Jouluisia lukuvinkkejä

Jake Nyman: Rakas vanha vinyyli
Gummerus 2013

Radiosta monille tuttu Jake Nyman on toimittanut lukuisia ohjelmia jo 1970-luvulta ja kirjoittanut monia populaarimusiikkia käsitteleviä teoksia, joista Rakas vanha vinyyli on tuorein. Teos on aikamatka vuosi-kymmenten taakse, jolloin ilmestyi levyjä, joista ainakin osalla on ollut sekä (toimittajalle) henkilökohtaista merkitystä että popmusiikin historian kannalta laajempaa painoarvoa. Useita esitellyistä levyistä voi luon-nehtia jopa klassikoiksi, osaa lähinnä kuriositeeteiksi (Spike Jones, The World´s worst record show). Joukossa on muutamia kotimaisiakin levyjä (mm. Anki, Eero Raittinen, Kaseva) mutta etupäässä sekä brittiläisen (mm. Animals, Cream, Procol Harum) että amerikkalaisen (Elvis, Chuck Berry, Tom Waits, Steely Dan jne.) populaarimusiikin virstanpylväitä. Jokunen on lähinnä toimittajan oma suosikki (esim. Rory Gallagher).

Jake Nyman ei ole varsinainen vanhojen vinyylien keräilijä, eikä vinyyliformaatti ole hänelle se ainoa oikea, vaikka joittenkin levyjen hieno kansitaide onkin ehkä toiminut muistelujen sytykkeenä. Parhaimmillaan teos on silloin, kun levyyn kytkeytyy henkilökohtaisia muistoja koulu- tai varhaisilta toimittaja-ajoilta. Tällöin ei haittaa, vaikka kirjoitus menisi ohi aiheen (Moody Blues, Gallagher, Dire Straits) eli itse levyn musiikillinen sisältö jäisi suurin piirtein käsittelemättä. Tylsimmillään teos on Nymanin kertoessa akateemisista Beatles-tutkimuksista (otsikkona Abbey Road). Toimittajalla on kuitenkin vapaus muistella ja antaa levyjen viedä erilaisiin sfääreihin ja aiheisiin, joiden yhteys albumin musiikilliseen sisältöön ei ole kovinkaan ilmeinen. Niinpä teos voi joskus jopa muistuttaa Radio Suomen sunnuntaiohjelmaa Nousevan auringon talo, jossa anekdootit, tilastotiedot, henkilökohtaiset muistot ja mielikuvamaalailut vuorottelevat samassa lähe-tyksessä. (JK)

Karl Ove Knausgård: Taisteluni, Toinen kirja
Like 2012

Norjalaisen Karl Ove Knausgårdin kuusiosaiseksi kasvaneesta Taisteluni-teossarjasta on suomennettu jo kolme ensimmäistä osaa. Hyppäsin itse suoraan Toiseen kirjaan, jossa nelikymppinen Knausgård, kertoja ja henkilöhahmo, jättää taakseen Bergenin ja päätyy Tukholmaan. Elämä Tukholmassa on ahdistuksen purka-mista kirjoittamalla, rakastumisen euforiaa, avioelämän vaikeutta, istuskelua baareissa ja kahviloissa sekä yksinäisyyden ja ulkopuolisuudenkin tuntojen kokemista. Kirjan tapahtumien näyttämöinä ovat toisinaan myös lasten päiväkoti ja Tukholman hienostokaupunginosien hulppeat huoneistot, joista jälkimmäisissä kokoontuu joukko paikallista kulttuuri- ja taide-eliittiä. Arkisten tilanteiden kuvauksista ja arkisista keskus-teluista lipsutaan toisinaan myös kirjallisen kentän ja filosofian pohdintoihin.

Teossarja tuo mieleen Gustav Mahlerin käsityksen sinfoniasta, johon on laitettava kaikki. Jo pelkkä Toinen kirja on melkoinen runsaudensarvi, taiteellista ehdottomuutta henkivä teos, joka ei pelkää heilahdella banaalin ja korkealentoisen välimaastossa. Joitakin kirjan jaksoja olisi voinut kenties lyhentää, mutta toisaalta kerronnan karkeapiirteisyys puhaltaa siihen omanlaisensa hengen. Omaelämäkerrallinen, paikoin esseemäinenkin teos on viime kädessä fiktiivinen teos, näyte tämän ajan romaanitaiteesta vitaalisimmillaan. Saa nähdä, miten monumentaalisiin mittoihin Taisteluni-sarja kasvaa, kun sen viimeinenkin kirja saadaan suomennettua. (JK)

Laura Save: Paljain jaloin
WSOY 2013

Maanantai-aamu Esko-myrskyn jälkeen: odotan tuntikaudet junaa Kouvolan asemalla, seuranani kirjaston e-kirjapalvelu. Lataan vapaana olevan kirjan tietämättä siitä muuta kuin ettei kyseessä ole viihdelukemisto. Hetkessä olen keskellä tositarinaa, luusyöpädiagnoosin saaneen nuoren lääketieteen opiskelijan elämää. Laura Save piti sairautensa edetessä blogia, josta syntyi tämä kirja. Lukijalle selviää nopeasti ettei toista kirjaa enää tule. Siitä huolimatta lukukokemus ei ole ahdistava. Se kertoo, miten ihminen voi ottaa mahdottomiakin asioita vastaan ja elää toivoen ja rakastaen nekin hetket jotka ovat jäljellä. (EI)

Ulli Lust: Tänään on loppuelämäsi viimeinen päivä
Like 2013

80-luvun alussa kaksi teinipunkkaria päättää lähteä liftillä Italiaan. Pikkuporvarillinen ja valmiiksi kaluttu elämä ei voisi vähempää kiinnostaa. Reissusta kehkeytyy loppuelämää muovaava kokemus, jonka jälkeen mikään ei ole niin kuin ennen. Unelmien paratiisi ei kohtelekaan tyttöjä silkkihansikkain.

Ulli Lustin omaelämänkerrallinen sarjakuva kuvaa nuoruuden kiihkoa, uudenlöytämisen riemua, mutta näyttää myös seikkailun raaemmat kasvot; hyväksikäytön ja väkivallan. Palveluksesta odotetaan aina vastapalvelusta. Rahattomina, mutta kokemuksia rikkaampina kuljeskelevat tytöt pitävät kuitenkin pintansa.

Sarjakuvan piirrostyyli on aluksi hieman suttuisen oloista, mutta tarinan edetessä jälki asettuu tukemaan kokonaisuutta. Lopuksi muunlaista piirrostyyliä tarinalle ei voisi kuvitellakaan.

Tarina on vaikuttavan mukaansatempaava ja kestää helposti useammankin lukukerran. Keräilijöille tämä on ehdoton hyllyhankinta. Ahmittavan hyvä! (HH)

Craig Thompson: Habibi
Like 2012

Lukukokemuksen jälkeen olin sanaton. Tämä on parasta sarjakuvaa vähään aikaan, korkeisiin sfääreihin kurottava teos. Tarina on monitasoinen ja haastava; mystiikka ja yhteiskuntakritiikki, uskonto ja ihmiskohtaloiden toivo ja epätoivo kietoutuvat yhdeksi. Piirrosjälki on notkeaa ja tarkkaa; kaikki on tarkkaan harkittua ja koristeellista ornamenttitaidetta ja arabiankielistä kalligrafiaa.

Kuva on sana, kirjain, äänne ja toisinpäin.

Teos seuraa Dodolan ja Habibin elämänvaiheita, kun ne kietoutuvat yhteen ja kun ne repäistään väkivalloin erilleen vain yhdistyäkseen uudelleen.

Thompson on sepittänyt tarinan, joka polveilee nykyisyydessä, menneessä ja tulevassa – silti selkänä ja loogisena jatkumona virraten. Myös tämä mestariteos kuuluu keräilijän hyllyyn. (HH)

Marko Kilpi: Kuolematon
Gummerus 2013

Kuolematon on vaikea lukukokemus, eikä sitä voi ainakaan joululukemiseksi suositella.
Sen lukeminen ei todella ollut viihdyttävää tai hauskaa. Se oli kamalaa. Jos teos olisi ollut huono tai edes yhdentekevä, olisin jättänyt sen kesken. Mutta kun se ei ole, vaan se oli hyvä ja kauniisti kirjoitettu.

Aiemmista Kilven kirjosta tutut Olli Repo ja tämän poliisikollega Elias Kaski tutkivat rikosta, joka on yksi kamalimmista: seksuaalirikos, jonka uhrina on lapsi. Tapaus herättää toisen tutkijan mielessä unohtuneita muistikuvia, joiden ahdistavuus kasvaa psykosomaattisiksi oireiksi. Tarina etenee yksittäisen rikoksen syyllisen selvittelystä laajemmalle, sinne mistä teon motiivit kumpuavat.

Ja kirjoittaja Kilpihän on poliisi. (KSO)

Jari Tervo: Esikoinen
WSOY 2013

Tämä Esikoinen on todella kaunis kirja. Esikoinen on nuoren pojan kasvutarina.

Tarinassa kuvataan 1970-luvun Suomea: kommunismia, Kekkosta ja hiihtokilpailuja. Pojan kasvutarinan lisäksi tarinassa kerrotaan myös mm. pojan äidin ja isomummu Esmen elämästä. Näiden tarinoiden kautta näytetään, miten tähän, missä nyt ollaan, on tultu.

Kerronta on toteutettu päiväkirjamerkintöinä, mikä tuo pojan kokemukset lukijan iholle. Päiväkirjakerronnan takia kirja ei kuitenkaan ole mikään helppo luettava. Se vaatii keskittymistä: ollaanko 1900-luvun alussa Helsingissä, vieläkin kauempana noitavainoissa vai 1970-luvun Lapissa, jonne pojan tarina keskittyy.

En ole aiemmin saanut luettua Tervolta yhtäkään kirjaa kokonaan. Vaikka lähes kaikkiin  hänen kirjoihinsa olen tarttunut, mutta jostain kumman syystä en ole niissä pitkälle päässyt. Mutta esikoinen oli eri maata. (KSO)

Pekka Hiltunen: Iso
WSOY 2013

Iso ei ole dekkari, kuten Hiltusen aiemmat kirjat eikä sen tarinassa tai henkilöhahmoissa ole mitään  vauhdikasta saati yliluonnollista. Tarinassa on sen sijaan paljon tutkimustietoa, lihavuudesta. Päähenkilö, ylipainoinen Anni ampuu alas vääriä väittämiä lihavuuden aiheuttamista terveyshaitoista.

Iso on valtavan koskettava tarina lihavan naisen elämästä. Siitä, miltä tuntuu kun on oikeasti iso ja joutuu valitsemaan lounaspaikan ravintolan tuolien mallin eikä maittavan ruoan perusteella. Kun puolisokokelas ei halua liikkua lihavan seuralaisen kanssa julkisella paikalla tai kun ihmiset huutelevat kadulla perään. Kirja näyttää, kuinka ylipainoisia sorretaan. Se tekee pahaa. Siksi se pitääkin lukea. (KSO)

Miina Supinen: Säde
WSOY 2013

Hävyttömän hyvä ja hauska kirja heille, jotka tykkäävät epätavallisuuksista, hurjista jutuista ja kehtaavat nauraa kuolemallekin.

Säde on upea ja runsas kirja, jossa on täytteenä niin uskonlahko, ateisti, zombie-peli, Kreikan talouskriisi, paljon seksiä sekä halu löytää jotain ikiaikaista ja maailmanhistoriallisesti merkittävää.  Tällaisen peruslukijan näkökulmasta tarinan hienous onkin siinä, että se sisältää ihanan paljon kaikkea ja pysyy silti kasassa.

Kustantaja luonnehtii kirjaa sivuillaan kasvukertomukseksi. Ehkä se sitä onkin, sillä viimeisissä luvuissa tarinan palaset nimittäin loksahtivat kohdalleen. (KSO)

Oras Tynkkynen: Pieni maailmanpelastusopas
Into 2013

Joulun mässäilyjen jälkeen ja ennen uudenvuodenlupauksia on hyvä lukea Oras Tynkkysen Pieni maailmanpelastusopas. Kirjassa käydään rauhallisesti ja kiihkottomasti läpi maailman suurimmat ongelmat ja niihin tarjotaan myös ratkaisuja. Vaikka ilmastokriisin, nälän, sotien, sorron ja ympäristön tärväämisen edessä tunnemme helposti voimattomuutta, Oras Tynkkynen antaa kirjassaan myös toivonjyväsiä. Hän muistuttaa, että monessa suhteessa maailman asiat ovat paremmin, kuin vaikkapa 50 vuotta sitten.  Ihmiskunta on vapaampi, vauraampi, terveempi, paremmin koulutettu ja kansanvaltaisempi. Myös väestönkasvu on hidastunut. Kaikki tämä on vaatinut valtavasti työtä.  Ongelmat on mahdollista ratkaista, mutta se ei ole helppoa.  Nelson Mandelan sanoin, se vaikuttaa aina mahdottomalta, kunnes se on tehty.

Kirjassa annetaan myös paljon vinkkejä siitä, mitä meidän on mahdollista tehdä itse jokapäiväisessä elämässä. Voimme vähentää autoilua, lentämistä  ja lihansyöntiä, säästää sähköä, vähentää turhaa kulutusta tai auttaa eri kansalaisjärjestöjen kautta vaikkapa köyhyyden vähentämisessä. Voimme myös lähteä itsekin vaikuttamaan. Pieniä tekoja tai isoja tekoja, kunhan emme vaivu kyynisyyteen ja hällävälismiin. (DA)

Eric Malpass: Aamulla kello seitsemän
Rauma 1979

Kirja kertoo erään perheen elämästä Englannin maaseudulla. Perheeseen kuuluvat pieni viisi-vuotias poika, hänen äitinsä, isänsä ja tämän isä puolisoineen, sekä isän kaksi naimatonta opettajasisarta. Perheen isoisä on kuusikymppisenä eläköitynyt asianajaja, jonka pitkäaikaisen haaveen toteutuma tämä perheen kotina oleva farmi on.

Kirja on erilaisten, keskenään sukua olevien ihmisten yhteiselon kuvaus. Elämä maaseudulla ei suinkaan ole paikoilleen jähmettynyttä.

Päähenkilö on perheen ainoa lapsi, viisivuotias Clayford, jonka edesottamuksista lukiessa tuskin pitkästyy. Malpassilla on kirjan tapahtumiin mukavan humoristinen ote ja hän tuo esiin viisivuotiaan näkökulman monessa eri tilanteessa. Pukee sanoiksi pienen pojan ajatuksenjuoksun. Ja kuvaa elävästi keskusteluja perheen aikuisten kanssa.

Nopealukuinen kirja joulunpyhiksi. Löytyy muun muassa pääkirjastosta. (M-SH)

Michael Ende: Momo
Porvoo 1978

Kaupungin laitamille tulee tyttö ja asettuu asumaan vanhoihin raunioihin. Tästä alkavat kehittyä Enden saturomaanin tapahtumat. Päähenkilölle, Momolle, on luonteenomaista kuuntelemisen taito.

” Hän osasi kuunnella niin, että epätietoinen tai kahden vaiheilla horjuva tiesi äkkiä selvästi, mitä halusi. Tai niin, että arka muuttui yhdellä iskulla vapaaksi ja rohkeaksi. Tai että sorrettu ja onneton sai iloa ja varmuutta.”

Momon lisäksi kirjassa on monta satuhahmoa, esimerkiksi merkillisellä tavalla kommunikoiva kilpikonna Kassiopeia ja mestari Hora, joka opettajan roolissa käyttää opetusmenetelmänä arvoituksia.

Kirja on täynnä elämänviisauksia mielikuvituksellisiin tapahtumiin liitettyinä. Teemoista nousee esiin kunnioitus aikaa kohtaan ja sen riittävyys sekä kiireen haitallisuus. Näihin ja moniin muihin asioihin saturomaanin henkilöhahmot ottavat kantaa. (M-SH)

Kate Atkinson: Jackson Brodie -sarja

Olen täysin kyllästynyt vinksahtaneeseen väkivaltaan, jota nykydekkareissa liikaa viljellään. Onneksi löysin työmatkojen ratoksi Kate Atkinsonin kirjat, joissa yksityisetsivä Jackson Brodie ratkoo rikoksia. Sarjan aloitti ”Case stories” (suom. Ihan tavallisena päivänä), joka ilmestyi jo vuonna 2004. Sympaattisen etsivän elämää, kummallisia rakkauskiemuroita ja etätyttären kasvukipuilua on voinut seurata jo neljän dekkarin verran.

Viimeisin Brodie kirja ansaitsee erikoismaininnan ”vuoden paras otsikko”, koska tästähän ei dekkarin nimi enää parane ”Started Early, Took My Dog”. Viidettä Brodie-dekkaria olen odottanut pitkään, joissain haastatteluissa kirjailija on jo paljastanut seuraavan osan sisällöstä sen verran, että Brodiesta on tulossa yksinhuoltaja. Mutta missä kirja viipyy, odotan jatkoa malttamattomana…(LH)

Kjell Westö: Kangastus 38
Otava 2013

Kangastus 38 kertoo ajasta ennen talvisodan alkua, kun kansalaissodan kokemukset ovat vielä monien ihmisten muistissa ja kun Euroopasta on jo kantautunut pelottavia uutisia. Muutaman kuukauden kuluttua Suomi on sodassa, mutta vielä sitä ei osata nähdä tai uskoa.

Vanhat nuoruudenkaverukset kokoontuvat toistensa luona Keskiviikkokerhossa. Lukijasta tuntuu, että he pitävät yhtä väkisin, vanhasta tottumuksesta. Joskus heillä on ollut paljonkin yhteistä, mutta nyt he eivät enää ajattele samalla tavalla politiikasta, yhteiskunnasta tai toisistaan, eivätkä kaikki halua paljastaa omia mielipiteitään muille. Rouva Wiik on heistä erään, asianajaja Thunen konttoristi, joka kerhon kokoontuessa Thunen toimistossa tunnistaa kaveruksista yhden. Hänen muistiinsa alkaa palautua ahdistavia kokemuksia vankileiriltä kahdenkymmenen vuoden takaa. Samalla hänen mielessään alkaa kehkeytyä suunnitelma.

Westön kieli on kaunista ja lauseet kuin musiikkia. Kun hän kuvaa 1930-luvun Helsinkiä, voin nähdä silmissäni Töölön rakentamisen ja Kasarmitorin seudun. Voin myös kuvitella sen ajan huvielämän tanssiravintoloineen ja elokuvateattereineen. Westö avaa lukijalle kaverusten elämää ja ajatuksia vähän kerrallaan. Myös hiljainen ja vaatimaton rouva Wiik-Mathilda-Milja alkaa saada ulottuvuuksia. Pitkin kirjaa annetaan vihjeitä, mutta loppuratkaisu oli minulle kuitenkin yllätys. Luin kirjaa kuin käänteistä dekkaria, jossa ruumista ei vielä ole. (MF)

Riikka Pelo: Jokapäiväinen elämämme
Teos 2013

Viime kesänä en malttanut poistua parvekkeeltamme, kun olin ottanut sinne lukemisekseni Riikka Pelon kirjan Jokapäiväinen elämämme. Kirja kertoo kahden runoilijan, Marina Tsvetajevan ja hänen tyttärensä Ariadna Efronin, elämästä. Se kertoo heidän elämästään emigrantteina 1920-luvun Prahassa ja Pariisissa. Se kertoo myös siitä, mitä kaikkea saattoi tapahtua parikymmentä vuotta myöhemmin Neuvostoliitossa ja miten kulttuuri-ihmiset tasapainoilivat elämässään ja pysyäkseen hengissä.  Yhtenä juonteena kirjassa ovat molempien naisten mutkikkaat rakkaussuhteet.

Kiinnostuin Marina Tsvetajevasta ja tästä kirjasta käytyäni toukokuussa Pietarissa Anna Ahmatovan kotimuseossa. Katselin siellä kuvia, luin kirjeitä ja tarinoita myös Ahmatovan aikalaisista ja ystävistä, kuten Boris Pasternakista, Osip Mandelstamista ja Marina Tsvetajevasta. He olivat minulle tuttuja vuosien takaa, ja nyt löysin heidät ja heidän teoksensa uudelleen.

Riikka Pelon kirja kuljettaa lukijan syvälle vaikeaan aikaan ja ihmisten hauraaseen ja monimutkaiseen elämään. Kirjan kieli on hienoa ja tarina vie mennessään. Tämän kirjan en olisi halunnut loppuvan. (MF)

Arnaldur Indriðason: Useita dekkareita

Dekkarit ovat kivaa kesälukemista, mutta myös joulun aikaan niiden parissa voi rentoutua. Pari vuotta sitten kesäisen Islannin matkan jälkeen jäin koukkuun Arnaldur Indriðasonin kirjoihin, joista kymmenkunta on käännetty suomen kielelle ja joitakin on myös tehty elokuviksi. Kirjoissa välittyy Islannin mystisyys, maisema joka on avara ja tumma, jäinen ja tulinen. Näissä kirjoissa ei oikeastaan ole iloa tai huumoria, vaan pikemminkin ne ovat aika totisia, melkein synkkiä.  Ehkä niiden mielentilaan voi hyvin asettua juuri tähän pimeään vuodenaikaan. Vaikka olen ollut Islannissa keskikesän yöttömän yön aikaan, Indriðasonin kirjoja lukiessa tunnen olevani keskellä marraskuun pimeää loskaa.

Lukuvinkkejä vinkkailemassa:

Eva Isaksson, Jussi Kajaste, Helena Hiltunen, Kirjastotyöläinen suljetulta osastolta, Dolf Assmann, Marja-Sirkku Holma, Leena Huovinen ja Maria Forsman

Kesälukemistovinkkejä

Paluu lapsuuteen, nostalgiaa kesälaitumille

Elias Canetti
Pelastunut kieli. Erään nuoruuden tarina (1984 Tammi)
Soihtu korvassa (1985 Tammi)
Silmäpeli. Elämäntarina vuosilta 1931–1937 (1986 Tammi)

Rikas, monisäikeinen ja värikäs  muistelmatrilogia Elias Canettin lapsuudesta ja nuoruudesta eri puolilla Eurooppaa ennen toista maailmansotaa. Monikulttuurinen 1900-luvun alkupuolen Eurooppa lukuisine eri kielineen on kiehtova  ja virikkeellinen tausta tulevan kirjailijan kehitykselle.

Benedict Zilliacus: Kertomus kadonneesta  saaresta (2007 Tammi)

Haikea ja herkkä kertomus kadonneesta paratiisista Viipurin läänin saaristossa. Kirja on Benedict Zilliacuksen lapsuudenkuvaus hänen lomistaan  Hapenensaaressa. Aika tuntuu pysähtyneen, luonnon monimuotoisuus on käsinkosketeltavaa.  Kirja  on tutkielma ihmisluonnosta ja ylistyslaulu luonnon kauneudelle.  Epilogina sodan myrsky pyyhkäisee ja tuhoaa kaiken entisen. Teos on ollut Finlandia-ehdokkaana 1990.

Gerard Durrell: Eläimet ja muu kotiväkeni (1972 Otava)

Iloa ja naurua pursuava Durrellin oman lapsuuden kuvaus 1930-luvun Korfun saarelta. Eläinmaailman koko kirjo, kesän tuoksut ja lumoava tunnelma kimaltelevan meren äärellä, hauskat kommellukset suurperheessä rentouttavat takuuvarmasti työstressin kiristämät lihakset. Ja vaikka sade ropisisi, tästä kirjasta loistaa ympäristöön välimerellinen aurinko!

Nostalgiavajetta helpottavat myös:

Bo Carpelan: Kesän varjot, Lapsuus
Oscar Parland: Lumottu tie, Härän vuodet
Tove Jansson: Kesäkirja, Kuvanveistäjän tytär
Ingmar Bergman: Laterna Magica, Hyvä tahto
Nathalie Sarraute: Lapsuus
Teuvo Pakkala: Vaaralla, Elsa

Kirjoittaja:
Virve Similä-Parkkinen
Kirjastosihteeri
Kumpulan kampuskirjasto

Sunnuntaikävelyllä Helsingissä ja Azerothissa

Pauli Jokinen, Sunnuntaikävelyllä Helsingissä – 52 reittiä historiaa ja nähtävyyksiä (2010 Minerva kustannus)

Pauli Jokisen kirja “Sunnuntaikävelyllä Helsingissä – 52 reittiä historiaa ja nähtävyyksiä” pursuaa yksityiskohtia Helsingin historiasta. Kirjassa on runsaasti tietoa etenkin Helsingin patsaista. Oman mausteensa kirjaan tuo se, ettei se ole stadilaisen kirjoittama. Jokisen “Vallilan värit ja varjot”-valokuvanäyttelyn nähneenä (näyttely oli nähtävissä Ravintola Allotriassa toukokuun loppuun asti) olisin toivonut että Sunnuntaikävelyllä-kirjassakin olisi ollut valokuvanäyttelyssä nähdyn kaltaisia tunnelmallisempia ja yksityiskohtiin keskittyviä kuvia. Nyt kirjan kuvamateriaali on alistettu kävelyä palveleville yleiskuville. Kävelemään kirja kannustaakin ja kävelijän kannattaa ottaa oma kamera mukaan.

Pauli Jokisen oma suosikki Helsingin patsaista on punk-taustastaankin tutun Jyrki Siukosen “Viisas hiiri” Kansallisarkiston portailla. Eräällä kauppareissulla vein lapset etsimään kyseistä patsasta. Riemua riitti: julkista taidetta parhaimmillaan.

William Sims Bainbridge, The Warcraft Civilization: Social Science in a Virtual World (2010, MIT Press)

Noin vuosi sitten päätimme ystäväni kanssa kirjoittaa tietokonepeleistä. Saavuttaaksemme tulevalla artikkelillamme täydellisen sosiologisen hyväksynnän päätimme osallistua myös nykynuorten suosimiin massiivisiin verkkomoninpeleihin.

Kuluvan vuoden keväällä sosiologi William S. Baindridge julkaisi kirjan vastaavanlaisesta osallistumisesta. Bainbridge on syntynyt vuonna 1940 ja pelannut parin viime vuoden aikana 2300 tuntia (noin sata vuorokautta) maailman suosituinta verkkomoninpeliä. Bainbridgen teoksen lukemisen jälkeen tunnen itseni sekä nykynuoreksi että kasuaali-pelaajaksi.

Bainbridgen kirjassa on paljon hyviä huomioita. Kaikki huomiot kumpuavat siitä, että maailma koostuu aina “virtuaalisista osasista”, eikä yhtä todellista maailmaa ole. Bainbridgen mukaan verkkomoninpelien suosion selittää se, että niissä luodataan tehokkaasti ihmisyyden ja maailmoiden tulevaisuuden ongelmia.

Mitäpä parempaa tekemistä sitä kesäksi siis voisikaan olla kuin vetää verhot ikkunoiden eteen ja tuijottaa näyttöpäätettä?

Jalkapallon MM-kisojen aikana kannattaa tietysti lukea jalkapallokirjoja. Jalkapallostahan ovat kiinnostuneet vain älyköt, eikä sitä voida laskea lainkaan urheilulajiksi. Seuraavat jalkapallokirjat kannattaa ehdottomasti lukea:

  • Harry Pearson, The Far Corner: A Mazy Dribble Through North East Football (1995, Abacus)
  • Simon Kuper, Matka pallon ympäri (2000, Nemo-kustannus)
  • Kai Pahlman, Banaanipotku (1969, WG)
Kirjoittaja:
Jussi Omaheimo
Viestintäsuunnittelija
Helsingin yliopiston kirjasto

Seitsämän meren kissa

Jaana Tarma: Seitsemän meren kissa (1999 WSOY) Kuv. Petri Dunderbäck.

Erityinen kirja jossa on monta kohtaloa. Kivoja loppuja on  noin kolme. Tarinat voivat olla surullisia, mutta loput ovat onnellisia. Vaikeata päästä kaikkiin loppuihin. Aika vitsikäs kirja, hauskoja kuvia.

Kirjoittaja:

Oiva
7 v.

Painava paketti pitkälle matkalle

Marko Leino: Ansa (2009 Tammi)

Suomen dekkariseura huomioi alkukeväisin Vuoden johtolanka -palkinnolla parhaan dekkariteon ja tänä vuonna Marko Leinon Ansa (2009) sai hyvin ansaitsemansa kunniamaininnan. Ansa on Leinon toinen rikosromaani, ensimmäinen Epäilys ilmestyi vuonna 2004. Molemmat teokset ovat järkälemäisiä paketteja, joiden otteesta ei malta hellittää ennen kuin koko jännitystarina on luettu.
Leino on kunnostautunut myös elokuvakäsikirjoitusten tekijänä, mikä näkyy hänen dekkareissaan: tarina lentää ja henkilöiden välinen dialogi on elävää ja vetävää. Kuten nykydekkareissa on tapana, kerronta saa ja voi vaihdella näkökulmasta toiseen ja ääneen pääsee niin poliisi kuin rikollinenkin. Moniäänisyys tekee myös rikostarinasta moniulotteisen eikä ole ollenkaan itsestään selvää mikä on oikein ja mikä väärin. Toki lukija tuomitsee valtavat huumekaupat ja rikosjengien bisnekset, mutta kun vaihtoehdot ovat vähissä ja kahdesta pahasta pitäisi valita pienempi, niin lukija pääsee puntaroimaan omia moraalikäsityksiään.
Ansan juoni on mielenkiintoisen koukeroinen ja lukijan on vaikea päätellä mihin kaikki johtaa. Romaani imee tehokkaasti mukaansa, joten tätä voi lukea myös lomahälinässä.

Kevyttä kannettavaa kätevästi

Antti Tuomainen: Veljeni vartija (2009 Myllylahti)

Siinä missä Leino on laveasanainen, Antti Tuomainen keskittyy tiiviiseen kerrontaan. Tuomaisen viimevuotinen dekkari Veljeni vartija (2009) on niin ikään tekijänsä toinen. Esikoinen Tappaja, toivoakseni ilmestyi vuonna 2006. Suosittelen myös näitä molempia loma- sekä arkilukemistoon. Kotimaisen rikoskirjallisuuden parhaimmistossa käsitellään niin yhteiskunnallisia kuin inhimillisiäkin kipupisteitä mukaansatempaavasti. Lisäksi dekkarit tarjoavat jännitysmomentin, loogisesti etenevän sekä imaisevan juonipolun.
Tuomainen lähestyy näitä rikoskirjallisia elementtejä kertomalla kolmen helsinkiläisen sukupolven tarinan: päähenkilön isä on vanha vankilavenkula ja isoisänkin menneisyydessä on hämäriä hetkiä, joita valotetaan pikku hiljaa. Kun vielä veli on pidätettynä, on Klaus Haapalalla tekemistä oman sukunsa ja taustansa kanssa. Haapala jättää työpaikkansa epärehellisessä kiinteistönvälitysfirmassa, mikä sotkee hänen elämäänsä, ja lukijalla on herkullinen perhekuvio rikoksineen käsissä. Tuomainen virittelee rikostarinaa kirjoittamalla lakonisesti, lyhytsanaisesti turhia maalailematta ja antaa henkilöilleen paljon suunvuoroja.
Jos lähes 500-sivuinen Ansa vaatii melkeinpä vetokärryn tai rinkan siirtyäkseen lomalla mukana, parisataasivuinen Veljeni vartija solahtaa käsilaukkuun tai pikkureppuun.

Kirjoittaja:
Kirsi Luukkanen
Informaatikko
Keskustakampuksen kirjasto

Monenmonta kirjaa kesän lomapäivien ratoksi

Jari Tervon romaanin Koljatti (2009) nostivat iltapäivälehtien lööppeihin toimittajat, jotka näköjään eivät olleet sitä lukeneet. Kohu Matti Vanhasen kellariin suljetusta ”seksiorjasta” vei huomion sivuun siitä seikasta, että Koljatti on ennen muuta terävä poliittinen satiiri. Sanallisen nokkeluutensa vuoksi se on vallan hyvää kesälukemista. Samalla se kuitenkin johdattaa myös isompien ja vakavampien ilmiöiden äärelle, kuten siihen, että toistensa kanssa kähnäävien ja normaalista elämästä aikapäiviä sitten irtaantuneiden poliitikkojen todellisuudentaju on toisinaan alentunut lähes syyntakeettomuuden rajoille. Vanhanenkin lupasi lukea romaani ”kesällä”. Odotamme.

Kari Hotakaisen Ihmisen osa (2009) rakentaa viiston kuvan maailmasta, jossa ostetaan ja myydään mielikuvia ja tarinoita. Oikeaa ja todenperäistä elämää ei näytä enää elävän kukaan. Romaanin kirjailija ostaa lanka- ja nappikauppias Salme Malmikunnakselta ”kuranttia ja todenperäistä elää” kauppahintaan 7000 euroa. Salmen lapsista Helena touhuaa liike-elämässä myymässä mielikuvia, poika Pekka kiertelee syömässä tavaratalojen maistiaisissa ja vieraiden ihmisten hautajaisissa; Salmen mies Paavo on lopettanut puhumisen. Vinoksi muuttuneessa maailmassa tapahtuu silti myös tosia ja kauheita tapauksia, joista rakentuu romaaniin vaikuttava jos kohta melko väkivaltainen juoni.

Helena Sinervon romaanista Tykistönkadun päiväperho (2009) viriteltiin siitäkin jonkinlaista kohua.  Lasse Lehtinen piti sitä niin niljakkaana, lukiessa pitää käyttää näppylähanskoja. En epäile Lehtisen asiantuntemusta tässä asiassa, mutta Tykistönkadun päiväperhon ansiot ovat kyllä muualla. Se hirtehinen satiiri, jossa vinoillaan terävästi postmodernin taiteen ilmiöille, jälkistrukturalistiselle feministiselle taiteentutkimukselle ja eräille ranskalaisen filosofian teoreetikoille.   Monet vinoilut jäävät tosin niin suuressa määrin sisäpiirin vitseiksi, että romaania voi suositella vain viimeaikaisiin (feministisiin) taideteorioihin tutustuneelle lukijalle.

Omalla tavallaan hauska ja viihdyttävä – osin tahattomasti tosin – on Martti Häikiön kirjoittama kaksiosainen elämäkerta V. A. Koskenniemestä (2010). Häikiön kuvaus suomalaisesta kulttuuripolitiikasta on opettavaista luettavaa: pienen piirin kaverit arvostelivat toistensa teoksia ja järjestelivät toisilleen apurahoja ja virkoja. Välillä kyllä riideltiinkin, ja lujasti. Hupaisuus teokseen syntyy Häikiön yrityksestä osoittaa, että Koskenniemen runous elää erinomaisen vaikuttavana edelleenkin. Hän esittelee Koskenniemen runoutta sitaatein ja toteaa sitten, että hyvää on tämä Koskenniemen lyriikka. Lukija on useimmiten toista mieltä.

Yksi kevään vaikuttavimmista romaaneista on Elina Hirvosen Kauimpana kuolemasta (2010). Eteläisen Afrikan maahan – ilmeisesti Sambiaan – sijoittuva romaani kuvaa yhtä aikaa kauniisti ja julmasti afrikkalaista nykytodellisuutta. Hyvää tarkoittavat kehitysaputyöntekijät joko luovuttavat ja lähtevät muihin hommiin tai kyynistyvät mahdottoman tehtävän edessä. Päälle päätteeksi kehitysapu näyttää olevan osa koneistoa, joka tuottaa rikollisuutta, prostituutiota, raakaa pornoteollisuutta, poliittista vehkeilyä ja jopa keskitysleiriä muistuttavia ”hoitolaitoksia”, joihin köyhimmät lapset suljetaan. Merkillistä kyllä romaani ei silti ole toivottoman synkkää luettavaa. Se näyttää myös paljon kaunista: Afrikan upeaa luontoa, lujaa ystävyyttä, toivoa paremmasta huomisesta.

Leena Landerin romaani Liekin lapset (2010) kuvaa elämää varsinaissuomalaisen Vartsalan merenrantakylän elämää 1900-luvun alusta sisällissotaan ja hiukan sen tällekin puolen. Romaani lukeutuu sisällissotaa kuvaavan kirjallisuuden kolmanteen aaltoon, joka alkoi 1990-luvulla – tämmöisen periodisoinnin olen tehnyt ihan itse. Toisin kuin varhaisemmassa sisällissotakirjallisuudessa, nyt pyritään näyttämään tapahtumien arkisuus ja sattumanvaraisuus. Liekin lapsissa ei siis ole torvisoittoa, ei urheita vallankumoussankareita eikä liioin jaloja vapaussotureita. On vain tavallisia ihmisiä, jotka yrittävät kukin tavallaan selviytyä sekavan tapahtumasarjan kaaoksessa.

Jottei lukulistani painottuisi liikaa uuteen taidekirjallisuuteen, muistutan, että kansantaiteilija Martti Innasen tuotanto on aina käypää luettavaa. Suosittelen lämpimästi esimerkiksi teoksia Seikkailu viitakossa (1967) ja Lippa vinossa (1969). Niihin sisältyvistä, lajissaan ylittämättömistä kertomuksista mainittakoon erityisesti  ”Kotimaan kutsu”, ”Tarzan ja Pielaveten salainen aarre” sekä  ”Olka Lehikoisen  joulu”, jotka kohoavat sanataiteen huikaisevansinisille huipuille ja tavoittavat tosiolevaisuuden ikuiset ideat mennen tullen.

Kirjoittaja:
Lasse Koskela
kirjastoamanuenssi
Keskustakampuksen kirjasto