Mitä soisin lääkärin lukevan

Työajastani suurimman osan vietän työterveyslääkärin odotushuoneessa. Koska pidän valkoisista takeista, puhtaista asioista. Hyvää tarkoittavista neuvoista, joita en noudata. Ja siitä, että joku kuuntelee. Pesee kätensä. Sanelee koneelle vaivani. Sihteeri näpyttelee ne kertomukseksi, jota kukaan ei lue. Sulkee kansion. Tässä tämä. Ei muuta.

Seuraavaa vastaanottoa odotellessani ehdin miettiä, mitä toivoisin lääkärin lukevan.

 

Minna Lindgren: Kuolema ehtoolehdossa. Teos, 2013

” Ehtoolehdon virkeimmät vanhukset lähtivät lauantaina Tero Lehtisen hautajaisiin raitiovaunulla. Suurlähettiläs otti taksin ja Lierihatturouva meni hänen kyydillään, eikä kukaan pannut vastaan. Suurlähettilään jaloissa ei ollut mitään vikaa, mutta hän oli tottunut kulkemaan muiden maksamilla kyydeillä ja juomaan ilmaista viinaa, eikä päässyt huonoista tavoistaan eroon 90-vuotiaanakaan (…) ”

Kirjallisuusterapiaa tulee laajentaa. Enstextin on silkkaa tuhlausta jättää se vain psyyken ongelmien hoitomuodoksi. Toistextin terapia on aina kaksisuuntaista: myös lääkärin on saatava siitä osansa. Se on hänen oikeutensa ja rangaistuksensa.

 

Ville Kivimäki: Murtuneet mielet : taistelu suomalaissotilaiden hermoista 1939-1945. WSOY, 2013

” ’Minun täytyy sanoa etten mä mikään hullu ole oikein, mut kun laittaa tiukkaan paikkaan, niin sitten se rupeaa paikat vipattamaan ja hermot menee sekaisin, ei pysty toimimaan mitään’ ”

Me puhumme eri kieltä. Lääkärin kieltä ja potilaan kieltä. Vaikka meidän tulisi kommunikoida, käydä dialogi, luoda vuorovaikutussuhde, jota hoitosuhteeksikin hienosti kutsutaan.

 

Leena Krohn: Hotel Sapiens ja muita irrationaalisia kertomuksia. Teos, 2013

” (…) olemmehan me itsekin eläviä kelloja kuten kaikki organismit ja solut. Mekaaninen kello tikittää aikansa ja lopulta lakkaa tikittämästä, mutta solukin käy kuin kello. Se jakaantuu vain niin ja niin monta kertaa kunnes lakkaa jakautumasta. Jakautuminen on solun äänetöntä tikitystä.”

Inte talar vi samma språk. Ändå, tror jag att något har jag förstått. Kanske heter det tystnad. Mina ord har tagit slut. Lyckligtvis finns det medmänniskor. Vad än har hänt.. / ska hända…

 

Jonas Gardell: Torka aldrig tårar utan handskar. 1. Kärleken. 2. Sjukdomen. 3. Döden. Norstedt, 2012-2013

” Jag är imponerad och tacksam.  (Kristoffer Folkhammar, Aftonbladet). ”

Jos edes jotenkin saisin ujutettua lääkärin työpöydälle kirjan. Jos edes sen nimen.

 

 

Tuula Karjalainen: Tove Jansson – tee työtä ja rakasta. Tammi, 2013

Ei muuta.

 

 

 

Lux Humana on lääketieteen opiskelijoille  ja terveydenhuollon  ammattilaisille suunnattu humanistinen kirjakokoelma Terkossa.

Teksti:

Lassi Pohjanpää
kirjastosihteeri
Helsingin yliopiston kirjasto

Jouluisia lukuvinkkejä

Jake Nyman: Rakas vanha vinyyli
Gummerus 2013

Radiosta monille tuttu Jake Nyman on toimittanut lukuisia ohjelmia jo 1970-luvulta ja kirjoittanut monia populaarimusiikkia käsitteleviä teoksia, joista Rakas vanha vinyyli on tuorein. Teos on aikamatka vuosi-kymmenten taakse, jolloin ilmestyi levyjä, joista ainakin osalla on ollut sekä (toimittajalle) henkilökohtaista merkitystä että popmusiikin historian kannalta laajempaa painoarvoa. Useita esitellyistä levyistä voi luon-nehtia jopa klassikoiksi, osaa lähinnä kuriositeeteiksi (Spike Jones, The World´s worst record show). Joukossa on muutamia kotimaisiakin levyjä (mm. Anki, Eero Raittinen, Kaseva) mutta etupäässä sekä brittiläisen (mm. Animals, Cream, Procol Harum) että amerikkalaisen (Elvis, Chuck Berry, Tom Waits, Steely Dan jne.) populaarimusiikin virstanpylväitä. Jokunen on lähinnä toimittajan oma suosikki (esim. Rory Gallagher).

Jake Nyman ei ole varsinainen vanhojen vinyylien keräilijä, eikä vinyyliformaatti ole hänelle se ainoa oikea, vaikka joittenkin levyjen hieno kansitaide onkin ehkä toiminut muistelujen sytykkeenä. Parhaimmillaan teos on silloin, kun levyyn kytkeytyy henkilökohtaisia muistoja koulu- tai varhaisilta toimittaja-ajoilta. Tällöin ei haittaa, vaikka kirjoitus menisi ohi aiheen (Moody Blues, Gallagher, Dire Straits) eli itse levyn musiikillinen sisältö jäisi suurin piirtein käsittelemättä. Tylsimmillään teos on Nymanin kertoessa akateemisista Beatles-tutkimuksista (otsikkona Abbey Road). Toimittajalla on kuitenkin vapaus muistella ja antaa levyjen viedä erilaisiin sfääreihin ja aiheisiin, joiden yhteys albumin musiikilliseen sisältöön ei ole kovinkaan ilmeinen. Niinpä teos voi joskus jopa muistuttaa Radio Suomen sunnuntaiohjelmaa Nousevan auringon talo, jossa anekdootit, tilastotiedot, henkilökohtaiset muistot ja mielikuvamaalailut vuorottelevat samassa lähe-tyksessä. (JK)

Karl Ove Knausgård: Taisteluni, Toinen kirja
Like 2012

Norjalaisen Karl Ove Knausgårdin kuusiosaiseksi kasvaneesta Taisteluni-teossarjasta on suomennettu jo kolme ensimmäistä osaa. Hyppäsin itse suoraan Toiseen kirjaan, jossa nelikymppinen Knausgård, kertoja ja henkilöhahmo, jättää taakseen Bergenin ja päätyy Tukholmaan. Elämä Tukholmassa on ahdistuksen purka-mista kirjoittamalla, rakastumisen euforiaa, avioelämän vaikeutta, istuskelua baareissa ja kahviloissa sekä yksinäisyyden ja ulkopuolisuudenkin tuntojen kokemista. Kirjan tapahtumien näyttämöinä ovat toisinaan myös lasten päiväkoti ja Tukholman hienostokaupunginosien hulppeat huoneistot, joista jälkimmäisissä kokoontuu joukko paikallista kulttuuri- ja taide-eliittiä. Arkisten tilanteiden kuvauksista ja arkisista keskus-teluista lipsutaan toisinaan myös kirjallisen kentän ja filosofian pohdintoihin.

Teossarja tuo mieleen Gustav Mahlerin käsityksen sinfoniasta, johon on laitettava kaikki. Jo pelkkä Toinen kirja on melkoinen runsaudensarvi, taiteellista ehdottomuutta henkivä teos, joka ei pelkää heilahdella banaalin ja korkealentoisen välimaastossa. Joitakin kirjan jaksoja olisi voinut kenties lyhentää, mutta toisaalta kerronnan karkeapiirteisyys puhaltaa siihen omanlaisensa hengen. Omaelämäkerrallinen, paikoin esseemäinenkin teos on viime kädessä fiktiivinen teos, näyte tämän ajan romaanitaiteesta vitaalisimmillaan. Saa nähdä, miten monumentaalisiin mittoihin Taisteluni-sarja kasvaa, kun sen viimeinenkin kirja saadaan suomennettua. (JK)

Laura Save: Paljain jaloin
WSOY 2013

Maanantai-aamu Esko-myrskyn jälkeen: odotan tuntikaudet junaa Kouvolan asemalla, seuranani kirjaston e-kirjapalvelu. Lataan vapaana olevan kirjan tietämättä siitä muuta kuin ettei kyseessä ole viihdelukemisto. Hetkessä olen keskellä tositarinaa, luusyöpädiagnoosin saaneen nuoren lääketieteen opiskelijan elämää. Laura Save piti sairautensa edetessä blogia, josta syntyi tämä kirja. Lukijalle selviää nopeasti ettei toista kirjaa enää tule. Siitä huolimatta lukukokemus ei ole ahdistava. Se kertoo, miten ihminen voi ottaa mahdottomiakin asioita vastaan ja elää toivoen ja rakastaen nekin hetket jotka ovat jäljellä. (EI)

Ulli Lust: Tänään on loppuelämäsi viimeinen päivä
Like 2013

80-luvun alussa kaksi teinipunkkaria päättää lähteä liftillä Italiaan. Pikkuporvarillinen ja valmiiksi kaluttu elämä ei voisi vähempää kiinnostaa. Reissusta kehkeytyy loppuelämää muovaava kokemus, jonka jälkeen mikään ei ole niin kuin ennen. Unelmien paratiisi ei kohtelekaan tyttöjä silkkihansikkain.

Ulli Lustin omaelämänkerrallinen sarjakuva kuvaa nuoruuden kiihkoa, uudenlöytämisen riemua, mutta näyttää myös seikkailun raaemmat kasvot; hyväksikäytön ja väkivallan. Palveluksesta odotetaan aina vastapalvelusta. Rahattomina, mutta kokemuksia rikkaampina kuljeskelevat tytöt pitävät kuitenkin pintansa.

Sarjakuvan piirrostyyli on aluksi hieman suttuisen oloista, mutta tarinan edetessä jälki asettuu tukemaan kokonaisuutta. Lopuksi muunlaista piirrostyyliä tarinalle ei voisi kuvitellakaan.

Tarina on vaikuttavan mukaansatempaava ja kestää helposti useammankin lukukerran. Keräilijöille tämä on ehdoton hyllyhankinta. Ahmittavan hyvä! (HH)

Craig Thompson: Habibi
Like 2012

Lukukokemuksen jälkeen olin sanaton. Tämä on parasta sarjakuvaa vähään aikaan, korkeisiin sfääreihin kurottava teos. Tarina on monitasoinen ja haastava; mystiikka ja yhteiskuntakritiikki, uskonto ja ihmiskohtaloiden toivo ja epätoivo kietoutuvat yhdeksi. Piirrosjälki on notkeaa ja tarkkaa; kaikki on tarkkaan harkittua ja koristeellista ornamenttitaidetta ja arabiankielistä kalligrafiaa.

Kuva on sana, kirjain, äänne ja toisinpäin.

Teos seuraa Dodolan ja Habibin elämänvaiheita, kun ne kietoutuvat yhteen ja kun ne repäistään väkivalloin erilleen vain yhdistyäkseen uudelleen.

Thompson on sepittänyt tarinan, joka polveilee nykyisyydessä, menneessä ja tulevassa – silti selkänä ja loogisena jatkumona virraten. Myös tämä mestariteos kuuluu keräilijän hyllyyn. (HH)

Marko Kilpi: Kuolematon
Gummerus 2013

Kuolematon on vaikea lukukokemus, eikä sitä voi ainakaan joululukemiseksi suositella.
Sen lukeminen ei todella ollut viihdyttävää tai hauskaa. Se oli kamalaa. Jos teos olisi ollut huono tai edes yhdentekevä, olisin jättänyt sen kesken. Mutta kun se ei ole, vaan se oli hyvä ja kauniisti kirjoitettu.

Aiemmista Kilven kirjosta tutut Olli Repo ja tämän poliisikollega Elias Kaski tutkivat rikosta, joka on yksi kamalimmista: seksuaalirikos, jonka uhrina on lapsi. Tapaus herättää toisen tutkijan mielessä unohtuneita muistikuvia, joiden ahdistavuus kasvaa psykosomaattisiksi oireiksi. Tarina etenee yksittäisen rikoksen syyllisen selvittelystä laajemmalle, sinne mistä teon motiivit kumpuavat.

Ja kirjoittaja Kilpihän on poliisi. (KSO)

Jari Tervo: Esikoinen
WSOY 2013

Tämä Esikoinen on todella kaunis kirja. Esikoinen on nuoren pojan kasvutarina.

Tarinassa kuvataan 1970-luvun Suomea: kommunismia, Kekkosta ja hiihtokilpailuja. Pojan kasvutarinan lisäksi tarinassa kerrotaan myös mm. pojan äidin ja isomummu Esmen elämästä. Näiden tarinoiden kautta näytetään, miten tähän, missä nyt ollaan, on tultu.

Kerronta on toteutettu päiväkirjamerkintöinä, mikä tuo pojan kokemukset lukijan iholle. Päiväkirjakerronnan takia kirja ei kuitenkaan ole mikään helppo luettava. Se vaatii keskittymistä: ollaanko 1900-luvun alussa Helsingissä, vieläkin kauempana noitavainoissa vai 1970-luvun Lapissa, jonne pojan tarina keskittyy.

En ole aiemmin saanut luettua Tervolta yhtäkään kirjaa kokonaan. Vaikka lähes kaikkiin  hänen kirjoihinsa olen tarttunut, mutta jostain kumman syystä en ole niissä pitkälle päässyt. Mutta esikoinen oli eri maata. (KSO)

Pekka Hiltunen: Iso
WSOY 2013

Iso ei ole dekkari, kuten Hiltusen aiemmat kirjat eikä sen tarinassa tai henkilöhahmoissa ole mitään  vauhdikasta saati yliluonnollista. Tarinassa on sen sijaan paljon tutkimustietoa, lihavuudesta. Päähenkilö, ylipainoinen Anni ampuu alas vääriä väittämiä lihavuuden aiheuttamista terveyshaitoista.

Iso on valtavan koskettava tarina lihavan naisen elämästä. Siitä, miltä tuntuu kun on oikeasti iso ja joutuu valitsemaan lounaspaikan ravintolan tuolien mallin eikä maittavan ruoan perusteella. Kun puolisokokelas ei halua liikkua lihavan seuralaisen kanssa julkisella paikalla tai kun ihmiset huutelevat kadulla perään. Kirja näyttää, kuinka ylipainoisia sorretaan. Se tekee pahaa. Siksi se pitääkin lukea. (KSO)

Miina Supinen: Säde
WSOY 2013

Hävyttömän hyvä ja hauska kirja heille, jotka tykkäävät epätavallisuuksista, hurjista jutuista ja kehtaavat nauraa kuolemallekin.

Säde on upea ja runsas kirja, jossa on täytteenä niin uskonlahko, ateisti, zombie-peli, Kreikan talouskriisi, paljon seksiä sekä halu löytää jotain ikiaikaista ja maailmanhistoriallisesti merkittävää.  Tällaisen peruslukijan näkökulmasta tarinan hienous onkin siinä, että se sisältää ihanan paljon kaikkea ja pysyy silti kasassa.

Kustantaja luonnehtii kirjaa sivuillaan kasvukertomukseksi. Ehkä se sitä onkin, sillä viimeisissä luvuissa tarinan palaset nimittäin loksahtivat kohdalleen. (KSO)

Oras Tynkkynen: Pieni maailmanpelastusopas
Into 2013

Joulun mässäilyjen jälkeen ja ennen uudenvuodenlupauksia on hyvä lukea Oras Tynkkysen Pieni maailmanpelastusopas. Kirjassa käydään rauhallisesti ja kiihkottomasti läpi maailman suurimmat ongelmat ja niihin tarjotaan myös ratkaisuja. Vaikka ilmastokriisin, nälän, sotien, sorron ja ympäristön tärväämisen edessä tunnemme helposti voimattomuutta, Oras Tynkkynen antaa kirjassaan myös toivonjyväsiä. Hän muistuttaa, että monessa suhteessa maailman asiat ovat paremmin, kuin vaikkapa 50 vuotta sitten.  Ihmiskunta on vapaampi, vauraampi, terveempi, paremmin koulutettu ja kansanvaltaisempi. Myös väestönkasvu on hidastunut. Kaikki tämä on vaatinut valtavasti työtä.  Ongelmat on mahdollista ratkaista, mutta se ei ole helppoa.  Nelson Mandelan sanoin, se vaikuttaa aina mahdottomalta, kunnes se on tehty.

Kirjassa annetaan myös paljon vinkkejä siitä, mitä meidän on mahdollista tehdä itse jokapäiväisessä elämässä. Voimme vähentää autoilua, lentämistä  ja lihansyöntiä, säästää sähköä, vähentää turhaa kulutusta tai auttaa eri kansalaisjärjestöjen kautta vaikkapa köyhyyden vähentämisessä. Voimme myös lähteä itsekin vaikuttamaan. Pieniä tekoja tai isoja tekoja, kunhan emme vaivu kyynisyyteen ja hällävälismiin. (DA)

Eric Malpass: Aamulla kello seitsemän
Rauma 1979

Kirja kertoo erään perheen elämästä Englannin maaseudulla. Perheeseen kuuluvat pieni viisi-vuotias poika, hänen äitinsä, isänsä ja tämän isä puolisoineen, sekä isän kaksi naimatonta opettajasisarta. Perheen isoisä on kuusikymppisenä eläköitynyt asianajaja, jonka pitkäaikaisen haaveen toteutuma tämä perheen kotina oleva farmi on.

Kirja on erilaisten, keskenään sukua olevien ihmisten yhteiselon kuvaus. Elämä maaseudulla ei suinkaan ole paikoilleen jähmettynyttä.

Päähenkilö on perheen ainoa lapsi, viisivuotias Clayford, jonka edesottamuksista lukiessa tuskin pitkästyy. Malpassilla on kirjan tapahtumiin mukavan humoristinen ote ja hän tuo esiin viisivuotiaan näkökulman monessa eri tilanteessa. Pukee sanoiksi pienen pojan ajatuksenjuoksun. Ja kuvaa elävästi keskusteluja perheen aikuisten kanssa.

Nopealukuinen kirja joulunpyhiksi. Löytyy muun muassa pääkirjastosta. (M-SH)

Michael Ende: Momo
Porvoo 1978

Kaupungin laitamille tulee tyttö ja asettuu asumaan vanhoihin raunioihin. Tästä alkavat kehittyä Enden saturomaanin tapahtumat. Päähenkilölle, Momolle, on luonteenomaista kuuntelemisen taito.

” Hän osasi kuunnella niin, että epätietoinen tai kahden vaiheilla horjuva tiesi äkkiä selvästi, mitä halusi. Tai niin, että arka muuttui yhdellä iskulla vapaaksi ja rohkeaksi. Tai että sorrettu ja onneton sai iloa ja varmuutta.”

Momon lisäksi kirjassa on monta satuhahmoa, esimerkiksi merkillisellä tavalla kommunikoiva kilpikonna Kassiopeia ja mestari Hora, joka opettajan roolissa käyttää opetusmenetelmänä arvoituksia.

Kirja on täynnä elämänviisauksia mielikuvituksellisiin tapahtumiin liitettyinä. Teemoista nousee esiin kunnioitus aikaa kohtaan ja sen riittävyys sekä kiireen haitallisuus. Näihin ja moniin muihin asioihin saturomaanin henkilöhahmot ottavat kantaa. (M-SH)

Kate Atkinson: Jackson Brodie -sarja

Olen täysin kyllästynyt vinksahtaneeseen väkivaltaan, jota nykydekkareissa liikaa viljellään. Onneksi löysin työmatkojen ratoksi Kate Atkinsonin kirjat, joissa yksityisetsivä Jackson Brodie ratkoo rikoksia. Sarjan aloitti ”Case stories” (suom. Ihan tavallisena päivänä), joka ilmestyi jo vuonna 2004. Sympaattisen etsivän elämää, kummallisia rakkauskiemuroita ja etätyttären kasvukipuilua on voinut seurata jo neljän dekkarin verran.

Viimeisin Brodie kirja ansaitsee erikoismaininnan ”vuoden paras otsikko”, koska tästähän ei dekkarin nimi enää parane ”Started Early, Took My Dog”. Viidettä Brodie-dekkaria olen odottanut pitkään, joissain haastatteluissa kirjailija on jo paljastanut seuraavan osan sisällöstä sen verran, että Brodiesta on tulossa yksinhuoltaja. Mutta missä kirja viipyy, odotan jatkoa malttamattomana…(LH)

Kjell Westö: Kangastus 38
Otava 2013

Kangastus 38 kertoo ajasta ennen talvisodan alkua, kun kansalaissodan kokemukset ovat vielä monien ihmisten muistissa ja kun Euroopasta on jo kantautunut pelottavia uutisia. Muutaman kuukauden kuluttua Suomi on sodassa, mutta vielä sitä ei osata nähdä tai uskoa.

Vanhat nuoruudenkaverukset kokoontuvat toistensa luona Keskiviikkokerhossa. Lukijasta tuntuu, että he pitävät yhtä väkisin, vanhasta tottumuksesta. Joskus heillä on ollut paljonkin yhteistä, mutta nyt he eivät enää ajattele samalla tavalla politiikasta, yhteiskunnasta tai toisistaan, eivätkä kaikki halua paljastaa omia mielipiteitään muille. Rouva Wiik on heistä erään, asianajaja Thunen konttoristi, joka kerhon kokoontuessa Thunen toimistossa tunnistaa kaveruksista yhden. Hänen muistiinsa alkaa palautua ahdistavia kokemuksia vankileiriltä kahdenkymmenen vuoden takaa. Samalla hänen mielessään alkaa kehkeytyä suunnitelma.

Westön kieli on kaunista ja lauseet kuin musiikkia. Kun hän kuvaa 1930-luvun Helsinkiä, voin nähdä silmissäni Töölön rakentamisen ja Kasarmitorin seudun. Voin myös kuvitella sen ajan huvielämän tanssiravintoloineen ja elokuvateattereineen. Westö avaa lukijalle kaverusten elämää ja ajatuksia vähän kerrallaan. Myös hiljainen ja vaatimaton rouva Wiik-Mathilda-Milja alkaa saada ulottuvuuksia. Pitkin kirjaa annetaan vihjeitä, mutta loppuratkaisu oli minulle kuitenkin yllätys. Luin kirjaa kuin käänteistä dekkaria, jossa ruumista ei vielä ole. (MF)

Riikka Pelo: Jokapäiväinen elämämme
Teos 2013

Viime kesänä en malttanut poistua parvekkeeltamme, kun olin ottanut sinne lukemisekseni Riikka Pelon kirjan Jokapäiväinen elämämme. Kirja kertoo kahden runoilijan, Marina Tsvetajevan ja hänen tyttärensä Ariadna Efronin, elämästä. Se kertoo heidän elämästään emigrantteina 1920-luvun Prahassa ja Pariisissa. Se kertoo myös siitä, mitä kaikkea saattoi tapahtua parikymmentä vuotta myöhemmin Neuvostoliitossa ja miten kulttuuri-ihmiset tasapainoilivat elämässään ja pysyäkseen hengissä.  Yhtenä juonteena kirjassa ovat molempien naisten mutkikkaat rakkaussuhteet.

Kiinnostuin Marina Tsvetajevasta ja tästä kirjasta käytyäni toukokuussa Pietarissa Anna Ahmatovan kotimuseossa. Katselin siellä kuvia, luin kirjeitä ja tarinoita myös Ahmatovan aikalaisista ja ystävistä, kuten Boris Pasternakista, Osip Mandelstamista ja Marina Tsvetajevasta. He olivat minulle tuttuja vuosien takaa, ja nyt löysin heidät ja heidän teoksensa uudelleen.

Riikka Pelon kirja kuljettaa lukijan syvälle vaikeaan aikaan ja ihmisten hauraaseen ja monimutkaiseen elämään. Kirjan kieli on hienoa ja tarina vie mennessään. Tämän kirjan en olisi halunnut loppuvan. (MF)

Arnaldur Indriðason: Useita dekkareita

Dekkarit ovat kivaa kesälukemista, mutta myös joulun aikaan niiden parissa voi rentoutua. Pari vuotta sitten kesäisen Islannin matkan jälkeen jäin koukkuun Arnaldur Indriðasonin kirjoihin, joista kymmenkunta on käännetty suomen kielelle ja joitakin on myös tehty elokuviksi. Kirjoissa välittyy Islannin mystisyys, maisema joka on avara ja tumma, jäinen ja tulinen. Näissä kirjoissa ei oikeastaan ole iloa tai huumoria, vaan pikemminkin ne ovat aika totisia, melkein synkkiä.  Ehkä niiden mielentilaan voi hyvin asettua juuri tähän pimeään vuodenaikaan. Vaikka olen ollut Islannissa keskikesän yöttömän yön aikaan, Indriðasonin kirjoja lukiessa tunnen olevani keskellä marraskuun pimeää loskaa.

Lukuvinkkejä vinkkailemassa:

Eva Isaksson, Jussi Kajaste, Helena Hiltunen, Kirjastotyöläinen suljetulta osastolta, Dolf Assmann, Marja-Sirkku Holma, Leena Huovinen ja Maria Forsman

Miltä joulu tällä kertaa kuulostaa?

“Hello! Here is Uncle Nasse again, the friend of all you little kids. (Nasse nauraa.) I love you very much – sometimes. Okay. Today Uncle Nasse will play you a very beautiful melody…”

Kyseisessä Vesa-Matti Loirin näyttelemässä Spede Show -sketsissä Nasse-setä ei harmillisesti soita pulloilla joulumusiikkia vaan ihan muuta, joten en tuota YouTubesta tekijänoikeuksia taatusti rikkovasti löytyvää klassikkoa voi tämänkertaisen otsikon yhteydessä oikein käsitellä, vaikka mieli tekisi. Mutta jotain tuosta muka kaiken sisältämästä tuutista saamme aiheeseemme, joten aloittakaamme toivottavasti ainakin aavistuksen epätavanomainen joulumusiikkivaelluksemme sieltä.

A Star in the East

Koska joulu kaikesta kaupallisesta kuorrutuksesta huolimatta on kristillinen juhla, olkoon ensimmäinen joulumusiikkinumeromme oheinen rytmisesti paljon vapauksia ottava tulkinta ikivanhasta Aspasmos Adam -sävelmästä. Ilman otsikkoa ei maallikko videosta välttämättä edes arvaisi, minkä kirkkokunnan jumalanpalveluksesta on kyse, koptilaisen kirkon liturgia ja musiikki kun eivät Suomessa kaikkein tunnetuimpia ole. Erityisen kiehtovaa videossa on, että vaikka se on taltioitu Sydneyssä, ovat paikallisen diasporaseurakunnan kanttorit säilyttäneet musiikin alkuperäiset mikrointervallit. Niillä nimittäin on tapana vähitellen hävitä länsimaisen duuri-mollitonaaliteetin kyllästämässä ympäristössä, jollaiseksi Australiakin luettaneen. Toinen kiehtova piirre on lyömäsoittimien käyttö, ne kun ovat selvästi kuultavissa ja nähtävissäkin.

Jos joku nyt oikein innostuu Aspasmos Adamista, niin tieteellisen tarkasti toimitetut nuotit siihen melismoineen kaikkineen löytyvät 102-vuotiaaksi eläneen Rāġib Muftāḥin korvaamattomana elämäntyönään kokoamasta Pyhän Basileioksen anaforasta (s. 377 alkaen) – ja se taas löytyy kirjastostamme yhtenä sen pienten musiikkikokoelmien helmistä. Ja jos jollekulle tyylitietoiselle laulajalle pelkkä melodiarunko riittää, niin sellainen löytyy vielä helpommin digitoituna open access -aineistona osana Muftāḥin Washingtonin Kongressin kirjastoon lahjoitettua yksityisarkistoa. Vastaavasti jokainen voi kokeilla noita videolla ainakin aluksi vähintään vaikeasti hahmottuvia lyömäsoitinosuuksia näppärältä opetussivustolta How to Play the Cymbals and Triangle.

Musica pro Primas Germaniæ

Jatkakaamme koptilaisen liturgian parista kohti Pohjolaa. Jos valitsemme itäisen tien, tulee vastaan bysanttilainen musiikkiperinne, ja jos kuljemme läntistä tietä, päädymme välietappina Pontifex Maximuksen maille. Koska kaikki tiet vievät Roomaan, valitsemme jälkimmäisen – ja tässä tapauksessa varsinkin syystä, että roomalaiskatolisen kirkon säveltaiteellinen harrastus on tuottanut enemmän musiikkia kuin kukaan eläessään ehtii nauttimaan ja siitäkin merkittävän osan joulua varten. Sattumanvaraisesti valittuna “uutuutena” esittelen yhden puolitutun tapauksen – en kuitenkaan Vatikaanin salaisista arkistoista, vaan baijerilais-yläitävaltalaiselta kulttuurialueelta.

Kaikki muistanevat klassisen tarinan Jouluyö, juhlayö -laulun synnystä: Oberndorfin Nikolaoksenkirkon urut olivat rikki, joten seurakunnan apulaispapin pyynnöstä kanttori Franz Xaver Gruberin tämän runoon 24.12.1818 säveltämä laulu esitettiin kitarasäestyksellä jouluyön messussa. Maailmalle laulu levisi hieman virheellisessä muodossa, jota Gruber sittemmin yritti säveltäjän auktoriteetilla tuloksetta oikoa. Mutta vähemmän tunnettua on, että teoksesta on useita Gruberin omakätisiä varhaisversioita. Aivan hiljattain pääsin tutustumaan yhteen niistä levyllä, jossa Hassler-Consort urkuri Franz Ramlin johdolla esittää itävaltalaista 1800-luvun vaihteen joulumusiikkia (MDG Scene MDG 614 1048-2): neljää lauluääntä säestävät urkujen lisäksi kaksi käyrätorvea, joiden tehtävä on luoda bukolista tunnelmaa lehmien ammumista imitoimalla. Taiteelliselta kannalta vaikutelma on yhtä yllättävä kuin pari sukupolvea vanhemman Edmund Angerer O.S.B:n laulunäytelmä Der Kuhhirt von Ulm, jossa mm. paimen ja paimentamansa eläin laulavat hupsun lemmendueton.

Angererin tunnetuin sävellys on Berchtoldsgaden Musick eli Lelusinfonia, jota on pidetty milloin Joseph ja Michael Haydnin, milloin Leopold Mozartin luomuksena. Oma Angerer-suosikkini on kuitenkin kouluooppera Die Probe der Gratulation, jossa pidetään hauskaa latinanharjoitusten merkeissä ja pannaan ankara “Schulmeista” nauttimaan omaa lääkettään korkean “Geistla Herrin” toimesta. Hyppäys Wolfgang Amadé Mozartin rivoonkin humorismiin on tuosta kaikesta lyhyt, mutta mitä ilmeisin Salzburgin ympäristön omaleimaiselle musiikkikulttuurille. Sisäisessä vastakohtaisuudessaan katolisen alueen musiikki voi tuottaa huomionarvoisia reaktioita, kuten sain hiljattain kokea soitettuani eräälle kirjastomme työntekijälle Joseph Haydnin edeltäjän Gregor Joseph Wernerin kiiltokuvamaisen Ihr blumenreichen Felder -laulun: arvoisa kollega totesi tuon katolisen nyyhkyestetiikan pariin lukemani mariolatrisen (?) teoksen olevan ykskantaan “kamala”!

Kanttorikulttuurin kohokohtia

Ei kuitenkaan tarvitse saavuttaa edes Itämerta, kun jo kaikkein tutuin joulumusiikki tulee vastaan. Suomessakin jo vuosisatoja veisatuista joulukoraaleista leimallisin ja koraaleista kaikkiaankin rakastetuimpia on musiikkia rakastaneen Martin Lutherin Vom Himmel kam der Engel Schar eli Enkeli taivaan lausui näin. Siitä toivoisin kaikkien edes kerran kuulevan Leipzigissa tuomaskanttorina Johann Sebastian Bachin edeltäjänä toimineen Johann Schellen 1680-luvulla säveltämän luterilaisen kirkkomusiikkiperinteen rikkaudesta paljonpuhuvan version, joka on yksi hienoimpia tuntemiani Enkeli taivaan -luomuksia. Roland Wilsonin johtamien La Capella Ducalen ja Musica Fiata Kölnin vuoden 1993 klassikkolevytys tuosta figuraalimusiikin merkkiteoksesta on hiljattain julkaistu uudelleen (Deutsche Harmonia Mundi 88697575782) ja siis helposti hankittavissa – ja on itse asiassa kuunneltavissa myös YouTubessa.

Tässä vaiheessa voinkin paljastaa pikku huijauksen, jota tuskin moni edes huomasi: ensimmäisen linkin Aspasmos Adam on sanoiltaan jotain muuta kuin joulun liturgiaan oikeasti kuuluisi (aksenttimerkeittä “   ”), vaikka sävelmä onkin oikea. Puolustukseksi sanottakoon, etten tiedä, mitä tuossa Maria-hymnissä täsmälleen ottaen edes lauletaan.

Ja sitten vielä kaiken päätteeksi seuraa kotimainen huipennus: jos joku kuitenkin inhoaa joulua ja pitää ennemmin Nasse-sedästä kuin kirkkomusiikista, niin tässä suora linkki aluksi mainittuun pulloilla soitettuun “kauniiseen melodiaan”.

Hyvää joulua – riippumatta millaisesta musiikista silloin haluaakaan nauttia tai olla nauttimalla – toivottaen,

Kirjoittaja

Jaakko Tuohiniemi
kirjastosihteeri
Keskustakampuksen kirjasto
Helsingin yliopiston kirjasto

Kuva

Helena Hiltunen

Taikaa talveen – kirjavinkkejä jouluun ja kinkunsulatukseen

Tove Jansson: Taikatalvi (1958)

Taikatalvi on hieman erilainen muumikirja – ja samalla eräänlainen ”talvikirjaklassikko”. Tove Janssonin v. 1957 julkaisemassa teoksessa muumipeikko herää kesken talviunien ja lähtee tutkimaan lumeen peittynyttä Muumilaaksoa. Teoksen omituisten – mutta myös inhimillisten – otusten galleria on vaikuttava. Kirjan tunnelma säilyy lumoavana alusta loppuun, eikä vähiten Toven itsensä tekemän kuvituksen ansiosta.

Kirjaston oman muumitalon (Kaisa-talon) kerroksissa teos saattaa herättää pohdintoja. Keitä kaikkia otuksia kirjastosta löytyykään, jos oikein tarkkaan ryhtyy miettimään? Reippailija-Hemuli, karvainen Radamsa ja  kaunishäntäinen orava? Ja oliko muitakin?  Ja onko jossain piilossa kaakeliuuni, jonka takana lymyilee kirjastolaisten karvainen esi-isä? (MH)

Diego Marani: Las adventures des inspector Capillot (1999)

Pannaan muutama eurooppalainen kieli keskikokoiseen kulhoon, vatkataan niitä sen verran että rakenne hieman särkyy. Lisätään joukkoon lusikallinen latinaa, runsas kourallinen tulisia poliittisia näkökantoja, hyppysellinen kansallista ylpeyttä ja vaivataan hyvin. Voidellaan vuoka huumorilla ja valutetaan taikina vuokaan, paistetaan keskilämmössä.

Syntyy hulvattoman hauska kakku, joka on kirjoitettu EUROPANTO -kielellä. Se on kieli, jota ei missään opeteta, mutta jota jokainen osaa. Kirja on Kaisa-talon kokoelmissa. (MK)

Ulla-Lena Lundberg:  Öar i Afrikas inre (1981)

Ruotsiksi, kaunista kieltä, runsaasti kiinnostavaa asiaa. Kun pakkanen paukkuu ja istut nojatuolissa villasukat jalassa, kun kinkku on syöty ja kynttilät sytytetty, tämä on SE kirja. Matkaillaan  pitkin Afrikkaa tutustumassa kohteisiin, joissa et ole vielä käynyt. Viimeistään kun Lundbergin upeat romaanit on luettu, tartu tähän. Kaisa-talossa, kolmessa eri (!) kokoelmassa. (MK)

Susan Vreeland:  Sininen neito (2001)

Tarina Vermeerin maalauksesta ja sen  kohtaloista. Alkaa taulun nykyisestä omistajasta ja päätyy maalariin ja hänen perheeseensä.  Riipaisevia vaiheita sekä maalauksella että sen omistajilla.  Sijainti: HC K3 Kaunokirjallisuus 12 D 2. Meillä ei ole englanniksi, mutta kaupunginkirjastosta löytyy sekä englanniksi että ruotsiksi. (MK)

Jonathan Franzen: Epämukavuusalue (2012 Siltala)

”Yhtä hillitöntä riemujuhlaa” sanoi kirjailija Jonathan Franzenin isä, kun näki poikansa lukemassa tai leikkimässä.

Romaaneistaan Muutoksia ( 2002) ja Vapaus (2011) tunnetun yhdysvaltalaisen kirjailijan omaeläkerrallinen esseekokoelma  kertoo rehellisesti murrosiästä ja kasvusta aikuisuuteen St. Louisin lähiössä sekä myös opiskeluajasta.  Kirjallinen kulttuuri nousee esiin, Tenavista Kafkan ja Rilken kautta Thomas Mannin Taikavuoreen ja kuten romaanissa Vapaus, kirjailijaa askarruttavat myös ympäristöongelmat ja linnut. (DA)

Jennifer Egan: Aika suuri hämäys (2012)

Occupy Wall Street-aktiivinakin tunnettu kirjailija on sisällyttänyt romaaniinsa teinitytön päiväkirjaa powerpoint-muodossa n. 70 sivua. Pulitzer-palkinnon saaneessa kirjassa liikutaan paitsi San Franciscon punk-piireissä ja New Yorkin
levy-yhtiömaailmassa myös Napolissa ja Afrikassa. Hauska ja lajityyppejä rikkova romaani! (DA)

Julian Barnes: Kuin jokin päättyisi (2012)

Brittikirjailija Julian Barnesin hiljattain suomennettu Kuin jokin päättyisi (2012) on kertomus Tony Websteristä ja Adrian Finnistä, Tonyn lahjakkaasta ja varhaiskypsästä nuoruudenystävästä.

Kirjan taitekohdassa keski-ikäinen Tony saa yllättäin kirjeen, jossa hänen kerrotaan perivän rahaa. Tämän käänteen myötä hän joutuu arvioimaan osin jo unohtamaansa menneisyyttä uudestaan. Vuosikymmenten takaiset tapahtumat näyttäytyvät kuitenkin oudon arvoituksellisina, eikä Tonyn vanhoista ystävistä ja tutuista ole juuri apua menneisyyden palapelin kokoamisessa.

Mitä tapahtuikaan Adrianille myöhemmin, ja miksi Veronica – kummankin mieshenkilön entinen rakas – jatkaa vaikenemistaan?

Barnesin kirjaa lukee kuin hitaasti virittyvää trilleriä. Kertomuksen jännite kasvaa pienimuotoisin keinoin: Tonyn muistikuvista ja päätelmistä sekä satunnaisista fragmenteista (esim. sivu Adrianin päivä-kirjasta) ja yllättävistä kohtaamisista muotoutuu rakenteeltaan tiivis ja hienostunut tarina.

Menneisyyden kokonaishahmo paljastuu Tonylle ja lukijalle vasta kirjan loppusivuilla.

Teos ei ole sivumäärältään kovin runsas, mutta sen psykologinen tarkkanäköisyys tekee siitä sisällöltään painavan. Käsissämme voi olla jopa tuleva klassikko? (JK)

Mustajoki, Arto: Kevyt kosketus venäjän kieleen (Gaudeamus, 2012)

Vuoden Tieto-Finlandia ehdokkaana ollut Arto Mustajoen uusin teos ”Kevyt kosketus venäjän kieleen” tuulettaa asenneilmastoa venäjän kielen olemuksesta ja sen oppimisesta. Suomalaiset pitävät venäjää vaikeana kielenä, mutta Mustajoen teos esittää kielen vaikeuksien ja kieliopin poikkeuksien lisäksi myös Venäjän maantuntemusta anekdoottein ja hauskoin esimerkein, jotka kumpuavat Venäjän nykyoloista.

Joten ei haittaa, jos kirjaan joulunpyhinä tarttuu osaamatta venäjää, sillä kirjan yhtenä punaisena lankana on halu ymmärtää venäläisyyttä ja osin suomalaisuutta nykykielen kehityksen kautta. Kirjan pystyy lukemaan tuntematta kyrillikkaa ja teoksen sanoma on kansantajuinen.

Vaikein asia Mustajoen mukaan venäjän kielen oppimisessa on sanojen ääntämisen ”liikkuva pain johon venäjän kielessä ei oikeastaan ole pääsääntöä kuten esimerkiksi on asian laita suomen tai monissa muissa kielissä. Kaikkien tuntema harashoo (’hyvin, hyvä’) ääntyy näin kirjakielen sääntöjen mukaan paino viimeisellä vokaalilla, vaikka se kirjoitetaan translitteroituna horošo.

Mutta kun kuulee sanan lausuttavan ’ookattuna’ horoshoo, kyse onkin jo venäjän kielen pohjoisalueiden murteesta, johon myös keskivyöhykkeeksi mielletty Moskova kuuluu. Venäjän kielen ässäharjoituksia pidetään hankalina kun sanoissa on hämähäkki-ässää (ж), kaalikeitto-ässää (’щ’ – щи) ja Tshaikovski-ässää (’ч’), soinnillista ässää (’з’ ), tsaari-ässää (’ц’) sekä tavanomaista, terävää kassa-ässää (’c’)  että suhuässää (’ш’).

Suhuässä on tuttu meillekin sanoista Schengen, Shell, Tashkent. tai champagne. Vaikeinta kaalikeitto-ässää ei ole edes ranskan kielessä, mutta puolan kielestä se löytyy hankalana neljän latinalaisen kirjaimen yhdistelmänä (szcz), joka löytyy kaupungin nimestä Szczecin.

Kaisa-talon kahvilan kirjailijatapaamisessa Arto Mustajoki totesi Hannu Taanilalle, että kyrilliset kirjaimet opitaan kyllä muutamassa illassa, sillä venäjän kielen aakkoset eivät sinänsä ole mikään kynnyskysymys kielen oppimiselle.

Suomalaisista peruskoululaisista vain noin prosentti lukee venäjää ja lukiossakaan venäjän lukijoiden määrä olen tuon suurempi. Pakollakaan mitään kieltä ei Mustajoen mukaan voi oppia. Eurooppalaisen suosituksen mukaan kaikkien tulisi koulussa opetella vähintään kahta vierasta kieltä, joista yhden pitäisi olla naapurimaan kieli tai jokin muu maan omista vähemmistökielistä.

Toisen vieraan kielen tulisi olla jokin maailmankieli. Mustajoki jakaa Suomen väestön suhtautumisessaan Venäjään ja venäjän kieleen neljään pääryhmään eli  entusiasteihin,  vihaajiin, välinpitämättömiin ja realisteihin. Realistien joukko on kasvava määrä suomalaisia, jotka ajattelevat kuin japanilaiset ja opettelevat innokkaasti Kiinan ja Korean kulttuuria ja kieltä, vaikka eivät pidäkään näistä maista. Melkein kaikki Suomen talouselämän edustajat kuuluvat realisteihin.

Yhtä kaikki kirja on mukaansa tempaava sukellus venäjän kielen saloihin ja oikkuihin kuin myös Venäjän kielipolitiikkaan. Lukukokemusta ei haittaa se, että lukija ei osaa venäjää, sillä kiinnostus venäjän kieltä kohtaan vain kasvaa kirjaa lukiessa. Kirjalla on myös paljon annettavaa venäjän kielen taitajalle lukuisten esimerkkien muodossa.

Kirjasto- ja tietopalvelualan ammattilaisille selviää, että Integrum -tietokanta on voittamaton tiedonlähde venäjän kielen tutkijoille, jota ilman ei enää tulla toimeen. Ja mikä helpotus, että venäjän it-sanasto on silkkaa englantia eli sanoja tyyppiä файл – fajl -file; принтер – printer, браузер – brauzer – browser; веб – veb – web; домен – domen – domain; сайт – sajt – site; фрейм – frejm – frame ja юзер – juzer – user.

Teoksessa on liitteinä hyvät hakemistot niin sanoille kuin sanonnoille sekä venäläisille nimille, joten teos on luonnollisesti myös hakuteos. Sanalla sanoen, ei hullumpi ”must” -teos kirjahyllyyn tai peräti pukinkonttiin. (TS)

Hyvää joulua ja onnellisia lukuhetkiä!

Teksti

Dolf Assmann, Mika Holopainen, Jussi Kajaste, Marja Kosonen, Taina Sahari

Kriitikon hartaushetki

Näin joulunaikaan ja vuodenvaihteen lähestyessä saattaa kyynis-paatunut kirjallisuuskriitikkokin herkistyä. Mieleen tulee ns. usean kvartaalin asioita, joita ennen sanottiin ikuisuuskysymyksiksi. Miten olet leiviskäsi hoitanut ja miten on sieluparkasi laita? Hm.. mitä tuohon sanoisi? Leiviskä nyt on vähän reissussa rispaantunut, ja pientä laittoa saattaa olla sieluparassakin.

Sitten lohduttaudun. Sivistyneitten ihmisten puheissa kuuluu usein semmoinen ajatus, että kaunokirjallisuus on viisasta, kaunista yms. ja että kirjojen lukeminen jotenkin jalostaa ihmistä. Eivät minun taivasosakeasiani siis ihan heikoissa kantimissa voi olla.

Persoonallisuuteni sisäisen valvonnan osasto valpastuu heti. Onko näyttöä? se kysyy. Historiahan tuntee esimerkiksi keskitysleirin komendantteja, jotka olivat Goethensa lukeneet ja kuuntelivat illalla klassista musiikkia – Wagneria etupäässä. Tämmöinen ei oikein tue ajatusta kirjallisuuden jalostavasta vaikutuksesta.

Joitakin vuosia sitten luin kymmeniä kaunokirjallisia teoksia, jotka käsittelivät Suomen sisällissotaa. Muutamaa poikkeusta lukuun ottamatta ne toistivat ajan yleistä diskurssia, jonka keskeisiä piirteitä olivat muun muassa vihan lietsonta, kärjistäminen, liioittelu, vastakohtaistaminen ja vihollisiksi koettujen ihmisten eläimellistäminen.

Kaunokirjallisuus ei tuottanut tähän viheliäiseen maailmaan humaania, viisasta ja suhteellisuudentajuista ääntä vaan pikemminkin tukahdutti sitä.

Jospa esimerkki ihan tästä läheltä. Olen lukenut elämäni aikana tuhansia kirjoja.  Jos kirjojen lukemisella on jalostava vaikutus, niin luulisi sen minussa näkyvän. Mene tiedä miten asia on, mutta moni on kyllä sitä mieltä, että ei näy. Voisin haastaa parikymmentä suomalaista kirjailijaa todistamaan, että he eivät ole Koskelan kolmikymmenvuotisen kriitikonuran aikana havainneet hänessä minkäänlaisia jalouden oireita eivätkä edes merkkejä kehityksestä siihen suuntaan.

Kaunokirjallisuuden jalostava vaikutus ilmenee siis perin hitaasti, tai sitten sanottua vaikutusta ei lainkaan tapahdu.

Nyt koittaa geopoliittisen resignaation hetki. Leiviskäni ja sieluparkani tuskin enää ratkaisevasti muuttuvat, joten näillä mennään ja katsotaan mihin se riittää.

Aioin lukea joululomalla useita kirjoja. Isävainaatani lainatakseni: olenpahan ainakin sen aikaa poissa pahanteosta. Katsotaan sitä jalostumisasiaa sitten ensi vuonna uudestaan.

Lukekaa tekin. Olkaamme oikein porukalla poissa pahanteosta.

Oikein hyvää joulua kaikille! Rauhallisia lukukokemuksia!

Kirjoittaja:

Lasse Koskela
kirjastoamanuenssi
Keskustakampuksen kirjasto
Helsingin yliopiston kirjasto

Jouluinen perinne elää ja voi hyvin Viikissä

“Taivaalla tähtivyö kirkkaana loistaa, viestiä jouluyön tuikkeensa toistaa.
Taivainen kirkkaus, riemuisa julistus. Kynttilät syttyy, kynttilät syttyy.”

Lucian päivän tienoille ajoittuvat, Viikin Infokeskus Koronan yksitoistavuotisen historian kymmenennet Lucian markkinat kokosivat viime perjantaina 10.12. sankoin joukoin kampuksen ja lähiseudun väkeä. Tapahtuman pääjärjestäjinä ovat Infokeskuksessa naapureina toimivat Helsingin kaupunginkirjaston Viikin kirjasto sekä Viikin kampuskirjasto. Muista Infokeskuksen toimijoista Maatalous-metsätieteellinen tiedekunta on mukana tiedottajan roolissa ja lounasravintola Unicafe tarjoaa kupposen tai kaksi höyryävää glögiä markkinavieraille.

Kaksi myyjää ja ostoksen tehnyt Lucia-markkinoiden suunnittelu- ja toteutusryhmän monivuotinen puuhanainen, Leena Nordman (keskellä). Vasemmalla Anja Roinila, oikealla Anneli Rosell.
Kaksi myyjää ja ostoksen tehnyt Lucia-markkinoiden suunnittelu- ja toteutusryhmän monivuotinen puuhanainen Leena Nordman (keskellä). Vasemmalla Anja Roinila, oikealla Anneli Rosell.

Tapahtuman avasi juhlavan perinteikkäästi Viikin seurakuntapiirin pappi Jarno Raninen. Seurakunta oli muutenkin vahvasti läsnä, sillä aktiiviset ja ahkerat eläkekerholaiset myivät itse valmistamiaan ”mummonmehuja”, hilloja ja aina yhtä houkuttelevia villasukkia ja lapasia.

Joululaulut kaikuivat Viikin Infokeskuksessa Viikin normaalikoulun kolmasluokkalaisten esittäminä.
Joululaulut kaikuivat Viikin Infokeskuksessa Viikin normaalikoulun kolmasluokkalaisten esittäminä.

Tuttu trio, omilla hyväntekeväisyyssaroillaan, ovat tiedekirjastosta eläkkeelle jääneet Marita Rosengren, Anja Roinila ja Mariitta Sarkkula.  Anja Roinila loihtii kierrätetyistä kangastilkuista hellyttäviä ja värikkäitä, useita eri kansallisuuksia edustavia Anna– ja Toivo-nukkeja Unicefin hyväksi. Marita Rosengrenin Amnestyn klassiset pitkät kynttilät ovat monelle kävijälle jokavuotinen varma lahjavalinta, kuten myös Mariitta ja Seppo Sarkkulan Epilepsia-liiton hyväksi myymät joulukortit.  Kaupunginkirjaston hyväkuntoiset ja edulliset poistokirjat löysivät myös tiensä pukinkonttiin. Vielä on mainittava tiedekirjaston entinen työntekijä, Anneli Rosell, joka taidokkaasti ja mielikuvitusrikkaasti oli luonut kierrätysmateriaaleista miniatyyrimaailmoja ja kauniita koruja.

 Itämainen tanssiesitys oli uutuus vuoden 2010 Lucian markkinoiden ohjelmassa. Tuuli Järvi tanssii ja Petri Nummi säestää tablarummulla.
Itämainen tanssiesitys oli uutuus vuoden 2010 Lucian markkinoiden ohjelmassa. Tuuli Järvi tanssii ja Petri Nummi säestää tablarummulla.

Iloisen hyörinän ja tuttujen tapaamisen lomassa itämaista Lucia-tunnelmaa loivat riistaeläintieteilijä Petri Nummi, joka tablarummulla säesti puolisonsa Tuuli Järven valloittavaa tanssiesitystä. Jouluista musiikkiakin kuultiin, Viikin normaalikoulun kolmasluokkalaiset ilahduttivat reippailla lauluillaan.

”….mutta ensi vuonna hän,  saapuu lailla ystävän. Ei voi toivo pettää!”

Kirjoittaja:

Leena Nordman
Hankinta- ja metadatapalvelut
Viikin kampuskirjasto
Helsingin yliopiston kirjasto

Kuvat:

Jari Laine
kirjastosihteeri
Viikin kampuskirjasto
Helsingin yliopiston kirjasto

Kuvatekstit:

Eeva-Liisa Viitala
tiedottaja
Hallinto- ja kehittämispalvelut
Helsingin yliopiston kirjasto

Joulu kirjastossa


Topelian sammakkokokoelman kunnipaikalta löytyy pieni joulupukki.


Topelian kekseliäs joulukalenteri.


Päärakennuksen 4. kerroksessa sijaitsevan taidehistorian toimipaikasta ikkunoita koristivat kynttilät.


Minervan tiskiä koristivat hienot koristepallot.


Joulutähti luo tunnelmaa.


Viikin kampuskirjaston tiskillä päivystämässä tonttupariskunta.


Havut kirjaston aulassa loivat oman tunnelmansa..


Kumpulassa kirjastokärrytkin oli koristeltu jouluisiksi.


Kumpulassa on kyllä oltu kiltteinä, kun on lahjojakin kuusen juurelle laitettu.

Kirjoittaja ja kuvat

Helena Hiltunen
Verkkotoimittaja
Hallinto- ja kehittämispalvelut
Helsingin yliopiston kirjasto