Kriitikon hartaushetki

Näin joulunaikaan ja vuodenvaihteen lähestyessä saattaa kyynis-paatunut kirjallisuuskriitikkokin herkistyä. Mieleen tulee ns. usean kvartaalin asioita, joita ennen sanottiin ikuisuuskysymyksiksi. Miten olet leiviskäsi hoitanut ja miten on sieluparkasi laita? Hm.. mitä tuohon sanoisi? Leiviskä nyt on vähän reissussa rispaantunut, ja pientä laittoa saattaa olla sieluparassakin.

Sitten lohduttaudun. Sivistyneitten ihmisten puheissa kuuluu usein semmoinen ajatus, että kaunokirjallisuus on viisasta, kaunista yms. ja että kirjojen lukeminen jotenkin jalostaa ihmistä. Eivät minun taivasosakeasiani siis ihan heikoissa kantimissa voi olla.

Persoonallisuuteni sisäisen valvonnan osasto valpastuu heti. Onko näyttöä? se kysyy. Historiahan tuntee esimerkiksi keskitysleirin komendantteja, jotka olivat Goethensa lukeneet ja kuuntelivat illalla klassista musiikkia – Wagneria etupäässä. Tämmöinen ei oikein tue ajatusta kirjallisuuden jalostavasta vaikutuksesta.

Joitakin vuosia sitten luin kymmeniä kaunokirjallisia teoksia, jotka käsittelivät Suomen sisällissotaa. Muutamaa poikkeusta lukuun ottamatta ne toistivat ajan yleistä diskurssia, jonka keskeisiä piirteitä olivat muun muassa vihan lietsonta, kärjistäminen, liioittelu, vastakohtaistaminen ja vihollisiksi koettujen ihmisten eläimellistäminen.

Kaunokirjallisuus ei tuottanut tähän viheliäiseen maailmaan humaania, viisasta ja suhteellisuudentajuista ääntä vaan pikemminkin tukahdutti sitä.

Jospa esimerkki ihan tästä läheltä. Olen lukenut elämäni aikana tuhansia kirjoja.  Jos kirjojen lukemisella on jalostava vaikutus, niin luulisi sen minussa näkyvän. Mene tiedä miten asia on, mutta moni on kyllä sitä mieltä, että ei näy. Voisin haastaa parikymmentä suomalaista kirjailijaa todistamaan, että he eivät ole Koskelan kolmikymmenvuotisen kriitikonuran aikana havainneet hänessä minkäänlaisia jalouden oireita eivätkä edes merkkejä kehityksestä siihen suuntaan.

Kaunokirjallisuuden jalostava vaikutus ilmenee siis perin hitaasti, tai sitten sanottua vaikutusta ei lainkaan tapahdu.

Nyt koittaa geopoliittisen resignaation hetki. Leiviskäni ja sieluparkani tuskin enää ratkaisevasti muuttuvat, joten näillä mennään ja katsotaan mihin se riittää.

Aioin lukea joululomalla useita kirjoja. Isävainaatani lainatakseni: olenpahan ainakin sen aikaa poissa pahanteosta. Katsotaan sitä jalostumisasiaa sitten ensi vuonna uudestaan.

Lukekaa tekin. Olkaamme oikein porukalla poissa pahanteosta.

Oikein hyvää joulua kaikille! Rauhallisia lukukokemuksia!

Kirjoittaja:

Lasse Koskela
kirjastoamanuenssi
Keskustakampuksen kirjasto
Helsingin yliopiston kirjasto

Erään kriitikon tutkimuksia

Suomentajat ovat ajoittain ilmaisseet närkästyksensä siitä, että heidän työtään ei mainita kirjallisuusarvosteluissa, ja jos mainitaan, niin moititaan. Jospa sitten muutama haja-analyyttinen olettama tästä asiasta. Saatan kaivaa verta nenästäni, mutta sehän kuuluu kriitikon toimenkuvaan muutenkin.

Kvasitieteellisyyden parhaiden perinteiden mukaisesti numeroin esittämäni olettamat. Syitä suomennoksen maininnatta jättämiseen saattavat olla seuraavat seikat:

1.       Armeliaisuusolettama.

Kriitikko havaitsee, että suomennoksessa on yhtä ja toista huomautettavaa. Hän kuitenkin tietää, että suomentajat tekevät työtään vaikeissa oloissa: aikataulut saattavat olla niin tiukat, että suomentaja ei ehdi lukea suomennostaan, joka menee suoraan hänen tietokoneestaan painoon. Kustannustoimittaja ei tee mitään. Pahimmassa tapauksessa tumpelo kustannustoimittaja lisää suomennokseen virheitä – tämmöisenkin tapauksen olen nähnyt.

Kohdan 1. lopputulema: ei sanota suomennoksesta mitään.

2.       Työ- ja tilaekonomisuusolettama.

2.1   Jos kriitikko havaitsee suomennoksessa omituisuuksia, hänen olisi huolellisena henkilönä hankittava alkuperäisteos ja katsottava, onko omituisuus peräisin sieltä. Tämä on työlästä ja vie paljon aikaa. Vain kahdesti olen sellaiseen ryhtynyt.

2.2   Kehuminen sujuu pienessäkin tilassa, moite ei, sillä moitteet vaativat enemmän perusteluja. Jos moittii suomennosta, on moitteet perusteltava. Tämä vie 3000 merkin arvostelusta kohtuuttomasti tilaa.

Kohdan 2. loppputulema: ei sanota suomennoksesta mitään.

3.       Kelvollisuusolettama.
Kriitikon lähtökohtana on oletus siitä, että suomennos on kohtuullisen kelvollinen. Jos mikään ei kiinnitä kriitikon huomiota, asia on kunnossa, eikä siitä tarvitse sanoa mitään.  Jos taas suomennos kiinnittää kriitikon huomiota, syynä on usein poikkeaminen kelvollisuusolettamasta. Virheet huomaa helpommin kuin ansiot. Tässä tapauksessa katso kohta 2.

Kohdan 3. lopputulema: ei sanota suomennoksesta mitään.

4.       Epähuvittavuusolettama.
Kriitikko havaitsee suomennoksessa puutteita. Hän kuitenkin tuumii, että tästä olen urputtanut ennenkin, eikä asia ole siitä kummentunut. Ketä jaksaa? Toisekseen puutteista huomauttaminen saattaa johtaa pitkään kärhämään. Kriitikkoa ei siis ns. huvita sanoa mitään.

Kohdan 4. lopputulema: ei sanota suomennoksesta mitään.

Näitä olettamia kaikki asianosaiset pohtikoot. Omalta osaltani tein viikko sitten periaatepäätöksen: Jos suomennos selviytyy minunkaltaiseni kielipoliisikriitikon kynsistä huomautuksetta, sen täytyy olla hyvä.  Tämän seikan on syytä tulla mainituksi myös arvostelussani. Tämä periaatepäätös astui voimaan heti, ja sen ensimmäinen käytännön ilmentymä on luettavissa Parnassosta 7/2010.

Kirjoittaja:
Lasse Koskela
kirjastoamanuenssi
Keskustakampuksen kirjasto
Helsingin yliopiston kirjasto

Contemporary Finnish fiction – some suivaantunut notes

Kriitikolta kysytään usein, että minkäslaisia trendejä tämän syksyn kaunokirjallisuudessa on.  Jos kriitikko halua tekeytyä tärkeäksi, hän kyllä löytää niitä – hyvällä supliikilla saa kolmestakin kirjasta trendin. Paatuneempi ja siten rehellisempi kriitikko sano, että kirjoja tulee kuin nallikkoi – kuten A. Kivi sanoisi – ja aina ilmestyy kaikenlaista. Niissä mitään trendejä ole.

Tänä syksynä kaikki on toisin. Tuskin maltan odottaa, että minulta kysytään kirjasyksyn trendejä. Vastaus on valmiina. Syksyn kirjat voi jakaa kolmeen luokkaan: 1) Kirjailijaa ja kirjailijuutta käsittelevät teokset, 2) Mannerheimia käsittelevät teokset, 3) muut – kuten nuoren naisen kasvutarinaa kuvaavat teokset. Jotta luokitus ei olisi liian karkea, lisättäköön luokkaan 2 alaluokaksi 2b eli Mannerheimia, kirjailijaa ja kirjallisuutta käsittelevät teokset.

Luokkaan 1 kuuluvat muun muassa Juha Itkosen Seitsemäntoista, Jussi Siirilän Historia on minut vapauttava, Petri Tammisen Muita hyviä ominaisuuksia, Hannu Mäkelän Kivi sekä Markus Nummen Karkkipäivä. Luokkaan 2 kuuluvat muun muassa Raija Orasen Metsästäjän sydän, osin Leena Landerin Liekin lapset. Hybridiluokkaa 2b edustaa Hannu Raittilan Marsalkka; siinä tönöttää keskellä Mannerheim-romaania jakso, joka kertoo mitä kirjailijalle kuuluu. Luokkaan 3 eli muut jne. kuuluu aika paljon teoksia.

Tämä luokittelu on yhtä hyvä kuin mikä tahansa muukin. Paitsi että se on parempi. Ehkäpä se muistetaan kirjallisuudenhistoriassa ns. Koskelan taksonomiana.

Syksyn trendi on siis metafiktiivisyys, tuo ”kokeileva” kerronnallis-rakenteellinen tapa, joka täyttää ainakin sata vuotta ja on siten tavoittanut vähän lukevat nykykirjailijatkin. Että sopii sitten kirjoitella kirjoja, joissa kuvataan miten hankalaa on olla kirjailija kun sen pitää kirjoittaa kirjoja. Kirjailijalle kuuluu aina huonoa, koska on niin hankalaa olla kirjailija.

Jos suomalaista kirjallisuutta on uskominen, keskittyvät globaalisti postmodernin maailmamme polttavimmat eksistentiaaliset identiteettiongelmat kirjailijana olemiseen.

Mutta kyllä kriitikolla on vielä hankalampaa. Hänen täytyy alvariinsa lukea kirjoja, joissa palavalla nuorukaisensielulla (vast) varustettu nuori henkilö haluaa (palavasti) tulla kirjailijaksi ja sitten kirjoja, joissa kuvataan sitä miten hankalaa on olla kirjailija, kun sen pitää kirjoittaa kirjoja.

Kirjoittaja:

Lasse Koskela

kirjastoamanuenssi
Keskustakampuksen kirjasto
Helsingin yliopiston kirjasto