Yliopistorankingit – kevyttä hupia vai totista kilpailua?

Maailman yliopistot kilpailevat keskenään opiskelijoista, rahoituksesta, tutkimuksen herättämästä kiinnostuksesta ja arvostuksesta, kaiken kaikkiaan: keskinäisestä paremmuudesta. Yliopistorankingeja on julkaistu vuodesta 2003, ja ensimmäinen niistä oli Shanghai Jiao Tong University (SJTU) — Academic Ranking of World Universities (ARWU). Sen jälkeen on perustettu useita muita ranking-listoja, joissa painotetaan hiukan eri asioita. Eri listoilla myös Helsingin yliopisto on sijoittunut eri tasoille.

Prof. Arto Mustajoki on usean vuoden ajan perehtynyt monenlaisten työtehtäviensä kautta tutkimuksen arviointiin ja siinä yhteydessä kiinnostunut myös yliopistorankingeista. Bibliometriikkaverkoston tilaisuudessa 19.2.2014 kuulimme hänen ajatuksiaan ja kriittistäkin pohdintaa. Mitä rankingit kertovat? Miksi ne niin kiinnostavat?

Mitä ranking-listoja on tarjolla?

Tällä hetkellä ranking-listoja on useita. Niistä tunnetuimpia Shanghain listan lisäksi ovat Times Higher Education (2004-), QS World University Rankings (2010-), Taiwan Ranking (2007-), SCImago /Scopus (2009-) ja Leiden Ranking (2008-). Eri listoilla painotetaan eri asioita: Shanghain listalla Nobel-palkinnoilla on painoarvoa, samoin Nature- ja Science –lehdissä julkaistuilla artikkeleilla. Times Higher Education taas painottaa viittausten määrää, mutta myös tutkimuksen ja opetuksen maineella on merkitystä. QS pitää tärkeänä mm. kansainvälisten opiskelijoiden ja tutkijoiden osuutta, joskin myös Scopus-tietokantaan pohjautuvan viittausten määrän painoarvo on huomattava. Taiwan korostaa julkaisujen näkyvyyttä, ja mm. kahden vuoden h-indeksi on tässä erittäin tärkeä, mikä taas on niiden yliopistojen etu, joissa on luonnontieteitä ja lääketiedettä ja viittauksia alkaa kerääntyä nopeasti. SCImagossa on mukana myös tutkimuslaitoksia, ja niinpä kärjessä ovat Kiinan, Venäjän ja Ranskan tiedeakatemiat.

Helsingin yliopisto on koko maailman rankingeissä sijoittunut eri listoilla eri sijoille: Shanghain mukaan sijalle 76, THE:ssä sijalle 100, QS:ssa sijalle 69 ja Taiwanissa sijalle 64. Yliopiston tavoitteena on päästä maailman 50 parhaan yliopiston joukkoon – mutta millä listalla?

Ei yksiselitteistä

Mustajoki toi esiin ranking-listoissa esiintyviä ongelmia. Kaikki listat kattavat vain osan kriteereistä, yleensä pelkän tutkimuksen. Opetus ja yhteiskunnallinen vaikuttavuus yleensä unohdetaan kokonaan. Ranking-listat myös kattavat vain osan tieteenaloista. Joskus ne voivat olla tarkoitushakuisia ja aina ne heijastavat menneisyyttä ts. historiaa ja aikaisempia ansioita, ei tulevaisuutta. Tekniseltä näyttävät seikat, kuten tieteenalaluokitus, voivat vaikuttaa paljon lopputulokseen. Siitä esimerkkinä Mustajoki mainitsi korva- ja nielututkimuksen Tanskassa.

Joskus myös arvioitavien yliopistojen organisaatioissa tapahtuneet muutokset voivat vaikuttaa tuloksiin, kuten silloin kun henkilöstöryhmiä (opiskelijat, tutkijat) määritellä uudelleen.

Tieteenalojen erot ja tutkimuksen arviointi

Mustajoki pohti myös tutkimuksen arviointia laajemmin. Eri tieteenaloilla julkaisukulttuuri ja julkaisemisen tavat ovat erilaisia, kuten mm. yliopistomme tutkimuksen arvioinnin julkaisuanalyysit osoittivat. Joillakin aloilla kirjoitetaan pääasiassa englanninkielisiä vertaisarvioituja tieteellisiä artikkeleita, jolloin ne pääsevät kansainvälisiin viittaustietokantoihin ja tulevat sitä kautta näkyviksi. Toisilla aloilla tuotetaan pääasiassa kirjoja ja niitäkin monasti suomen kielellä, jolloin mahdollisuudet päästä viittaustietokantoihin ja siten tieto viittausten kerääntymisestä jää piiloon. Tosin jotain voi kertoa Google Scholar, joka sisältää monenkielisiä julkaisuja.

Mustajoki esitti kiinnostavan vertailun Suomen Akatemian muutaman humanistis-yhteiskuntatieteellisen alan huippututkijan saamista julkaisu- ja viittausmääristä Web of Science –tietokannassa ja Google Scholariin pohjautuvassa Publish or Perish –tietokannassa. Psykologian alan huippututkija Mikko Samsin julkaisuja ja niiden saamia viittauksia oli runsaasti sekä WoS:ssa että PoP:ssä. Sen sijaan pienemmän tieteenalan, papyrologian, kansainvälisesti arvostetun huippututkijan Jaakko Frösenin julkaisuja ei ollut lainkaan WoS:ssa, koska niitä lehtiä, joissa hän julkaisee, ei ole tuossa tietokannassa. PoP:ssa hänellä oli 50 julkaisua ja 73 viittausta; ala on pieni, tutkijoita vähän ja viittauskulttuurikin erilainen kuin psykologiassa.

Rankingien ongelmia

Mustajoki toi esiin Ranking-listojen ongelmia. On havaittu, että jotkut lehdet pyrkivät manipuloimaan omia impaktejaan eli vaikuttavuuskertoimia. Yliopistot ovat tieteenaloiltaan ja tavoitteiltaan erilaisia, mutta erilaiset tavoitteet eivät heijastu rankingeissä. Ranking-listat voivat väärällä tavalla homogenisoida yliopistojen tavoitteita. Lisäksi jos yliopisto pyrkii menestykseen rankingeissä, se saattaa edellyttää yliopiston strategiasta poikkeavia toimia. Näitä ovat mm. nobelistien ”ostaminen” yliopistoon tai pyrkiminen julkaista erityisesti Science – ja Nature –lehdissä.

Rankingien mukanaan tuoma kilpailu voi vaikuttaa mm. niin, että suuret kysymykset jäävät tutkimatta, kun täytyy ”tehtailla” artikkeleita. Julkaisukäytännöt yksipuolistuvat, jos kerätään tietoisesti pisteitä. Kilpailu lisää vilpin riskiä. Myös Open Science -ajatus tiedon ja datan jakamisesta vaarantuu kilpailun vuoksi. Lisäksi on mahdollista, että syntyy ”tieteenalaklikkejä”: tutkijat kirjoittelevat toisilleen artikkeleita, joihin voi olla paljon viittauksia, mutta tiede ei varsinaisesti etene.

Miten rankingeihin tulisi suhtautua?

Ranking-listoja lukevat yliopistoväen lisäksi median edustajat. TV:n uutislähetyksissä on jo kerrottu yliopistojen sijoittumisesta eri listoilla, ja Helsingin Sanomat tekee näkyviä juttuja uusien yliopistorankingien ilmestyttyä. Ranking-listoja on kiinnostavaa seurata, mutta niihin ei ehkä kannattaisi suhtautua liian vakavasti. Kuten Arto Mustajoen erinomaisesta esityksestä saatoimme todeta, rankingeja on monenlaisia ja eri kriteerit vaikuttavat niissä eri lailla.

Myös OKM:n uusi rahoitusmalli on nyt esitelty tiedeyhteisölle. Siinäkin on ehdotettu muutoksia aiempiin. Ehkäpä tieteessä ei kannata liikaa laskelmoida rahoitusmallien tai ranking-listojen vuoksi, vaan pyrkiä tekemään hyvää tutkimusta.

Arto Mustajoen julkaisuja yliopistorankingeistä ja tutkimuksen arvioinnista:

Tutkimuksen vaikuttavuus: mitä se on ja voidaanko sitä mitata? Tieteessä tapahtuu 6/2005, 33-37.

Yliopistojen rankingit – paljon melua tyhjästä? Tieteessä tapahtuu 8/2010, 20-29.

Henriikka Clarkeburn & Arto Mustajoki. Tutkijan arkipäivän etiikka. Vastapaino 2007.

Assessing Europe’s University-Based Research. Expert Group on Assessment of University-Based Research, 2010.

Measuring excellence in Social Sciences and Humanities: Limitations and opportunities. In Global university rankings, ed. by Tero Erkkilä. Palgrave MacMillan 2013, 147-165

Teksti:

Maria Forsman
Johtava tietoasiantuntija
Helsingin yliopiston kirjasto

Kuvat:

topuniversities.com
universitiesnews.com
visualizing.org

Pääkirjoitus: 90 päivää kirjastolaisena

Kun syyskuussa vaihdoin kirjaston asiakkaasta kirjaston työntekijäksi, kävi niin kuin uudessa työpaikassa tapaa käydä: aukesi ihan uusia maailmoja. Yhä tänään ihailen, miten monipuolista on se osaaminen, joilla kirjaston päivittäisiä prosesseja pyöritetään.

Kun työskentelin suomalaisen virkamieskoulutuksen ja viimeksi yliopistollisen aikuiskoulutuksen parissa, opin miten arvostettua osaamisemme maailmalla on − viimeaikaisista Pisa-kolhuistakin huolimatta. Kirjastossakin työskentelemme todellisen menestystarinan parissa. Tästä saimme taas muistutuksen marraskuussa, kun pääkirjastossamme vieraillut Namibian presidentti ihmetteli ovatko kirjaston palvelut tosiaan kaikille avoimia ja maksuttomia. Yhtä lailla ylpeänä saimme lukea saksalaistoimittajien vaikuttuneen Kaisa-talon arkkitehtuurista ja nykyaikaisista tiloista palautusautomaatteineen.

Se ei silti tarkoita, että olisi syytä jäädä paikoilleen. Huippuyliopisto edellyttää myös huippukirjastoa. Tässä ilmeeltään uudistuneessa Verkkarissa palvelupäällikkömme kertovat, miten pyrimme asiakkaidemme erilaisiin toiveisiin vastaamaan. Opiskelu- ja tutkimusympäristöt digitaalistuvat ja uusimman tiedon on oltava saatavilla ajasta ja paikasta riippumatta. “If it is not electronic, it does not exist”, kommentoi kollegamme Kööpenhaminan yliopiston kirjastosta. Paljon on todellakin muuttunut siitä, kun itse kymmenen vuotta sitten valikoin opiskelijakirjaston hyllystä ne parhaiten alleviivatut tenttikirjat!

Vaikka tiedon käyttöliittymät muuttuvat ja yhä useampi käyttää palveluitamme astumatta kirjaston ovesta sisään, arvostavat ja tarvitsevat opiskelijat edelleen myös fyysisiä työskentelytiloja. Tähän vastataan seuraavaksi Kumpulassa, jossa kirjaston tiloja remontoidaan ensi vuoden aikana toimivammiksi ja viihtyisämmiksi.

Asiakkaiden moninaiset tarpeet ja tiukkeneva talous ovat kieltämättä kinkkinen yhtälö, joka haastaa meidät kehittämään osaamistamme, kokeilemaan ennakkoluulottomasti uudenlaisia toimintamalleja ja kokoamaan asiakkaistamme ja kumppaneistamme viisaita verkostoja.

”It always seems impossible until it’s done”, opetti viime päivinä muisteltu Nelson Mandela. Siinä ohjenuoraa meille kaikille, isojen ja pienten muutosten tekijöille. Ennen ensi vuoden koitoksia hellitetään kuitenkin hetkeksi ja nautitaan vaikkapa kirjavinkeistä, joita henkilöstömme on tähän jouluiseen numeroon tuottanut.

Mukavia lukuhetkiä ja mitä menestyksekkäintä Uutta Vuotta kaikille kirjaston ystäville!

Suvi Kataja
Viestintäpäällikkö
Helsingin yliopiston kirjasto

Taideopintoja, historian tutkimusta, kävelylenkkejä – uuden elämän askelin

Helsingin yliopiston kirjaston keväällä 2013 eläkkeelle jäänyt ylikirjastonhoitaja Kaisa Sinikara jatkaa pitkään tauolla ollutta taidemaalausharrastustaan. Hän on mukana Helsingissä vuonna 2014 järjestettävän arkkitehtuuriseminaarin valmisteluissa. Helsingin yliopiston tiedekuntien ja laitosten kirjastojen kasvu Helsingin yliopiston kirjastoksi kiinnostaa. Nyt on aikaa nähdä marraskuisten päivien valo, Kaisa Sinikara kirjoittaa työn ääressä jatkaville kollegoilleen.

Maalausvälineet hyötykäytössä

Kirjaston kesäjuhlista 13.6.2013 alkaa olla puolisen vuotta. Te, hyvät kollegat Helsingin yliopiston kirjastossa, teitte siitä unohtumattoman juhlan. Kiitos myös mieluisasta lahjasta, lahjakortista Temperaan ja maalausvälineistä. Niille on ollut hyötykäyttöä tänä syksynä. On ollut hauskaa ja haastavaa aloittaa opiskelijana Helsingin työväenopiston öljy- ja akryylimaalauksen ryhmässä kuvataiteilija Sirpa Häklin ohjauksessa. Innostavaa on oppia toisten työstä ja saada ohjausta – olla opetettavana. Aloittelevan opiskelijan rooli on ollut suorastaan ihana.  Aiheita ovat olleet mm. auringon lasku Saimaalla, pastissit, kasvot ja asetelmat. Koulutus jatkuu…

Yliopiston piirustuslaitos opettajana

Samalla tämä on paluuta nuoruuteen, jolloin opiskelun ja määräaikaisten työsuhteiden lomassa vietin aikaa yliopiston piirustuslaitoksella Porthanian ylimmässä kerroksessa. Erinomainen ja vaativa opettaja oli tuolloin taidemaalari Åke Hellman Porvoosta. Hän opetti näkemään ja kuvaamaan valon ja varjon vaihtelut esineissä ja ihmisen kasvoissa. Lapsen syntymä ja töiden lisääntyminen jättivät kiinnostavaan harrastukseen pitkän tauon. Kansleri Kari Raivio sai sittemmin suostuteltua iäkkään taiteilijan maalaamaan hänen kanslerimuotokuvansa. Muotokuva on nähtävillä yliopiston päärakennuksen opettajien kahvilassa.

Kaisa-talon vetovoima

Kaisa-talossa työskentelevät ovat joskus kysyneet, mitä mahdan puuhailla talossa liikkuessani. Työtovereita on hauska nähdä. Lisäksi olen mukana mm. LIBERin arkkitehtuuriseminaarin 2014 valmistelussa. Kiinnostavaa on myös ottaa selvää yhteisen kirjastomme vaiheista alkuvuosista alkaen. Miten laitosten ja tiedekuntien kirjastot ja kokoelmat saivat alkunsa ja mitä niille tapahtui 1900-luvun kuluessa? Kansalliskirjaston ja Opiskelijakirjaston vaiheita on selvitelty Rainer Knapaksen ja Hanna Kuusen kirjoittamissa teoksissa. Muilta osin kirjastojen vaiheita on käsitelty fragmentaarisesti tai ei lainkaan.

Tutkijan ja kirjoittajan paluu

Tarkoitukseni on kartoittaa, mitä kirjastoistamme on jo kirjoitettu, millaisia lähteitä on saatavilla ja missä ne sijaitsevat. Väitöskirjatyötä tehdessäni pääsin raapaisemaan kirjastojen syntyvaiheita. Se herätti kiinnostuksen tarkempaan pohdintaan. Mutta – työ on alkuvaiheissaan. Nähtäväksi jää, miten hankalaksi tietojen kokoaminen osoittautuu viime vuosikymmeniä lukuun ottamatta. Olen iloinen kaikista vihjeistä ja avusta, jota voitte antaa.

Olemme seuraajani Kimmo Tuomisen kanssa allekirjoittaneet 3-vuotisen sopimuksen, jonka mukaan mm. sähköpostiosoitteeni ja mahdollisuus käyttää yliopiston verkkoa (ml. digitaalinen kirjasto) säilyvät entisinä.

Uusin silmin: marraskuun valoa

Marraskuu on nyt erilainen kuin ennen. Muistan viime vuosien marraskuusta lähinnä kasvavan pimeyden, tunteen että on aina pimeää. Niin toki on ollutkin töihin lähtiessä ja kotiin palatessa. Pitkät kävelylenkit keskellä päivää ovat tänä syksynä näyttäneet lempeän, talven lepoon valmistautuvan luonnon ja yllättävän paljon valoa lyhyenä keskipäivän hetkenä.

”Aika aikaa kutakin”. Nyt on aika, jolloin on mielenkiintoista seurata sivusta kirjaston tapahtumia ja suunnitelmia. On uuden oppimisen ja uusien roolien aika.

Hyvää joulukuuta ja alkavaa vuotta 2014.

Teksti:

Kaisa Sinikara

Kuvat:

Helsingin yliopisto

********************

Tasavallan presidentti myönsi 13.12.2013 professorin arvonimen Helsingin yliopiston kirjaston edelliselle ylikirjastonhoitajalle, TT Kaisa Sinikaralle.

Sinikara ehti tehdä viidelle vuosikymmenelle ulottuneen, monipuolisen uran eri kirjastoissa ja Helsingin yliopiston kirjastolaitoksen palveluksessa ennen eläkkeelle siirtymistään kesällä 2013.

Koko Helsingin yliopiston kirjasto onnittelee Kaisaa lämpimästi!

 

Ansiokas kirjastotyö palkittiin – Reijo Sarmajasta tuli Eidoksen viides kunniajäsen

Taidehistorian opiskelijoiden ainejärjestö Eidos ry valitsi nykyään Helsingin yliopiston kirjaston pääkirjastossa, Hankinta- ja metadatapalveluissa työskentelevän kirjastosihteeri Reijo Sarmajan viidenneksi kunniajäsenekseen. Reijo Sarmaja jatkoi 31 vuotta sitten alkanutta kirjastouraansa vuoden 1998 aprillipäivänä silloisessa Taidehistorian laitoksen kirjastossa, jonka toiminta päättyi vapun aattona vuonna 2012.

Helsingin yliopiston muutosten vuodet: taidehistorian oppiaine ja kirjastot

 Elokuun 1. päivänä 1998 Helsingin yliopiston humanistisen tiedekunnan Taidehistorian laitos muuttui osaksi Taiteiden tutkimuksen laitosta. Vuoden 2010 alussa, yliopistouudistuksen toteuduttua, se tuli osaksi entistä suurempaa kokonaisuutta: Filosofian, historian, kulttuurin ja taiteiden tutkimuksen laitosta.

Vuoden 2009 loppuun mennessä oli myös saatu valmiiksi Helsingin yliopiston kirjastotoimen rakenteellinen uudistus, joka merkitsi Helsingin yliopiston kirjasto –nimisen erillislaitoksen syntyä Kansalliskirjaston rinnalle. Vuoden 2010 alussa siihen asti tiedekuntien alaisina tai erillislaitoksina toimineet yliopiston kirjastot olivat nyt yksi kirjasto, joka toimii neljällä kampuksella ja verkossa.

Humanistisen tiedekunnan kirjaston monet toimipaikat muodostivat Keskustakampuksen kirjaston. Kesällä 2012 se siirtyi toiminnoiltaan ja kokoelmiltaan yhdistyneenä Helsingin yliopiston pääkirjastoon Kaisa-taloon. Tämä vaihe päätti Reijo Sarmajan työskentelyn kampuskirjastossa, joiden pääasiallisena tehtävänä on keskittyä Helsingin yliopiston kirjaston tieteenalapalveluihin.

Pääkirjaston yhteiset palvelut, mm. aineistojen hankinta- ja metadata- eli luettelointityöt on organisoitu hyödyttämään koko kirjastoa. Mm. Reijo Sarmajan vahvan metadataosaamisen tuloksena humanistisen tiedekunnan opiskelijoiden, opettajien ja tutkijoiden tarvitsema painettu aineisto tulee nyt luetteloiduksi ja tietokantoihin tallennetuksi.

 ”Tämän parempaa palautetta ei voi työstään koskaan saada”

Miten ja koska sait tiedon tulevasta huomionosoituksesta?  

Reijo: ”Taidehistorian kirjastossa esimiehenäni toiminut Virpi Huhtala kertoi syyskuussa 2012 Eidoksen hallituksen jäsenten hänelle jättämästä kirjeestä. Kuori avattiin ja siitä paljastui ilmoitus minuun kohdistuneesta valinnasta ainejärjestön viidenneksi kunniajäseneksi. Sain tietää, että asia, josta ihan ensin iloitsimme Virpin kanssa, julkistetaan Eidoksen 50-vuotisjuhlissa kuukauden kuluttua. Tällainen valinta oli minulle tietenkin valtava yllätys.”

Millaisia tunteita ja ajatuksia sinussa heräsi?

”Tuntui siltä, että tämän parempaa palautetta ei voi työstään koskaan saada. Tunnustus tulee niiltä henkilöiltä, joita varten on työtään tehnyt. Lisäksi se tuntui myös kunnianosoitukselta tieteenalan oman lähikirjaston palveluille yleensä – vaikkakin jälkikäteen annettuna, kirjaston jo suljettua ovensa lopullisesti. Aiemmat Eidoksen kunniajäsenet ovat professoreita, tutkija ja kirjailija.  Kun tulin valituksi tällaiseen seuraan, se tuntui samalta kuin minut olisi kutsuttu FIFAn gaalailtaan samaan pöytään Lionel Messin ja Cristiano Ronaldon kanssa!”

Kirjaston muisti

Eidos juhli 50-vuotista taivaltaan 20.10.2012 ravintola Kappelissa. Tilaisuudessa julkistettiin myös ainejärjestön historiikki. Haastattelijan tiedossa on, että Reijo on tunnettu ilmiömäisen hyvästä muististaan, joka on kuin vuosilukujen mukaan huolellisesti järjestetty arkisto tai historiallinen kalenteri. Kysyttäessä Reijo palauttaa välittömästi mieleensä vaikkapa vuoden 1982 joulunpyhien säätiedot!

Eidoksen historiikista Reijo kertoi: ”Myös oma taidehistorian kirjaston vuosista kertova kirjoitukseni sisältyy siihen. Koska paikka on minulle tuttu omien taidehistorian opintojeni ajoilta ja lisäksi tulin työskennelleeksi kirjastossa kaiken kaikkiaan 14 vuotta, muistan asioita huomattavasti pitemmältä ajalta kuin esimerkiksi nykyiset opiskelijat.”

Historian huomassa

Alkuperäinen Taidehistorian laitos ja sen kirjasto sijaitsivat Helsingin yliopiston päärakennuksen ”vanhan puolen” kolmannen kerroksen päädyssä, Aleksanterinkadun puolella. Haastattelijan muistikuvien mukaan juuri näiden tilojen ei olisi voinut kuvitellakaan olevan muualla kuin tässä historiallisessa rakennuksessa. Kirjastoon tulijan mieli kohosi juhlavassa portaikossa ja antiikin veistosten luonnollisen kokoisten kipsijäljennösten reunustamalla käytävällä. Veistoksia oli myös itse kirjastossa, jossa oli tilaa yhteensä noin 400 m2. Osa kokoelmien 950 hyllymetristä oli sijoitettu kolmeen ikkunattomaan varastotilaan, joihin asiakkailla oli vapaa pääsy.

Asiakaspalvelun ydin: tieteenalayhteistyö ja kirjastoammatillinen osaaminen

Millaista työskentely taidehistorian kirjastossa oli?

Reijo kertoi, että vakinaisia työntekijöitä oli kaksi. Aineiston valintaa ja hankintaa lukuun ottamatta hän teki kaikkia kirjastoammatillisia töitä. ”Koskaan ei voinut ajatella, että tuo työ ei kuulu minulle.” 2000-luvun alkuvuosina oli joskus apuna määräaikainen työllistämistuella palkattu henkilö. Asiakkaita kävi vilkkaina aikoina noin 2400 kuukaudessa. Suurin osa oli oman oppiaineen ihmisiä, eniten opiskelijoita ja heidän lisäkseen henkilökuntaa, tutkijoita ja opettajia. Kirjaston käyttäjiin kuuluivat myös jatko-opiskelijat ja yliopiston ulkopuoliset, taidehistorian aiheista kiinnostuneet henkilöt.

”Miten taidehistorian alan osaamisestasi oli hyötyä asiakaspalvelussa?”

”Jo ihan alan perusteosten tunteminen oli tärkeää. Jos en olisi tiennyt mitään taidehistoriasta, asiakas olisi joutunut selittämään minulle suurin piirtein kuin lapselle, mitä hän haluaa. Asiakkaiden kanssa oli helppo päästä yhteisymmärrykseen ja vuorovaikutus toimi. Lisäksi etunani oli muistitieto, jota minulle oli kertynyt laitoksesta ja kirjastosta opiskelu- ja työvuosina. Työtehtävien moninaisuus ja monipuolisuus, etenkin luettelointi, sisällönkuvailu ja asiakaspalvelu, pitivät huolen siitä, että pysyi koko ajan selvillä, mitä aineistoa asiakkaat tarvitsevat.”

Reijo kertoi myös esimerkin siitä, miten tiedeyhteisössä mukana oleminen, esimerkiksi väitöstilaisuuksiin osallistuminen, auttoi erilaisissa asiakaspalvelutilanteissa. Kerran hän oikaisi julkaisussa olleen väärän tiedon laudaturseminaarissa kuulemansa selityksen pohjalta. Vaikka painetussa sanassa ”tiedettiin”, että jostain aiheesta oli tulossa asiakkaan kysymä opinnäyte, Reijolla oli oikeampaa tietoa: luvassa olleen työn aihe olikin jossain vaiheessa muuttunut eikä haluttua opinnäytettä ollut olemassakaan.

Asiakkaan ja kirjastoammattilaisen vuorovaikutus tuottaa tulosta

Tiedonhaun ja –hallinnan sekä niihin liittyvien järjestelmien ja välineiden tuntemus on kirjastoammattilaisen osaamista, joka tieteenala-asiantuntemuksen lisäksi on hyvän asiakaspalvelun ydintä. Kokoelmien tuntemus luonnollisesti karttuu luetteloinnin ja tietokantojen ylläpidon kautta. Tähän liittyen Reijon tehtäviin on kuulunut – ja kuuluu vieläkin – taidehistorian alan kuukausittaisen uutuusluettelon tuottaminen. Taidehistorian kirjastossa Reijo päätehtäviensä ohella myös auttoi väittelijöitä mm. oikolukemalla väitöskirjojen lähdeluetteloita.

”Lähikirjaston toiminnassa oli tiivis yhteistyön tuntu”

Reijon mielestä taidehistorian kirjasto oli täydellinen oppimisympäristö. Tieteenalan erilaiset toimijat ja toiminnot kohtasivat samassa tilassa toisensa. Aineiston lainausoikeudet olivat aikaisemmin melko rajoitetut, vuosien myötä niitä väljennettiin ja lainattavaksi tuli entistä enemmän aineistoa. Atk-lainaus käynnistyi. Opiskelijat olivat kautta vuosien ahkeria kirjastossa lukijoita. ”Oli tiivis yhteistyön tuntu. Opiskelijat jakoivat tietoa toinen toisilleen, sitä ei pantattu itselle. Taidehistoria oli oikein tunnettu tästä ja ilmiötä on muiden aineiden piiristä ihmetelty.”

Yhteistyötä syntyi näinkin: Reijo oli koonnut asiakkaalle aineistoviitteitä Helka-haulla.  Kopiokoneella ollut professori kuuli heidän keskustelunsa. Aivan muitta mutkitta hän katsoi listattuja kirjoja ja valitsi asiakkaalle parhaat juuri tähän tiedon tarpeeseen.

Uudenlaisia palvelumuotoja etsimässä

Keskustelumme siirtyi taidehistorioitsijoille ja taiteen tutkijoille tärkeisiin kuviin. Taidehistorian kirjaston yhteydessä oli kuvakeskus. ”Kuvat ovat taidehistorioitsijoille yhtä tärkeitä kuin nuotit musiikkitieteilijöille”, Reijo totesi. Kaisa-talon monitieteellisessä kirjastossa kuvakokoelmia ei enää ole, mikä on iso puute alan tutkijapalvelujen kannalta. Tässä vaiheessa halusin haastaa Reijon miettimään ison yhdistetyn, monitieteisen kirjaston etuja verrattuna edellä kuvattuihin yhden tieteenalan kirjaston palveluihin. Lähtökohtani oli, että nyt tutkijapalveluja pystyttäisiin suunnittelemaan ja toteuttamaan esimerkiksi mittavina hankkeina monitieteenalaista ja –ammatillista synergiaa hyödyntäen. Isossa kirjastossa olisi pientä paikallista kirjastoa enemmän voimaa, näkyvyyttä ja osaamista. Reijo oli epäileväinen. ”Kohtaavatko palvelut ja tutkijat oikeasti toisensa?”, hän kysyi.

Kehitys on vienyt siihen suuntaan, että paikallisia lähipalveluja ei kannata ylläpitää – yhdistyminen ja yhdistäminen ovat tätä päivää. Monitieteisen kirjaston eduista Reijo ei vielä ollut vakuuttunut. Toisaalta hänen kiinteät yhteytensä tiedeyhteisöön ovat vaihtuneet ison kirjaston työprosesseihin ja mukana olemiseen niiden kehittämisessä. Asiakaspalvelua sekin, mutta aivan eri tavalla kuin ennen: välitön kontakti omiksi koettuihin asiakkaisiin puuttuu. Reijo arveli, että tehtävien muuttuminen ja fyysinen etäisyys tiedeyhteisöön saattaa hänen kohdallaan johtaa myös monipuolisten taidehistorian alan kontaktien ja tapahtumien seuraamisen vähenemiseen.

Mennyt on huomaamattomasti läsnä

Keskustelu Reijon kanssa oli ajatuksia herättävä ja sai miettimään aikamme avainsanaa: kehitystä. Historian tuntijan juurevuudella Reijo uskoo hyvin yksinkertaisiin arvoihin eikä juokse uutuuksien perässä. Johdonmukaisuus ja luottamus, jolla Reijo puhui omasta yhteistyöstään taidehistorian alan kirjastoasiakkaiden kanssa ei voinut olla vakuuttamatta kuulijaa – provosointipyrkimyksistäni huolimatta. Niitä olivat esimerkiksi yritykseni loihtia esiin tieteidenvälisyyden, globaalien tietovarantojen ja palvelujen tuotteistamisen lupaavia näkymiä.

Hylkäämmekö eteenpäin kiiruhtaessamme liian nopeasti vanhan ja hyväksi koetun löytääksemme sen taas joskus uudelleen? On tärkeää, että emme unohda. On tärkeää, että on ihmisiä, jotka muistavat ja muistuttavat, kertovat tarinan: nämä ovat muistojani, kokemuksiani, näin oli hyvin. Historian tutkimus antaa yksittäisten ihmisten tarinoille laajan näkökulman. Kirjastot ja niiden palvelut muuttuvat, mutta muistiorganisaatioina ne säilyttävät historian ja mahdollistavat uudelleen arvioinnit – sitten kun on niiden aika.

Teksti

Eeva-Liisa Viitala
tiedottaja
Hallinto- ja kehittämispalvelut
Helsingin yliopiston kirjasto

Haastateltava ja haastattelija ovat tunteneet toisensa kirjastokollegoina vuodesta 1987.

Kuvat

Eidos ry:n juhlasta: Titus Verhe

Kirjastokuvat: Reijo Sarmaja

Helsingin yliopiston tärkein yhteiskunnallisen vuorovaikutuksen yksikkö?

Helsingin yliopiston tärkein yhteiskunnallisen vuorovaikutuksen yksikkö on kirjasto! – Tähän päädyttiin Helsingin yliopiston Yhteiskuntaan-luentosarjan viimeistä luentoa seuranneessa keskustelussa kuluvan vuoden huhtikuun 12. päivänä. Otsikon mukaisen merkittävän roolin kirjastolle määritteli yleisön joukossa luentoa kuunnellut Helsingin yliopiston organisaatioviestinnän professori Leif Åberg. Tilaisuuden aiheena oli Yliopisto tietämisen edelläkävijänä – olemmeko ajan tasalla? ja puhujana Turun yliopiston Tulevaisuuden tutkimuskeskuksen tutkimusprofessori Pirjo Ståhle.

Pirjo Ståhlen esitys oli mielenkiintoisimpia ja ajankohtaisimpia tulevaisuuteen suuntautuneita kokonaiskatsauksia mitä työympäristööni ja –tehtäviini liittyen olen viime vuosina mistään lukenut tai kuullut. Aihe osui suoraan tämänkin lehden palstoilta näkyneiden kiinnostusteni kohteiden ytimeen: yliopiston ja sen kirjaston toimintaan organisaationa ja organisaatioiden toiminnan kehittämiseen systeemisestä näkökulmasta. Ominta alaani ovat myös tiedon olemuksen ja sen välittämisen pohtiminen, viestintä ja vuorovaikutus.

Helsingin yliopiston ja sen kirjaston suunnatessa huipulle ja yhteiskuntaan ajan tasalla oleminen ei riitä, on oltava edelläkävijä. Mitä tietämisen edelläkävijyys merkitsee? Siitä luennon kuulijat saivat rautaisannoksen vahvuisen käsityksen – ja samalla viitteitä siihen, miten yliopiston ja kirjastomme Huipulle ja yhteiskuntaan –vision haasteeseen vastaaminen saisi taakseen innostusta ja energiaa.

”Maailma on virtojen tila”

Ståhle kävi läpi 1900-luvun jälkipuoliskon kehitysvaiheet, joiden myötä länsimaisten yhteiskuntien toiminnan logiikka sekä tekemisen ja tietämisen haasteet ovat muuttuneet. Tietopääoman merkitys on kasvanut ja samalla tarve tietojohtamiseen ja osaamisen johtamiseen.

Tietämisen ja tekemisen muuttuminen liittyy maailmankuvamme muutokseen. Ståhle siteerasi Manuel Castellsia: Maailma on virtojen tila. Se, miten koko maailma on tällä hetkellä verkostoitunut, liittyy tekniikkaan (internet), mutta teknologia on mahdollistanut myös sosiaalisia muutoksia. Maailma virtojen tilana on systeeminen ilmiö, jota voidaan tarkastella monella eri tasolla. Yhteiskunnallisen kehityksen vaiheet 1970-lukua edeltäneeltä ajalta 2000-luvulle käytiin läpi Ståhlen esittelemän, Pentti Malaskan mukaan laaditun kuvion avulla, jossa toisiaan seurasivat teollinen yhteiskunta, informaatioyhteiskunta ja verkostoyhteiskunta.

Yhteiskunnan edellä mainitut vaiheet sinänsä ovat tuttuja, mutta luennolla hahmoteltu kehityskulku materiaali-intensiivisestä aikakaudesta merkitysintensiiviseen sai ainakin minut uudella tavalla oivaltamaan ja hahmottamaan oman aikamme ja varmasti lähitulevaisuutemmekin ilmiöitä. Merkitysintensiivisessä verkostoyhteiskunnassa tuotteen arvo syntyy siitä, mitä sillä voi tehdä – ei enää esimerkiksi arvokkaasta valmistusmateriaalista. Osaaminen, kyvykkyys, houkuttelevien tuotteiden ja palvelujen tuottaminen, design ja mielikuvat ovat nousseet keskipisteeseen. Niiden merkitys on jo ohittanut tehokkuuden ja laadun, jotka olivat ensisijaisia tavoitteita vielä jokin aika sitten. Ståhle korosti, että tehokkuus ja laatu ovat edelleen tärkeitä, mutta kilpailuetuja ne eivät enää ole.

Verkostojen solmukohtia ennen ja nyt

Oma identiteettini, elämäni ja työni verkostoyhteiskunnassa hahmottuu todellakin entisestä poikkeavalla tavalla. Kuitenkin tulin ajatelleeksi, että isossa mittakaavassa tarkasteltuna kaikki toistuu, ilmiasut ja muodot vain muuttuvat. Ennen rautateitä vesiteiden verkostot yhdistivät harvaanasutun maamme asukkaat, kirkonmäellä tavattiin sunnuntaisin, markkinoilla tavara vaihtoi omistajaa. Noin 150 vuotta sitten rautatieverkosto alkoi mahdollistaa uudenlaisen liikkumisen, uudet kohtaamiset ja vaikutteet; sanomalehdet, kansakoulu, auto- ja lentoliikenne, televisio laajensivat maailmaamme edelleen… Eristäytyminen ei ole koskaan tuottanut edistystä, totesi luennoitsija ja viittasi Yrjö Engeströmiin, jonka mukaan verkostojen solmukohta on kaikkein todennäköisin innovaatioiden syntykohta.

Mutta – mietin – jos tiedon ymmärretään syntyvän vasta vuorovaikutuksen ja kommunikaation tuloksena, jos vasta tulkitsemamme, ymmärtämämme ja ehkä käytäntöön soveltamamme on tietoa – onko aivan viime kädessä eroa sillä, onko tieto esimerkiksi taitona kirvesmiehen kourissa, it-osaajan aivoissa ja sormenpäissä tai väitöskirjan sisältönä?

Oppimista ja osaamisen kehittämistä käsitelleissä aiemmissa Verkkari-kirjoituksissani (8/2011, 1/2012, 3/2012) paneuduin henkilöstölähtöiseen organisaation osaamiseen kehittymiseen käyttäen lähteenä Maija Vähämäen tutkimusta pienessä suomalaisessa graafisen alan yrityksessä. Kirjoitusteni lähtökohtana oli Vähämäen väitöskirjan Dialogi organisaation oppimisessa, itseohjautuvan muutoksen mahdollisuus tuotantotyössä (Turun kauppakorkeakoulu 2008) mukainen sosiaalinen oppimiskäsitys: tieto ei ole missään ”valmiina”, vaan se syntyy vasta sitten kun se tulkitaan ja ymmärretään.

Verkostojen risteyksissä ja solmukohdissa kuulumiset, kokemukset, näkemykset ja mielipiteet vaihtuvat, mikä puolestaan muokkaa itse kunkin omia ajatuksia ja mielipiteitä ja samalla osaaminenkin karttuu. Voi syntyä uusiakin ideoita, innovaatioita ja aloitteita. Olemme ihan huomaamatta tiedon syntymisen virrassa. Tietäminen ei olekaan mikään erillinen asia, joka välttämättä vaatii ”koulunpenkillä” istumista ja pänttäämistä. Kaikki varteenotettavaTieto isolla T:llä ei tulekaan enää jostain yläpuoleltamme, meitä viisaammilta.

Tietämisen kokonaisuus

Saman asian, mistä olin lukenut ja kirjoittanut, Pirjo Ståhle kiteytti näin: ”Tieto ei ole yksilöissä, vaan koko organisaatiossa”. Tieto on hiljaista, kokemuksellista (engl. ’tacit’) kuten käden taitojen haltijalla ja käytännön työn tekijällä. Tai se on eksplisiittistä, kirjallisiksi esityksiksi dokumentoitua. Verkkari-kirjoituksessani (8/2012) Kirjaston arjessa luodaan ja prosessoidaan tietoa kuvasin tiedon synnyn ja luomisen prosesseja ja vaiheita japanilaisten organisaatiotutkijoiden Nonakan ja Takeuchin mukaan. Tieteellinen tieto, esimerkiksi väitöskirjaa varten, on tieteen menetelmien mukaan hankittua ja tieteellisessä julkaisussa asiaan kuuluvien käytäntöjen mukaisesti dokumentoitu ja julkaistu.

Edellä kuvatun tietokäsityksen kannalta tiedon syntymisen edellytykset, kommunikaatio ja vuorovaikutus ovat mitä tärkeimpiä huomioon otettavia tekijöitä. Pirjo Ståhlen mukaan yliopistot eivät ole juurikaan olleet kiinnostuneita keskustelemaan tiedon tuottamisen vaiheista. On keskitytty lopputulokseen, tiedon totuuteen ja luotettavuuteen. Tieto nähdään objektina, ihmisen itsensä ulkopuolella olevana ja ihminen tarkkailijana. Ståhle kiinnitti myös huomiota siihen, että yliopistoa ei oikeastaan ole ymmärretty eikä tutkittu organisaationa, ei myöskään tietojohtamisen näkökulmasta.

Pirjo Ståhlen luento toi minulle uuden lisän tiedon lajeihin hiljaisen tacit-tiedon ja eksplisiittisen tiedon lisäksi: potentiaalisen tiedon (Potential knowledge). Tämä tarkoittaa heikkoja signaaleja, joista Ståhlen mukaan yliopisto perinteisesti ei ole ollut kiinnostunut. Dokumentoitu tieto on luonnollisesti edelleen pääosassa, mutta myös heikkoihin signaaleihin kannattaisi nykyään Ståhlen mukaan kiinnittää huomiota. Kiinnostus merkitsee signaalille vahvistusta, jonka seurauksena sillä on mahdollisuus muuttua tiedoksi.

Tietojohtamisesta. Kolme sukupolvea

Pirjo Ståhle esitti tietojohtamisen fokuksen muutokset kolmena sukupolvena. Ensimmäisen sukupolven keskiössä olivat eksplisiittinen tieto, informaation jakaminen tietotekniikan avulla, tiedon paikantaminen ja hankkiminen sekä informaatiojärjestelmät. Tietojohtamisen toinen sukupolvi ”löysi” hiljaisen tiedon, sen sosiaalisen syntymisen, jakamisen ja kehittymisen vaiheet eksplisiittiseksi tiedoksi (Nonaka) sekä tiedon yhteisen jakamisen ja sen välittämisen merkityksen. Informaatiojärjestelmien rinnalla sosiaalista oppimista hyödynnettiin esimerkiksi organisaatioiden käytäntöyhteisöissä.

Tietojohtamisen kolmas sukupolvi kannustaa kiinnittämään huomion potentiaaliseen tietoon, heikkoihin signaaleihin. Edellisten sukupolvien tietotekniikkaan painottuvan tiedon jakamisen ja sosiaalisen tiedon luomisen rinnalla johdetaan nyt kumppanuuksia, business-ekosysteemejä ja itseorganisoitumista, jossa ihmiset ottavat itse vastuun kehittämisestä. Toisen sukupolven tiedon jakamista ja välittämistä tärkeämpinä näyttäytyvät  uuden tiedon luominen ja innovaatiot. Sosiaalisen oppimisen johtamisen rinnalle on tullut kaaoksen, epävarmuuden ja riskien hallinta.

Hyvään tietojohtamiseen kuuluu Ståhlen mukaan se, että tiedetään, mitä organisaation ”pinnan alla” tapahtuu. Ilmiöiden mittaamisella ajatellaan hankittavan puolueetonta tietoa, mutta tässä meitä ohjaa juuri äsken kyseenalaistettu käsitys tiedosta itsemme ulkopuolella olevana objektina. Toiminnan mittareita ja mittausta ilman muuta tarvitaan, mutta oman käsitykseni mukaan ihmisenä organisaatiossa ja työyhteisössä toimiminen sisältää myös paljon aivan muilla keinoilla ja meidän itse kunkin läsnäolon välityksellä koettavaa, havaittavaa ja ymmärrettävää.

Kehittämiskohde valkokankaalla – kirjastoko?

Ståhlen mukaan yliopisto on yhteiskuntamme tärkein tietoon ja tietämiseen erikoistunut organisaatio. Kuten tiedämme, sen kolme päätehtävää ovat tutkimus, opetus ja yhteiskunnallinen vuorovaikutus. Tämän kolmannen tehtävän yhteydessä luin Ståhlen esityksestä valkokankaalta sanat: ”Nyt pitäisi kehittää sellaisia institutionaalisia mekanismeja, joiden avulla tieteellistä tietoa voidaan siirtää, vaihtaa, kehittää, organisoida ja levittää laajalti ympäröivään yhteiskuntaan. Yliopistojen tulee edistää kansakunnan kilpailukykyä sekä taloudellisilla että inhimilliseen pääomaan liittyvillä mittareilla.”

Uskoisin, että edellä olevan lainauksen ensimmäisestä lauseesta jokainen tieteellisessä kirjastossa työskentelevä tunnistaa nykyisten kirjastopalvelujen kuvausten sisältämiä tehtäviä. Kävi kuitenkin ilmi, että luennoitsijan lähdeaineistoissa kirjastopalvelut, ainakin tälllä nimellä, olivat tuntemattomat. Tunsin luentoyleisön joukossa todella olevani verkostojen solmukohdassa, jossa syntyi oivallus ja uusi ajatuksellinen yhteys. Ainakin yksi ”institutionaalinen mekanismi” tiedon organisointiin ym. edellä tarvittaviin tehtäviin on jo olemassa – se ei vain vielä ole tarpeeksi tunnettu ja näkyvä!

Toimintalogiikat ja kolmas tehtävä

Ståhle tarkasteli organisaatiota systeeminä, joka toimintalogiikaltaan voi olla mekaaninen, orgaaninen tai dynaaminen. Toimintalogiikalla tarkoitetaan niitä periaatteita, järjestelmiä ja johtamisrakenteita, jotka suoraan tai epäsuorasti ohjaavat työntekijöiden toimintaa. Toiminnan logiikalla on vaikutuksensa toiminnan tuloksiin. Se vaikuttaa myös organisaation uudistumismahdollisuuksiin.

Erilaiset toiminnan logiikat soveltuvat erilaisiin tavoitteisiin, tilanteisiin ja tehtäviin ja ne vaativat erilaista johtamista. Orgaaninen logiikka on itseään uudistava, sisältä päin uudistuva järjestelmä. Se tuottaa tasaista kehitystä ja itseohjautuvaa oppimista. Prosessit ovat hitaita ja maltillisuus tärkeää. Tämä toiminnan logiikka soveltuu esimerkiksi opetukseen. Mekaanisen logiikan mukaisesti toimittaessa ei sisäistä uudistumista tapahdu. Se tuottaa pysyvyyttä ja tehoa ja soveltuu esimerkiksi palkanlaskentaan tai opiskelijarekisterin ylläpitoon. Dynaaminen toimintalogiikka sisältää paljon kaaosta, se tuottaa innovatiivisuutta ja vetovoimaa.

Stählen mukaan dynaaminen toimintalogiikka ja ylopiston kolmas tehtävä liittyvät yhteen. Ja yliopiston yhteiskunnalliseen eli kolmanteen tehtävään sisältyi juuri tuo äsken mainittu kirjastollekin kuuluva tehtävä: tiedon  siirtäminen, vaihtaminen, kehittäminen, organisointi ja levittäminen ympäröivään yhteiskuntaan.

Onnistumisen logiikka

Miten meidän on mahdollista onnistua ja päästä tavoitteisiin merkitysintensiivisessä verkostoyhteiskunnassa? Mennyt aika ja edeltävät yhteiskuntavaiheet elävät vielä vahvasti sen rinnalla, ilman muuta myös virikkeitä ja haasteita luoden. Pirjo Ståhle kuvasi miten tietämisen ja tekemisen tavat ja vaatimukset ovat peruuttamattomasti muuttumassa. Ihanteet ja tavoitteet liittyvät verkostoitumisen maailmaan, mutta ”vanha maailma” tuntuu järkevämmältä ja hallittavammalta. Näihin ilmiöihin olen viitannut edellä mm. verkostojen solmukohdista kirjoittaessani, samoin kuin kohdissa Tietämisen kokonaisuus ja Tietojohtamisesta.

On selvää, että jo nyt kaikki kehittäminen tapahtuu tehokkaimmin verkostoissa ja yhdessä tekeminen kasvattaa tietopääomaa. Yhdessä tekeminen sisältää rajattoman osaamispotentiaalin, luottamuspääoman ja innostusta. Ryhmässä ja verkostoissa oppiminen edellyttää kuitenkin erilaista osaamista kuin yksin oppiminen. Myös luottamuksen syntyminen on tärkeää, sillä se mahdollistaa rikkaan vuorovaikutuksen, mikä puolestaan aktivoi, sytyttää ja synnyttää energiaa. Verkostoyhteiskunnassa uudenlainen asennoituminen on tarpeen. Se herättää myös kysymyksen siitä, millaisia ovat ne toivottavaan dynaamiseen toimintalogiikkaan liittyvät johtamisen käytännöt, joiden tuella onnistumisia, huippujakin, tavoitellaan.

Luentosalin XIII ba

Japanilaisten organisaatiotutkijoiden Nonakan ja Takeuchin ajatus ba´sta, tiedon kehittymisen jaetusta tilasta ja ajasta toteutui kohdallani Helsingin yliopiston päärakennuksen luentosalissa XIII, jossa Pirjo Ståhle luennoi. Mustat vanhat penkkirivit, kova ja epämukava istuin, salin edessä ikiaikaiseen opetustyyliin tietoa jakava luennoitsija tai ”kalvosulkeiset” eivät jättäneet kylmäksi. Yksi luennon pääviesteistä, Ståhlen sanoin: ”tunne ja tunteet ovat läheisessä yhteydessä tietämiseen” välittyi ympäristöstä huolimatta voimakkaasti, ainakin minulle. Ståhlen esityksen ja sen jälkeen käydyn yhteisen lyhyen keskustelun perusteella voin eläytyä tulevaisuuden innostavaan yliopistoon ja sen uudistuneeseen toimintakulttuuriin.

Lämmin kiitos järjestäjälle, Helsingin yliopiston koulutus- ja kehittämisyksikölle, Yhteiskuntaan-luentosarjasta, professori Pirjo Ståhlelle innostavasta luennosta ja professori Leif Åbergille lahjasta, jonka voin näin Verkkarin välityksellä antaa eteenpäin kaikille kollegoilleni Helsingin yliopiston kirjastossa: työskentelemme tärkeimmässä yliopiston yhteiskunnallisen vuorovaikutuksen yksikössä! Viesti on meille ilon aihe, tunnustus ja miettimisen arvoinen huipulle vievän edelläkävijyyden luomisessa, etenkin nykyisten ja tulevien tutkijapalvelujen – ja kaikkien palvelujen – kehittämistä silmälläpitäen.

Linkit:

Eeva-Liisa Viitala: 

Kirjaston arjessa luodaan ja prosessoidaan tietoa. Verkkari 8/2011
Näkymätöntä värähtelyä? – Työyhteisön oppimisen prosessit odottavat löytymistään. Verkkari 1/2012
Puutarhaunelmia – Dialogin hyödyllisyydestä. Verkkari 3/2012

Maija Vähämäki: Dialogi organisaation oppimisessa. Itseohjautuvan muutoksen mahdollisuus tuotantotyössä. Sarja/Series A-2:2008. Turun kauppakorkeakoulu.

Kirjasuositus: Innostava yliopisto: kohti uudistavaa yliopistojohtamista / toimittaneet Pirjo Ståhle & Antti Ainamo. Helka-tietokannassa.

Teksti

Eeva-Liisa Viitala
Tiedottaja
Hallinto- ja kehittämispalvelut
Helsingin yliopiston kirjasto

Kuvat

Helena Hiltunen
Jussi Omaheimo

Kumppanuuden kasvutarina – Viikin kampuskirjaston kevään 2012 vitriininäyttely

Viikin kampuskirjaston palveluaulassa esillä oleva ”Tyvestä latvaan” –näyttely on kaksiosainen. Vierekkäisissä vitriineissä havainnollistetaan viitteellisesti kahden kumppanin, Suomen korkeimman metsäopetuksen ja kirjaston yhteistä 150 vuoden mittaista taivalta, joka jatkuu edelleen.

Ajan kultaamaa

Näyttelyn ääreen saapuminen on tyyni suvantopaikka tiedon tulvassa kamppailevalle näytöntuijottajalle, ainakin minulle. Aineiston visuaalisuus puhuttelee: eri aikakausien kirjat, opasteet ja esitteet, muutama viitteellinen esine, valokuvat. Näyttely ei tyrkytä mitään, se vain on ja kertoo omaa hiljaista tarinaansa. Voin antaa ajatuksen lentää ja menneiden vuosikymmenten herätä eloon, niidenkin, jotka vierivät ennen omaa aikaani ja työtäni kirjastossa.

Koska olen osallistunut myös näyttelyn suunnitteluun ja rakentamiseen, voin avata lasikaapit. Tarina ei ole enää hiljainen. Kuulen 1980-luvun työtoverien ja asiakkaiden askeleet ja hiljaiset keskustelut, työhuoneiden sulkeutuvien ovien raskaat jysähdykset, puhelimien pirinän ja kaukopalvelun telexin raksutuksen. Yksi työtovereistani seisoo keskittyneenä ison kortiston ääressä upottaen systemaattisen luokituksen mukaisia luettelokortteja paikoilleen. Toinen vetää alakerran kahvihuoneeseen johtavan oven hiljaa perässään kiinni. Kirjastoon tullut tuttu asiakas pysähtyy uutuushyllyn ääreen.

Aamupäivän asiakaspalveluvuorossa oleva työntekijä paukuttaa eräpäiväleimasinta. Kaksikerroksinen kirjastokärry kitisee hiukan sitä käytävällä työnnettäessä. Lisään lainaustiskin lokeroon itsejäljentäviä lainakuitteja, joiden pistävä lemahdus häivähtää nenään. Täydennän esitehyllyn ja kiipeän lattiavahalta tuoksuvia portaita yläkertaan, missä kopiokone hurisee. Tunnen vanhojen kirjojen hiukan ummehtuneen hajun.

Hyllystä osuu käteen kirja, jonka sisäkannessa on vanha hankintamerkintä. Alahyllyllä on jonkin ikiaikaisen julkaisun vuosikertoja, joiden niputtamiseen käytetyn ruskean puotinarun solmuja ei luultavasti ole avattu ainakaan 80 vuoteen…

Lukija huomaa, että kuvaan ”omaa kirjastoani”, joka sitten 1980-luvun on kokenut suuren muuton ja muutoksia. Metsätalossa sijainneen Helsingin yliopiston metsäkirjaston hyllyn lisäksi näyttelyvitriinissä aivan alimpana on Evon metsäopiston kirjaston hylly (1862-1907) ja sen yläpuolella Helsingin Kirkkokadun toimipaikan (1908-1939) hylly. Metsätalosta (1940-1999) kirjasto matkasi Viikkiin osaksi Viikin tiedekirjastoa, josta puolestaan kymmenen vuoden kuluttua tuli osa Helsingin yliopiston kirjastoa nimeltään Viikin kampuskirjasto (2010-).

Ylimmille hyllyille ovat saapuneet meneillään olevan palvelumuotoiluprojektin tyypittelemät kirjaston opiskelija-asiakkaat: piipahtaja, palveltava, penkoja ja pesiytyjä. Nyt asiakkaat voivat vaikuttaa omien palvelujensa suunnitteluun mm. verkon kehittäjäyhteisössä Idiksessä. Kirjoja on vain yksi, mutta verkkopalveluista kertovia nimilappuja sitäkin enemmän.

 Tieteen rakennustyömaat

Jollakin taaksejääneellä vuosikymmenellä metsätiedettä opiskellut ja/tai opettanut näyttelyyn tutustuja voisi kokea vastaavanlaista nostalgiaa vitriinin toista osaa katsellessaan. Metsäopetuksen vuodet ja hyllyt vastaavat toisiaan, sillä nämä kumppanit ovat eläneet ja kasvaneet rinta rinnan. Suomen korkeimman metsäopetuksen matka on kulkenut Hämeestä, Lammin pitäjän Evon erämaista, Helsingin ydinkeskustaan Kirkkokadulle ja Metsätaloon Unioninkadulle, sieltä Viikin Metsätieteiden taloon.

Alkuaikoina alan opiskeluympäristö todellakin sijaitsi metsän keskellä, sisäoppilaitoksessa. Olot olivat vaikeat ja opiston toiminta keskeytyikin vuosiksi 1866-1874 melko pian käynnistymisensä jälkeen. Opetus kuitenkin jatkui ja opiston johtajaksi nimitettiin vuonna 1874 ”Suomen metsänhoidon isäksi” myöhemmin mainittu A.G. Blomqvist. Vuonna 1907 maamme korkein metsäopetus liitettiin Keisarillisen Aleksanterin yliopiston filosofisen tiedekunnan maaviljelystaloudelliseen osastoon. Opetus alkoi syksyllä 1908 Helsingissä Kirkkokatu 4:ssä. Vuonna 1924 Helsingin yliopistoon muodostettiin maatalous-metsätieteellinen tiedekunta. Tuolla vuosikymmenellä keskusteltiin paljon siitä, pitäisikö Suomeen perustaa monien muiden maiden esikuvan mukaisesti erillinen maatalouskorkeakoulu, mutta suunnitelmasta luovuttiin.

Suomen metsätieteelle omistettu rakennus, Metsätalo, osoitteessa Unioninkatu 40 vihittiin käyttöön välirauhan aikana 8.9.1940. Omaan taloon, uusiin moderneihin ja avariin tiloihin muuttaminen on varmaankin ollut metsäalan opetukselle, tutkimukselle, opiskelijoille ja kirjastolle hieno kokemus. Metsätalon aikaa kesti vuoteen 1999, jolloin yliopiston kampusrakenne oli jo hyvää vauhtia muotoutumassa. Metsätieteet muuttivat Viikin monitieteiselle kampukselle, joka yliopiston esittelysanoin tällä hetkellä ”edistää luonnonvarojen kestävää käyttöä ja luonnon monimuotoisuuden säilymistä, unohtamatta ihmisten ja eläinten hyvinvointia”.

Metsätieteellisen kirjaston oma, suurelta osin tuttu asiakaskunta katosi Viikin tiedekirjaston parhaimmillaan puoleentoista tuhanteen yltäneen päivittäisen kävijän joukkoon. Henkilökunnan osaamisvaatimukset kasvoivat merkittävästi uudessa ympäristössä monien tieteenalojen opiskelijoiden, opettajien ja tutkijoiden odotuksiin vastattaessa. Asiakaskuntaan kuuluivat tietenkin myös yliopiston ulkopuoliset tiedontarvitsijat.

Mistä tulemme, missä olemme, minne menemme?

Näyttelyä rakentaessani ja tulosta katsellessani omakohtaisesti kokemani, yksittäisten tapahtumien kulku muuttuu yleiseksi siten, että ymmärrän pieneen näyttelyyn sisältyvän 150 vuotta yhteiskuntahistoriaa. Yli sadan vuoden takaiset länsimaisen yhteiskunnan kehitysvaiheet synnyttivät tarpeen järjestää Suomessakin käytännöllisten alojen, mm. metsänhoitajien korkeakoulutusta. Koulutukseen tarvittiin tietoa ja kirjallisuutta – oppilaitoksen yhteyteen luotiin kirjasto. Huomaan, että vaikka muutos on ollut moninaista, varhaisempina aikoina hidasta, viime aikoina kiivaampaa, niin silti perusasia on pysynyt samana: pääsy tietoon on kirjaston tarjoama oleellinen opiskelun, opetuksen ja tutkimuksen edellytys.

Tämän hetkisen ja tulevan yhteiskunnan mallit teknologioineen ja toimintatapoineen uudistavat jälleen kerran myös oppimisen, opetuksen ja kirjastopalvelujen rakenteita ja menetelmiä. Uudistukset ja innovaatiot vaikuttavat näilläkin aloilla eri toimijoiden keskinäisten suhteiden laatuun ja ominaisuuksiin. Esimerkkinä tästä mainitsen design-ajattelun viimeaikaisen omaksumisen mitä erilaisimpiin yhteyksiin. Meistä yksittäisistä ihmisistä riippumattomat kehityssuuntaukset ja aivan mahdolliset yllätykselliset koettelemukset vievät mukanaan ja kantavat milloin mihinkin suuntaan, pois omista tutuista ympyröistä kohtaamaan uutta ja outoa, vastaamaan uusiin haasteisiin, oppimaan ja sopeutumaan.

Näyttelyn tarinaan eläytyminen voi olla se yksityiskohta, jonka kautta meille avautuu ennen havaitsematonta. Jokin epäyhtenäinen ja selittämätön saa muodon ja erilliset palat yhdistyvät toisiinsa paljastaen uuden kuvion, ehkä uuden alun tai suunnan omassa työssä. Ymmärrämme, mistä tulemme, missä olemme ja minne menemme. Muutosten keskellä on mahdollista löytää myös jotain pysyvää ja merkityksellistä.

Näyttelyyn voi tutustua Viikin kampuskirjastossa 3.6.2012 asti kirjaston aukioloaikoina.

Viikin kampuskirjaston aukioloajat: http://www.helsinki.fi/kirjasto/viikki/tutustu/aukioloajat.html

Teksti

Eeva-Liisa Viitala
Tiedottaja
Hallinto- ja kehittämispalvelut
Helsingin yliopiston kirjasto

Kuvat

Eeva-Liisa Viitala

 

“Lisää muistia! – 50 vuotta tietotekniikkaa Helsingin yliopistossa” -kirja-arvio

Yliopiston tietotekniikan 50-vuotista taipaletta tarkasteleva historiateos “Lisää muistia!” nostaa pintaan muistoja kaikenikäisissä yliopistolaisissa.

Veijo Åbergin kirjoittama historiateos on herkullista luettavaa. Viidessäkymmenessä vuodessa tietotekniikkaympäristö on kokenut kokonaisia paradigman muutoksia. Kirja kertoo tarinan siitä kuinka 60-lukulaisesta keskuskoneiden metsästyksestä ja reikäkorttien polkupyöräilyttämisestä kaupungin halki on päädytty eurooppalaisten yliopistojen verkkojulkaisemisen listojen kärkisijoille. Omakohtaisia kokemuksia yliopiston tietotekniikasta omaava kahlaa kirjaa läpi kuin jännityskertomusta. Kuvituksena olevat valokuvat tuovat käsinkosketeltavaa ajankuvaa eri vuosikymmeniltä.

Yliopiston tietoteknisen historian käänteet herättävät henkilökohtaisiakin muistoja. Itse tulin yliopistolle opiskelijana 90-luvun puolivälissä. Olin rinkutellut modeemeilla bbs-järjestelmiin jo 90-luvun alusta alkaen, mutta yliopiston tietoverkko tuntui silti lähes tieteisfantasialta. Istuin muutaman vuoden sitkeästi tietokoneluokissa siitä huolimatta että verkon toiminta oli “jatkuvien laite- ja ohjelmisto-ongelmien loppumattomalta tuntuvaa painajaista.” (s.147) Muistan kuinka koneelta ei halunnut poistua verkon toimimattomuuden aikaankaan, jotta ei vain olisi menettänyt minuuttiakaan verkon ajoittaisista toimintajaksoista.

Entäpä kuinka moni muistaa Gopher-tekniikalla pyörineet Heli-kioskit? Heli lanseerattiin yliopistolla 1992 avajaiskarnevaalien yhteydessä. Sen oli tarkoitus olla “uusi sähköinen koko yliopiston tiedotustoiminnan mullistava järjestelmä”. Jotenkin mieleen nousee kesällä 2011 julkistettavan Flamman mainoslauseet.

Lisää muistia! -kirjassa on myös muistoja world wide webin alkutaipaleelta. Ensimmäinen verkko-lehti julkaistiin yliopistolla 1994, mutta koko www:n ei oikeastaan ilmiönä uskottu leviävän. Verkon luultiin romahtavan parissa vuodessa sinne laitettujen kuvien takia. Ensimmäisen verkko-artikkelin tekijäkin oli kuulemma kovin vaivautunut, koska ei uskonut tieteellisen artikkelin oikein sopivan internetiin. (s. 156)

Kehitys edistyy, mutta miltäköhän nykyiset asenteemme ja ennakkoluulomme näyttävät parinkymmenen vuoden päästä?

Kirjoittaja:

Jussi Omaheimo
Viestintäsuunnittelija

Hallinto- ja kehittämispalvelut
Helsingin yliopiston kirjasto

Kuvat

Jussi Omaheimo

Yliopiston kirjasto mukana Avara-varainhankintakampanjassa

Kirjasto on mukana Helsingin yliopiston laajassa Avara-varainhankintakampanjassa, joka julkistetaan yliopiston 370-vuosipäivänä 26.3.2010. Tavoitteena on kerätä varoja yliopiston uuteen Tulevaisuus-rahastoon, ja kampanja jatkuu vuoden 2012 loppuun.

Kampanjakomitean puheenjohtajaksi on lupautunut VTM Paavo Lipponen ja kampanjapäällikkönä toimii suunnittelija Pia Dolivo.

Itsenäinen asema edellyttää yliopistoilta aktiivista osallistumista oman toiminnan rahoitukseen ja tiivistä vuorovaikutusta muun yhteiskunnan kanssa.  Varainhankinta on osa yliopistojen yhteiskunnallista vuorovaikutusta (YVV), jonka tavoitteet ja toimenpiteet Helsingin yliopisto on linjannut erillisessä toimenpideohjelmassa.

Testamentti- ja muita lahjoituksia Helsingin yliopisto on saanut kautta aikojen, niin että yliopistolle on kertynyt merkittävät omat rahastot. Lahjoitusvarojen tuottoa on käytetty toistaiseksi yliopiston omille tutkijoille ja opiskelijoille myönnettäviin stipendeihin ja apurahoihin.

Nyt yliopiston missiona on kilpailla maailman huippuyliopistojen joukossa tutkimuksen ja opetuksen laadusta. Tämä edellyttää huippuresursseja. Vuoden 2010 aikana saadut pääomalahjoitukset valtio 2,5-kertaistaa yliopistoille tehtävänä finanssisijoituksena. Pääoman tuottoa voidaan sitten tulevina vuosina suunnatta yliopiston strategisiin kohteisiin.

Varainhankintakampanjalla tavoitellaan aineellisten tuottojen lisäksi myös yliopiston parempaa tunnettuutta, arvostusta ja uusia yhteistyökumppaneita. Nämä mahdollistaisivat pitkäjänteisen ja tuloksellisen varainhankinnan kampanjan jälkeenkin.

Yliopiston varainhankintakampanjaan on varauduttu huolella. Vuoden 2008 alussa kehittämisosastolla aloitti Avara-tiimi, joka kokosi yhteistyökumppaneikseen Avara-verkoston kaikista tiedekunnista ja kiinnostuneista erillislaitoksista. Verkoston jäsenille on järjestetty sarja työpajoja, joissa on jaettu kokemuksia ja parhaita käytäntöjä, sekä innovoitu varainhankinnan kohteita.

Yliopisto on kirinyt kampanjakuntoaan myös mainekuvakampanjalla Suunnittelutoimisto Taivas Oy:n kanssa. Tulokset näkyvät yliopiston uutena visuaalisena ilmeenä viestinnässä ja lähiaikoina myös verkkosivuilla, mediassa ja Helsingin keskustassa.

Yliopiston kirjasto on mukana Avara-kampanjassa yhdessä Käyttäytymistieteiden laitoksen kanssa teemalla Oppimisympäristöt. Kaisa-talon hanke on herättänyt suurta mielenkiintoa niin yliopistolla kuin ulkopuolisissakin, myös mediassa.  Tavoitteena ei ole vain kirjastotila, vaan myös oppimisympäristö ja sosiaalisen kohtaamisen paikka, missä esteettinen muotoilu ja tulevaisuushakuinen toiminnallisuus liittyisivät opetusteknologisiin innovaatioihin.

Varainhankinnan kohteena on Kaisa-kirjaston varustelu. Wau-arkkitehtuurin ja maailmanluokan oppimisympäristön liitto toivottavasti kiinnostaa myös lahjoittajia. Muita yliopiston kampanjateemoja ovat Ympäristön muutos, Globaali hyvinvointi ja Terveys.

Luonnos Kaisa-talon julkisivusta, Anttinen Oiva Arkkitehdit Oy

Kaisa-kirjasto on Avara-hankkeen varainhankintakohteena. Luonnos Kaisa-talon julkisivusta, Anttinen Oiva Arkkitehdit Oy.

Lisää aiheesta: Varainhankinnan tausta-analyysi (2008) ja Alumnitoiminnan ja varainhankinnan opas (2009). Helsingin yliopisto, Suunnittelu ja yhteiskuntasuhteet, Avara-hanke.  https://alma.helsinki.fi/doclink/131557

Inkeri Salonharju
Projektipäällikkö

Hallinto- ja kehittämispalvelut
Helsingin yliopiston kirjasto

MyTerkko – personoitava aloitussivu terveysalan ammattilaisille

Vuodenvaihteessa avautui uusi, personoitava terveysalan verkkopalvelu MyTerkko. Se on terveysalan ammattilaisen henkilökohtainen aloitussivu, jonka kautta voi käyttää Terkon verkkopalveluja ja tietokantoja. Palvelun ideana on, että käyttäjä voi itse muokata aloitussivusta omia tarpeitaan vastaavan kokonaisuuden.

MyTerkko-palvelun käyttöliittymä

MyTerkko-palveluun on koottu keskeisimpiä lääke- ja terveystieteen tietokantoja, verkkopalveluita ja -aineistoja. Sisältövalikoimaan kuuluu palvelukohtaisia (esim. Terveysportti) ja aiheenmukaisia (esim. hoitotiede, näyttöön perustuva lääketiede, psykiatria) sisältökokonaisuuksia,  uutisikkunoita, tietokantojen hakusovelluksia (esim. Medic, PubMed, Ovid Medline & Vertex) sekä verkkolehtiä. Palveluun on integroitu myös uutuusseurantapalvelu FeedNavigator, jonka avulla käyttäjä voi tehdä uutuusseurannan valitsemiinsa tieteellisiin lehtiin, uutisiin ja blogeihin. MyTerkon useimpien sisältöikkunoiden (widget) alareunasta löytyy lisäksi hakuominaisuus.

Käyttäjä voi muokata oman sivunsa näkymää järjestämällä sisältöikkunat haluamallaan tavalla ja poistamalla tai piilottamalla tarpeettomat sisällöt. Käyttäjä voi lisätä sivulleen myös omia linkkejä ja uutissyötteitä. Valitut sisällöt päivittyvät jatkuvasti ja valinnat säilyvät tallessa käyttäjän palatessa sivulle uudestaan. Palvelu ei vaadi kirjautumista, sillä omat valinnat tallentuvat selaimen evästeisiin.

MyTerkko on avoin kaikille, mutta osa sen sisällöistä on käytettävissä ainoastaan Helsingin yliopiston ja HYKS:n verkossa. Palvelun on kehittänyt Terkon it-asiantuntija Pasi Keski-Nisula yhteistyössä Terkon tieteenalapalveluiden kanssa. MyTerkko-palveluun voi tutustua osoitteessa: http://www.terkko.helsinki.fi/, josta löytyvät myös yksinkertaiset ohjeet oman sivun personointiin.

Linkit

Teksti
Anna-Mari Koivula
Meilahden kampuskirjasto Terkko

Oikeustieteen kirjasto 99 vuotta

Oikeustieteellisen tiedekunnan kirjaston sadannen toimintavuoden alkamista juhlistettiin kakkukahveilla viime maanantaina. Mahtoivatko lainopillisen tiedekunnan opettajakollegion jäsenet tietoisesti tähdätä helposti muistettavaan päivämäärään kun anoivat yliopiston konsistorilta määrärahaa lainopillisen seminaarikirjaston perustamista varten? Pyyntö nimittäin hyväksyttiin 19. päivänä lokakuuta 1910 ja niin sai alkunsa vielä pari kuukautta olemassa oleva tiedekunnan kirjasto.

Kirjaston eilistä ja toissapäivää esittelevään näyttelyyn löydettiin esineitä työhuoneiden kätköistä yhden vitriinillisen verran. Kirjastomme on toiminut useassa paikassa, jotka Arja Niskala kuvasi ja listasi mielenkiintoiseksi kuvakertomukseksi. Niin ne ajat muuttuvat – loistonsa päivinä oikeustieteilijät ovat olleet Ritarihuoneellakin.

Kuva: Petra Pentzin
Kakkua jonottaa Sakari Lipkin, joka on teologisen ja oikiksen kirjastojen “yhteinen resurssi”.

Kuva: Petra Pentzin

Tuorin Katrikin kerkesi poikkeamaan.

Kuva: xxx
Uusia johtajia, Pauli Assinen ja Anneli Partanen. Onnitteluja vastaan- ottaa Liisa Rajamäki.

Kuva: Petra Pentzin
Oikeustieteellisen tiedekunnan väkeä onnittelemassa.

Kuva: xxx
Vuonna 1910 asetettiin myös kirjastovaliokunta ja sen johtoon prof. R.W. Erich. Nykyisen oikeustieteellisen tiedekunnan kirjaston neuvottelukunnan puheehjohtaja prof. Juha Raitio naurattaa Pälvi Kaiposta.

Kuva: xxx
Pirteä ja nuorekas tiedekunnan kirjasto kiittää rattoisasta syntymäpäiväkahviseurasta! Ja on hyvin otettu kukkapuskista, joita aivan odottamatta ja yllättäen sai vastaanottaa!

Kirjaston historiaa

Kirjoittaja:
Leena Huovila
Oikeustieteellisen tiedekunnan kirjasto

Kuvat:
Petra Penzin

Tiedeviestinnän taitoa opiskelemassa

Opiskelijakirjaston ja koordinointiyksikön verkkotoimittaja Jussi Omaheimo osallistui tiedeviestinnän opintokokonaisuuteen lukuvuonna 2008-2009.

Tiedeviestinnän essee ruudulla, Kuva: Jussi Omaheimo

Viestinnän laitos järjestää vuosittain tiedeviestinnän 22 opintopisteen opintokokonaisuuden. Lukuvuonna 2008-2009 opintokokonaisuutta suorittamaan valittiin 15 opiskelijaa. Suurin osa valituista oli Helsingin yliopiston jatko-opiskelijoita, mutta mukana oli myös muiden korkeakoulujen tutkijoita sekä kaltaisiani viestintää työkseen tekeviä henkilöitä.

Opintokokonaisuutta suorittamaan valitaan tarkoituksella hyvin erilaiset taustat omaavia henkilöitä. Pelkästään Helsingin yliopistosta osallistujia oli lähes kaikista tiedekunnista. Oppijoiden oman tutkimusaiheen ja tieteenalan tieteellisyyden vaatimusten ollessa erilaiset, nousee esiin hyvin erilaisia tiedeviestinnän ongelmia.

Matemaattiseen fysiikkaan perustuvan kovan tieteen lisäksi tieteelliseksi ajatteluksi kurssilla laskettiin myös ainakin osa humanistis-yhteiskuntatieteellisistä aloista. Kursseilla ei myöskään unohdettu tieteen filosofisia näkökulmia: tiedon luonne, tieteen julkisuus ja sen ymmärrettävyyden vaatimukset nousivat keskusteluissa usein esille.

Tiedeviestinnän essee ruudulla, Kuva: Jussi Omaheimo

Luentokursseilla sivuttiin kirjastojakin. Usein ajatellaan kirjastojen ja tieteen yhteisen intressin kietoutuvan tiedon vapaan saatavuuden kriteerin ympärille. Yhteiskunnallisena instituutiona tieteelle merkityksellisiä asioita ovat yhteiskunnallisen vaikuttavuuden tai tiedetulosten tunnettuuden kaltaiset seikat. Kirjastot nähtiin tärkeäksi tiedeinstituutioksi demokratian ja kansalaisen itsekehittämisen toteutumiseksi.

Opintokokonaisuuden luento-opetuksesta vastasivat kurssin johtaja professori Esa Väliverronen ja koordinaattori VTT Tuomo Mörä. Luentokursseilla oli myös runsaasti vierailijoita: tiedettä aktiivisesti popularisoineita tiedemiehiä sekä tiedemedian edustajia. Luennotkin painottuivat tieteen ja viestinnän instituutioiden toiminnan ymmärtämiseen. Opintokokonaisuuden keskeisin painotus oli vahva käytäntölähtöisyys.

Suurin osa opinnoista oli tiedeviestinnän käytännön harjoittelua. Helsingin Sanomien toimituksessa osallistuttiin lehden tiede-osuuden tekemiseen. Yleisradiossa seurattiin television tiedeohjelman viikkorytmiä ja osallistuttiin radion tiedeohjelman tekemiseen. Tiedekeskus Heurekassa osallistuttiin tulevan näyttelytoiminnan suunnitteluun.

Heurekan näyttelytoimintaa suunniteltaessa satuin saamaan niin kiinnostavan aiheen, että huomasin vääntäväni yötä myöten taustaprujuja pelien käytön mahdollisuuksista tulevaisuus-aiheisessa näyttelytoiminnassa. Myös Ylessä suoritettu radio-osuus toimi erittäin mielenkiintoisena pikakurssina äänihaastattelun tekemiseen. Oli piinaavan opettavaa olla itse haastateltavana sekä haastattelijana. Tuskin mikään antaa parempaa oppituntia siitä kuinka haastatteluissa ei kannata itseään ilmaista, kuin oman sönkötyksensä editoimisen seuraaminen vierestä.

Opintokokonaisuus yhdisti vaivattomasti tiedeviestinnän puhdistettua teoriaa ja likaantunutta käytäntöä. Toivottavasti viestinnän laitos pystyy jatkossakin tarjoamaan opiskelijoille näin hienoja mahdollisuuksia oppia.

Kirjoittaja
Jussi Omaheimo
Verkkotoimittaja
Kirjastopalvelujen koordinointiyksikkö
jussi.omaheimo[at]helsinki.fi
puh. 09- 191 24040
Kuvat

Tiedeviestinnän luentokurssimateriaali