Kesälukemistovinkkejä

Kirjaston henkilökunnan kollektiivinen ponnistus kesälomalukemisen puolesta. Olkaa hyvät, lomailijat (ja siitä unelmoivat)!

________________________________________________________________________

Jos lähipiiriisi kuuluu iäkäs läheinen, jonka asioita pitää välillä hoitaa ja kuunnella, oheinen kirja kuuluisi pakollisena hyllyysi. Ja muillekin, pahan päivän pelastaa:

Kyrö, Tuomas: Mielensäpahoittaja ja ruskeakastike. WSOY 2012.

Antti Litja lukee sen tietysti, kuten aiemmankin Mielensäpahoittajan, ja kirja on saatavissa myös äänikirjana. (IK)

Brooklynissa asuva, intialaistaustainen kirjailija Jhumpa Lahiri kirjoittaa kaunista, psykologisesti tarkkanäköistä ja viisasta fiktiota. Novellikokoelmat Tuore maa (2008) ja Tämä siunattu koti (2001) piirtävät koskettavasti esiin intialaistaustaisten amerikkalaisten elämäntilanteita ja kohtaloita.

Pulitzer-palkitun Lahirin henkilöissä on jotain valtavan tuttua, mutta heidän tarinoissaan on myös itselle vieraita, kiehtovia teemoja. Novellikokoelmat ja romaani Kaima (2005) kertovat toiseudesta ja ulkopuolisuudesta, mutta myös kuulumisesta ja sitoutuneisuudesta vanhaan ja uuteenkin kulttuuriin. Miten käy, kun lennetään omasta kodista toiselle puolelle maapalloa – milloin sielu ehtii tulla mukaan? Entä miten onnistuu tasapainottelu vanhempien arvojen ja oman amerikkalaistuneen elämän välillä?

Kuten novellin lajityyppiin kuuluu, Lahirin taitavasti kirjoitetut kertomukset käsittelevät henkilöiden elämien käännekohtia, jotka voivat olla sisäisiä tai ulkoisia, mutta joiden jälkeen mikään ei enää ole kuten ennen. (JL)

Missä lämpötilassa kirja syttyy tuleen?

Bradbury, Ray: Fahrenheit 451

Suuri kirjastojen ystävä Ray Bradbury on poissa. Hänen klassikkonsa
Fahrenheit 451 kestää toisen lukemisen, jos aiemmin on jo tullut luetuksi.

E-kirja hankittavissa täältä. (IK)

Aki Ollikaisen erinomainen esikoisromaani Nälkävuosi (2012) kuvaa vajaan vuoden mittaisen jakson suomalaisten kohtaloita vuosina 1867-1868. Noina vuosina Suomessa elettiin nälkävuosia. Luonto tuntui olevan sekaisin, kesää ei tullut oikeastaan ollenkaan, eikä Suomen suuriruhtinaskunnan hallinto ollut tehtäviensä tasalla.

Nälkävuosi vie seuraa Marjan ja Juhanin perheen traagisia vaiheita ja toisella tasollaan katselee asioiden kulkua Helsingissä. Senaattori on huolissaan, sillä Saksalta on otettu valtaisaa ratatyömaata varten laina, joka on viedä valtion vararikkoon. Mutta jonkun on nähtävä kauemmas, ja pitkällä tähtäimellä rata on välttämätön, vaikka juuri nyt ihmisiä kuolee nälkään. Tässä asetelmassa häivähtää tietysti jokin yhtäläisyys nykyisempiin finanssialan ”välttämättömyyksiin”.

Nälkävuoden kerronnassa on muuan erikoinen piirre: se etenee monissa kohdin suoraviivaisen realismin ellei naturalismin keinoin, mutta kuin yllättäen sen kerronta vaihtuu unenomaisen lyyriseksi. Aluksi unenomaiset jaksot vähän oudoksuttavat, mutta myönnettävä on, että niiden ja perusrealistisen kuvauksen yhdistelmä toimii lopultakin erinomaisesti. (LK)

Pitkien tarinoiden ystäville Folletin uusin historiallinen romaani / -sarja. Tämä ei ehkä ole kirjallisten piirien ykkönen, mutta mainion tarinanikkarin mammuttiteoksen ensimmäinen osa (801 sivua). Tarina alkaa Walesin kaivosseudulta ajalta, jolloin Titanic upposi. Matkalla käydään Pietarissa ja Pariisissa, rikkaiden ja köyhien parissa. Jos pidit Taivaan pilareista, pidät tästäkin. (IK)

Follett, Ken: Kun suuret sortuvat. Vuosisata-trilogia, osa I. WSOY 2012.

Ettäkö kirjallisuudentutkijalla ei ole yhteiskunnallista vaikutusvaltaa?  Kyllä voi olla, sen osoittaa Roger Manvellin ja Heinrich Fraenkelin elämäkertateos Goebbels. Kolmannen valtakunnan propagandaministeri (2012, suom. Juhani Nieminen).

Goebbels oli koulutukseltaan kirjallisuudentutkija. Hän yritteli myös kirjailijanuraa, mutta hetkellisen nosteen jälkeen hänen kaunokirjalliset teoksensa ovat jääneet unohduksiin.

Goebbelsin edustamana ideologia on vastenmielistä laatua, mutta tyhmäksi häntä ei sovi sanoa. Hän lienee ollut ensimmäinen, joka havaitsi radion tehokkuuden propagandan välineenä – radiohan oli noihin aikoihin aika uusi keksintö, vähän niin kuin ns. sosiaalinen media nykyään. Goebbels käytti radiota ”kansanvalistuksen” kanavana hyvällä menestyksellä.  Termi ”kansanvalistus” on suomalaisille tuttu, ja meilläkin sitä on harjoitettu melko onnistuneesta – aivan Goebbelsin saavutuksiin asti tosin emme ole yltäneet.

Toinen Goebbelsin innovaatio oli havainto, että ei kannata valehdella vähän. Pieni valhe tuppaa paljastumaan valheeksi nopeasti. Todella iso valhe on niin iso, että se ei kohta tunnistu valheeksi ollenkaan. Tämä menetelmähän on nykyään ahkerassa käytössä. (LK)

Tämä seuraava ei ole Mankellin Wallander-dekkareita, vaan jotain muuta. Melkein 700 sivua tekstiä kuljettaa lukijaa Pohjois-Ruotsissa, Afrikassa, Kiinassa ja Lontoossa, välillä 1800-luvulla, välillä meidän aikanamme. Globaaleja näkökulmia. Valkoisen miehen taakka ei kuulu pelkästään britti-imperiumin edustajille, vaan se saattaa yltää Pohjois-Ruotsiin saakka. Ei lopu heti dekkari kesken, kun tämän ottaa lomille. (IK)

Mankell, Henning: Kiinalainen. Otava 2009.

Miika Nousiaisen Metsäjätti kosketti toista paperitehtaan varjossa kasvanutta kovasti. Kirja onnistuu hienon humoristisesti ja liikuttavasti kuvaamaan pikkukaupungin ajatusmaailman lannistavaa ”älä kuule luule puupää itsestäsi liikoja” -asennetta kahden 1970-luvulla syntyneen päähenkilönsä kautta. Toinen heistä on päässyt ison paperitehtaan hallinnon herrahissiin Helsingissä, ja toinen on jäänyt paperitehtaalle kotikaupunkiin töihin.

Suomalainen yhteiskunta avataan auki: alkoholismi, perheväkivalta, köyhien ja rikkaiden perheiden erot näkyvät poikien elämässä. Hevimusiikki, jääkiekko ja niiden värittämä ystävyys auttavat jaksamaan.

Kotiin jäänyt Janne on eronnut, perheen sotkenutta juomistaan katuva ja kirjoittamisesta haaveileva kuumapuristimen hoitaja, josta on tulossa nuori isoisä. Kauppakorkeaan lähtenyt Pasi on saanut suomenruotsalaisen kauniin ja viisaan vaimon, jonka kanssa odottaa esikoistaan. Tiet kohtaavat pitkästä aikaa, kun Pasi lähetetään saneeraamaan vanhan kotikaupungin tehdasta uuteen uskoon.

Metsäjätti on pienen ja heikon puolella ahnetta kapitalismia vastaan. Nousiaisen kirjasta löytää lyömättömiä suomalaisuudesta kertovia aforismimaisia lausahduksia – lue! Ja jos Nousiaisen esikoinen Vadelmavenepakolainen on vielä lukematta, myös siihen kannattaa tutustua, vaikka Metsäjätti onkin vielä parempi. Urheilupakkomieltä ruotivaa Maaninkavaaraa en ole vielä lukenut, ehkä luen sen tänä kesänä. (JL)

Carol Shieldsin Kaiken keskellä Mary Swann -teoksen keskiössä ovat traagisesti menehtyneestä runoilijasta kiinnostuneet ihmiset, jotka kokoontuvat symposiumiin: naistutkija, elämäkerturi, Maryn runokokoelman kustantaja ja Maryn lähikirjaston kirjastonhoitaja.

Kaikki väittävät tietävänsä juuri oikean totuuden Marysta, mutta heidän tulkintansa ovat tulkitsijansa värittämiä ja yleensä ristiriitaisia. Shields kuvaa näiden ihmisten pakkomiellettä kuolleeseen runoilijaan ironisin, traagisin ja ajoittain koomisinkin äänenpainoin. Mihin kaikkeen ihmiset ovatkaan valmiita saadakseen näkyvyyttä ja merkityksen tunnetta elämäänsä?

Yksi ironian kohteista on kirjallisuudentutkimus ja kirjailijaelämäkerrat: mitä kaikkea tutkija kehtaakaan projisoida kohteeseensa, miten monimutkaisia tulkintoja rakentaa?

Mutta mikä mahtaa olla totuus Marysta? Oliko Mary syvällinen, luonnon ja arjen metaforia käyttänyt runoilija vai vain arkisten ajatustensa kirjuri? Sitä lukija voi itse arvioida Maryn runoista.

Teos on julkaistu Pohjois-Amerikassa jo 1987, mutta suomennettu vasta 2010. (JL)

Historiasta väitellyt britti Sarah Waters kirjoittaa historiallisia tiiliskiviromaaneita. Waters käyttää useita lajityyppejä: Vieras kartanossa (2011) on aavemainen goottilainen kauhuromaani, jonka tarina kietoutuu upean vanhan kartanon ympärille. Silmänkääntäjä (2006) on Dickensiä muistuttava täynnä yllätyksiä ja jännittäviä käänteitä oleva kehitysromaani. Yövartio (2007) taas keskittyy toiseen maailmansotaan ja sen jälkeiseen aikaan ja sen tarina kerrotaan epätyypillisesti lopusta alkuun. Suomentamaton Affinity (2000) on traaginen viktoriaanisen ajan rakkaus- ja rikosromaani, täynnä huijauksia ja petoksia vankilassa ja sen ulkopuolella. Esikoisromaani Tipping the Velvet (1999) sijoittuu viktoriaanisen Englannin teatterimaailmaan ja on astetta muita ronskimpi.

Watersin kirjoissa on usein enemmän tai vähemmän hienovarainen lesboromanssi, joka muuntaa näitä tuttuja genrejä. Taitavasti kirjoitettuja, herkullisia lukuromaaneja, joita varten on tehty paljon taustatutkimusta. (JL)

Kai Häggman aloittaa Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran historian toisen osan Sanojen talossa (2012) räväkästi. Hän referoi SKS:n esimiehen Kaarle Krohnin vuosikokouspuhetta, jonka tämä piti 1.6.1918.

Krohn teki vähän kulttuurihistoriaa ja hahmotteli uutta poliittista ohjelmaa. Hänen mielestään itsenäisen Suomen johtoon oli saatava kuningas. Kuninkaan johdolla suomalaiset voisivat tulevaisuudessa hankkia aluelaajennuksia ja toteuttaa haaveet Suur-Suomesta. Saman tien hän esitti näkemyksen, että nyt oli käsillä Suomen uusi itsenäisyys. Se ensimmäinen sijoittui viikinkiaikaan rautakaudelle.

Sanojen talossa valaisee hauskasti etenkin kansanrunoudentutkimuksen vaiheita Suomessa. Kansanrunoudentutkimus kehittyi nopeasti kansainväliseksi huipputieteeksi. Mutta ei ollut helppoa silläkään: oli vahvasti näyttöä siitä, että kansanrunous oli liikkuvaista sorttia ja oikeastaan kansainvälistä tavaraa, mutta silti se oli leimallisesti suomalaista ja kertoi muinaisen valtakuntamme suuruuden ajoista. Sovita siinä sitten sanasi tieteenparadigmaan. Kalevala-tutkimuksesta onkin ajan mittaan tullut esimerkkitapaus siitä, miten notkeasti tutkimus seuraa poliittisia ja kulttuuripoliittisia suhdanteita.

Nykynäkökulmasta katsellen SKS:n jotkin vaiheet antavat aiheita ilosteluun. Toisaalta on sanottava, että SKS on saanut paljon aikaan. Monet sen asettamista kulttuuri- ja tiedepoliittisista tavoitteista ovat toteutuneet. Monesta SKS:n aloittamasta hankkeesta värikkäiden vaiheiden on tullut merkittäviä tutkimuslaitoksia, joista nykyisin kyllä sammutellaan valoja.

Häggmanin notkea kielenparsi ja tasokkaasti vino huumori tekevät hänestä aivan pitelemättömän kirjoittajan.  Hän saattaa suvereenin juohevasti ja joskus vähän kulmikkaamminkin nostaa esiin asioita, joita tilaaja ei ehkä priorisoisi ihan etualalle. Sitä sanotaan historiantutkimukseksi. (LK)

Teksti

Kollektiivisesti kesämielellä: Iiris Karppinen, Lasse Koskela, Johanna Lahikainen

Kuva

Helena Hiltunen

Älä jätä kesäkirjaa!

Älä jätä kesäkirjaa lukematta! Verkkarin toimituskunta jakaa jälleen riippumattolukemistovinkkejä.

Essi Tammimaan toinen romaani Paljain käsin (2011) on omintakeinen, vaikuttava ja taidokkaasti kirjoitettu teos. Se on kunnianhimoinen tarina suomalaisesta elämästä noin seitsemänkymmenen vuoden ajalta.

Paljain käsin hahmottaa suomalaista elämänmenoa paljossa naisten näkökulmasta.  Miesten suhde naisiin on tässä romaanissa suoraviivainen. Paksuna tai tulossa paksuksi, kiteyttää nyrkki-isä näkemyksensä naisesta. Oli nainen niin tai näin, hyvä ei ole juuri koskaan. Miehet menettävät mielenkiintonsa naiseensa pantuaan tämän raskaaksi. Yhtä hyvin he pettyvät, jos vaimo ei tule raskaaksi. Siinä tapauksessa he vaihtavat vaimonsa toiseen, joka tulee raskaaksi. Hyvää tilannetta ei tunnu löytyvän.

Paljain käsin rakentaa suomalaisesta elämästä kuvan, joka ei ole järin kaunis. Se tekee sen kuitenkin niin vastaansanomattoman vakuuttavasti, että ei tee mieli väittää vastaan. Aivan, tuollaisia me miehet monesti olemme, eivätkä naisetkaan suinkaan aina edusta sitä viisaampaa ihmisyyttä.

Roy Jacobsenin romaani Ihmelapset (2011) on sympaattinen romaani. Sen voima on vivahteikkaassa arjen kuvaamisessa.  Romaanin kertojana on kymmenvuotias Finn, joka elää yksinhuoltajaäitinsä kanssa niukkaa elämää melko samanoloisesti kuin Suomessakin tehtiin 1950- ja 1960-luvun taitteessa. Finnin elämänmeno muuttuu, kun ensin otetaan huushollin yhteen huoneeseen vuokralainen ja sitten perheeseen ilmaantuu Finnin pikkusisko Linda. Linda on Finnin isän uuden vaimon lapsi. Isä on kuollut, ja uuden vaimon elämä mennyt hunningolle.

Finnin kerronnassa on etusijalla lapsen näkökulma, jonka lomaan kuitenkin ajoittain ilmestyy varttuneemman ihmisen näkökulma. Romaani etenee siten taitavasti rakennetun niin sanoakseni kaksoisvalaistuksen varassa.  Tehokkaimmillaan kerronta on silloin, kun visuaalisiin ja samalla usein myös sosiaalisiin havaintoihin liittyy värikäs ja notkeasanainen kuvaamisen tapa. Tämmöinen tehokkuus on niin harvinaista taituruutta. Se on tehty taiteellisessa tyylissä ja on mukava lukia, sanoisi Antti Hyry.

Kesäkirjasuosittelija Lasse Koskela

Bill Clegg: Nuoren addiktin muotokuva. Siltala 2010.

New Yorkissa asuvan kirjallisuusagentin omaelämäkerta on kirjallisesti kunnianhimoinen, kuten jo nimen viittaus James Joyceen (Taiteilijan omakuva nuoruuden vuosilta) kertoo. Se on tiivis, rehellinen ja armotonkin kuvaus siitä, miten crack-kokaiinista tulee elämän tarkoitus, asia, jolle uhrataan kaikki. Clegg ei säästä itseään tai kaunistele vaan kirjaa kujanjuoksut ja umpikujat tarkkaan ja epäsentimentaaliseen tyyliin. Clegg kuvaa myös lapsuuttaan ja nuoruuttaan, pelottavaa isäänsä ja marttyyriäitiään. Kirja ei kuitenkaan ole vain ahdistava lukukokemus, sillä siinä on kauneutta, valoa ja ystävyyttä.

Siri Hustvedt: Vapiseva nainen. Hermojeni tarina. Otava 2011.

Kesäkuussa 2006, kaksi ja puoli vuotta isänsä kuoleman jälkeen, Siri Hustvedt piti puhetta professori-isänsä muistoksi tämän yliopistolla ja alkoi vapista voimakkaasti. Hän pystyi jatkamaan puhettaan ja hänen mielensä toimi, mutta ruumis vapisi. Tämän jälkeen vapinaa on esiintynyt ajoittain tilanteissa, joissa Hustvedt on puhunut julkisesti.

Kokemus minän kaksinaisuudesta ja toisen puolen vieraudesta sai Hustvedtin etsimään tietoa neurologiasta, psykiatriasta ja psykoanalyysista. Hän tarkastelee mm. Freudin ja Winnicottin avulla muistia, traumaa ja minän jakautumista kahteen toisilleen vieraaseen, jopa vihamieliseen leiriin.

Tyhjentävää vastausta ei kuitenkaan löydy: ”Minussa vallitsee edelleen kumma kaksinaisuus, vahva tunne siitä, että olen sekä ”minä” että hallitsematon toinen. Vapisevalla naisella ei todellakaan ole nimeä. Se on puhumaton muukalainen, joka ilmaantuu esiin ainoastaan, kun minä puhun”.

Kesäkirjasuosittelija Johanna Lahikainen

Kesälaitumilla kannattaa lukea sellaisia kirjoja, jotka vievät kauaksi arjesta. Jotkut kaipaavat jännitystä tai romantiikkaa, toiset klassikkoromaanien tunnelmaa ja kolmannet etsivät neuvoja ja vinkkejä lomapuuhiin.

Taidehistorioitsija Riikka Stewenin jännitysromaanissa Niin kauan kuin rakastat (Teos, 2011) selvitetään salaperäisen maalauksen alkuperää. Arvoitusta ratkotaan Stewenille tutussa akateemisessa maailmassa ja mysteerin juuret ulottuvat renessanssin kiehtovaan historiaan. Stewen on osoittanut kirjassaan hienosti, kuinka tieteellinen tutkimustyö on jännittävimmillään johtolankojen seuraamista.

Suosittelen henkilölle, joka ei kuitenkaan halua unohtaa täysin työympäristöään keskustakampuksella ja joka on kiinnostunut renessanssin mystiikasta.

Ruotsalainen kirjailija Katarina Wennstam ei keskity Tahrassa (Otava, 2010) pelkästään ihmiskaupparikoksen kuvaamiseen vaan hän tutkiskelee miten rikos vaikuttaa yhteiskunnassa, perheessä ja yksilöissä. Kirjailija aloittaa romaanin ihmiskauppaoikeudenkäynnistä. Pikkuhiljaa hän rajaa ja syventää kerrontaa henkilöihin, ja tarina kääntyy ihmissuhdesotkuksi ja saa alkua psykologisemman näkökulman.

Jos olet kiinnostunut yhteiskunnan karvasta puolta kommentoivista ja kuvaavista rikosromaaneista, suosittelen Wennstamin uuden feministisen trilleritrilogian avausromaania.

Minna Siltala neuvoo puutarhan poropeukaloita ja viherpeukaloita kevättöistä ja syksyn sadonkorjuuseen kirjassaan Keittiötarhan 3 vuodenaikaa – vinkkejä ja vertaistukea vihertarhurille (WSOY, 2010). Kirjassa on selkeitä ja yksityiskohtaisia valokuvia ja piirroksia puutarhatöistä. Lisäksi Siltala on koonnut mainioita kasvi- ja työlistoja koko kasvukauden ajaksi. Onko kirjastonkirjoja pakko palauttaa? Taidan käydä kirjakaupassa.

Kesällä puutarhassa riittää puuhaa, ja suosittelen noviisipuutarhureiden lepohetkille antoisaa ja opettavaista opasta.

Kesäkirjasuosittelija Kirsi Luukkanen

Kesälukemistovinkkejä

Paluu lapsuuteen, nostalgiaa kesälaitumille

Elias Canetti
Pelastunut kieli. Erään nuoruuden tarina (1984 Tammi)
Soihtu korvassa (1985 Tammi)
Silmäpeli. Elämäntarina vuosilta 1931–1937 (1986 Tammi)

Rikas, monisäikeinen ja värikäs  muistelmatrilogia Elias Canettin lapsuudesta ja nuoruudesta eri puolilla Eurooppaa ennen toista maailmansotaa. Monikulttuurinen 1900-luvun alkupuolen Eurooppa lukuisine eri kielineen on kiehtova  ja virikkeellinen tausta tulevan kirjailijan kehitykselle.

Benedict Zilliacus: Kertomus kadonneesta  saaresta (2007 Tammi)

Haikea ja herkkä kertomus kadonneesta paratiisista Viipurin läänin saaristossa. Kirja on Benedict Zilliacuksen lapsuudenkuvaus hänen lomistaan  Hapenensaaressa. Aika tuntuu pysähtyneen, luonnon monimuotoisuus on käsinkosketeltavaa.  Kirja  on tutkielma ihmisluonnosta ja ylistyslaulu luonnon kauneudelle.  Epilogina sodan myrsky pyyhkäisee ja tuhoaa kaiken entisen. Teos on ollut Finlandia-ehdokkaana 1990.

Gerard Durrell: Eläimet ja muu kotiväkeni (1972 Otava)

Iloa ja naurua pursuava Durrellin oman lapsuuden kuvaus 1930-luvun Korfun saarelta. Eläinmaailman koko kirjo, kesän tuoksut ja lumoava tunnelma kimaltelevan meren äärellä, hauskat kommellukset suurperheessä rentouttavat takuuvarmasti työstressin kiristämät lihakset. Ja vaikka sade ropisisi, tästä kirjasta loistaa ympäristöön välimerellinen aurinko!

Nostalgiavajetta helpottavat myös:

Bo Carpelan: Kesän varjot, Lapsuus
Oscar Parland: Lumottu tie, Härän vuodet
Tove Jansson: Kesäkirja, Kuvanveistäjän tytär
Ingmar Bergman: Laterna Magica, Hyvä tahto
Nathalie Sarraute: Lapsuus
Teuvo Pakkala: Vaaralla, Elsa

Kirjoittaja:
Virve Similä-Parkkinen
Kirjastosihteeri
Kumpulan kampuskirjasto

Sunnuntaikävelyllä Helsingissä ja Azerothissa

Pauli Jokinen, Sunnuntaikävelyllä Helsingissä – 52 reittiä historiaa ja nähtävyyksiä (2010 Minerva kustannus)

Pauli Jokisen kirja “Sunnuntaikävelyllä Helsingissä – 52 reittiä historiaa ja nähtävyyksiä” pursuaa yksityiskohtia Helsingin historiasta. Kirjassa on runsaasti tietoa etenkin Helsingin patsaista. Oman mausteensa kirjaan tuo se, ettei se ole stadilaisen kirjoittama. Jokisen “Vallilan värit ja varjot”-valokuvanäyttelyn nähneenä (näyttely oli nähtävissä Ravintola Allotriassa toukokuun loppuun asti) olisin toivonut että Sunnuntaikävelyllä-kirjassakin olisi ollut valokuvanäyttelyssä nähdyn kaltaisia tunnelmallisempia ja yksityiskohtiin keskittyviä kuvia. Nyt kirjan kuvamateriaali on alistettu kävelyä palveleville yleiskuville. Kävelemään kirja kannustaakin ja kävelijän kannattaa ottaa oma kamera mukaan.

Pauli Jokisen oma suosikki Helsingin patsaista on punk-taustastaankin tutun Jyrki Siukosen “Viisas hiiri” Kansallisarkiston portailla. Eräällä kauppareissulla vein lapset etsimään kyseistä patsasta. Riemua riitti: julkista taidetta parhaimmillaan.

William Sims Bainbridge, The Warcraft Civilization: Social Science in a Virtual World (2010, MIT Press)

Noin vuosi sitten päätimme ystäväni kanssa kirjoittaa tietokonepeleistä. Saavuttaaksemme tulevalla artikkelillamme täydellisen sosiologisen hyväksynnän päätimme osallistua myös nykynuorten suosimiin massiivisiin verkkomoninpeleihin.

Kuluvan vuoden keväällä sosiologi William S. Baindridge julkaisi kirjan vastaavanlaisesta osallistumisesta. Bainbridge on syntynyt vuonna 1940 ja pelannut parin viime vuoden aikana 2300 tuntia (noin sata vuorokautta) maailman suosituinta verkkomoninpeliä. Bainbridgen teoksen lukemisen jälkeen tunnen itseni sekä nykynuoreksi että kasuaali-pelaajaksi.

Bainbridgen kirjassa on paljon hyviä huomioita. Kaikki huomiot kumpuavat siitä, että maailma koostuu aina “virtuaalisista osasista”, eikä yhtä todellista maailmaa ole. Bainbridgen mukaan verkkomoninpelien suosion selittää se, että niissä luodataan tehokkaasti ihmisyyden ja maailmoiden tulevaisuuden ongelmia.

Mitäpä parempaa tekemistä sitä kesäksi siis voisikaan olla kuin vetää verhot ikkunoiden eteen ja tuijottaa näyttöpäätettä?

Jalkapallon MM-kisojen aikana kannattaa tietysti lukea jalkapallokirjoja. Jalkapallostahan ovat kiinnostuneet vain älyköt, eikä sitä voida laskea lainkaan urheilulajiksi. Seuraavat jalkapallokirjat kannattaa ehdottomasti lukea:

  • Harry Pearson, The Far Corner: A Mazy Dribble Through North East Football (1995, Abacus)
  • Simon Kuper, Matka pallon ympäri (2000, Nemo-kustannus)
  • Kai Pahlman, Banaanipotku (1969, WG)
Kirjoittaja:
Jussi Omaheimo
Viestintäsuunnittelija
Helsingin yliopiston kirjasto

Seitsämän meren kissa

Jaana Tarma: Seitsemän meren kissa (1999 WSOY) Kuv. Petri Dunderbäck.

Erityinen kirja jossa on monta kohtaloa. Kivoja loppuja on  noin kolme. Tarinat voivat olla surullisia, mutta loput ovat onnellisia. Vaikeata päästä kaikkiin loppuihin. Aika vitsikäs kirja, hauskoja kuvia.

Kirjoittaja:

Oiva
7 v.

Painava paketti pitkälle matkalle

Marko Leino: Ansa (2009 Tammi)

Suomen dekkariseura huomioi alkukeväisin Vuoden johtolanka -palkinnolla parhaan dekkariteon ja tänä vuonna Marko Leinon Ansa (2009) sai hyvin ansaitsemansa kunniamaininnan. Ansa on Leinon toinen rikosromaani, ensimmäinen Epäilys ilmestyi vuonna 2004. Molemmat teokset ovat järkälemäisiä paketteja, joiden otteesta ei malta hellittää ennen kuin koko jännitystarina on luettu.
Leino on kunnostautunut myös elokuvakäsikirjoitusten tekijänä, mikä näkyy hänen dekkareissaan: tarina lentää ja henkilöiden välinen dialogi on elävää ja vetävää. Kuten nykydekkareissa on tapana, kerronta saa ja voi vaihdella näkökulmasta toiseen ja ääneen pääsee niin poliisi kuin rikollinenkin. Moniäänisyys tekee myös rikostarinasta moniulotteisen eikä ole ollenkaan itsestään selvää mikä on oikein ja mikä väärin. Toki lukija tuomitsee valtavat huumekaupat ja rikosjengien bisnekset, mutta kun vaihtoehdot ovat vähissä ja kahdesta pahasta pitäisi valita pienempi, niin lukija pääsee puntaroimaan omia moraalikäsityksiään.
Ansan juoni on mielenkiintoisen koukeroinen ja lukijan on vaikea päätellä mihin kaikki johtaa. Romaani imee tehokkaasti mukaansa, joten tätä voi lukea myös lomahälinässä.

Kevyttä kannettavaa kätevästi

Antti Tuomainen: Veljeni vartija (2009 Myllylahti)

Siinä missä Leino on laveasanainen, Antti Tuomainen keskittyy tiiviiseen kerrontaan. Tuomaisen viimevuotinen dekkari Veljeni vartija (2009) on niin ikään tekijänsä toinen. Esikoinen Tappaja, toivoakseni ilmestyi vuonna 2006. Suosittelen myös näitä molempia loma- sekä arkilukemistoon. Kotimaisen rikoskirjallisuuden parhaimmistossa käsitellään niin yhteiskunnallisia kuin inhimillisiäkin kipupisteitä mukaansatempaavasti. Lisäksi dekkarit tarjoavat jännitysmomentin, loogisesti etenevän sekä imaisevan juonipolun.
Tuomainen lähestyy näitä rikoskirjallisia elementtejä kertomalla kolmen helsinkiläisen sukupolven tarinan: päähenkilön isä on vanha vankilavenkula ja isoisänkin menneisyydessä on hämäriä hetkiä, joita valotetaan pikku hiljaa. Kun vielä veli on pidätettynä, on Klaus Haapalalla tekemistä oman sukunsa ja taustansa kanssa. Haapala jättää työpaikkansa epärehellisessä kiinteistönvälitysfirmassa, mikä sotkee hänen elämäänsä, ja lukijalla on herkullinen perhekuvio rikoksineen käsissä. Tuomainen virittelee rikostarinaa kirjoittamalla lakonisesti, lyhytsanaisesti turhia maalailematta ja antaa henkilöilleen paljon suunvuoroja.
Jos lähes 500-sivuinen Ansa vaatii melkeinpä vetokärryn tai rinkan siirtyäkseen lomalla mukana, parisataasivuinen Veljeni vartija solahtaa käsilaukkuun tai pikkureppuun.

Kirjoittaja:
Kirsi Luukkanen
Informaatikko
Keskustakampuksen kirjasto

Monenmonta kirjaa kesän lomapäivien ratoksi

Jari Tervon romaanin Koljatti (2009) nostivat iltapäivälehtien lööppeihin toimittajat, jotka näköjään eivät olleet sitä lukeneet. Kohu Matti Vanhasen kellariin suljetusta ”seksiorjasta” vei huomion sivuun siitä seikasta, että Koljatti on ennen muuta terävä poliittinen satiiri. Sanallisen nokkeluutensa vuoksi se on vallan hyvää kesälukemista. Samalla se kuitenkin johdattaa myös isompien ja vakavampien ilmiöiden äärelle, kuten siihen, että toistensa kanssa kähnäävien ja normaalista elämästä aikapäiviä sitten irtaantuneiden poliitikkojen todellisuudentaju on toisinaan alentunut lähes syyntakeettomuuden rajoille. Vanhanenkin lupasi lukea romaani ”kesällä”. Odotamme.

Kari Hotakaisen Ihmisen osa (2009) rakentaa viiston kuvan maailmasta, jossa ostetaan ja myydään mielikuvia ja tarinoita. Oikeaa ja todenperäistä elämää ei näytä enää elävän kukaan. Romaanin kirjailija ostaa lanka- ja nappikauppias Salme Malmikunnakselta ”kuranttia ja todenperäistä elää” kauppahintaan 7000 euroa. Salmen lapsista Helena touhuaa liike-elämässä myymässä mielikuvia, poika Pekka kiertelee syömässä tavaratalojen maistiaisissa ja vieraiden ihmisten hautajaisissa; Salmen mies Paavo on lopettanut puhumisen. Vinoksi muuttuneessa maailmassa tapahtuu silti myös tosia ja kauheita tapauksia, joista rakentuu romaaniin vaikuttava jos kohta melko väkivaltainen juoni.

Helena Sinervon romaanista Tykistönkadun päiväperho (2009) viriteltiin siitäkin jonkinlaista kohua.  Lasse Lehtinen piti sitä niin niljakkaana, lukiessa pitää käyttää näppylähanskoja. En epäile Lehtisen asiantuntemusta tässä asiassa, mutta Tykistönkadun päiväperhon ansiot ovat kyllä muualla. Se hirtehinen satiiri, jossa vinoillaan terävästi postmodernin taiteen ilmiöille, jälkistrukturalistiselle feministiselle taiteentutkimukselle ja eräille ranskalaisen filosofian teoreetikoille.   Monet vinoilut jäävät tosin niin suuressa määrin sisäpiirin vitseiksi, että romaania voi suositella vain viimeaikaisiin (feministisiin) taideteorioihin tutustuneelle lukijalle.

Omalla tavallaan hauska ja viihdyttävä – osin tahattomasti tosin – on Martti Häikiön kirjoittama kaksiosainen elämäkerta V. A. Koskenniemestä (2010). Häikiön kuvaus suomalaisesta kulttuuripolitiikasta on opettavaista luettavaa: pienen piirin kaverit arvostelivat toistensa teoksia ja järjestelivät toisilleen apurahoja ja virkoja. Välillä kyllä riideltiinkin, ja lujasti. Hupaisuus teokseen syntyy Häikiön yrityksestä osoittaa, että Koskenniemen runous elää erinomaisen vaikuttavana edelleenkin. Hän esittelee Koskenniemen runoutta sitaatein ja toteaa sitten, että hyvää on tämä Koskenniemen lyriikka. Lukija on useimmiten toista mieltä.

Yksi kevään vaikuttavimmista romaaneista on Elina Hirvosen Kauimpana kuolemasta (2010). Eteläisen Afrikan maahan – ilmeisesti Sambiaan – sijoittuva romaani kuvaa yhtä aikaa kauniisti ja julmasti afrikkalaista nykytodellisuutta. Hyvää tarkoittavat kehitysaputyöntekijät joko luovuttavat ja lähtevät muihin hommiin tai kyynistyvät mahdottoman tehtävän edessä. Päälle päätteeksi kehitysapu näyttää olevan osa koneistoa, joka tuottaa rikollisuutta, prostituutiota, raakaa pornoteollisuutta, poliittista vehkeilyä ja jopa keskitysleiriä muistuttavia ”hoitolaitoksia”, joihin köyhimmät lapset suljetaan. Merkillistä kyllä romaani ei silti ole toivottoman synkkää luettavaa. Se näyttää myös paljon kaunista: Afrikan upeaa luontoa, lujaa ystävyyttä, toivoa paremmasta huomisesta.

Leena Landerin romaani Liekin lapset (2010) kuvaa elämää varsinaissuomalaisen Vartsalan merenrantakylän elämää 1900-luvun alusta sisällissotaan ja hiukan sen tällekin puolen. Romaani lukeutuu sisällissotaa kuvaavan kirjallisuuden kolmanteen aaltoon, joka alkoi 1990-luvulla – tämmöisen periodisoinnin olen tehnyt ihan itse. Toisin kuin varhaisemmassa sisällissotakirjallisuudessa, nyt pyritään näyttämään tapahtumien arkisuus ja sattumanvaraisuus. Liekin lapsissa ei siis ole torvisoittoa, ei urheita vallankumoussankareita eikä liioin jaloja vapaussotureita. On vain tavallisia ihmisiä, jotka yrittävät kukin tavallaan selviytyä sekavan tapahtumasarjan kaaoksessa.

Jottei lukulistani painottuisi liikaa uuteen taidekirjallisuuteen, muistutan, että kansantaiteilija Martti Innasen tuotanto on aina käypää luettavaa. Suosittelen lämpimästi esimerkiksi teoksia Seikkailu viitakossa (1967) ja Lippa vinossa (1969). Niihin sisältyvistä, lajissaan ylittämättömistä kertomuksista mainittakoon erityisesti  ”Kotimaan kutsu”, ”Tarzan ja Pielaveten salainen aarre” sekä  ”Olka Lehikoisen  joulu”, jotka kohoavat sanataiteen huikaisevansinisille huipuille ja tavoittavat tosiolevaisuuden ikuiset ideat mennen tullen.

Kirjoittaja:
Lasse Koskela
kirjastoamanuenssi
Keskustakampuksen kirjasto