Valikoima tietokirjallisuuden merkkipaaluja

Joel Kuortti ja Jukka-Pekka Pietiäinen: 100 merkittävää suomalaista tietokirjaa Abckiriasta Mustaan orkideaan.
Paasilinna, 2014

Tietokirjailijat Joel Kuortti ja Jukka-Pekka Pietiäinen ovat yhteistyössä kirjoittaneet teoksen 100 merkittävää suomalaista tietokirjaa Abckiriasta Mustaan orkideaan (2014). Teos sisältää pienoisesseiden muodossa esittelyä sadasta kotimaisesta tietokirjasta alkaen Mikael Agricolan Abckiriasta (1543) ja päättyen Elina Grundströmin Mustaan orkideaan (2013). Jokaisesta teoksesta on mukana myös tekstinäyte ja kansikuva sekä lyhyt esittely tekijöistä.

Teoksen nimi on hieman hämäävä, sillä mukaan on valittu myös ulkomailla kirjoitettuja ja kustannettuja teoksia. Suomalaisuus tarkoittaakin tässä yhteydessä lähinnä esiteltyjen teosten kirjoittajien syntyperää. Sadan kirjan joukkoon mahtuu useilla eri kielillä julkaistuja teoksia; suomen lisäksi alkuteosten kielinä on käytetty ruotsia, englantia ja latinaa.

Tekijät eivät tarkemmin kerro sadan kirjan valintaprosessista, mutta saatesanoissaan he mainitsevat että kyse oli intellektuaalisesta haasteesta, ei halusta luoda tietokirjallisuuden kaanonia. Valinnan perusteluina tekijät käyttävät usein teoksen merkittävyyttä julkiselle keskustelulle tai jonkin tieteenalan kehitykselle, toisaalta esimerkiksi lukukokemuksen elämyksellisyys tai teoksen myyntimenestys ovat voineet vaikuttaa valintaan.

Tietokirjallisuuden lajityypit hyvin edustettuina

Kuortti ja Pietiäinen ovat tietoisesti valinneet teoksia, jotka edustavat tietokirjallisuuden eri lajityyppejä ja aihealueita. Näin sadan kirjan valikoimasta muodostuu varsin monipuolinen otos kotimaisen tietokirjallisuuden koko kirjosta. Eri lajityypeistä mukana ovat muun muassa tieteelliset tutkimukset, pamfletit, oppikirjat, luontokirjat, muistelmat, historiikit, hakuteokset sekä vuosikirjat. Myös lasten ja nuorten tietokirjat ovat edustettuna, sillä mukana on esimerkiksi Yrjö Karilaan Pikku jättiläinen (1924) sekä Aino Havukaisen ja Sami Toivosen Tatun ja Patun Suomi (2007).

100 merkittävää suomalaista tietokirjaa muodostaa kiehtovan historiallisen kavalkadin. Teokset esitellään kronologisesti julkaisuvuoden mukaisessa järjestyksessä. Noin puolet valituista teoksista on julkaistu vuoden 1960 jälkeen ja kolmasosa vuoden 1990 jälkeen. Mukana on useita jonkin tieteenalan klassikkoteoksia, kuten Eino Jutikkalan Suomen talonpojan historia (1942) sekä Erik Allardtin ja Yrjö Littusen Sosiologia (1958). Toisaalta monet teoksista ovat merkittävyydestään huolimatta jo pitkälti unhoon jääneitä, kuten Max Jacobsonin Diplomaattien talvisota (1955) tai Vilhelm Helanderin ja Mikael Sundmanin kaupunkisuunnittelua käsittelevä pamfletti Kenen Helsinki – raportti kantakaupungista (1970).

Sadan merkittävän kirjan valikoimaan sisältyvistä suuren yleisön suosikeista mainittakoon Toivo Rautavaaran Kuinka luonto parantaa (1980) sekä Liisa Keltikangas-Järvisen Hyvä itsetunto (1994). Edellisestä on otettu tähän mennessä 14 ja jälkimmäisestä 20 painosta.

Kuortin ja Pietiäisen teokseen sisältyy myös muutamia melko tuoreita, mutta vähälle huomiolle jääneitä teoksia. Esimerkiksi Pekka Ervastin journalistista tietokirjallisuutta edustava Irakgate – pääministerin nousu ja ero (2004) sekä Jyrki Siukosen Mies palavassa hatussa – professori Johan Welinin maailma (2006) olivat itselleni piristäviä yllätyksiä. Ervasti raportoi tuoreeltaan pääministeriin eroon vuonna 2003 johtaneista tapahtumista, Siukonen puolestaan kuvaa ansiokkaasti Johan Welinin (1705-1744) henkilöhistoriallisia vaiheita ja samalla laajasti 1700-luvun oppineiden elämäntapoja ja kulttuuria.

Kuortti ja Pietiäinen kiteyttävät taitavasti esittelemiensä teosten merkittävyyttä oman tietokirjallisen lajityyppinsä merkkipaaluina. Esittelyt herättävät niin nostalgiaa vanhoista lukukokemuksista kuin innostuksen tarttua moniin lukematta jääneisiin teoksiin. Toisaalta vain sivun pituiset esittelyt teoksista tuntuvat pääosin liian suppeilta. Valintojen perusteluista ja itse teoksista ja niiden tekijöistä olisi lukenut mieluusti hieman laajemmankin esseen.

Tekijät haastavat lukijat keskusteluun

Eri alojen ja aikakausien teosten esittelyt ja valintaperusteet herättävät lukijassa pohdintoja, kenties vastustustakin. Miksi juuri tämä teos on valittu sadan joukkoon? Miksi tuokin suhteellisen tuore teos on valittu, vaikka sitä ei kukaan enää muista eikä sen historiallista arvoa vielä voi tietää? Vaikka tekijät esittävät lyhyesti perusteluita valinnoille ja mainitsevat myös muita yhtä merkittäviä teoksia, eivät perustelut välttämättä vakuuta lukijaa. Tätä ongelmaa ennakoiden Kuortti ja Pietiäinen haastavat teoksensa saatesanoissa lukijat mukaan keskusteluun ja ehdottamaan omia suosikkejaan – ja lähettämään ehdotukset sähköpostitse. Kiinnostavaa ja toivottavaa olisi saada jatkossa myös lukijoiden ehdotukset perusteluineen luettavaksi erillisenä julkaisuna.

Merkittävät tietokirjat Helkassa

Yliopistokirjastoissa hankinnan fokus on tiedejulkaisuissa, mutta myös yleisempää tietokirjallisuutta hankitaan melko laajasti. Mutta kuinka laajasti? Kuortin ja Pietiäisen valitseman sadan teoksen otos tarjoaa yhden vertailukohdan. Tarkistin nimeketasolla teosten saatavuutta Helkasta ja erityisesti Helsingin yliopiston kirjaston (HULib) kokoelmista.

HULib:n eri kokoelmista löytyy sadasta merkittävästä tietoteoksesta 82 teoksen osalta 1. painos tai moniosaisten teosten ja sarjojen kaikki osat. Näistä 12 teoksen osalta käyttö on rajoitettu vain kirjastoon. Jos huomioon otetaan monografioiden ja hakuteosten osalta kaikki painokset, jää HULib:n kokoelmista puuttumaan vain viisi teosta.

Kuortin ja Pietiäisen listalla on mukana myös vuosikirjoja, joiden kattavuus HULib:n ja muiden Helka-kirjastojen kokoelmissa vaihtelee. Esimerkiksi Mitä Missä Milloin -vuosikirjaa on kattavasti (1951-2013) saatavilla Kansalliskirjaston lisäksi vain SKS:n kirjastosta.

Kiinnostava havainto oli myös se, että sadan merkittävän teoksen listalla esiintyi yhdeksän teosta, joita käytetään Helsingin yliopistossa kurssimateriaalina. Näistä alkuperältään selvästi vanhin on Mathias Caloniuksen vuosina 1780-1810 pitämistä luennoista koostettu teos Matthiae Calonii praelectiones in jurisprudentiam civilem (1908), joka myöhemmin julkaistiin Edwin Linkomiehen suomentamana nimellä Siviilioikeuden luennot (1946).

Teksti:

Mika Holopainen
Tietoasiantuntija

Jouluisia lukuvinkkejä

Jake Nyman: Rakas vanha vinyyli
Gummerus 2013

Radiosta monille tuttu Jake Nyman on toimittanut lukuisia ohjelmia jo 1970-luvulta ja kirjoittanut monia populaarimusiikkia käsitteleviä teoksia, joista Rakas vanha vinyyli on tuorein. Teos on aikamatka vuosi-kymmenten taakse, jolloin ilmestyi levyjä, joista ainakin osalla on ollut sekä (toimittajalle) henkilökohtaista merkitystä että popmusiikin historian kannalta laajempaa painoarvoa. Useita esitellyistä levyistä voi luon-nehtia jopa klassikoiksi, osaa lähinnä kuriositeeteiksi (Spike Jones, The World´s worst record show). Joukossa on muutamia kotimaisiakin levyjä (mm. Anki, Eero Raittinen, Kaseva) mutta etupäässä sekä brittiläisen (mm. Animals, Cream, Procol Harum) että amerikkalaisen (Elvis, Chuck Berry, Tom Waits, Steely Dan jne.) populaarimusiikin virstanpylväitä. Jokunen on lähinnä toimittajan oma suosikki (esim. Rory Gallagher).

Jake Nyman ei ole varsinainen vanhojen vinyylien keräilijä, eikä vinyyliformaatti ole hänelle se ainoa oikea, vaikka joittenkin levyjen hieno kansitaide onkin ehkä toiminut muistelujen sytykkeenä. Parhaimmillaan teos on silloin, kun levyyn kytkeytyy henkilökohtaisia muistoja koulu- tai varhaisilta toimittaja-ajoilta. Tällöin ei haittaa, vaikka kirjoitus menisi ohi aiheen (Moody Blues, Gallagher, Dire Straits) eli itse levyn musiikillinen sisältö jäisi suurin piirtein käsittelemättä. Tylsimmillään teos on Nymanin kertoessa akateemisista Beatles-tutkimuksista (otsikkona Abbey Road). Toimittajalla on kuitenkin vapaus muistella ja antaa levyjen viedä erilaisiin sfääreihin ja aiheisiin, joiden yhteys albumin musiikilliseen sisältöön ei ole kovinkaan ilmeinen. Niinpä teos voi joskus jopa muistuttaa Radio Suomen sunnuntaiohjelmaa Nousevan auringon talo, jossa anekdootit, tilastotiedot, henkilökohtaiset muistot ja mielikuvamaalailut vuorottelevat samassa lähe-tyksessä. (JK)

Karl Ove Knausgård: Taisteluni, Toinen kirja
Like 2012

Norjalaisen Karl Ove Knausgårdin kuusiosaiseksi kasvaneesta Taisteluni-teossarjasta on suomennettu jo kolme ensimmäistä osaa. Hyppäsin itse suoraan Toiseen kirjaan, jossa nelikymppinen Knausgård, kertoja ja henkilöhahmo, jättää taakseen Bergenin ja päätyy Tukholmaan. Elämä Tukholmassa on ahdistuksen purka-mista kirjoittamalla, rakastumisen euforiaa, avioelämän vaikeutta, istuskelua baareissa ja kahviloissa sekä yksinäisyyden ja ulkopuolisuudenkin tuntojen kokemista. Kirjan tapahtumien näyttämöinä ovat toisinaan myös lasten päiväkoti ja Tukholman hienostokaupunginosien hulppeat huoneistot, joista jälkimmäisissä kokoontuu joukko paikallista kulttuuri- ja taide-eliittiä. Arkisten tilanteiden kuvauksista ja arkisista keskus-teluista lipsutaan toisinaan myös kirjallisen kentän ja filosofian pohdintoihin.

Teossarja tuo mieleen Gustav Mahlerin käsityksen sinfoniasta, johon on laitettava kaikki. Jo pelkkä Toinen kirja on melkoinen runsaudensarvi, taiteellista ehdottomuutta henkivä teos, joka ei pelkää heilahdella banaalin ja korkealentoisen välimaastossa. Joitakin kirjan jaksoja olisi voinut kenties lyhentää, mutta toisaalta kerronnan karkeapiirteisyys puhaltaa siihen omanlaisensa hengen. Omaelämäkerrallinen, paikoin esseemäinenkin teos on viime kädessä fiktiivinen teos, näyte tämän ajan romaanitaiteesta vitaalisimmillaan. Saa nähdä, miten monumentaalisiin mittoihin Taisteluni-sarja kasvaa, kun sen viimeinenkin kirja saadaan suomennettua. (JK)

Laura Save: Paljain jaloin
WSOY 2013

Maanantai-aamu Esko-myrskyn jälkeen: odotan tuntikaudet junaa Kouvolan asemalla, seuranani kirjaston e-kirjapalvelu. Lataan vapaana olevan kirjan tietämättä siitä muuta kuin ettei kyseessä ole viihdelukemisto. Hetkessä olen keskellä tositarinaa, luusyöpädiagnoosin saaneen nuoren lääketieteen opiskelijan elämää. Laura Save piti sairautensa edetessä blogia, josta syntyi tämä kirja. Lukijalle selviää nopeasti ettei toista kirjaa enää tule. Siitä huolimatta lukukokemus ei ole ahdistava. Se kertoo, miten ihminen voi ottaa mahdottomiakin asioita vastaan ja elää toivoen ja rakastaen nekin hetket jotka ovat jäljellä. (EI)

Ulli Lust: Tänään on loppuelämäsi viimeinen päivä
Like 2013

80-luvun alussa kaksi teinipunkkaria päättää lähteä liftillä Italiaan. Pikkuporvarillinen ja valmiiksi kaluttu elämä ei voisi vähempää kiinnostaa. Reissusta kehkeytyy loppuelämää muovaava kokemus, jonka jälkeen mikään ei ole niin kuin ennen. Unelmien paratiisi ei kohtelekaan tyttöjä silkkihansikkain.

Ulli Lustin omaelämänkerrallinen sarjakuva kuvaa nuoruuden kiihkoa, uudenlöytämisen riemua, mutta näyttää myös seikkailun raaemmat kasvot; hyväksikäytön ja väkivallan. Palveluksesta odotetaan aina vastapalvelusta. Rahattomina, mutta kokemuksia rikkaampina kuljeskelevat tytöt pitävät kuitenkin pintansa.

Sarjakuvan piirrostyyli on aluksi hieman suttuisen oloista, mutta tarinan edetessä jälki asettuu tukemaan kokonaisuutta. Lopuksi muunlaista piirrostyyliä tarinalle ei voisi kuvitellakaan.

Tarina on vaikuttavan mukaansatempaava ja kestää helposti useammankin lukukerran. Keräilijöille tämä on ehdoton hyllyhankinta. Ahmittavan hyvä! (HH)

Craig Thompson: Habibi
Like 2012

Lukukokemuksen jälkeen olin sanaton. Tämä on parasta sarjakuvaa vähään aikaan, korkeisiin sfääreihin kurottava teos. Tarina on monitasoinen ja haastava; mystiikka ja yhteiskuntakritiikki, uskonto ja ihmiskohtaloiden toivo ja epätoivo kietoutuvat yhdeksi. Piirrosjälki on notkeaa ja tarkkaa; kaikki on tarkkaan harkittua ja koristeellista ornamenttitaidetta ja arabiankielistä kalligrafiaa.

Kuva on sana, kirjain, äänne ja toisinpäin.

Teos seuraa Dodolan ja Habibin elämänvaiheita, kun ne kietoutuvat yhteen ja kun ne repäistään väkivalloin erilleen vain yhdistyäkseen uudelleen.

Thompson on sepittänyt tarinan, joka polveilee nykyisyydessä, menneessä ja tulevassa – silti selkänä ja loogisena jatkumona virraten. Myös tämä mestariteos kuuluu keräilijän hyllyyn. (HH)

Marko Kilpi: Kuolematon
Gummerus 2013

Kuolematon on vaikea lukukokemus, eikä sitä voi ainakaan joululukemiseksi suositella.
Sen lukeminen ei todella ollut viihdyttävää tai hauskaa. Se oli kamalaa. Jos teos olisi ollut huono tai edes yhdentekevä, olisin jättänyt sen kesken. Mutta kun se ei ole, vaan se oli hyvä ja kauniisti kirjoitettu.

Aiemmista Kilven kirjosta tutut Olli Repo ja tämän poliisikollega Elias Kaski tutkivat rikosta, joka on yksi kamalimmista: seksuaalirikos, jonka uhrina on lapsi. Tapaus herättää toisen tutkijan mielessä unohtuneita muistikuvia, joiden ahdistavuus kasvaa psykosomaattisiksi oireiksi. Tarina etenee yksittäisen rikoksen syyllisen selvittelystä laajemmalle, sinne mistä teon motiivit kumpuavat.

Ja kirjoittaja Kilpihän on poliisi. (KSO)

Jari Tervo: Esikoinen
WSOY 2013

Tämä Esikoinen on todella kaunis kirja. Esikoinen on nuoren pojan kasvutarina.

Tarinassa kuvataan 1970-luvun Suomea: kommunismia, Kekkosta ja hiihtokilpailuja. Pojan kasvutarinan lisäksi tarinassa kerrotaan myös mm. pojan äidin ja isomummu Esmen elämästä. Näiden tarinoiden kautta näytetään, miten tähän, missä nyt ollaan, on tultu.

Kerronta on toteutettu päiväkirjamerkintöinä, mikä tuo pojan kokemukset lukijan iholle. Päiväkirjakerronnan takia kirja ei kuitenkaan ole mikään helppo luettava. Se vaatii keskittymistä: ollaanko 1900-luvun alussa Helsingissä, vieläkin kauempana noitavainoissa vai 1970-luvun Lapissa, jonne pojan tarina keskittyy.

En ole aiemmin saanut luettua Tervolta yhtäkään kirjaa kokonaan. Vaikka lähes kaikkiin  hänen kirjoihinsa olen tarttunut, mutta jostain kumman syystä en ole niissä pitkälle päässyt. Mutta esikoinen oli eri maata. (KSO)

Pekka Hiltunen: Iso
WSOY 2013

Iso ei ole dekkari, kuten Hiltusen aiemmat kirjat eikä sen tarinassa tai henkilöhahmoissa ole mitään  vauhdikasta saati yliluonnollista. Tarinassa on sen sijaan paljon tutkimustietoa, lihavuudesta. Päähenkilö, ylipainoinen Anni ampuu alas vääriä väittämiä lihavuuden aiheuttamista terveyshaitoista.

Iso on valtavan koskettava tarina lihavan naisen elämästä. Siitä, miltä tuntuu kun on oikeasti iso ja joutuu valitsemaan lounaspaikan ravintolan tuolien mallin eikä maittavan ruoan perusteella. Kun puolisokokelas ei halua liikkua lihavan seuralaisen kanssa julkisella paikalla tai kun ihmiset huutelevat kadulla perään. Kirja näyttää, kuinka ylipainoisia sorretaan. Se tekee pahaa. Siksi se pitääkin lukea. (KSO)

Miina Supinen: Säde
WSOY 2013

Hävyttömän hyvä ja hauska kirja heille, jotka tykkäävät epätavallisuuksista, hurjista jutuista ja kehtaavat nauraa kuolemallekin.

Säde on upea ja runsas kirja, jossa on täytteenä niin uskonlahko, ateisti, zombie-peli, Kreikan talouskriisi, paljon seksiä sekä halu löytää jotain ikiaikaista ja maailmanhistoriallisesti merkittävää.  Tällaisen peruslukijan näkökulmasta tarinan hienous onkin siinä, että se sisältää ihanan paljon kaikkea ja pysyy silti kasassa.

Kustantaja luonnehtii kirjaa sivuillaan kasvukertomukseksi. Ehkä se sitä onkin, sillä viimeisissä luvuissa tarinan palaset nimittäin loksahtivat kohdalleen. (KSO)

Oras Tynkkynen: Pieni maailmanpelastusopas
Into 2013

Joulun mässäilyjen jälkeen ja ennen uudenvuodenlupauksia on hyvä lukea Oras Tynkkysen Pieni maailmanpelastusopas. Kirjassa käydään rauhallisesti ja kiihkottomasti läpi maailman suurimmat ongelmat ja niihin tarjotaan myös ratkaisuja. Vaikka ilmastokriisin, nälän, sotien, sorron ja ympäristön tärväämisen edessä tunnemme helposti voimattomuutta, Oras Tynkkynen antaa kirjassaan myös toivonjyväsiä. Hän muistuttaa, että monessa suhteessa maailman asiat ovat paremmin, kuin vaikkapa 50 vuotta sitten.  Ihmiskunta on vapaampi, vauraampi, terveempi, paremmin koulutettu ja kansanvaltaisempi. Myös väestönkasvu on hidastunut. Kaikki tämä on vaatinut valtavasti työtä.  Ongelmat on mahdollista ratkaista, mutta se ei ole helppoa.  Nelson Mandelan sanoin, se vaikuttaa aina mahdottomalta, kunnes se on tehty.

Kirjassa annetaan myös paljon vinkkejä siitä, mitä meidän on mahdollista tehdä itse jokapäiväisessä elämässä. Voimme vähentää autoilua, lentämistä  ja lihansyöntiä, säästää sähköä, vähentää turhaa kulutusta tai auttaa eri kansalaisjärjestöjen kautta vaikkapa köyhyyden vähentämisessä. Voimme myös lähteä itsekin vaikuttamaan. Pieniä tekoja tai isoja tekoja, kunhan emme vaivu kyynisyyteen ja hällävälismiin. (DA)

Eric Malpass: Aamulla kello seitsemän
Rauma 1979

Kirja kertoo erään perheen elämästä Englannin maaseudulla. Perheeseen kuuluvat pieni viisi-vuotias poika, hänen äitinsä, isänsä ja tämän isä puolisoineen, sekä isän kaksi naimatonta opettajasisarta. Perheen isoisä on kuusikymppisenä eläköitynyt asianajaja, jonka pitkäaikaisen haaveen toteutuma tämä perheen kotina oleva farmi on.

Kirja on erilaisten, keskenään sukua olevien ihmisten yhteiselon kuvaus. Elämä maaseudulla ei suinkaan ole paikoilleen jähmettynyttä.

Päähenkilö on perheen ainoa lapsi, viisivuotias Clayford, jonka edesottamuksista lukiessa tuskin pitkästyy. Malpassilla on kirjan tapahtumiin mukavan humoristinen ote ja hän tuo esiin viisivuotiaan näkökulman monessa eri tilanteessa. Pukee sanoiksi pienen pojan ajatuksenjuoksun. Ja kuvaa elävästi keskusteluja perheen aikuisten kanssa.

Nopealukuinen kirja joulunpyhiksi. Löytyy muun muassa pääkirjastosta. (M-SH)

Michael Ende: Momo
Porvoo 1978

Kaupungin laitamille tulee tyttö ja asettuu asumaan vanhoihin raunioihin. Tästä alkavat kehittyä Enden saturomaanin tapahtumat. Päähenkilölle, Momolle, on luonteenomaista kuuntelemisen taito.

” Hän osasi kuunnella niin, että epätietoinen tai kahden vaiheilla horjuva tiesi äkkiä selvästi, mitä halusi. Tai niin, että arka muuttui yhdellä iskulla vapaaksi ja rohkeaksi. Tai että sorrettu ja onneton sai iloa ja varmuutta.”

Momon lisäksi kirjassa on monta satuhahmoa, esimerkiksi merkillisellä tavalla kommunikoiva kilpikonna Kassiopeia ja mestari Hora, joka opettajan roolissa käyttää opetusmenetelmänä arvoituksia.

Kirja on täynnä elämänviisauksia mielikuvituksellisiin tapahtumiin liitettyinä. Teemoista nousee esiin kunnioitus aikaa kohtaan ja sen riittävyys sekä kiireen haitallisuus. Näihin ja moniin muihin asioihin saturomaanin henkilöhahmot ottavat kantaa. (M-SH)

Kate Atkinson: Jackson Brodie -sarja

Olen täysin kyllästynyt vinksahtaneeseen väkivaltaan, jota nykydekkareissa liikaa viljellään. Onneksi löysin työmatkojen ratoksi Kate Atkinsonin kirjat, joissa yksityisetsivä Jackson Brodie ratkoo rikoksia. Sarjan aloitti ”Case stories” (suom. Ihan tavallisena päivänä), joka ilmestyi jo vuonna 2004. Sympaattisen etsivän elämää, kummallisia rakkauskiemuroita ja etätyttären kasvukipuilua on voinut seurata jo neljän dekkarin verran.

Viimeisin Brodie kirja ansaitsee erikoismaininnan ”vuoden paras otsikko”, koska tästähän ei dekkarin nimi enää parane ”Started Early, Took My Dog”. Viidettä Brodie-dekkaria olen odottanut pitkään, joissain haastatteluissa kirjailija on jo paljastanut seuraavan osan sisällöstä sen verran, että Brodiesta on tulossa yksinhuoltaja. Mutta missä kirja viipyy, odotan jatkoa malttamattomana…(LH)

Kjell Westö: Kangastus 38
Otava 2013

Kangastus 38 kertoo ajasta ennen talvisodan alkua, kun kansalaissodan kokemukset ovat vielä monien ihmisten muistissa ja kun Euroopasta on jo kantautunut pelottavia uutisia. Muutaman kuukauden kuluttua Suomi on sodassa, mutta vielä sitä ei osata nähdä tai uskoa.

Vanhat nuoruudenkaverukset kokoontuvat toistensa luona Keskiviikkokerhossa. Lukijasta tuntuu, että he pitävät yhtä väkisin, vanhasta tottumuksesta. Joskus heillä on ollut paljonkin yhteistä, mutta nyt he eivät enää ajattele samalla tavalla politiikasta, yhteiskunnasta tai toisistaan, eivätkä kaikki halua paljastaa omia mielipiteitään muille. Rouva Wiik on heistä erään, asianajaja Thunen konttoristi, joka kerhon kokoontuessa Thunen toimistossa tunnistaa kaveruksista yhden. Hänen muistiinsa alkaa palautua ahdistavia kokemuksia vankileiriltä kahdenkymmenen vuoden takaa. Samalla hänen mielessään alkaa kehkeytyä suunnitelma.

Westön kieli on kaunista ja lauseet kuin musiikkia. Kun hän kuvaa 1930-luvun Helsinkiä, voin nähdä silmissäni Töölön rakentamisen ja Kasarmitorin seudun. Voin myös kuvitella sen ajan huvielämän tanssiravintoloineen ja elokuvateattereineen. Westö avaa lukijalle kaverusten elämää ja ajatuksia vähän kerrallaan. Myös hiljainen ja vaatimaton rouva Wiik-Mathilda-Milja alkaa saada ulottuvuuksia. Pitkin kirjaa annetaan vihjeitä, mutta loppuratkaisu oli minulle kuitenkin yllätys. Luin kirjaa kuin käänteistä dekkaria, jossa ruumista ei vielä ole. (MF)

Riikka Pelo: Jokapäiväinen elämämme
Teos 2013

Viime kesänä en malttanut poistua parvekkeeltamme, kun olin ottanut sinne lukemisekseni Riikka Pelon kirjan Jokapäiväinen elämämme. Kirja kertoo kahden runoilijan, Marina Tsvetajevan ja hänen tyttärensä Ariadna Efronin, elämästä. Se kertoo heidän elämästään emigrantteina 1920-luvun Prahassa ja Pariisissa. Se kertoo myös siitä, mitä kaikkea saattoi tapahtua parikymmentä vuotta myöhemmin Neuvostoliitossa ja miten kulttuuri-ihmiset tasapainoilivat elämässään ja pysyäkseen hengissä.  Yhtenä juonteena kirjassa ovat molempien naisten mutkikkaat rakkaussuhteet.

Kiinnostuin Marina Tsvetajevasta ja tästä kirjasta käytyäni toukokuussa Pietarissa Anna Ahmatovan kotimuseossa. Katselin siellä kuvia, luin kirjeitä ja tarinoita myös Ahmatovan aikalaisista ja ystävistä, kuten Boris Pasternakista, Osip Mandelstamista ja Marina Tsvetajevasta. He olivat minulle tuttuja vuosien takaa, ja nyt löysin heidät ja heidän teoksensa uudelleen.

Riikka Pelon kirja kuljettaa lukijan syvälle vaikeaan aikaan ja ihmisten hauraaseen ja monimutkaiseen elämään. Kirjan kieli on hienoa ja tarina vie mennessään. Tämän kirjan en olisi halunnut loppuvan. (MF)

Arnaldur Indriðason: Useita dekkareita

Dekkarit ovat kivaa kesälukemista, mutta myös joulun aikaan niiden parissa voi rentoutua. Pari vuotta sitten kesäisen Islannin matkan jälkeen jäin koukkuun Arnaldur Indriðasonin kirjoihin, joista kymmenkunta on käännetty suomen kielelle ja joitakin on myös tehty elokuviksi. Kirjoissa välittyy Islannin mystisyys, maisema joka on avara ja tumma, jäinen ja tulinen. Näissä kirjoissa ei oikeastaan ole iloa tai huumoria, vaan pikemminkin ne ovat aika totisia, melkein synkkiä.  Ehkä niiden mielentilaan voi hyvin asettua juuri tähän pimeään vuodenaikaan. Vaikka olen ollut Islannissa keskikesän yöttömän yön aikaan, Indriðasonin kirjoja lukiessa tunnen olevani keskellä marraskuun pimeää loskaa.

Lukuvinkkejä vinkkailemassa:

Eva Isaksson, Jussi Kajaste, Helena Hiltunen, Kirjastotyöläinen suljetulta osastolta, Dolf Assmann, Marja-Sirkku Holma, Leena Huovinen ja Maria Forsman

Taikaa talveen – kirjavinkkejä jouluun ja kinkunsulatukseen

Tove Jansson: Taikatalvi (1958)

Taikatalvi on hieman erilainen muumikirja – ja samalla eräänlainen ”talvikirjaklassikko”. Tove Janssonin v. 1957 julkaisemassa teoksessa muumipeikko herää kesken talviunien ja lähtee tutkimaan lumeen peittynyttä Muumilaaksoa. Teoksen omituisten – mutta myös inhimillisten – otusten galleria on vaikuttava. Kirjan tunnelma säilyy lumoavana alusta loppuun, eikä vähiten Toven itsensä tekemän kuvituksen ansiosta.

Kirjaston oman muumitalon (Kaisa-talon) kerroksissa teos saattaa herättää pohdintoja. Keitä kaikkia otuksia kirjastosta löytyykään, jos oikein tarkkaan ryhtyy miettimään? Reippailija-Hemuli, karvainen Radamsa ja  kaunishäntäinen orava? Ja oliko muitakin?  Ja onko jossain piilossa kaakeliuuni, jonka takana lymyilee kirjastolaisten karvainen esi-isä? (MH)

Diego Marani: Las adventures des inspector Capillot (1999)

Pannaan muutama eurooppalainen kieli keskikokoiseen kulhoon, vatkataan niitä sen verran että rakenne hieman särkyy. Lisätään joukkoon lusikallinen latinaa, runsas kourallinen tulisia poliittisia näkökantoja, hyppysellinen kansallista ylpeyttä ja vaivataan hyvin. Voidellaan vuoka huumorilla ja valutetaan taikina vuokaan, paistetaan keskilämmössä.

Syntyy hulvattoman hauska kakku, joka on kirjoitettu EUROPANTO -kielellä. Se on kieli, jota ei missään opeteta, mutta jota jokainen osaa. Kirja on Kaisa-talon kokoelmissa. (MK)

Ulla-Lena Lundberg:  Öar i Afrikas inre (1981)

Ruotsiksi, kaunista kieltä, runsaasti kiinnostavaa asiaa. Kun pakkanen paukkuu ja istut nojatuolissa villasukat jalassa, kun kinkku on syöty ja kynttilät sytytetty, tämä on SE kirja. Matkaillaan  pitkin Afrikkaa tutustumassa kohteisiin, joissa et ole vielä käynyt. Viimeistään kun Lundbergin upeat romaanit on luettu, tartu tähän. Kaisa-talossa, kolmessa eri (!) kokoelmassa. (MK)

Susan Vreeland:  Sininen neito (2001)

Tarina Vermeerin maalauksesta ja sen  kohtaloista. Alkaa taulun nykyisestä omistajasta ja päätyy maalariin ja hänen perheeseensä.  Riipaisevia vaiheita sekä maalauksella että sen omistajilla.  Sijainti: HC K3 Kaunokirjallisuus 12 D 2. Meillä ei ole englanniksi, mutta kaupunginkirjastosta löytyy sekä englanniksi että ruotsiksi. (MK)

Jonathan Franzen: Epämukavuusalue (2012 Siltala)

”Yhtä hillitöntä riemujuhlaa” sanoi kirjailija Jonathan Franzenin isä, kun näki poikansa lukemassa tai leikkimässä.

Romaaneistaan Muutoksia ( 2002) ja Vapaus (2011) tunnetun yhdysvaltalaisen kirjailijan omaeläkerrallinen esseekokoelma  kertoo rehellisesti murrosiästä ja kasvusta aikuisuuteen St. Louisin lähiössä sekä myös opiskeluajasta.  Kirjallinen kulttuuri nousee esiin, Tenavista Kafkan ja Rilken kautta Thomas Mannin Taikavuoreen ja kuten romaanissa Vapaus, kirjailijaa askarruttavat myös ympäristöongelmat ja linnut. (DA)

Jennifer Egan: Aika suuri hämäys (2012)

Occupy Wall Street-aktiivinakin tunnettu kirjailija on sisällyttänyt romaaniinsa teinitytön päiväkirjaa powerpoint-muodossa n. 70 sivua. Pulitzer-palkinnon saaneessa kirjassa liikutaan paitsi San Franciscon punk-piireissä ja New Yorkin
levy-yhtiömaailmassa myös Napolissa ja Afrikassa. Hauska ja lajityyppejä rikkova romaani! (DA)

Julian Barnes: Kuin jokin päättyisi (2012)

Brittikirjailija Julian Barnesin hiljattain suomennettu Kuin jokin päättyisi (2012) on kertomus Tony Websteristä ja Adrian Finnistä, Tonyn lahjakkaasta ja varhaiskypsästä nuoruudenystävästä.

Kirjan taitekohdassa keski-ikäinen Tony saa yllättäin kirjeen, jossa hänen kerrotaan perivän rahaa. Tämän käänteen myötä hän joutuu arvioimaan osin jo unohtamaansa menneisyyttä uudestaan. Vuosikymmenten takaiset tapahtumat näyttäytyvät kuitenkin oudon arvoituksellisina, eikä Tonyn vanhoista ystävistä ja tutuista ole juuri apua menneisyyden palapelin kokoamisessa.

Mitä tapahtuikaan Adrianille myöhemmin, ja miksi Veronica – kummankin mieshenkilön entinen rakas – jatkaa vaikenemistaan?

Barnesin kirjaa lukee kuin hitaasti virittyvää trilleriä. Kertomuksen jännite kasvaa pienimuotoisin keinoin: Tonyn muistikuvista ja päätelmistä sekä satunnaisista fragmenteista (esim. sivu Adrianin päivä-kirjasta) ja yllättävistä kohtaamisista muotoutuu rakenteeltaan tiivis ja hienostunut tarina.

Menneisyyden kokonaishahmo paljastuu Tonylle ja lukijalle vasta kirjan loppusivuilla.

Teos ei ole sivumäärältään kovin runsas, mutta sen psykologinen tarkkanäköisyys tekee siitä sisällöltään painavan. Käsissämme voi olla jopa tuleva klassikko? (JK)

Mustajoki, Arto: Kevyt kosketus venäjän kieleen (Gaudeamus, 2012)

Vuoden Tieto-Finlandia ehdokkaana ollut Arto Mustajoen uusin teos ”Kevyt kosketus venäjän kieleen” tuulettaa asenneilmastoa venäjän kielen olemuksesta ja sen oppimisesta. Suomalaiset pitävät venäjää vaikeana kielenä, mutta Mustajoen teos esittää kielen vaikeuksien ja kieliopin poikkeuksien lisäksi myös Venäjän maantuntemusta anekdoottein ja hauskoin esimerkein, jotka kumpuavat Venäjän nykyoloista.

Joten ei haittaa, jos kirjaan joulunpyhinä tarttuu osaamatta venäjää, sillä kirjan yhtenä punaisena lankana on halu ymmärtää venäläisyyttä ja osin suomalaisuutta nykykielen kehityksen kautta. Kirjan pystyy lukemaan tuntematta kyrillikkaa ja teoksen sanoma on kansantajuinen.

Vaikein asia Mustajoen mukaan venäjän kielen oppimisessa on sanojen ääntämisen ”liikkuva pain johon venäjän kielessä ei oikeastaan ole pääsääntöä kuten esimerkiksi on asian laita suomen tai monissa muissa kielissä. Kaikkien tuntema harashoo (’hyvin, hyvä’) ääntyy näin kirjakielen sääntöjen mukaan paino viimeisellä vokaalilla, vaikka se kirjoitetaan translitteroituna horošo.

Mutta kun kuulee sanan lausuttavan ’ookattuna’ horoshoo, kyse onkin jo venäjän kielen pohjoisalueiden murteesta, johon myös keskivyöhykkeeksi mielletty Moskova kuuluu. Venäjän kielen ässäharjoituksia pidetään hankalina kun sanoissa on hämähäkki-ässää (ж), kaalikeitto-ässää (’щ’ – щи) ja Tshaikovski-ässää (’ч’), soinnillista ässää (’з’ ), tsaari-ässää (’ц’) sekä tavanomaista, terävää kassa-ässää (’c’)  että suhuässää (’ш’).

Suhuässä on tuttu meillekin sanoista Schengen, Shell, Tashkent. tai champagne. Vaikeinta kaalikeitto-ässää ei ole edes ranskan kielessä, mutta puolan kielestä se löytyy hankalana neljän latinalaisen kirjaimen yhdistelmänä (szcz), joka löytyy kaupungin nimestä Szczecin.

Kaisa-talon kahvilan kirjailijatapaamisessa Arto Mustajoki totesi Hannu Taanilalle, että kyrilliset kirjaimet opitaan kyllä muutamassa illassa, sillä venäjän kielen aakkoset eivät sinänsä ole mikään kynnyskysymys kielen oppimiselle.

Suomalaisista peruskoululaisista vain noin prosentti lukee venäjää ja lukiossakaan venäjän lukijoiden määrä olen tuon suurempi. Pakollakaan mitään kieltä ei Mustajoen mukaan voi oppia. Eurooppalaisen suosituksen mukaan kaikkien tulisi koulussa opetella vähintään kahta vierasta kieltä, joista yhden pitäisi olla naapurimaan kieli tai jokin muu maan omista vähemmistökielistä.

Toisen vieraan kielen tulisi olla jokin maailmankieli. Mustajoki jakaa Suomen väestön suhtautumisessaan Venäjään ja venäjän kieleen neljään pääryhmään eli  entusiasteihin,  vihaajiin, välinpitämättömiin ja realisteihin. Realistien joukko on kasvava määrä suomalaisia, jotka ajattelevat kuin japanilaiset ja opettelevat innokkaasti Kiinan ja Korean kulttuuria ja kieltä, vaikka eivät pidäkään näistä maista. Melkein kaikki Suomen talouselämän edustajat kuuluvat realisteihin.

Yhtä kaikki kirja on mukaansa tempaava sukellus venäjän kielen saloihin ja oikkuihin kuin myös Venäjän kielipolitiikkaan. Lukukokemusta ei haittaa se, että lukija ei osaa venäjää, sillä kiinnostus venäjän kieltä kohtaan vain kasvaa kirjaa lukiessa. Kirjalla on myös paljon annettavaa venäjän kielen taitajalle lukuisten esimerkkien muodossa.

Kirjasto- ja tietopalvelualan ammattilaisille selviää, että Integrum -tietokanta on voittamaton tiedonlähde venäjän kielen tutkijoille, jota ilman ei enää tulla toimeen. Ja mikä helpotus, että venäjän it-sanasto on silkkaa englantia eli sanoja tyyppiä файл – fajl -file; принтер – printer, браузер – brauzer – browser; веб – veb – web; домен – domen – domain; сайт – sajt – site; фрейм – frejm – frame ja юзер – juzer – user.

Teoksessa on liitteinä hyvät hakemistot niin sanoille kuin sanonnoille sekä venäläisille nimille, joten teos on luonnollisesti myös hakuteos. Sanalla sanoen, ei hullumpi ”must” -teos kirjahyllyyn tai peräti pukinkonttiin. (TS)

Hyvää joulua ja onnellisia lukuhetkiä!

Teksti

Dolf Assmann, Mika Holopainen, Jussi Kajaste, Marja Kosonen, Taina Sahari

14.12. Cantores Minores, joulukonserttien konkarikuoro

 

Cantores Minoresin perinteistä joulupäivän konserttia on usein pidetty joulunaluksen musiikkitarjonnan kruununjalokivenä. Helsingin Tuomiokirkon poikakuoron osaamista on kehuttu loistavaksi myös kansainvälisellä tasolla, ja kuoro matkustaakin säännöllisesti ulkomaan kiertueille.  Joulukuu on kuorolaisille kiireistä aikaa, sillä konsertteja on lähes päivittäin.

Ex-kuorolainen muistelee

Entinen “cantislainen” Kari Olamaa, 25,  liittyi kuoroon vuonna 1996 ollessaan 10-vuotias. Yli sata joulunajan konserttia laulaneena hän myöntää tahdin olleen reipas.

– Kyllä päällimmäisenä muistona on hillittömän kova tahti. Ensimmäisen adventin ja joulupäivän väliin mahtui tiukimpina vuosina parikymmentä koko kuoron konserttia; edustusryhmän esitykset mukaan laskettuna luku taisi kivuta melkein kolmeenkymmeneen. Se oli aika rankkaa kymmenvuotiaalle, mutta kuorokuri, hyvä musiikki ja ainutlaatuiset elämykset pitivät taistelutahdon jatkuvasti vahvana.

Joulupäivän konsertti vuoden huipennus

Olamaalle on jäänyt mieleen useita hienoja esiintymisiä. Joulupäivän konsertti oli kuorolaisenkin näkökulmasta vuoden huipennus, joka päätyttyään toi myös helpotuksen.

– Koko syyslukukauden ja adventtiajan urakointi huipentui tuohon konserttiin. Erityisen sydäntälämmittäviä olivat myös aattoaamun sairaalakonserttikierrokset – tuntui hyvältä viedä joulumieltä syöpäpotilaille, vanhuksille ja muille, jotka joutuivat viettämään joulunsa sairaalassa. Kuorovuosien suurimman jäljen minuun kuitenkin jätti orkesterin kanssa esitetty Bachin Jouluoratorio. Musiikki oli lapselle käsittämättömän suurta, ja aikuinen muusikkokin nöyrtyy yhä sen edessä vuosi toisensa jälkeen.

Bach yhä joulutunnelman virittäjänä

Olamaa on nykyään ammattiviulisti, joten hän tietää, mistä puhuu.  Kuorosta hän jäi tauolle vuonna 2001 äänenmurroksen vuoksi, ja tauolta ei ole vieläkään palattu. Vaikka valkokauluksinen kuoroasu on jo jätetty taakse, kuluu adventtiaika yhä Jouluoratorio-esitysten parissa. Cantores Minores -vuosilta on kuitenkin jäänyt jouluun liittyen paljon muistoja.

– Bachin Jouluoratorion alkukuoro “Jauchzet, frohlocket” tuo yhä joulun tunteen.  Jälkeenpäin en kadu yhtäkään kuorossa vietettyä vuotta, vaikka muutama lapsuuden joulu hieman tyngäksi jäikin.

Kari Olamaa keskirivissä vasemmalla Japanin-kiertueella 7.12.2000.

 

Cantores Minoresin perinteinen joulukonsertti Tuomiokirkossa sunnuntaina 25.12.2011 klo 17.00. Liput 25/10/5 €.

Teksti

Aino-Leena Juutinen

Verkkotoimittaja

Kuvat

Cantores Minoresin verkkosivut

 

Kriitikon hartaushetki

Näin joulunaikaan ja vuodenvaihteen lähestyessä saattaa kyynis-paatunut kirjallisuuskriitikkokin herkistyä. Mieleen tulee ns. usean kvartaalin asioita, joita ennen sanottiin ikuisuuskysymyksiksi. Miten olet leiviskäsi hoitanut ja miten on sieluparkasi laita? Hm.. mitä tuohon sanoisi? Leiviskä nyt on vähän reissussa rispaantunut, ja pientä laittoa saattaa olla sieluparassakin.

Sitten lohduttaudun. Sivistyneitten ihmisten puheissa kuuluu usein semmoinen ajatus, että kaunokirjallisuus on viisasta, kaunista yms. ja että kirjojen lukeminen jotenkin jalostaa ihmistä. Eivät minun taivasosakeasiani siis ihan heikoissa kantimissa voi olla.

Persoonallisuuteni sisäisen valvonnan osasto valpastuu heti. Onko näyttöä? se kysyy. Historiahan tuntee esimerkiksi keskitysleirin komendantteja, jotka olivat Goethensa lukeneet ja kuuntelivat illalla klassista musiikkia – Wagneria etupäässä. Tämmöinen ei oikein tue ajatusta kirjallisuuden jalostavasta vaikutuksesta.

Joitakin vuosia sitten luin kymmeniä kaunokirjallisia teoksia, jotka käsittelivät Suomen sisällissotaa. Muutamaa poikkeusta lukuun ottamatta ne toistivat ajan yleistä diskurssia, jonka keskeisiä piirteitä olivat muun muassa vihan lietsonta, kärjistäminen, liioittelu, vastakohtaistaminen ja vihollisiksi koettujen ihmisten eläimellistäminen.

Kaunokirjallisuus ei tuottanut tähän viheliäiseen maailmaan humaania, viisasta ja suhteellisuudentajuista ääntä vaan pikemminkin tukahdutti sitä.

Jospa esimerkki ihan tästä läheltä. Olen lukenut elämäni aikana tuhansia kirjoja.  Jos kirjojen lukemisella on jalostava vaikutus, niin luulisi sen minussa näkyvän. Mene tiedä miten asia on, mutta moni on kyllä sitä mieltä, että ei näy. Voisin haastaa parikymmentä suomalaista kirjailijaa todistamaan, että he eivät ole Koskelan kolmikymmenvuotisen kriitikonuran aikana havainneet hänessä minkäänlaisia jalouden oireita eivätkä edes merkkejä kehityksestä siihen suuntaan.

Kaunokirjallisuuden jalostava vaikutus ilmenee siis perin hitaasti, tai sitten sanottua vaikutusta ei lainkaan tapahdu.

Nyt koittaa geopoliittisen resignaation hetki. Leiviskäni ja sieluparkani tuskin enää ratkaisevasti muuttuvat, joten näillä mennään ja katsotaan mihin se riittää.

Aioin lukea joululomalla useita kirjoja. Isävainaatani lainatakseni: olenpahan ainakin sen aikaa poissa pahanteosta. Katsotaan sitä jalostumisasiaa sitten ensi vuonna uudestaan.

Lukekaa tekin. Olkaamme oikein porukalla poissa pahanteosta.

Oikein hyvää joulua kaikille! Rauhallisia lukukokemuksia!

Kirjoittaja:

Lasse Koskela
kirjastoamanuenssi
Keskustakampuksen kirjasto
Helsingin yliopiston kirjasto

Miltä joulu kuulostaa?

Äänet, tuoksut ja maut lienevät vahvimpia, syvälle muistiin ja tiukasti alitajuntaan sitoutuvia aistimuksia. Moniko ei lapsuutensa aikaan tai lapsuutensa miljöössä tehtyä elokuvaa katsoessaan odottamatta kykenisi eläytymään jopa ahdistavan voimakkaasti menneeseen tavatessaan filmille tallentuneen silloisen äänimaiseman.

Moniko ei saata palauttaa mieliinsä vuosikymmenien takaista kokemusta aistiessaan johonkin kokemukseen erottamattomasti liittyneen eriskummallisen tuoksun, oli se sitten kiehtova tai vastenmielinen. Ja moniko ei koe joulunkaan olevan oikea, ellei siihen sisälly kinkun tai piparkakkujen tai minkä tahansa muun oman perheen perinteiseen joulunviettoon välttämättä liittyvän makuelämyksen uudelleenkokemista.

Kummallisesti on monilla joululauluillakin, olivat ne sitten sukupolvien takaisia virsiä tai maallisempaa lajia, suuri voima liikuttaa. Taitaa äänten tenho muutenkin kulminoitua nimenomaan musiikissa. Ei ehkä ihme, että George Frideric Handel nimesi erään oodinsa The Power of Musickiksi tai että musiikkiterapia-aihe vilahtaa jo Vanhassa testamentissa, jossa mieleltään niksahtanutta kuningas Saulia rauhoitellaan harpun sävelin.

Mutta miltä joulu sitten kuulostaa – tai miltä sen pitäisi kuulostaa? Vastaus lienee mitä henkilökohtaisin. Inhorealistinen minä toteaa sen valitettavasti jo pitkään ennen joulua kuulostavan kauppojen kaiuttimista päälle käyviltä renkutuksilta. Mutta joku senkin musiikin on valinnut, ehkä markkinointitutkimusten perusteella, ehkä omia makumieltymyksiään myötäillen.

Kirjo-lehteen levyarvosteluja kirjoittavana ja musiikkia monin tavoin suurkuluttavana – vaikka eihän musiikki soittamalla mihinkään kulu, tuleepahan vain entistä tutummaksi – henkilönä haluaisin tietysti olla paremmin aatoksin pohtimassa mitä musiikkia jouluksi voisi kenellekään suositella. Olkoon lukija vuorostaan inhorealisti, mutta poimin tähän muutaman nimekkeen laiskasti kodin levyhyllystä.

Kuluvan vuoden joulunodotus on pian ohi, mutta silti en malta olla aloittamatta valikoimaa Johann Sebastian Bachin adventtikantaateista, niistä nimittäin on hiljattain ilmestynyt poikkeuksellisen täydellinen levy: belgialainen viulisti ja kapellimestari Sigiswald Kuijken on pitkän linjan barokkispesialisti, tämän hetken rohkeimmin autenttisuuspyrkimyksiä Bachin osalta toteuttava näkijä, ja hänen johtamansa La Petite Banden ‘Nun komm, der Heiden Heiland’: cantatas BWV 61, 36, 62, 132 -levy (Accent ACC 25309) onnistuu ylittämään kaiken aiemmin kuulemani sisältämiensä teosten osalta.

Ken pitää Bachin musiikissa suurista ja raskassoutuisista kuoroista, pettynee, mutta ken tahtoo suoraan ja värikkäästi puhuvaa musiikkia, ihastunee Kuijkenin tulkintoihin ikihyviksi.

Neljän vahvasti persoonallisen laulajan, pienen puhaltimiston ja vain hieman suuremman jousiston yhteissoinnissa herättää huomiota värityksen tarkoituksellinen sulautumattomuus ja omaperäisimpänä ilmiönä viola da spallan käyttö: tämä virheellisesti Bachin keksimäksi väitetty mutta säveltäjän mahdollisesti ahkerastikin käyttämä vaikeasti soitettava jousisoitin on aivan muutaman viime vuoden aikana palannut soittajien käsiin, ja sen fagottimainen ääni antaa Kuijkenin Bach-kantaattilevyille erottamattoman loppusilauksensa. – Kuva kertoo kummallisesta viola da spallastakin enemmän kuin tuhat sanaa ja YouTube-video vielä enemmän, joten suosittelen kiinnostuneita ihmettelemään Kuijkenin soolosoittoa sieltä.

Aivan toisenlainen sointimaailma avautuu Alexandre Guilmant’n fin de sièclen pariisilaissalonkeja varten kirjoittamista harmonisooloista, joissa perinteiset ranskalaiset joululaulut ja joulutunnelmat ovat siivilöityneet yltiötaiteellisiksi, improvisaatioita muistuttaviksi venytetyiksi miniatyyreiksi, joiden tahdissa kukaan ei hyppele joulukuusen ympärillä vaan ennemmin nauttii mahdollisuudesta pysähtyä hetkeksi ja vain olla.

Yleensä Guilmant’n teoksia kuulee soitettavan uruilla, parhaimmillaan tietysti Aristide Cavaillé-Collin rakentamilla orkestraalisilla luomuksilla, mutta täytyy tunnustaa, että ranskalaisella puhallusilmaharmonilla (orgue expressif) tulkittuina ne paljastavat itsestään uusia, huomattavasti intiimimpiä sävyjä.

Kurt Luedersin ja muutamalla raidalla esiintyvien pianisti François Lambret’n ja sopraano Françoise Masset’n Noël au salon -levy (Editions Hortus 044) on soitinhistoriallisestikin kiinnostava, soittaja nimittäin käyttää Guilmant’lle itselleen kuulunutta Mustelin vuonna 1870 rakentamaa ja nyttemmin restauroitua harmonia – jonka tässä huomautettakoon olevan täysin erilainen soitin kuin kirjastossammekin onnellisesti eläkeikää lähestyvien kouluaikaan liittynyt, taidemusiikkiin huonommin sopiva imuilmaharmoni. Ehkä Guilmant’n teokset eivät liity suoraan suomalaiseen joulunviettoon vieraine sävelmineen, mutta silti yhteisen kaivatun viattoman joulun tunnun voi niistä helposti aistia.

Omiin jouluihini lapsuudenkodissani käydessäni liittyy usein Wolfgang Amadeus Mozartin Don Juanin katsominen ikivanhalta itse kopioidulta VHS-videonauhalta. Kyseinen taltiointi Drottningholmin linnanteatterista on eittämätön klassikko, vaikkei ehkä vedäkään vertoja Joseph Loseyn ohjaamalle komealle elokuvaversiolle (Don Giovanni, 1979) – jota Kansallinen audiovisuaalinen arkisto on esittänyt Orionissa sattumoisin juuri joulun aikaan. Mutta että Håkan Hagegård toi loisteliaasti tulkitsemaansa irstailijahahmoon ulottuvuuksia joita ei muissa tuotannoissa ole taidettu tuoda esille, on merkillepantavaa, ja että Arnold Östmanin johtama laatuesittäjistö pyrki autenttisuuteen aikalaisesityspaikkaa myöten, oli Drottningholm-taltioinnissa mullistavaa. Varsinaisesti mitään jouluista ei Don Juanissa taida lopulta olla; teosta näyttämöllä katsoessani ei jouluisia tunnelmia ole mieleen tainnut koskaan nousta…

Mutta joka pitää Mozartin nerokkaasta luomuksesta, saattaa olla kiinnostunut tutustumaan vertailun vuoksi myös Giuseppe Gazzanigan samannimiseen oopperaan, jonka Mozartin samana vuonna ensi-iltansa saanut teos sittemmin syrjäytti täysin. Siitä on Bruno Weil tehnyt levytyksen ilman resitatiiveja, komtuurina suomalainen Johann Tilli (Sony Classical SK 46 693). Mielenkiintoista on verrata teoksen psykologisoinnin keveyttä Mozartin luomaan tunteiden ristiaallokkoon, jos tosin lopulta Gazzanigan hieno musiikki riittää nautinnonaiheeksi sinälläänkin. Draaman tajua ja himoa äärimmäisyyksiin on kyllä vastaavasti tarjolla toisessa saman ajan sukulaisteoksessa, pietarilaisen Evstignej Ipatovič Fominin Orfeus ja Eurydike -melodraamassa, josta on hiljattain ilmestynyt uusi super-upea levytys: kahden lausujan, kahdeksan bassolaulajan (!), venäjäntorviorkesteri Rossijskij Rogovoj Orkestrin ja Pratum Integrum Orchestran loihtima soiva kuva on järisyttävä (Caro Mitis CM 0012008).

Mutta jotta en aivan masentaisi tuttua ja turvallista joulua kaipaavia, suosittelen lopuksi vielä yhtä levyä, ihan oikeaa joululevyä: His Majestys Sagbutts & Cornetts -yhtyeen Music for the Twelve Days of Christmas and the Nativity (Sfz SFZ0307) sisältää fantastisen musiikinhistoriallisen kavalkadin “pimeältä” keskiajalta täysbarokkiin, joukossa monta meikäläisillekin tuttua joululaulua. Eikä mistään viihdehömpästä ole kysymys, vaan brittiläisten vanhan musiikin yhtyeiden yhdestä perinteisimmistä ja kovatasoisimmista, joka kyllä näyttää mihin aikanaan kautta Euroopan harrastetut sinkki- ja pasuunakuorot venyvät, varsinkin lauluäänen ja kosketin- ja lyömäsoittimien (sekä lopussa Thoinot Arbeaun villissä branlessa myös säkkipillien) kanssa; suunnilleen tällaista musiikkia kuultiin Turussa ja Viipurissakin Ruotsin suurvalta-aikana. His Majestys Sagbutts & Cornettsin esitykset ovat hienosti musikaalisia ja parhaimmillaan tulvivan täynnä joulunaikaan ehdottomasti kuuluvaa riemukkuutta.

Teksti:
Jaakko Tuohiniemi
kirjastosihteeri
Musiikkitiede, Keskustakampuksen kirjasto
Helsingin yliopiston kirjasto

Jouluinen perinne elää ja voi hyvin Viikissä

“Taivaalla tähtivyö kirkkaana loistaa, viestiä jouluyön tuikkeensa toistaa.
Taivainen kirkkaus, riemuisa julistus. Kynttilät syttyy, kynttilät syttyy.”

Lucian päivän tienoille ajoittuvat, Viikin Infokeskus Koronan yksitoistavuotisen historian kymmenennet Lucian markkinat kokosivat viime perjantaina 10.12. sankoin joukoin kampuksen ja lähiseudun väkeä. Tapahtuman pääjärjestäjinä ovat Infokeskuksessa naapureina toimivat Helsingin kaupunginkirjaston Viikin kirjasto sekä Viikin kampuskirjasto. Muista Infokeskuksen toimijoista Maatalous-metsätieteellinen tiedekunta on mukana tiedottajan roolissa ja lounasravintola Unicafe tarjoaa kupposen tai kaksi höyryävää glögiä markkinavieraille.

Kaksi myyjää ja ostoksen tehnyt Lucia-markkinoiden suunnittelu- ja toteutusryhmän monivuotinen puuhanainen, Leena Nordman (keskellä). Vasemmalla Anja Roinila, oikealla Anneli Rosell.
Kaksi myyjää ja ostoksen tehnyt Lucia-markkinoiden suunnittelu- ja toteutusryhmän monivuotinen puuhanainen Leena Nordman (keskellä). Vasemmalla Anja Roinila, oikealla Anneli Rosell.

Tapahtuman avasi juhlavan perinteikkäästi Viikin seurakuntapiirin pappi Jarno Raninen. Seurakunta oli muutenkin vahvasti läsnä, sillä aktiiviset ja ahkerat eläkekerholaiset myivät itse valmistamiaan ”mummonmehuja”, hilloja ja aina yhtä houkuttelevia villasukkia ja lapasia.

Joululaulut kaikuivat Viikin Infokeskuksessa Viikin normaalikoulun kolmasluokkalaisten esittäminä.
Joululaulut kaikuivat Viikin Infokeskuksessa Viikin normaalikoulun kolmasluokkalaisten esittäminä.

Tuttu trio, omilla hyväntekeväisyyssaroillaan, ovat tiedekirjastosta eläkkeelle jääneet Marita Rosengren, Anja Roinila ja Mariitta Sarkkula.  Anja Roinila loihtii kierrätetyistä kangastilkuista hellyttäviä ja värikkäitä, useita eri kansallisuuksia edustavia Anna– ja Toivo-nukkeja Unicefin hyväksi. Marita Rosengrenin Amnestyn klassiset pitkät kynttilät ovat monelle kävijälle jokavuotinen varma lahjavalinta, kuten myös Mariitta ja Seppo Sarkkulan Epilepsia-liiton hyväksi myymät joulukortit.  Kaupunginkirjaston hyväkuntoiset ja edulliset poistokirjat löysivät myös tiensä pukinkonttiin. Vielä on mainittava tiedekirjaston entinen työntekijä, Anneli Rosell, joka taidokkaasti ja mielikuvitusrikkaasti oli luonut kierrätysmateriaaleista miniatyyrimaailmoja ja kauniita koruja.

 Itämainen tanssiesitys oli uutuus vuoden 2010 Lucian markkinoiden ohjelmassa. Tuuli Järvi tanssii ja Petri Nummi säestää tablarummulla.
Itämainen tanssiesitys oli uutuus vuoden 2010 Lucian markkinoiden ohjelmassa. Tuuli Järvi tanssii ja Petri Nummi säestää tablarummulla.

Iloisen hyörinän ja tuttujen tapaamisen lomassa itämaista Lucia-tunnelmaa loivat riistaeläintieteilijä Petri Nummi, joka tablarummulla säesti puolisonsa Tuuli Järven valloittavaa tanssiesitystä. Jouluista musiikkiakin kuultiin, Viikin normaalikoulun kolmasluokkalaiset ilahduttivat reippailla lauluillaan.

”….mutta ensi vuonna hän,  saapuu lailla ystävän. Ei voi toivo pettää!”

Kirjoittaja:

Leena Nordman
Hankinta- ja metadatapalvelut
Viikin kampuskirjasto
Helsingin yliopiston kirjasto

Kuvat:

Jari Laine
kirjastosihteeri
Viikin kampuskirjasto
Helsingin yliopiston kirjasto

Kuvatekstit:

Eeva-Liisa Viitala
tiedottaja
Hallinto- ja kehittämispalvelut
Helsingin yliopiston kirjasto

Ensimmäinen vuosi on historiallinen

Ensimmäinen vuosi uudessa Helsingin yliopiston kirjastossa on lopuillaan ja toinen vuosi alkamassa. Ensimmäinen tuntuu historialliselta niin lapsen, perheen, työuran tai organisaation vaiheissa.  Vasta jälkikäteen näemme selkeästi, mitä alkuvaiheessa tapahtui ja miten asiat kytkeytyivät toisiinsa.

Ensimmäiset vuodet ovat harjoittelua, rakentamista ja sopimista. Tämän alkutaipaleen kokemukset näkyvät mm. vuosittain marraskuussa tehdystä työilmapiirikyselystä, jonka ensimmäisiä tuloksia on esitelty äskettäin. Ilmaistut kokemukset ovat tärkeitä. Vastaukset kertovat siitä, mikä sujuu hyvin ja mikä huonommin. Näin saamme suuntaviittoja siitä, mihin tulee jatkossa panostaa nykyistä enemmän.

Vaikka uuden rakentaminen on vielä kesken, ilmapiirikyselyn tulokset eivät ole notkahtaneet. Myös esimiestyöhön ollaan kohtuullisen tyytyväisiä. Vastauksissa näkyy kuitenkin se, että kokemus yhteisestä suuresta kirjastosta ei synny vuodessa. Vaikka viestintään on panostettu eri tavoin, se koetaan riittämättömäksi. Henkilöstörakenteen ja myös työnjakojen muutokset etenevät hitaammin kuin haluttaisiin. Yliopistolain muutoksessa talous- ja henkilöstöjohtamista, erityisesti rekrytointeja on keskitetty koko yliopistossa.

Työilmapiirikyselyyn liitettiin tällä kertaa myös avoin kysymys arvoista. Merkityksellisiksi koetaan kirjaston tietopalvelutehtävä, asiakkaat, työn ilo ja innostus, innovatiivinen ote mutta samalla historiantaju ja toisaalta avoimuus tulevaisuudelle.  Oikeudenmukaisuus ja tasa-arvoisuus sekä avoimuus päätöksenteossa ovat tärkeitä. Toisen ihmisen kunnioittaminen ja erilaisuuden arvostaminen luovat yhteishenkeä ja työyhteisön hyvinvointia. Vastaukset herättivät lukijassa innostusta ja iloa. Nämä avoimet vastaukset antavat hyvän pohjan kirjaston yhteisten arvojen kiteyttämiselle. Samalla ne vakuuttavat siitä, että kirjaston henkilöstö on vahva, tulevaisuutta rakentava ja ydintehtäväänsä sitoutunut joukkue.

Kiitos Helsingin yliopiston kirjaston henkilöstölle kuluneesta vuodesta.
Kiitos esimiehille ja päälliköille sitoutuneesta työskentelystä.

Kiitos yhteistyökumppaneille sekä Verkkarin kirjoittajille ja lukijoille yhteisestä vuodesta.

Virkistävää joulun aikaa ja onnea vuodelle 2011!

Kirjoittaja:

Kaisa Sinikara
Ylikirjastonhoitaja
Helsingin yliopiston kirjasto

Joulu kirjastossa


Topelian sammakkokokoelman kunnipaikalta löytyy pieni joulupukki.


Topelian kekseliäs joulukalenteri.


Päärakennuksen 4. kerroksessa sijaitsevan taidehistorian toimipaikasta ikkunoita koristivat kynttilät.


Minervan tiskiä koristivat hienot koristepallot.


Joulutähti luo tunnelmaa.


Viikin kampuskirjaston tiskillä päivystämässä tonttupariskunta.


Havut kirjaston aulassa loivat oman tunnelmansa..


Kumpulassa kirjastokärrytkin oli koristeltu jouluisiksi.


Kumpulassa on kyllä oltu kiltteinä, kun on lahjojakin kuusen juurelle laitettu.

Kirjoittaja ja kuvat

Helena Hiltunen
Verkkotoimittaja
Hallinto- ja kehittämispalvelut
Helsingin yliopiston kirjasto

Jouluun valmistautuminen

Joulun kynnyksellä ja ennen uuden vuoden aloittamista on aiheellista katsella 2000-luvun ensimmäisen vuosikymmenen päätöstä. Kulunut kymmenluku on muuttanut kirjastolaitosta radikaalisti: kokoelmia, palveluja, henkilöstöä, organisaatiota. Kirjaston muutos on kulkenut samassa valtavirrassa, jossa koko Alma Materimme on ollut.

Mitä kuluneesta vuodesta 2009 jää pysyvään muistiimme, kun katsomme tätä aikaa  muutaman vuoden päästä? Ehkäpä aika moni meistä muistaa tämän vuoden sekä selkeytymisen että hämmennyksen aikana.

Päätöksiä ja valmistautumista vuoteen 2010

Helmikuussa tehty päätös muodostaa uusi Helsingin yliopiston kirjasto 1.1.2010 lukien oli rajapyykki, jonka jälkeen suunnittelu kohti päätöksen toimeenpanoa tiivistyi. Kampusten kirjastonjohtajat, rehtorin asettama valmisteluryhmä ja useat työryhmät ovat kokoontuneet tiiviisti. Työn tuloksena ovat yhteinen johtosääntö, yhteinen tavoiteohjelma ja budjetti vuosille 2010 – 2012 sekä kampuskirjastojen toimintasuunnitelmat ja käyttösuunnitelmat. Perusta seuraavan kolmen vuoden toiminnalle on yliopiston hallituksen ja rehtorin hyväksymä.

Ylikirjastonhoitajan ja keskitettävien palvelujen päälliköiden tehtävät täytettiin touko-kesäkuussa.  Yhteinen suunnittelu ryhmien kanssa on käynnissä. Kampuskirjastojen johtajat ovat tehneet töitä oman henkilöstönsä kanssa. Haastavin tehtävä on ollut keskustakampuksella.

Kirjastohenkilöstön kannalta tässä vuodessa on ollut myös paljon epävarmuutta ja epätietoisuutta aiheuttavia asioita. Kun tehtäviä keskitetään ja henkilöitä siirtyy pois kampuksilta, huolta on aiheuttanut kysymys, millaisiksi kampusten uudet tehtävät muodostuvat, miten asiakaspalvelu hoidetaan, millaisia uusia tehtäviä tulee ja miten saadaan aikaan toimiva työnjako keskitetyn toiminnan kanssa. Toimenkuvien selkeyttäminen on vienyt aikaa. Emme saa valmiiksi vuoden vaihteeseen mennessä kaikkea sitä, mitä toivoisimme ja tahtoisimme. Työ jatkuu kevätkaudella.  Osa tilajärjestelyistä jää odottamaan uuden kirjastorakennuksen valmistumista 2012.

Työmme tukena on ollut johtamis- ja henkilöstökoulutusta. Siirtyminen entisestä uuteen ei tapahdu kertaheitolla. Huojuva ja rooliaan hakeva uusi työidentiteetti on kuormittava mutta välttämätön osa uuteen siirtymisen prosessia.

Uudella kirjastolla on tiukka budjetti. Tästä syystä joudumme tarkistamaan mm. suunniteltuja hankkeita.

Palvelut toimivat ja uudistuvat

Muutoksista huolimatta kirjastot ovat vastuuntuntoisesti ja hyvin hoitaneet käyttäjäpalvelut.  Keskustassa Opiskelijakirjasto muutti kesän aikana evakkotiloihin (Fabianinkatu 32), joissa toimii myös uuden kirjaston johto, hallinto, verkkopalvelut  ja osa hankinta- ja metadatapalveluista. Kesän aikana muuttoja tehtiin myös humanistisessa tiedekunnassa, kun suomalais-ugrilaiset ja kääntäjäkoulutuksen aineistot yhdistettiin Metsätaloon.

Vuoden aikana on kehitetty palveluja usein eri tavoin kaikilla kampuksilla; on yhdistetty kampusten julkaisuarkistot yliopiston digitaaliseksi arkistoksi HELDAksi, osallistuttu aktiivisesti TUHAT -tutkimustietojärjestelmän valmisteluun ja käyttöönottoon, käynnistetty prof. Engeströmin johdolla SOLMU-hanke, jossa etsitään uusia yhteistyömalleja tutkimusryhmien ja kirjaston välillä ja valmisteltu EU-hankkeeseen osallistumista. Kansalliskirjaston kanssa on valmisteltu ja allekirjoitettu kuvaus yhteistyöstä. Kirjastoissa on myös ollut juhlaa, kuten Verkkarista on voitu lukea.

Kiitos kirjastojen henkilöstölle ja luottamushenkilöille arvokkaasta työstä yliopiston tutkijoiden, opettajien ja opiskelijoiden palveluissa! Kiitos  kampuskirjastonjohtajille, yksiköiden päälliköille ja kaikille ryhmien jäsenille sitoutuneesta ja rakentavasta työskentelystä! Kiitos vararehtori Hannele Niemelle ja hallintojohtaja Kari Suokolle merkittävästä tuesta kirjastojen kehittämisessä!

Hyvää joulun juhlaa ja lepoa! Olkaamme ylpeitä ja iloisia siitä, että saamme aloittaa vuoden 2010 uudessa Helsingin yliopiston kirjastossa.

Teksti:
Kaisa Sinikara
Ylikirjastonhoitaja
Helsingin yliopiston kirjasto

Lukuvinkkejä jouluksi

Lagerkvist, Pär
Mariamne
Otava, Helsinki 1969

Oikeastaan Mariamne on kertomus Herodeksesta. Se on kertomus karussa ympäristössä elävästä karuluontoisesta hallitsijasta ja pääasiassa myös hänen julmuuksistaan. Sota on taustalla suurimman osan aikaa.  Lagerkvistin maalaama ihmisluonteen psykologinen kuvaus ja sen samanlaisuus ympäröivän maiseman kanssa tuodaan kauniilla tavalla esiin. Kuitenkin Mariamne on rakkauskertomus. Julma hallitsija rakastuu erilaiseen ihmiseen.

Rakastumista seuraava avioliitto ei lopulta ole onnellinen. Jos  haluaa lukea onnellisen  rakkaustarinan, kirjaa ei kannata lukea. Jos sen sijaan haluaa ennemmin keskittyä kauniisiin kielellisiin ilmaisuihin, kirja kannattaa ottaa joululomalla käteen.

Huovinen, Eero
Pitkä ilo. Joulun evankeliumi
WSOY, Helsinki 2002

Kirjassa on 120 sivun verran Helsingin piispan avaamia uusia näkökulmia vanhaan tuttuun Luukkaan evankeliumin toisessa luvussa olevaan jouluevankeliumiin.

Tekijä itse sanoo kirjan alkupuheessa näin: ”Usein löydän samasta kohdasta uusia vivahteita, rikkauksia, joiden ohi olen aiemmin kulkenut. Jouluevankeliumi on pitkä ilo.” Hän kertoo tässä kauniisti kuvitetussa teoksessa myös joulun syntyajan tapahtumien taustoista rakentaen siltoja tähän päivään. Kerronta etenee rauhallisesti, monissa Jeesuksen syntymäkertomukseen liittyvissä pienissäkin yksityiskohdissa viipyillen. Teos on sopiva joulunajan hartauskirjaksi yhtäjaksoisesti tai sopivanmittaisina päivittäisinä jaksoina luettavaksi.

Vinkit:
Marja-Sirkku Holma
Kirjastosihteeri
Teologisen tiedekunnan kirjasto

Jussi Omaheimo sai viime jouluna joululahjaksi puoli metriä kirjoja. Tässä viime vuoden joululomalla parhaaksi joululukemistoksi osoittuneet lukuvinkit:

Graham Chapman, John Cleese, Terry Gilliam, Eric Idle, Terry Jones, Michael Palin ja Bob McCabe
Monty Pythonin maailma – Monty Pythonin mukaan
Like, Helsinki 2008. Alkup. 2003.

Melko legendaarisen lähes brittiläisen huumoriryhmän autobiograafinen teos on oikeastaan moniääninen haastattelukirja. Asiatyylisyydestä huolimatta tyräni rytkyi kirjaa lukiessa nauruntyrskähdyksistä tauotta. Lukemisen jälkeen piti luonnollisestikin katsoa Monty Pythonin Lentävän sirkuksen kaikki jaksot läpi. Oli erittäin hauska joulu. Monty Pythonillahan on myös Meaning of Life -elokuvassaan hieno joululaulelmaparodia “It’s Christmas in Heaven” [osa siitä, Youtube].

Charles de Lint
Someplace to be Flying
Tor Books, 1998.

Urbaania voimaannuttavaa fantasiaa. Charles De Lintillä on lukemisen helppouden ja kirjasta saatavan elämyksellisyyden suhde maksimoitu. Kirjan henkilöhahmot ovat kuin lohduttavia maagisia valoja pimeyttä hohkaavassa hohdottomassa maailmankaikkeudessa. De Lintin kirjojen kokonaisuudestakin muodostuu outo kudelma tapahtumia, tilanteita ja henkilöitä. Paljon henkilökuvauksessa ja useita alateemoja. Vähän kuin televisiosarjaa katselisi, mutta saa kuitekin lukea kirjaa.

Cecilia Brooks Brown
Kasvisherkkuja juhlaan
Karisto Oy. 2005.

Vaikka en perinteisestä joulupöydästä niin pidäkään, tulee jouluna aina tehdä ruokaa perinpohjaisella otteella. Jouluruoaksi käy esimerkiksi “Tryffelin tuoksuiset täytetyt portobello-sienet”, joissa on muun muassa sherryä, metsäsieniä, siitaketta, tryffeliä, timjamia, muskottia ja parmesaania… Cecilia Brooks Brownin kirjasta löytyy yllättävän paljon hyvinkin taagia skruudattavaa.

Risto ja Ritva Lehmusoksa
Urho Kekkosen pöydässä
Ajatus 2005.

Kala-kasvissyöjänäkin rakastan lukea liharuokia sisältäviä keitto- ja ruokakirjoja – kuola suupielestä valuen. Viime jouluna sain Risto ja Ritva Lehmusoksan “Urho Kekkosen pöydässä”-kirjan joululahjaksi. Matka gastronomisesta hienostelusta konstailemattomaan herkkusuisuuteen ei aina ole oletetun pitkä. Ainakin ruoan puolesta olen selvästi vahvasti UKK:n linjalla. Kirjassa on yksi ohje joka on jäänyt kummittelemaan mieleeni haasteellisena. Se on “Hirventulpasyltty”, joka epäilemättä sopisi hyvin suomalaiseen joulupöytäänkin. UKK piti sylttysankoa keittiönsä eteisvälikössä ja sipaisi aina ämpäristä iltaleipiensä päällysteeksi. Ohje lyhennettynä:

1. turvista poistetaan karvat kalttaamalla
2. turvat keitetään runsaassa vedessä kunnes vaahtoa ei enää synny
3. lisätään mausteet ja keitetään neljässä tunnissa aivan pehmeiksi
4. turvista poistetaan loput karvat ja leikellään peukalonpään kokoisiksi paloiksi
5. pannaan hyytymään viileään paikkaan ja syltty hyytyy ilman liivakkoa

Vinkit:
Jussi Omaheimo
Verkkotoimittaja
Kirjastopalveluiden koordinointiyksikkö

Mary Hatch pelastuu taas – mutta miten käy muiden kirjastonhoitajien tv-ssä?

Joulun aikaan voi antaa itsellensä luvan seurata tv:stä muutakin kuin ajankohtaisohjelmia ja luontodokumentteja. Viihdyttävät draamasarjat ja elokuvat ovat täynnä kuvauksia lääkäreistä, lakimiehistä ja monen sortin poliiseista. Mutta kyllä sieltä telsusta muutama kirjastoihminenkin löytyy.
Kuva:
Joulukuusen kimmeltäessä voi asettua katselemaan aina yhtä ihanaa Frank Capran jouluklassikkoa, tiedättehän elokuvan, jossa päähenkilö saa tilaisuuden nähdä miltä kotikaupunki näyttäisi ilman tämän – ei sittenkään niin vaatimatonta – kontribuutiota. Itseäni tässä elokuvassa on aina eniten liikuttanut Mary Hatchin kohtalo: naisparasta on tulla kirjastonhoitaja – AUTS! Kauhunäky Marysta pelokkaana silmälasipäisenä Pottervillen kaupungin kirjastonhoitajana saa viimein sankari George Baileyn vakuuttuneeksi elämänsä merkityksestä. Ja niin Bedford Fallsin kaupunki pelastuu ja vanha enkeli saa siipensä!

Australialaisesta kirjastoon sijoittuvasta komediasarjasta kohistiin alan lehdissä jo etukäteen, että nyt nutturat nurkkaan, täältä tulee jotain uutta. Mutta ei se minua oikein naurattanut, koska sarjan henkilögalleria nuorten ja vähän vanhempienkin miesten perään kuolaavasta naisjohtajasta nyhveröihin miespuolisiin työntekijöihin on nähty jo moneen kertaan vastaavissa kouluun tms. sijoittuvissa sarjoissa.

Ruotsalainen siirtolaisenemmistöiseen lähiöön sijoittuva nukkeanimaatio ”Wollah Wollah” on piristävästi epäkorrekti joka suuntaan. Henkilöitä on vain muutama, joten on ”hienoa” että kirjastonhoitaja Mårten on yksi heistä. Tästähän voisi päätellä että naapurimaamme lähikirjastoilla on suuri merkitys siirtolaisten kotouttamisessa. Mårten kärsii tietysti kaikista mahdollisista estoista, angsteista ja allergioista ja on täysin rempseän naisopettajan vietävissä. Eikä Mårtenissa ole minkäänlaista portinvartijan vikaa, vaan wannabegangstat Hassan ja Ali käyttävät kirjastoa ihan omin päin…

Kovin kaupunginkirjastopainotteista on viihdemedian kirjastohahmosto.  Marja Wideniuksen Kreodissa ilmestynyneestä artikkelista voit lukea aiheesta lisää.

Rakas Joulupukki, etkö toisi meille leffan tai tv-sarjan, joka sijoittuisi monitieteiseen tiedekirjastoon? Sen päähenkilöt olisivat sanavalmiita ja nokkelia kirjastoalan ammattilaisia, jotka loihtisivat tiedeyhteisöön sellaisen informaation metadatahighwayn että laman syövereissä kyntävä kehysyliopisto ampaisisi uuteen nousuun..

Tai antaa olla Pukki – me tehdäänkin se itse!

Teksti:
Leena Huovinen
Oikeustieteellisen tiedekunnan kirjasto