Kolumni: Joulukertomusperinteemme eräitä solmukohtia

Moni suomalaisen kirjallisuuden piirre juontuu Aleksis Kiven romaanista Seitsemän veljestä (1870). Kiven romaani sisältää muun ohella myös suomalaisen joulukertomusperinteen yhden lähtökohdan.

Jouluaattona veljekset juovat liikaa olutta, riitelevät ja tulevat polttaneeksi pirttinsä. Heidän joulunviettoonsa kuuluu siten runsas alkoholinkäyttö, perheväkivalta ja tuottamuksellinen tuhopoltto.

Niin oivallisen profeetallisesti tunsi Kivi kansansa ja sitä kuvasi, että kuuluu sanotunlainen meno joulunviettoomme vielä tänäkin päivänä.

Kiven aloittama realistis-onneton joulun kuvaamisen tapa ei kuitenkaan saanut kovin monia seuraajia, sillä Zacharias Topeliuksen luoma idealistisempi ja lapsekkaampi kuvaustraditio vei voiton.

Kiven mallin jatkajista karmeimman joulukuvauksen loi Maria Jotuni novellissaan ”Jouluyö korvessa” (alun perin Helsingin Sanomain viikkoliitteessä 1930, sittemmin kokoelmassa Norsunluinen laulu, 1947). Siinä mökin isäntä yrittää tappaa vaimonsa, emännän sisarentytär synnyttää isännälle lapsen ja isäntä kuolee sairauskohtaukseen. Tapahtumarikas jouluyö siis.

Topeliuksen luomaa traditiota on uusinnettu ahkerasti, mutta parhaat tulokset siitä on tehty parodian keinoin. Suuri idolini, kansantaiteilija Martti Huuhaa Innanen on tässä lajissa mestari.  Vanhan kansan joulukertomuksessa ”Olka Lehikoisen joulu” (kokoelmassa Seikkailu viitakossa, 1967) seisoo ”rikkinäisellä kesäpalttoolla ympäröity köyhä nainen paljain jaloin syvässä lumihankessa”.

Olka katselee sisään tirehtööri Lunkreenin kartanon ikkunasta ja näkee, miten ”kirkkaat katseet loistivat kilpaa kuusten kynttelien kanssa lasten pyöreistä, iloisista päistä käsin” ja ”somat lapsukaiset juoksivat piparkakku kätessä vikkelästi rinkiä joulukuusen ympärillä”.

Jouluidyllin nähtyään Olka ”kävi kuusen juurelle huilaamaan, sekä venttasi kuolemaa”. Paikalle sattuu satun hyvä haltiatar ja huutahtaa: ”Kuka se on kun meinaa kuolla jouluaattona, sano?”

Haltiatar lupaa täyttää Olkan toiveet saaten Olka toiveensa mukaan pienen palan leipää, jonka jälkeen tapahtuu onnellinen loppu eli ”Olka Lehikoinen tuli hulluksi ilosta, sekä vietiin köysissä poies”.

Karummin liikuttava on Innasen joulukertomus ”Kotimaan kutsu” (kokoelmasta Lippa vinossa, 1968). Siinä Eino on vuosikymmenet kiertänyt maailmaa ja juopotellut, mutta sitten hän ”tuli vanhaksi ja palasi kaukaiseen kotimaanhan”.

Jouluaattona Eino astuu sisään vanhaan kotitaloonsa: ”Hänen vaimonsa Selma makasi pirtin nurkassa kuolinvuoteella ja yksitoista aikuiseksi varttunut lasta veisti penkillä päreen valossa kirveenvarsia”.

Ensin lapset mukiloivat Einon. ”Mutta samassa hänen aikuisiksi varttuneiden lastensa silmät täyttyivät kyynelistä ja he nostivat vanhan isänsä lattialta. Selmakin nousi virkistyneenä ja silminnähtävästi ainakin kaksikymmentä vuotta nuortuneena kuolinvuoteeltaan.”

Toivotan oikein hyvää joulua itse kullekin vaatitasolle!

Jukolan veljekset vuonna 1970 julkaistussa postimerkissä. Kuva: Wikipedia

Kirjoittaja

Lasse Koskela
Tietoasiantuntija

Keskustakampuksen kirjasto
Helsingin yliopiston kirjasto

Pitkän kuuman tarrakesän kynnyksellä

Kirjastolaisilla on edessään pitkä kuuma tarrakesä.

Miljoonan kirjan tarroittaminen on urakka, josta jäänee muistoja ja kansanperinnettä. Pahimmassa tapauksessa kesä 2011 muistetaan ns. keskustakampuksen tarrakapinasta, jonka uhreista puhutaan vuosien ajan vain peitellysti (”- Se meni kapinassa”) ja josta ns. Siltalan koulukunnan tutkija julkaisee vuonna 2125 ansiokkaan tutkimuksen Tarrakapinan psykohistoria. Siinä osoitetaan, että tarrakapinassa kaikkien osapuolten toiminta ajautui reaktiiviseksi eikä siinä enää ollut sijaa rationaaliselle harkinnalle.

Parhaassa tapauksessa pitkä kuuma tarrakesä muistetaan vapauttava extreme-kokemuksena, joka muutti nössöimmänkin kirjastolaisen suoraviivaiseksi ja kylmähermoiseksi sarjatarroittajaksi.

Kesän valo ja lämpö sekä arkielämän normistoja horjuttavat poikkeusolot saattavat muullakin tavalla muuttaa säntillisenkin ihmisen käyttäytymistä.  Pitkän kuuman tarrakesän hoteimmat repliikit voivat tällaisia:

  • Lähtisit sä munkaa tarrottaan?
  • Tuuks kattoon mimmonen tarrakoodi mulla täällä on…

Parisuhteessa elävät voivat ainakin pitkiksi ylitöiksi venähtäneen päivän jälkeen joutua ns. parisuhdekeskusteluun:

  • Missäs sitä on oltu?
  • Tar… tarrr… tarrottamassa… ainakin kuus tuh… sataa tarraa…
  • Ettei vaan kuus tuoppia…
  • Ei kun nääs siinä sitten ajateltiin että jos tää yksi luokka vielä ja sitte Kakekin, kai sää Kaken tiedät, se sitä sano niin määkin sitte jäin siinä vähäksi aikaa… mutta em mää ollu kauan… toiset jäi vielä jatkaan…
  • Vai sanotaan sitä nykyään tarrottamiseksi ?

Parisuhdekeskustelua ei pidä päästä eskaloitumaan. Erityisen skarppina on oltava, jos kuulee väitteen ”Sää haiset kuule vieraalta viivakoodilta”. Silloin on kriisiviestinnän aika. Kaikki on kiistettävä lyhyesti ja lujasti siten, että tivaaja alkaa joutua naurettavan nipottajan rooliin.

Kun nyt olemme tämän kolumnin avulla kartoittaneet kaikki mahdolliset riskit, olemme tehneet voitavamme ollaksemme valmiita pitkän kuuman tarrakesän meille asettamiin ankariinkin vaatimuksiin. Minä toivon – ja minä uskon – että tästä tulee oikein hyvä kesä.

Kirjoittaja

Lasse Koskela
tietoasiantuntija

Keskustakampuksen kirjasto
Helsingin yliopiston kirjasto