Miltä joulu tällä kertaa kuulostaa?

“Hello! Here is Uncle Nasse again, the friend of all you little kids. (Nasse nauraa.) I love you very much – sometimes. Okay. Today Uncle Nasse will play you a very beautiful melody…”

Kyseisessä Vesa-Matti Loirin näyttelemässä Spede Show -sketsissä Nasse-setä ei harmillisesti soita pulloilla joulumusiikkia vaan ihan muuta, joten en tuota YouTubesta tekijänoikeuksia taatusti rikkovasti löytyvää klassikkoa voi tämänkertaisen otsikon yhteydessä oikein käsitellä, vaikka mieli tekisi. Mutta jotain tuosta muka kaiken sisältämästä tuutista saamme aiheeseemme, joten aloittakaamme toivottavasti ainakin aavistuksen epätavanomainen joulumusiikkivaelluksemme sieltä.

A Star in the East

Koska joulu kaikesta kaupallisesta kuorrutuksesta huolimatta on kristillinen juhla, olkoon ensimmäinen joulumusiikkinumeromme oheinen rytmisesti paljon vapauksia ottava tulkinta ikivanhasta Aspasmos Adam -sävelmästä. Ilman otsikkoa ei maallikko videosta välttämättä edes arvaisi, minkä kirkkokunnan jumalanpalveluksesta on kyse, koptilaisen kirkon liturgia ja musiikki kun eivät Suomessa kaikkein tunnetuimpia ole. Erityisen kiehtovaa videossa on, että vaikka se on taltioitu Sydneyssä, ovat paikallisen diasporaseurakunnan kanttorit säilyttäneet musiikin alkuperäiset mikrointervallit. Niillä nimittäin on tapana vähitellen hävitä länsimaisen duuri-mollitonaaliteetin kyllästämässä ympäristössä, jollaiseksi Australiakin luettaneen. Toinen kiehtova piirre on lyömäsoittimien käyttö, ne kun ovat selvästi kuultavissa ja nähtävissäkin.

Jos joku nyt oikein innostuu Aspasmos Adamista, niin tieteellisen tarkasti toimitetut nuotit siihen melismoineen kaikkineen löytyvät 102-vuotiaaksi eläneen Rāġib Muftāḥin korvaamattomana elämäntyönään kokoamasta Pyhän Basileioksen anaforasta (s. 377 alkaen) – ja se taas löytyy kirjastostamme yhtenä sen pienten musiikkikokoelmien helmistä. Ja jos jollekulle tyylitietoiselle laulajalle pelkkä melodiarunko riittää, niin sellainen löytyy vielä helpommin digitoituna open access -aineistona osana Muftāḥin Washingtonin Kongressin kirjastoon lahjoitettua yksityisarkistoa. Vastaavasti jokainen voi kokeilla noita videolla ainakin aluksi vähintään vaikeasti hahmottuvia lyömäsoitinosuuksia näppärältä opetussivustolta How to Play the Cymbals and Triangle.

Musica pro Primas Germaniæ

Jatkakaamme koptilaisen liturgian parista kohti Pohjolaa. Jos valitsemme itäisen tien, tulee vastaan bysanttilainen musiikkiperinne, ja jos kuljemme läntistä tietä, päädymme välietappina Pontifex Maximuksen maille. Koska kaikki tiet vievät Roomaan, valitsemme jälkimmäisen – ja tässä tapauksessa varsinkin syystä, että roomalaiskatolisen kirkon säveltaiteellinen harrastus on tuottanut enemmän musiikkia kuin kukaan eläessään ehtii nauttimaan ja siitäkin merkittävän osan joulua varten. Sattumanvaraisesti valittuna “uutuutena” esittelen yhden puolitutun tapauksen – en kuitenkaan Vatikaanin salaisista arkistoista, vaan baijerilais-yläitävaltalaiselta kulttuurialueelta.

Kaikki muistanevat klassisen tarinan Jouluyö, juhlayö -laulun synnystä: Oberndorfin Nikolaoksenkirkon urut olivat rikki, joten seurakunnan apulaispapin pyynnöstä kanttori Franz Xaver Gruberin tämän runoon 24.12.1818 säveltämä laulu esitettiin kitarasäestyksellä jouluyön messussa. Maailmalle laulu levisi hieman virheellisessä muodossa, jota Gruber sittemmin yritti säveltäjän auktoriteetilla tuloksetta oikoa. Mutta vähemmän tunnettua on, että teoksesta on useita Gruberin omakätisiä varhaisversioita. Aivan hiljattain pääsin tutustumaan yhteen niistä levyllä, jossa Hassler-Consort urkuri Franz Ramlin johdolla esittää itävaltalaista 1800-luvun vaihteen joulumusiikkia (MDG Scene MDG 614 1048-2): neljää lauluääntä säestävät urkujen lisäksi kaksi käyrätorvea, joiden tehtävä on luoda bukolista tunnelmaa lehmien ammumista imitoimalla. Taiteelliselta kannalta vaikutelma on yhtä yllättävä kuin pari sukupolvea vanhemman Edmund Angerer O.S.B:n laulunäytelmä Der Kuhhirt von Ulm, jossa mm. paimen ja paimentamansa eläin laulavat hupsun lemmendueton.

Angererin tunnetuin sävellys on Berchtoldsgaden Musick eli Lelusinfonia, jota on pidetty milloin Joseph ja Michael Haydnin, milloin Leopold Mozartin luomuksena. Oma Angerer-suosikkini on kuitenkin kouluooppera Die Probe der Gratulation, jossa pidetään hauskaa latinanharjoitusten merkeissä ja pannaan ankara “Schulmeista” nauttimaan omaa lääkettään korkean “Geistla Herrin” toimesta. Hyppäys Wolfgang Amadé Mozartin rivoonkin humorismiin on tuosta kaikesta lyhyt, mutta mitä ilmeisin Salzburgin ympäristön omaleimaiselle musiikkikulttuurille. Sisäisessä vastakohtaisuudessaan katolisen alueen musiikki voi tuottaa huomionarvoisia reaktioita, kuten sain hiljattain kokea soitettuani eräälle kirjastomme työntekijälle Joseph Haydnin edeltäjän Gregor Joseph Wernerin kiiltokuvamaisen Ihr blumenreichen Felder -laulun: arvoisa kollega totesi tuon katolisen nyyhkyestetiikan pariin lukemani mariolatrisen (?) teoksen olevan ykskantaan “kamala”!

Kanttorikulttuurin kohokohtia

Ei kuitenkaan tarvitse saavuttaa edes Itämerta, kun jo kaikkein tutuin joulumusiikki tulee vastaan. Suomessakin jo vuosisatoja veisatuista joulukoraaleista leimallisin ja koraaleista kaikkiaankin rakastetuimpia on musiikkia rakastaneen Martin Lutherin Vom Himmel kam der Engel Schar eli Enkeli taivaan lausui näin. Siitä toivoisin kaikkien edes kerran kuulevan Leipzigissa tuomaskanttorina Johann Sebastian Bachin edeltäjänä toimineen Johann Schellen 1680-luvulla säveltämän luterilaisen kirkkomusiikkiperinteen rikkaudesta paljonpuhuvan version, joka on yksi hienoimpia tuntemiani Enkeli taivaan -luomuksia. Roland Wilsonin johtamien La Capella Ducalen ja Musica Fiata Kölnin vuoden 1993 klassikkolevytys tuosta figuraalimusiikin merkkiteoksesta on hiljattain julkaistu uudelleen (Deutsche Harmonia Mundi 88697575782) ja siis helposti hankittavissa – ja on itse asiassa kuunneltavissa myös YouTubessa.

Tässä vaiheessa voinkin paljastaa pikku huijauksen, jota tuskin moni edes huomasi: ensimmäisen linkin Aspasmos Adam on sanoiltaan jotain muuta kuin joulun liturgiaan oikeasti kuuluisi (aksenttimerkeittä “   ”), vaikka sävelmä onkin oikea. Puolustukseksi sanottakoon, etten tiedä, mitä tuossa Maria-hymnissä täsmälleen ottaen edes lauletaan.

Ja sitten vielä kaiken päätteeksi seuraa kotimainen huipennus: jos joku kuitenkin inhoaa joulua ja pitää ennemmin Nasse-sedästä kuin kirkkomusiikista, niin tässä suora linkki aluksi mainittuun pulloilla soitettuun “kauniiseen melodiaan”.

Hyvää joulua – riippumatta millaisesta musiikista silloin haluaakaan nauttia tai olla nauttimalla – toivottaen,

Kirjoittaja

Jaakko Tuohiniemi
kirjastosihteeri
Keskustakampuksen kirjasto
Helsingin yliopiston kirjasto

Kuva

Helena Hiltunen

Miltä joulu kuulostaa?

Äänet, tuoksut ja maut lienevät vahvimpia, syvälle muistiin ja tiukasti alitajuntaan sitoutuvia aistimuksia. Moniko ei lapsuutensa aikaan tai lapsuutensa miljöössä tehtyä elokuvaa katsoessaan odottamatta kykenisi eläytymään jopa ahdistavan voimakkaasti menneeseen tavatessaan filmille tallentuneen silloisen äänimaiseman.

Moniko ei saata palauttaa mieliinsä vuosikymmenien takaista kokemusta aistiessaan johonkin kokemukseen erottamattomasti liittyneen eriskummallisen tuoksun, oli se sitten kiehtova tai vastenmielinen. Ja moniko ei koe joulunkaan olevan oikea, ellei siihen sisälly kinkun tai piparkakkujen tai minkä tahansa muun oman perheen perinteiseen joulunviettoon välttämättä liittyvän makuelämyksen uudelleenkokemista.

Kummallisesti on monilla joululauluillakin, olivat ne sitten sukupolvien takaisia virsiä tai maallisempaa lajia, suuri voima liikuttaa. Taitaa äänten tenho muutenkin kulminoitua nimenomaan musiikissa. Ei ehkä ihme, että George Frideric Handel nimesi erään oodinsa The Power of Musickiksi tai että musiikkiterapia-aihe vilahtaa jo Vanhassa testamentissa, jossa mieleltään niksahtanutta kuningas Saulia rauhoitellaan harpun sävelin.

Mutta miltä joulu sitten kuulostaa – tai miltä sen pitäisi kuulostaa? Vastaus lienee mitä henkilökohtaisin. Inhorealistinen minä toteaa sen valitettavasti jo pitkään ennen joulua kuulostavan kauppojen kaiuttimista päälle käyviltä renkutuksilta. Mutta joku senkin musiikin on valinnut, ehkä markkinointitutkimusten perusteella, ehkä omia makumieltymyksiään myötäillen.

Kirjo-lehteen levyarvosteluja kirjoittavana ja musiikkia monin tavoin suurkuluttavana – vaikka eihän musiikki soittamalla mihinkään kulu, tuleepahan vain entistä tutummaksi – henkilönä haluaisin tietysti olla paremmin aatoksin pohtimassa mitä musiikkia jouluksi voisi kenellekään suositella. Olkoon lukija vuorostaan inhorealisti, mutta poimin tähän muutaman nimekkeen laiskasti kodin levyhyllystä.

Kuluvan vuoden joulunodotus on pian ohi, mutta silti en malta olla aloittamatta valikoimaa Johann Sebastian Bachin adventtikantaateista, niistä nimittäin on hiljattain ilmestynyt poikkeuksellisen täydellinen levy: belgialainen viulisti ja kapellimestari Sigiswald Kuijken on pitkän linjan barokkispesialisti, tämän hetken rohkeimmin autenttisuuspyrkimyksiä Bachin osalta toteuttava näkijä, ja hänen johtamansa La Petite Banden ‘Nun komm, der Heiden Heiland’: cantatas BWV 61, 36, 62, 132 -levy (Accent ACC 25309) onnistuu ylittämään kaiken aiemmin kuulemani sisältämiensä teosten osalta.

Ken pitää Bachin musiikissa suurista ja raskassoutuisista kuoroista, pettynee, mutta ken tahtoo suoraan ja värikkäästi puhuvaa musiikkia, ihastunee Kuijkenin tulkintoihin ikihyviksi.

Neljän vahvasti persoonallisen laulajan, pienen puhaltimiston ja vain hieman suuremman jousiston yhteissoinnissa herättää huomiota värityksen tarkoituksellinen sulautumattomuus ja omaperäisimpänä ilmiönä viola da spallan käyttö: tämä virheellisesti Bachin keksimäksi väitetty mutta säveltäjän mahdollisesti ahkerastikin käyttämä vaikeasti soitettava jousisoitin on aivan muutaman viime vuoden aikana palannut soittajien käsiin, ja sen fagottimainen ääni antaa Kuijkenin Bach-kantaattilevyille erottamattoman loppusilauksensa. – Kuva kertoo kummallisesta viola da spallastakin enemmän kuin tuhat sanaa ja YouTube-video vielä enemmän, joten suosittelen kiinnostuneita ihmettelemään Kuijkenin soolosoittoa sieltä.

Aivan toisenlainen sointimaailma avautuu Alexandre Guilmant’n fin de sièclen pariisilaissalonkeja varten kirjoittamista harmonisooloista, joissa perinteiset ranskalaiset joululaulut ja joulutunnelmat ovat siivilöityneet yltiötaiteellisiksi, improvisaatioita muistuttaviksi venytetyiksi miniatyyreiksi, joiden tahdissa kukaan ei hyppele joulukuusen ympärillä vaan ennemmin nauttii mahdollisuudesta pysähtyä hetkeksi ja vain olla.

Yleensä Guilmant’n teoksia kuulee soitettavan uruilla, parhaimmillaan tietysti Aristide Cavaillé-Collin rakentamilla orkestraalisilla luomuksilla, mutta täytyy tunnustaa, että ranskalaisella puhallusilmaharmonilla (orgue expressif) tulkittuina ne paljastavat itsestään uusia, huomattavasti intiimimpiä sävyjä.

Kurt Luedersin ja muutamalla raidalla esiintyvien pianisti François Lambret’n ja sopraano Françoise Masset’n Noël au salon -levy (Editions Hortus 044) on soitinhistoriallisestikin kiinnostava, soittaja nimittäin käyttää Guilmant’lle itselleen kuulunutta Mustelin vuonna 1870 rakentamaa ja nyttemmin restauroitua harmonia – jonka tässä huomautettakoon olevan täysin erilainen soitin kuin kirjastossammekin onnellisesti eläkeikää lähestyvien kouluaikaan liittynyt, taidemusiikkiin huonommin sopiva imuilmaharmoni. Ehkä Guilmant’n teokset eivät liity suoraan suomalaiseen joulunviettoon vieraine sävelmineen, mutta silti yhteisen kaivatun viattoman joulun tunnun voi niistä helposti aistia.

Omiin jouluihini lapsuudenkodissani käydessäni liittyy usein Wolfgang Amadeus Mozartin Don Juanin katsominen ikivanhalta itse kopioidulta VHS-videonauhalta. Kyseinen taltiointi Drottningholmin linnanteatterista on eittämätön klassikko, vaikkei ehkä vedäkään vertoja Joseph Loseyn ohjaamalle komealle elokuvaversiolle (Don Giovanni, 1979) – jota Kansallinen audiovisuaalinen arkisto on esittänyt Orionissa sattumoisin juuri joulun aikaan. Mutta että Håkan Hagegård toi loisteliaasti tulkitsemaansa irstailijahahmoon ulottuvuuksia joita ei muissa tuotannoissa ole taidettu tuoda esille, on merkillepantavaa, ja että Arnold Östmanin johtama laatuesittäjistö pyrki autenttisuuteen aikalaisesityspaikkaa myöten, oli Drottningholm-taltioinnissa mullistavaa. Varsinaisesti mitään jouluista ei Don Juanissa taida lopulta olla; teosta näyttämöllä katsoessani ei jouluisia tunnelmia ole mieleen tainnut koskaan nousta…

Mutta joka pitää Mozartin nerokkaasta luomuksesta, saattaa olla kiinnostunut tutustumaan vertailun vuoksi myös Giuseppe Gazzanigan samannimiseen oopperaan, jonka Mozartin samana vuonna ensi-iltansa saanut teos sittemmin syrjäytti täysin. Siitä on Bruno Weil tehnyt levytyksen ilman resitatiiveja, komtuurina suomalainen Johann Tilli (Sony Classical SK 46 693). Mielenkiintoista on verrata teoksen psykologisoinnin keveyttä Mozartin luomaan tunteiden ristiaallokkoon, jos tosin lopulta Gazzanigan hieno musiikki riittää nautinnonaiheeksi sinälläänkin. Draaman tajua ja himoa äärimmäisyyksiin on kyllä vastaavasti tarjolla toisessa saman ajan sukulaisteoksessa, pietarilaisen Evstignej Ipatovič Fominin Orfeus ja Eurydike -melodraamassa, josta on hiljattain ilmestynyt uusi super-upea levytys: kahden lausujan, kahdeksan bassolaulajan (!), venäjäntorviorkesteri Rossijskij Rogovoj Orkestrin ja Pratum Integrum Orchestran loihtima soiva kuva on järisyttävä (Caro Mitis CM 0012008).

Mutta jotta en aivan masentaisi tuttua ja turvallista joulua kaipaavia, suosittelen lopuksi vielä yhtä levyä, ihan oikeaa joululevyä: His Majestys Sagbutts & Cornetts -yhtyeen Music for the Twelve Days of Christmas and the Nativity (Sfz SFZ0307) sisältää fantastisen musiikinhistoriallisen kavalkadin “pimeältä” keskiajalta täysbarokkiin, joukossa monta meikäläisillekin tuttua joululaulua. Eikä mistään viihdehömpästä ole kysymys, vaan brittiläisten vanhan musiikin yhtyeiden yhdestä perinteisimmistä ja kovatasoisimmista, joka kyllä näyttää mihin aikanaan kautta Euroopan harrastetut sinkki- ja pasuunakuorot venyvät, varsinkin lauluäänen ja kosketin- ja lyömäsoittimien (sekä lopussa Thoinot Arbeaun villissä branlessa myös säkkipillien) kanssa; suunnilleen tällaista musiikkia kuultiin Turussa ja Viipurissakin Ruotsin suurvalta-aikana. His Majestys Sagbutts & Cornettsin esitykset ovat hienosti musikaalisia ja parhaimmillaan tulvivan täynnä joulunaikaan ehdottomasti kuuluvaa riemukkuutta.

Teksti:
Jaakko Tuohiniemi
kirjastosihteeri
Musiikkitiede, Keskustakampuksen kirjasto
Helsingin yliopiston kirjasto