Kesälukemistovinkkejä

Kirjaston henkilökunnan kollektiivinen ponnistus kesälomalukemisen puolesta. Olkaa hyvät, lomailijat (ja siitä unelmoivat)!

________________________________________________________________________

Jos lähipiiriisi kuuluu iäkäs läheinen, jonka asioita pitää välillä hoitaa ja kuunnella, oheinen kirja kuuluisi pakollisena hyllyysi. Ja muillekin, pahan päivän pelastaa:

Kyrö, Tuomas: Mielensäpahoittaja ja ruskeakastike. WSOY 2012.

Antti Litja lukee sen tietysti, kuten aiemmankin Mielensäpahoittajan, ja kirja on saatavissa myös äänikirjana. (IK)

Brooklynissa asuva, intialaistaustainen kirjailija Jhumpa Lahiri kirjoittaa kaunista, psykologisesti tarkkanäköistä ja viisasta fiktiota. Novellikokoelmat Tuore maa (2008) ja Tämä siunattu koti (2001) piirtävät koskettavasti esiin intialaistaustaisten amerikkalaisten elämäntilanteita ja kohtaloita.

Pulitzer-palkitun Lahirin henkilöissä on jotain valtavan tuttua, mutta heidän tarinoissaan on myös itselle vieraita, kiehtovia teemoja. Novellikokoelmat ja romaani Kaima (2005) kertovat toiseudesta ja ulkopuolisuudesta, mutta myös kuulumisesta ja sitoutuneisuudesta vanhaan ja uuteenkin kulttuuriin. Miten käy, kun lennetään omasta kodista toiselle puolelle maapalloa – milloin sielu ehtii tulla mukaan? Entä miten onnistuu tasapainottelu vanhempien arvojen ja oman amerikkalaistuneen elämän välillä?

Kuten novellin lajityyppiin kuuluu, Lahirin taitavasti kirjoitetut kertomukset käsittelevät henkilöiden elämien käännekohtia, jotka voivat olla sisäisiä tai ulkoisia, mutta joiden jälkeen mikään ei enää ole kuten ennen. (JL)

Missä lämpötilassa kirja syttyy tuleen?

Bradbury, Ray: Fahrenheit 451

Suuri kirjastojen ystävä Ray Bradbury on poissa. Hänen klassikkonsa
Fahrenheit 451 kestää toisen lukemisen, jos aiemmin on jo tullut luetuksi.

E-kirja hankittavissa täältä. (IK)

Aki Ollikaisen erinomainen esikoisromaani Nälkävuosi (2012) kuvaa vajaan vuoden mittaisen jakson suomalaisten kohtaloita vuosina 1867-1868. Noina vuosina Suomessa elettiin nälkävuosia. Luonto tuntui olevan sekaisin, kesää ei tullut oikeastaan ollenkaan, eikä Suomen suuriruhtinaskunnan hallinto ollut tehtäviensä tasalla.

Nälkävuosi vie seuraa Marjan ja Juhanin perheen traagisia vaiheita ja toisella tasollaan katselee asioiden kulkua Helsingissä. Senaattori on huolissaan, sillä Saksalta on otettu valtaisaa ratatyömaata varten laina, joka on viedä valtion vararikkoon. Mutta jonkun on nähtävä kauemmas, ja pitkällä tähtäimellä rata on välttämätön, vaikka juuri nyt ihmisiä kuolee nälkään. Tässä asetelmassa häivähtää tietysti jokin yhtäläisyys nykyisempiin finanssialan ”välttämättömyyksiin”.

Nälkävuoden kerronnassa on muuan erikoinen piirre: se etenee monissa kohdin suoraviivaisen realismin ellei naturalismin keinoin, mutta kuin yllättäen sen kerronta vaihtuu unenomaisen lyyriseksi. Aluksi unenomaiset jaksot vähän oudoksuttavat, mutta myönnettävä on, että niiden ja perusrealistisen kuvauksen yhdistelmä toimii lopultakin erinomaisesti. (LK)

Pitkien tarinoiden ystäville Folletin uusin historiallinen romaani / -sarja. Tämä ei ehkä ole kirjallisten piirien ykkönen, mutta mainion tarinanikkarin mammuttiteoksen ensimmäinen osa (801 sivua). Tarina alkaa Walesin kaivosseudulta ajalta, jolloin Titanic upposi. Matkalla käydään Pietarissa ja Pariisissa, rikkaiden ja köyhien parissa. Jos pidit Taivaan pilareista, pidät tästäkin. (IK)

Follett, Ken: Kun suuret sortuvat. Vuosisata-trilogia, osa I. WSOY 2012.

Ettäkö kirjallisuudentutkijalla ei ole yhteiskunnallista vaikutusvaltaa?  Kyllä voi olla, sen osoittaa Roger Manvellin ja Heinrich Fraenkelin elämäkertateos Goebbels. Kolmannen valtakunnan propagandaministeri (2012, suom. Juhani Nieminen).

Goebbels oli koulutukseltaan kirjallisuudentutkija. Hän yritteli myös kirjailijanuraa, mutta hetkellisen nosteen jälkeen hänen kaunokirjalliset teoksensa ovat jääneet unohduksiin.

Goebbelsin edustamana ideologia on vastenmielistä laatua, mutta tyhmäksi häntä ei sovi sanoa. Hän lienee ollut ensimmäinen, joka havaitsi radion tehokkuuden propagandan välineenä – radiohan oli noihin aikoihin aika uusi keksintö, vähän niin kuin ns. sosiaalinen media nykyään. Goebbels käytti radiota ”kansanvalistuksen” kanavana hyvällä menestyksellä.  Termi ”kansanvalistus” on suomalaisille tuttu, ja meilläkin sitä on harjoitettu melko onnistuneesta – aivan Goebbelsin saavutuksiin asti tosin emme ole yltäneet.

Toinen Goebbelsin innovaatio oli havainto, että ei kannata valehdella vähän. Pieni valhe tuppaa paljastumaan valheeksi nopeasti. Todella iso valhe on niin iso, että se ei kohta tunnistu valheeksi ollenkaan. Tämä menetelmähän on nykyään ahkerassa käytössä. (LK)

Tämä seuraava ei ole Mankellin Wallander-dekkareita, vaan jotain muuta. Melkein 700 sivua tekstiä kuljettaa lukijaa Pohjois-Ruotsissa, Afrikassa, Kiinassa ja Lontoossa, välillä 1800-luvulla, välillä meidän aikanamme. Globaaleja näkökulmia. Valkoisen miehen taakka ei kuulu pelkästään britti-imperiumin edustajille, vaan se saattaa yltää Pohjois-Ruotsiin saakka. Ei lopu heti dekkari kesken, kun tämän ottaa lomille. (IK)

Mankell, Henning: Kiinalainen. Otava 2009.

Miika Nousiaisen Metsäjätti kosketti toista paperitehtaan varjossa kasvanutta kovasti. Kirja onnistuu hienon humoristisesti ja liikuttavasti kuvaamaan pikkukaupungin ajatusmaailman lannistavaa ”älä kuule luule puupää itsestäsi liikoja” -asennetta kahden 1970-luvulla syntyneen päähenkilönsä kautta. Toinen heistä on päässyt ison paperitehtaan hallinnon herrahissiin Helsingissä, ja toinen on jäänyt paperitehtaalle kotikaupunkiin töihin.

Suomalainen yhteiskunta avataan auki: alkoholismi, perheväkivalta, köyhien ja rikkaiden perheiden erot näkyvät poikien elämässä. Hevimusiikki, jääkiekko ja niiden värittämä ystävyys auttavat jaksamaan.

Kotiin jäänyt Janne on eronnut, perheen sotkenutta juomistaan katuva ja kirjoittamisesta haaveileva kuumapuristimen hoitaja, josta on tulossa nuori isoisä. Kauppakorkeaan lähtenyt Pasi on saanut suomenruotsalaisen kauniin ja viisaan vaimon, jonka kanssa odottaa esikoistaan. Tiet kohtaavat pitkästä aikaa, kun Pasi lähetetään saneeraamaan vanhan kotikaupungin tehdasta uuteen uskoon.

Metsäjätti on pienen ja heikon puolella ahnetta kapitalismia vastaan. Nousiaisen kirjasta löytää lyömättömiä suomalaisuudesta kertovia aforismimaisia lausahduksia – lue! Ja jos Nousiaisen esikoinen Vadelmavenepakolainen on vielä lukematta, myös siihen kannattaa tutustua, vaikka Metsäjätti onkin vielä parempi. Urheilupakkomieltä ruotivaa Maaninkavaaraa en ole vielä lukenut, ehkä luen sen tänä kesänä. (JL)

Carol Shieldsin Kaiken keskellä Mary Swann -teoksen keskiössä ovat traagisesti menehtyneestä runoilijasta kiinnostuneet ihmiset, jotka kokoontuvat symposiumiin: naistutkija, elämäkerturi, Maryn runokokoelman kustantaja ja Maryn lähikirjaston kirjastonhoitaja.

Kaikki väittävät tietävänsä juuri oikean totuuden Marysta, mutta heidän tulkintansa ovat tulkitsijansa värittämiä ja yleensä ristiriitaisia. Shields kuvaa näiden ihmisten pakkomiellettä kuolleeseen runoilijaan ironisin, traagisin ja ajoittain koomisinkin äänenpainoin. Mihin kaikkeen ihmiset ovatkaan valmiita saadakseen näkyvyyttä ja merkityksen tunnetta elämäänsä?

Yksi ironian kohteista on kirjallisuudentutkimus ja kirjailijaelämäkerrat: mitä kaikkea tutkija kehtaakaan projisoida kohteeseensa, miten monimutkaisia tulkintoja rakentaa?

Mutta mikä mahtaa olla totuus Marysta? Oliko Mary syvällinen, luonnon ja arjen metaforia käyttänyt runoilija vai vain arkisten ajatustensa kirjuri? Sitä lukija voi itse arvioida Maryn runoista.

Teos on julkaistu Pohjois-Amerikassa jo 1987, mutta suomennettu vasta 2010. (JL)

Historiasta väitellyt britti Sarah Waters kirjoittaa historiallisia tiiliskiviromaaneita. Waters käyttää useita lajityyppejä: Vieras kartanossa (2011) on aavemainen goottilainen kauhuromaani, jonka tarina kietoutuu upean vanhan kartanon ympärille. Silmänkääntäjä (2006) on Dickensiä muistuttava täynnä yllätyksiä ja jännittäviä käänteitä oleva kehitysromaani. Yövartio (2007) taas keskittyy toiseen maailmansotaan ja sen jälkeiseen aikaan ja sen tarina kerrotaan epätyypillisesti lopusta alkuun. Suomentamaton Affinity (2000) on traaginen viktoriaanisen ajan rakkaus- ja rikosromaani, täynnä huijauksia ja petoksia vankilassa ja sen ulkopuolella. Esikoisromaani Tipping the Velvet (1999) sijoittuu viktoriaanisen Englannin teatterimaailmaan ja on astetta muita ronskimpi.

Watersin kirjoissa on usein enemmän tai vähemmän hienovarainen lesboromanssi, joka muuntaa näitä tuttuja genrejä. Taitavasti kirjoitettuja, herkullisia lukuromaaneja, joita varten on tehty paljon taustatutkimusta. (JL)

Kai Häggman aloittaa Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran historian toisen osan Sanojen talossa (2012) räväkästi. Hän referoi SKS:n esimiehen Kaarle Krohnin vuosikokouspuhetta, jonka tämä piti 1.6.1918.

Krohn teki vähän kulttuurihistoriaa ja hahmotteli uutta poliittista ohjelmaa. Hänen mielestään itsenäisen Suomen johtoon oli saatava kuningas. Kuninkaan johdolla suomalaiset voisivat tulevaisuudessa hankkia aluelaajennuksia ja toteuttaa haaveet Suur-Suomesta. Saman tien hän esitti näkemyksen, että nyt oli käsillä Suomen uusi itsenäisyys. Se ensimmäinen sijoittui viikinkiaikaan rautakaudelle.

Sanojen talossa valaisee hauskasti etenkin kansanrunoudentutkimuksen vaiheita Suomessa. Kansanrunoudentutkimus kehittyi nopeasti kansainväliseksi huipputieteeksi. Mutta ei ollut helppoa silläkään: oli vahvasti näyttöä siitä, että kansanrunous oli liikkuvaista sorttia ja oikeastaan kansainvälistä tavaraa, mutta silti se oli leimallisesti suomalaista ja kertoi muinaisen valtakuntamme suuruuden ajoista. Sovita siinä sitten sanasi tieteenparadigmaan. Kalevala-tutkimuksesta onkin ajan mittaan tullut esimerkkitapaus siitä, miten notkeasti tutkimus seuraa poliittisia ja kulttuuripoliittisia suhdanteita.

Nykynäkökulmasta katsellen SKS:n jotkin vaiheet antavat aiheita ilosteluun. Toisaalta on sanottava, että SKS on saanut paljon aikaan. Monet sen asettamista kulttuuri- ja tiedepoliittisista tavoitteista ovat toteutuneet. Monesta SKS:n aloittamasta hankkeesta värikkäiden vaiheiden on tullut merkittäviä tutkimuslaitoksia, joista nykyisin kyllä sammutellaan valoja.

Häggmanin notkea kielenparsi ja tasokkaasti vino huumori tekevät hänestä aivan pitelemättömän kirjoittajan.  Hän saattaa suvereenin juohevasti ja joskus vähän kulmikkaamminkin nostaa esiin asioita, joita tilaaja ei ehkä priorisoisi ihan etualalle. Sitä sanotaan historiantutkimukseksi. (LK)

Teksti

Kollektiivisesti kesämielellä: Iiris Karppinen, Lasse Koskela, Johanna Lahikainen

Kuva

Helena Hiltunen

Pitkän kuuman tarrakesän kynnyksellä

Kirjastolaisilla on edessään pitkä kuuma tarrakesä.

Miljoonan kirjan tarroittaminen on urakka, josta jäänee muistoja ja kansanperinnettä. Pahimmassa tapauksessa kesä 2011 muistetaan ns. keskustakampuksen tarrakapinasta, jonka uhreista puhutaan vuosien ajan vain peitellysti (”- Se meni kapinassa”) ja josta ns. Siltalan koulukunnan tutkija julkaisee vuonna 2125 ansiokkaan tutkimuksen Tarrakapinan psykohistoria. Siinä osoitetaan, että tarrakapinassa kaikkien osapuolten toiminta ajautui reaktiiviseksi eikä siinä enää ollut sijaa rationaaliselle harkinnalle.

Parhaassa tapauksessa pitkä kuuma tarrakesä muistetaan vapauttava extreme-kokemuksena, joka muutti nössöimmänkin kirjastolaisen suoraviivaiseksi ja kylmähermoiseksi sarjatarroittajaksi.

Kesän valo ja lämpö sekä arkielämän normistoja horjuttavat poikkeusolot saattavat muullakin tavalla muuttaa säntillisenkin ihmisen käyttäytymistä.  Pitkän kuuman tarrakesän hoteimmat repliikit voivat tällaisia:

  • Lähtisit sä munkaa tarrottaan?
  • Tuuks kattoon mimmonen tarrakoodi mulla täällä on…

Parisuhteessa elävät voivat ainakin pitkiksi ylitöiksi venähtäneen päivän jälkeen joutua ns. parisuhdekeskusteluun:

  • Missäs sitä on oltu?
  • Tar… tarrr… tarrottamassa… ainakin kuus tuh… sataa tarraa…
  • Ettei vaan kuus tuoppia…
  • Ei kun nääs siinä sitten ajateltiin että jos tää yksi luokka vielä ja sitte Kakekin, kai sää Kaken tiedät, se sitä sano niin määkin sitte jäin siinä vähäksi aikaa… mutta em mää ollu kauan… toiset jäi vielä jatkaan…
  • Vai sanotaan sitä nykyään tarrottamiseksi ?

Parisuhdekeskustelua ei pidä päästä eskaloitumaan. Erityisen skarppina on oltava, jos kuulee väitteen ”Sää haiset kuule vieraalta viivakoodilta”. Silloin on kriisiviestinnän aika. Kaikki on kiistettävä lyhyesti ja lujasti siten, että tivaaja alkaa joutua naurettavan nipottajan rooliin.

Kun nyt olemme tämän kolumnin avulla kartoittaneet kaikki mahdolliset riskit, olemme tehneet voitavamme ollaksemme valmiita pitkän kuuman tarrakesän meille asettamiin ankariinkin vaatimuksiin. Minä toivon – ja minä uskon – että tästä tulee oikein hyvä kesä.

Kirjoittaja

Lasse Koskela
tietoasiantuntija

Keskustakampuksen kirjasto
Helsingin yliopiston kirjasto

Oli kesä oli Verkkari oli kesä

Vaarallista vapaa-aikaa, pitkää kuumaa tarrakesää ja e-kirjoja…


Oli ilo olla toimittamassa ja taittamassa monipuolista Verkkaria kirjastolaisten kesälukemistoksi. Koska Verkkarin toimitussihteeri on jo jonkun kuukauden keskittynyt tärkeämpiin asioihin, pääsi päätoimittaja puurtamaan tätä numeroa varten aivan oikeaa toteuttavaa työtä. Hikihän tässä tuli!

Taittotyö oli kuitenkin päätoimittajalle mukava puhde, koska tämä on viimeinen Verkkarini. Ensimmäinen osallistumiseni Verkkarin toimituskuntaan oli 7 vuotta sitten, joten melko pitkään olin mukana lehteä toimittelemassa. Ensi elokuussa lehdellä on uusi päätoimittaja ja uusi toimitussihteeri. Syksyn ensimmäistä numeroa kannattaa siis odottaa: luvassa on takuuvarmasti uusinta hottia.

Kesän 2011 Verkkariin kasautui kevyempien juttujen lisäksi erittäin laaja konferenssiraportointiosuus. Normaalien seminaarien lisäksi mukana on myös raportti polkupyörillä poljetusta epäkonferenssista. Todella vaikuttava tapahtuma! Soisipa kävelykokousten ja epäformaalimman kokoustamisen yleistyvän laajemminkin Helsingin yliopistossa: ainakin itse uskon ideoiden virtaavan herkemmin liikkeessä.

Ja vaikka ei helteillä työnteko maistu, kannattaa silti lomaltakin tsekata Verkkarin kesäkirjavinkit ja Lasse Koskelan tarrakesä-kolumni.

Polkupyöräilkää, uikaa, syökää mansikoita ja tehkää kaikkea mitä mielestänne kesään kuuluu. Oikein hyvää kesää myös Verkkarin koko toimituskunnan puolesta!

Teksti ja kuvat:

Jussi Omaheimo
Viestintäsuunnittelija
Hallinto- ja kehittämispalvelut
Helsingin yliopiston kirjasto

Kesä kirjastossa

Kesäkuun ensimmäisen päivän iltana kirjaston oven takana oli ahkeria opiskelijoita, jotka kaipasivat kirjastoon vielä klo 18 jälkeen. Kirjasto oli kuitenkin juuri siirtynyt kirjaston kesäaikaan. Lempeästi pyritään näin ohjaamaan myös opiskelijoita ja tutkijoita nauttimaan lyhyestä kesästä ja sen pitkistä illoista. Sama koskee kirjaston henkilöstöä, joka on vastannut pitkän aukioloajan palveluista syksyn, talven ja kevään ajan. Pohjolan valo saa meidät myös näkemään toinen toisemme ja ympäristömme uusin silmin.

Kesän alussa kaipaan yhteistä kirjastolaisten tapaamista, joka on vuosina 2002 – 2008 muodostunut ainakin itselleni kesäkauden signaaliksi. Viime vuoden tavoin tämä siirtyy nyt seuraavan lukuvuoden 2010 – 2011 alkuun, elo-syyskuun taitteeseen.  Arvostan sitä, että tulemme koolle eri kampuksilta ilman kokouksia ja määräaikoja tapaamaan toisiamme ja kokemaan iloa siitä, että juuri me olemme tämän upean yliopiston ja kirjaston henkilöstöä. Eri vuosien tunnelmat – ja säät – välittyvät Verkkarin sivuilta.

Mitä kesä on kirjastossa? Uusia ja erilaisia käyttäjiä? Katseen unohtumista kampusten vehreyteen?  Tutkielmien tekoa? Helena on käynyt kuvaamassa tapahtumista juuri tässä ja nyt.

Allekirjoittaneella oli tilaisuus helatorstain tienoilla käydä katsomassa yliopistomme entisen kanslerin kesämajaa. Kesähelle sai neljä päivää Pietarissa tuntumaan kesälomalta. Pietarhovi avautuu Suomen lahdelle, ja paikka on alkuaan Inkerinmaata. Tällä kertaa näin Pietarin ja Pietarhovin uusin silmin, kun katselin sitä meidän maamme ja oman yliopistomme historian kautta.  Venäjän keisarilla, Keisarillisen Aleksanterin yliopiston kanslerilla, on ollut merkittävä osuus Helsingin yliopiston ja myös kirjaston rakentamisessa noin 100 vuoden ajan.  Pietariin osui myös museoiden yö, runoja Anna Ahmatovan museon pihalla ja Bach-konsertti öisessä Kansalliskirjastossa. Komeaa ja lempeää.

Lämmin kiitos teille kaikille yhdessä ja jokaiselle erikseen tämän lukuvuoden työstä yliopistomme tutkimuksen, opetuksen ja opiskelun hyväksi! Jokainen meistä Helsingin yliopiston kirjastossa toimivista luo tehtävästä riippumatta edellytyksiä yliopiston onnistumiselle tutkimus- ja opetustehtävässään. Ollaan ylpeitä siitä.

Iloista, levollista ja omannäköistä kesää jokaiselle Verkkarin lukijoista!

Kirjoittaja:

Kaisa Sinikara
Ylikirjastonhoitaja

Kuvat:

Helena Hiltunen ja Kaisa Sinikara