Hitain kävely ikinä

Lienee tunnettu tosiseikka se, että kirjaston henkilökunnalla on aina kiire. Kädet viuhtovat, kengänpohjat ehtivät tuskin koskaan koskettaa lattiaa: määrätietoisesti ollaan menossa jonnekin – tai ainakin jostakin ollaan tulossa.

Mitä tapahtuu, kun tähän ympäristöön astuu tanssija, joka uppoutuu kävelemisen merkityksen pohtimiseen kävelemällä – kävelemällä hitaasti, todella hitaasti…

Vieraillessaan viime lokakuussa Meilahden kampuksella tanssija ja tutkija Kirsi Heimonen ihastui Terkon kauniiseen kirjastotilaan niin, että hän halusi sijoittaa hitaan kävelynsä Meilahden kampuskirjaston toiseen kerrokseen.

Hidas kävely liittyy Heimosen kävelemisen merkitystä käsittelevään taiteelliseen tutkimukseen. Suomen Kulttuurirahasto on tukenut tutkimusta.

Tapahtuma – ei esitys

Heimonen ei juuri ennakkotietoja hitaasta kävelystään antanut. Kysyinkin häneltä heti suorituksen jälkeen, kuinka hän itse luonnehtisi kävelyään. Oliko se performanssi, kuten moni paikallaolija tilanteen näki? Vai mistä siinä oikein oli kysymys?

Heimonen korostaa hitaan kävelyn tapahtumaluonnetta. Hänelle hidas kävely on tapahtuma, teko – ei esitys.

Terkossa hidas kävely sai kyllä esityksellisiäkin piirteitä. Kameran näkyvä läsnäolo kannusti paikkaolijoita suuntaamaan katseensa Heimosen kävelyyn ja vakuuttamaan heidät siitä, että parasta aikaa tapahtui jotakin hyvin epätavallista, jotakin merkittävää. Tapahtuman, joka tallennetaan huolella, täytyy olla katsomisen arvoista.

Heimonen kertoo olleensa kävelyn aikana aistisena itselleen ja ympäristölleen. Hänellä oli yllin kyllin aikaa paneutua kirjaston arkkitehtuurin yksityiskohtiin ja kokoelmiin. Pari kertaa fyysinen rasitus oli kylläkin viedä Heimoselta tajun.

Erityismaininnan saa opiskelijoiden kanssa jaettu keskittymisen kokemus.

– Minä keskityn kävelemiseen, he keskittyvät tekstiin – ja samanaikaisesti teksti minussa kätkeytyy, Heimonen naurahtaa arvoituksellisesti.

Merkitys avautuu itse teossa

Hidas kävely on Heimosen mukaan taiteellisen tutkimuksen ydin. Hän tähdentää, että nimenomaan itse teossa, hitaassa kävelyssä eri paikoissa, avautuu sen merkitys. Hitaaseen kävelyyn liittyvä kirjoitus, sitä käsittelevät Heimosen artikkelit avaavat koettua omalla tavallaan.

Turkista Terkkoon

Heimonen kertoo aloittaneensa tutkimuksen yksinkertaisesti seisomalla paikallaan. Niin hän teki Istanbulissakin, jossa hän seisoi ihmisvilinässä Kultaisen sarven salmen ylittävällä Galatan sillalla. Ihmettelevien katseista oli luettavissa teon poikkeuksellisuuden oivaltaminen. Ennen Terkkoa Heimonen on ehtinyt tehdä hitaita kävelyjä Helsingin puistoissa. Suunnitelmissa on myös tutkimukseen liittyvä kävely kauppakeskuksessa.

24m/h

Kuinka hidasta hidas kävely sitten oli, joku saattaa ihmetellä? Tapahtuman jälkeen Heimonen mittasi kävelymatkansa. Kahden ja puolen tunnin aikana hän eteni 60 metriä. Se tekee tuntivauhdiksi 24 metriä. Vertailukohdaksi otan oman työmatkani. Halki Keskuspuiston matka Maunulasta Meilahteen on 5,3 kilometriä. Kiirehtimättä sen kävelee 50 minuutissa. Heimosen kävelyvauhdilla matka kestäisi tauotta yli yhdeksän vuorokautta.

Teksti ja kuvat:

Jussi Männistö
tietoasiantuntija

On vain tämä hetki

Meilahden kampuskirjasto Terkon Lux Humana -työryhmä järjesti lokakuussa Biomedicumissa yleisötilaisuuden ”Koska olet”. Tilaisuudessa tanssija ja tutkija Kirsi Heimonen kertoi 12 vuotta kestäneestä työstään muistisairaitten parissa. Hän käytti esimerkkinä Helsingin Diakonissalaitoksen Myllypurossa sijaitsevaa Sanerva-kotia.

Heimonen toi hoitokodin asukkaille ja henkilökunnalle tanssia ja muita taideperustaisia menetelmiä. Hän liitti taiteellisen työnsä rinnalle tutkimuksen, jotta saataisiin kokemuksellisuuteen perustuvaa tutkimustietoa taiteen mahdollisuuksista sosiaali- ja terveysalalla. Osana hanketta kuvattiin lyhytfilmi ”Miten olla” (2011), joka kertoo muistisairaitten elämästä hoitokodissa ja Heimosen työskentelymetodeista.

Lyhytfilmi oli osa Heimosen esitystä Lux Humanan tilaisuudessa, ja se kirvoitti runsaasti keskustelua. Filmissä Heimosen vierailut hoitokodissa lomittuvat asukkaiden äänitettyyn puheeseen, jonka tanssijataiteilija omien sanojensa mukaan ”lihallistaa” erilaisissa maisemissa. Vaikuttavimmassa kohtauksessa hoitokodin naisasukas aloittaa hapertuneella kielellään kerta toisensa jälkeen saman lauseen pääsemättä koskaan lauseen uutta aloitusta pidemmälle. Samalla yleisö näkee, kuinka taiteilija lihallistaa tuon verbaalisen pyörylän tanssillaan.

Ruumiillisuudesta käsin

Heimonen kertoo lähestymistapansa olevan fenomenologinen, sillä nimenomaan kokemus on hänelle keskeistä. ”Ajattelen ruumiillisuudestani käsin, vaikka nyt puhun koko ajan”, Heimonen naurahtaa.

Ranskalaisfilosofi Maurice Merleau-Pontya seuraten Heimonen korostaa ”eletyn ruumiin” merkitystä – myös intersubjektiivisuuden näkökulmasta. Heimonen kertoo, että jokin säe yhdisti hänet Sanerva-kodin asukkaisiin, jokin samankaltaisuus elämänhistorioiden erilaisuudesta huolimatta leikkasi elämismaailmoja. ”Kun kosketin toista, tunsin samalla, että hän kosketti minua.”

Heimonen korostaa, ettei hän tanssimalla pyri pelastamaan, hoitamaan tai hoivaamaan hoitokodin asukkaita. Tanssi ei ole hänelle hoitomenetelmä eikä hänen tutkimuksensa liity hoitotieteeseen. Sen sijaan Heimosella taide asettuu kommunikoinnin mahdollisuudeksi hoitokodin asukkaan ja hänen itsensä väliin. Heimonen puhuu taiteesta ennakoimattomana tapahtumana kommunikaatiossa, joka voi tapahtua ryytimaan vierellä, taidemaalauksen äärellä tai keskustelussa.

Taiteella Heimonen ei viittaa vain tanssimiseen ja tanssittamiseen, Beckettin runojen lukemiseen, maalaamiseen – yksin ja yhdessä – vaan taiteella hän tarkoittaa yhtä lailla retkeä Kivinokkaan tai eläinmuseoon, vierellä istumista ja hassuttelua kuin kukkasipulien istuttamista ryytimaahan.

Taide ei ole laastari

Heimonen otti kantaa myös taiteen asemaan suomalaisessa yhteiskunnassa. Vaikka taiteelle asetetaan tänä päivänä yhä suurempia odotuksia, ei taide kuitenkaan ole mikään laastari, Heimonen muistutti.

Heimosen mukaan taide on yksi mahdollisuus sosiaali- ja terveysalalla, mutta taiteen on säilytettävä oma integriteettinsä. Sitä ei saa laimentaa vinkeiksi tai soveltaa tunnistamattomaksi. Vain silloin taide voi paljastaa toimimattomia käytäntöjä, avata toisin näkemistä ja tukea ihmisen ihmisyyttä.

Heimonen kritisoi halua tunkea taidetta joka paikkaan, sillä ihmisellä on oltava oikeus elää ilman taiteen pakkosyöttämistä. Itsemääräämisoikeus on ihmiselle tärkeää. ”Pelastakaa minut edes taiteelta, kun olen vanha”, Heimonen naurahtaa.

Usein kuulemansa kummastelun työtapansa, jota hän kutsuu taidetoiminnaksi, hyödyllisyydestä Heimonen kuittasi lakonisella vastakysymyksellä: mitä hyötyä elämästä on? Toisin sanoen kuinka ”hyöty” määritellään, kuka sen saa määritellä ja millä perusteella se määritellään.

Heimosen esitys tihkui yleisöä riemastuttavia heittoja, jotka kyseenalaistivat luutuneita käsityksiä. Mikä etuoikeus onkaan muistisairas ystävä? Muistisairaalle on niin helppoa ja turvallista uskoutua. Hänellä on vain tämä hetki. Kun muisti ja sanat ovat haperoituneet asukkaissa, on paljastunut toisenlainen todellisuus, jossa nyt-hetki on kirkastunut.

Lisätietoja:

Lux Humana
Heimonen Kirsi: Koska olet. Taidetoiminta muistisairaitten hoitokodissa HDL raportti # 4/2012

Teksti ja kuvat:

Jussi Männistö
tietoasiantuntija