Pitkän, kuuman tarrakesän väliraportti

 

Kuuma on tarrakesä ollut, mutta sangen opettavainen. Moni on oppinut minimoimaan turhat liikkeet, ja muutamat ovat onnistuneet kehittämään liikesarjojensa plastillisuuden lähes taiteeksi.

Kesän mittaan on voinut tutustua työtovereihin, jotka aikaisemmin on tuntenut vain etäisesti ulkonäöltä, jos sitäkään. Että kylläpä meitä on moneksi… Väliin on huuli lentänyt, toisinaan taas paiskottu tarroja vähin puhein.

Yksitoikkoisessa työssä voi pienikin seikka ruveta ärsyttämään. Voisin hyvin kuvitella vaikka tämmöisiä suivaantuneita repliikkejä:

– Älä nyn noin päin niitä tarroja laita. Kum mää otan sen vasurilla niin mää joudun kääntään sen.

– Ei siihen kannata niitä kirjoja noin paljon pinota. Mää joudun nostaan niteen niitten yli.

Kinastelua ei kuitenkaan ole kuulunut, ja yllättävän hyvin on urakka edennyt.

Mutta joiltakin osin kesä on opettanut asioita, joita on syytä miettiä. Tutustuminen eri toimipaikkojen kokoelmiin on nimittäin tuonut esiin sen seikan, että kokoelmamme ovat kauniisti sanoen hiukan epätasaisia ja joidenkin kokoelmien osien kehitys näyttää pysähtyneen vuosia sitten.

Muistelen kuulleeni, että tavoitteemme olla maailman paras yliopistokirjasto. Tämä tavoite on melko kova, kun emme kaikin osin nykyisillä kokoelmilla paljon pääse pröystäilemään. Tämä tosiasia on syytä tunnusta ja toimia sen mukaan.  Hankintaan ja karsintaan on syytä kiinnittää enemmän huomiota.

Ei maar. Lähden tästä tarroittamaan. Topelian kellari kutsuu.

Kirjoittaja

Lasse Koskela
tietoasiantuntija

Keskustakampuksen kirjasto
Helsingin yliopiston kirjasto

Pitkän kuuman tarrakesän kynnyksellä

Kirjastolaisilla on edessään pitkä kuuma tarrakesä.

Miljoonan kirjan tarroittaminen on urakka, josta jäänee muistoja ja kansanperinnettä. Pahimmassa tapauksessa kesä 2011 muistetaan ns. keskustakampuksen tarrakapinasta, jonka uhreista puhutaan vuosien ajan vain peitellysti (”- Se meni kapinassa”) ja josta ns. Siltalan koulukunnan tutkija julkaisee vuonna 2125 ansiokkaan tutkimuksen Tarrakapinan psykohistoria. Siinä osoitetaan, että tarrakapinassa kaikkien osapuolten toiminta ajautui reaktiiviseksi eikä siinä enää ollut sijaa rationaaliselle harkinnalle.

Parhaassa tapauksessa pitkä kuuma tarrakesä muistetaan vapauttava extreme-kokemuksena, joka muutti nössöimmänkin kirjastolaisen suoraviivaiseksi ja kylmähermoiseksi sarjatarroittajaksi.

Kesän valo ja lämpö sekä arkielämän normistoja horjuttavat poikkeusolot saattavat muullakin tavalla muuttaa säntillisenkin ihmisen käyttäytymistä.  Pitkän kuuman tarrakesän hoteimmat repliikit voivat tällaisia:

  • Lähtisit sä munkaa tarrottaan?
  • Tuuks kattoon mimmonen tarrakoodi mulla täällä on…

Parisuhteessa elävät voivat ainakin pitkiksi ylitöiksi venähtäneen päivän jälkeen joutua ns. parisuhdekeskusteluun:

  • Missäs sitä on oltu?
  • Tar… tarrr… tarrottamassa… ainakin kuus tuh… sataa tarraa…
  • Ettei vaan kuus tuoppia…
  • Ei kun nääs siinä sitten ajateltiin että jos tää yksi luokka vielä ja sitte Kakekin, kai sää Kaken tiedät, se sitä sano niin määkin sitte jäin siinä vähäksi aikaa… mutta em mää ollu kauan… toiset jäi vielä jatkaan…
  • Vai sanotaan sitä nykyään tarrottamiseksi ?

Parisuhdekeskustelua ei pidä päästä eskaloitumaan. Erityisen skarppina on oltava, jos kuulee väitteen ”Sää haiset kuule vieraalta viivakoodilta”. Silloin on kriisiviestinnän aika. Kaikki on kiistettävä lyhyesti ja lujasti siten, että tivaaja alkaa joutua naurettavan nipottajan rooliin.

Kun nyt olemme tämän kolumnin avulla kartoittaneet kaikki mahdolliset riskit, olemme tehneet voitavamme ollaksemme valmiita pitkän kuuman tarrakesän meille asettamiin ankariinkin vaatimuksiin. Minä toivon – ja minä uskon – että tästä tulee oikein hyvä kesä.

Kirjoittaja

Lasse Koskela
tietoasiantuntija

Keskustakampuksen kirjasto
Helsingin yliopiston kirjasto