoittaa kirjoja.

Kirjoittaja:

Lasse Koskela

kirjastoamanuenssi
Keskustakampuksen kirjasto
Helsingin yliopiston kirjasto

Viimeiset sanat – matka ihmiskunnan sydämeen

Meilahden kampuskirjasto Terkon Lux Humana –työryhmä järjesti 19.4.2010 luento- ja keskustelutilaisuuden aiheena Viimeiset sanat – matka ihmiskunnan sydämeen. Luennoitsijana oli teologian tohtori Simo Ylikarjula. Paikalle Meilahden Biomedicumiin oli esitystä kerääntynyt kuuntelemaan noin 60 henkeä, pääosin terveydenhuollon ammattilaisia ja opiskelijoita.

Esityksensä aluksi tohtori Ylikarjula kertoi aiheen olevan hänele itselleen läheinen, onhan hän toiminut vuosikymmeniä sairaalapastorina mm. Meilahden sairaalassa. Iso osa hänen työtään on ollut työ kuolevien ihmisten parissa. Työssään hän on pohtinut elämän rajallisuuteen ja kuolemaan liittyviä kysymyksiä.

Vorsicht,  bitte!

Tohtori Ylikarjulan kiinnostus ihmisten viimeisiin sanoihin alkoi itävaltalaisen kulttuurihistorioitsijan Egon Friedellin tunnetuista viimeisistä sanoista: ”Varokaa, olkaa hyvä!”, (”Vorsicht, bitte!”). Friedell lausui nämä sanansa hypätessään kotitalonsa ikkunasta natsien tulleessa pidättämään häntä. Sanat voidaankin ymmärtää tarkoitetun varoitukseksi paitsi alla oleville myös koko Itävallan kansalle, jonka Hitler oli juuri alistanut valtaansa.

Tohtori Ylikarjula on kerännyt viimeisiä sanoja ja koonnut niistä vuonna 2005 ilmestyneen kirjan Minä elän ja muita viimeisiä sanoja. Kirja sisältää noin 3000 viimeistä sanaa kolmen vuosituhannen ajalta. Kokoelmassa viimeiset sanat on liitetty historialliseen yhteyteensä, tilanteeseen, jossa nuo sanat on lausuttu.

Viimeisiä sanoja on merkitty muistiin, sillä niihin on ajateltu liittyvän jotain erityisen syvällistä, valaisevaa tai opettavaista. Kuolevalla katsottiin olevan poikkeuksellinen pääsy kuoleman ja sen jälkeisiin salaisuuksiin, nähdä jotain mitä me emme näe, jotain meille ymmärtämätöntä.

“…eikä hänkään todella ymmärtänyt”

Viimeisiltä sanoilta odotetaan jotain poikkeuksellisen painavaa tai ylevää; etenkin näin on viisaiden ajattelijoiden kohdalla. Usein kuulijat ovat kuitenkin joutuneet pettymään. Esimerkiksi filosofi Hegelin viimeiset sanat olivat varsin karut: ”Vain yksi mies on koskaan ymmärtänyt minua eikä hänkään todella ymmärtänyt“.

Kuoleva puhuu yleensä totta, hänellä ei ole enää mitään menetettävää. Hän saattaa tuntea tarvetta lievittää omaa syyllisyyden taakkaa. Monta rikosta vuosien takaa on tunnustettu kuolinvuoteella.

Usein kuoleva myös haluaa vahvistaa omia arvojaan tai uskomuksiaan. Joskus taas he kerta kaikkiaan muuttavat ne päinvastaisiksi. Osa tunnettujen agnostikkojen tai ateistien kääntymyksistä kuolinvuoteella on tosin sepitettyjä, tunnetuimpana ehkä luonnontutkija Charles Darwinin usein esitetty kääntymys.

“Koitahan parantua!”

Etenkin tavallisten ihmisten kohdalla viimeisillä sanoilla ei ole suurta yleistä merkitystä, mutta lähiympäristölle ne ovat sitäkin arvokkaampia muistoja. Ongelmallista onkin, ettei nykyihminen uskalla kohdata kuolemaa edes tilanteessa, jossa se on molemmille (kuolevalle ja omaiselle) ilmeistä. Liian usein tällaisissakin tilanteissa omaiset hyvästelevät kuolevan potilaan sanoen: ”Koitahan parantua!” Tohtori Ylikarjula kuitenkin korosti kuoleman kohtaamisen tärkeyttä sekä kuolevalle että jälkeenjääville.

Usein viimeisissä sanoissa esiintyy uskonnollisia näkökulmia, tuttuja rukouksia tai Raamatun lauseita, jotka ovat osa yhteistä kulttuuriperintöämme. Kipujen keskellä kuoleva saa rukouksesta voimaa. Kuitenkaan kuolinvuoteella ei esiinny juurikaan uskonnollista kaunomaalailua toisin kuin kuvitellaan.

“Eilen en tiennyt, että lähtisin tänään.”

Buddhalaisessa perinteessä, esimerkiksi japanilaisilla, on ollut tapana kirjoittaa kuolinruno. Yksi tunnetuimmista on Ariwara no Narihiran runo: ”Tiesinhän minä: / tälle tielle tulisi / lopulta lähtö. / Mutta eilen en tiennyt, / että lähtisin tänään.” (suom. T. Anhava).

Myös sota-aikoina viimeiset sanat esiintyvät usein kirjallisessa muodossa. Koskaan ei tiedä mikä on viimeinen kirje rintamalta, näkeekö enää koskaan perhettään. Rivien välissä on sanottu enemmän kuin normaaleissa kirjeissä. Paljonpuhuvia esimerkkejä rintamakirjeistä löytyy niin Stalingradin taisteluista kuin kansalaissodan vankileireiltä.

Don´t worry:  “Minä elän!”

Tunnetuimpia, ja samalla kiistellyimpiä, suomalaisia viimeisiä sanoja on kirjailija Aleksis KivenMinä elän!”. Sanojen todenperäisyys on kuitenkin kiistanalainen. Erään arvelun mukaan Kiven veli ja tämän vaimo olisivat vuoteen äärellä kuiskineet: ”Nyt se kuolee”, johon Kivi olisi vastannut. Sanat sisältävät kuitenkin niin oivallisen symboliarvon (Kiven tuotanto elää), että ne ovat jääneet osaksi suomalaista kulttuurihistoriaa.

Samantapaisesti on käynyt myös saksalaisen runoilijan GoethenEnemmän valoa” (”Mehr Licht”) lausahdukselle. Sanat ovat jääneet elämään vertauskuvallisena, vaikka alunperin sanat on saatettu lausua varsin konkreettisena pyyntönä palvelijalle.

Viimeiset sanat saattavat jäädä elämään myös varsin erikoisin tavoin. Intialainen Meher Baba teki uskonnollisen vaitiololupauksen 1925 eläen sen jälkeen loppuelämänsä puhumatta. Viimeisiksi sanoikseen hän lausui: ”Älkää huolehtiko, olkaa onnellisia”, jotka teki maailmanlaajuisesti tunnetuksi laulaja Bobby McFerrin vuonna 1988 kappaleellaan ”Don’t worry, be happy”.

Moukarinheittoa, veroja ja suihkuverhoja

Huumori on yksi tapa tehdä kuolema tutummaksi ja lieventää pelkoa. Aivan oma vitsien lajinsahan on ns. kuuluisia viimeisiä sanoja, esim. ”Mennään vähän lähemmäksi katsomaan tuota moukarinheittoa!

Todellisiakin humoristisia viimeisiä sanoja on kirjattu muistiin. Napoleonin sisaren kuolinvuoteen äärellä joku oli todennut, ettei mikään ole niin varmaa kuin kuolema, johon kuoleva oli vastannut: ”Paitsi verot!

Kuuluisalta yhdysvaltalaiselta hotellinomistajalta Conrad Hiltonilta kysyttiin, olisiko hänellä viimeistä viestiä maailmalle, mihin hän käytännönläheisesti vastasi: ”Jättäkää suihkuverho ammeen sisäpuolelle.”

Viimeisten sanojen huumori voi olla myös tahatonta. Yhdysvaltain sisällissodan aikainen kenraali John Sedgwick vastasi rintamalla muiden varoitteluihin: ”Pötyä. He eivät voisi osua elefanttiin tältä etäisyydeltä.” Hetkeä myöhemmin kenraali sai kuolettavan luodin päähänsä.

Korrekteja ilmauksia

Etenkin tieteen tai taiteen alalla toimineiden ihmisten viimeiset sanat liittyvät usein harmitteluun siitä, että oma työ jää kesken. Säveltäjä Bela Bartok valitteli pianokonserttonsa jäämistä kesken: ”Olen vain surullinen, että joudun jättämään pelkän rungon”. Luonnontieteilijä Charles Darwin puolestaan totesi: ”En vähimmässäkään määrin pelkää kuolemaa. Olen vain pahoillani, ettei minulla ole voimia jatkaa tutkimustani.”

Kuolevan ammatti saattaa heijastua muutenkin viimeisiin sanoihin. Ranskalainen Dominique Bouhours oli kielitieteilijä viimeiseen asti: ”Olen kuolemaisillani tai aikeissa kuolla: kumpikin ilmaus on korrekti.” (”Je vais ou je vas mourir, l’un et l’autre se dit ou se disent.”)

Nyt puhelu täytyy lopettaa

Yleensä elämään on jäänyt vain tunnettujen ihmisten viimeisiä sanoja. Suurien onnettomuuksien yhteydessä kuitenkin myös tavallisten ihmisten viimeiset sanat ovat tulleet tunnetuksi.Titanicin uppoamisen yhteydessä amerikkalaisen liikemiehen rouva kieltäytyi menemästä naisille tarkoitettuun pelastusveneeseen ilman miestään sanoen: ”Olemme eläneet yhdessä monta vuotta. Minne sinä menet, sinne minäkin.”Suomalaisille tutumpi lienee samalla aluksella olleen Panulan perheen vanhimman lapsen pyyntö äidilleen: ”Äiti, älä mene. Kuollaan kaikki yhdessä.”

Tohtori Ylikarjulan esityksen jälkeen yleisöllä oli mahdollisuus esittää kysymyksiä ja keskustella aiheesta. Koska kuulijakunta koostui pääosin terveydenhuollon ammattilaisista ja opiskelijoista, oli heillä ilahduttavan paljon omia näkökulmia tilaisuuden aiheeseen.

Päätän oman referaattini tilaisuudesta vielä yhteen tavallisen ihmisen viimeisiksi sanoiksi jääneeseen sitaattiin: ”Täytyy lopettaa puhelu. Kaunis nuori nainen tuli ottamaan verikoetta.”

Kirjoittaja:

Lassi Pohjanpää
Lux Humana -työryhmä
Meilahden kampuskirjasto Terkko