Kolumni: Kansaivvälisyyrestä vähäsen

Meille suomalaisille tuskin kannattaa ruveta soittamaan poskea siitä, että emme olisi kansainvälisiä.

Ensinnäkin olemme kaikki maahanmuuttajien jälkeläisiä. Ne ihmiset, joita nykyään sanotaan suomalaisiksi, tulivat tänne monelta taholta ja keräsivät matkan varrella geenejä muun muassa sieltä ja täältä. ”Meitä” ennen täällä asui ihmisiä, ainakin saamelaisia – kenties muitakin. Jos siis tahtoo elää maassa maan tavalla, sopii ruveta opettelemaan metsästystä, kalastusta ja poronhoitoa.

Suomi keksittiin 1800-luvulla. Erikoista kyllä, nationalismi oli kansainvälinen aate. Meillä sitä sanottiin kansallisuusaatteeksi, ja siitä innostuivat etupäässä ruotsinkieliset. Samaan aikaan toisaalla suomenkieliset muuttivat sontakokkareen leiväksi ja sen taas sontakokkareeksi.

Suomen kansallislaulu ”Maamme” on viimeisen päälle kansainvälinen kappale. Sen sanat kirjoitti ruotsinkielinen J. L. Runeberg [nyk. tzei el ranbö:k], ja sen sävelsi saksalainen maahanmuuttaja Fredrik Pacius. Runeberg ei runossaan maininnut Suomea ollenkaan, hän puhui vain maastamme. Suomen kansan hän kyllä mainitsee (se on kuulemma kovasti kärsinyt ja pysyy köyhänä).

Teollisuutta meille rakensivat ruotsalaiset, englantilaiset, saksalaiset, venäläiset – ja jopa yksi skotti.

Eikäpä siitä ole kauaakaan, kun suurimmaksi suomalaiseksi äänestettiin ruotsinkielinen Venäjän armeijan kenraali.

”Meillä Suomessa” ollaan aina jäljessä. Niin nytkin. Keski-Euroopassa kansainvälisyys on siis niin so last season! Nyt on nationalismi in ja hot! Katsokaa Skotlantia, Baskimaata, Kataloniaa, Itä-Ukrainaa! Ranskaa, Isoa-Britanniaa, Teuvo Hakkaraista!

Mutta on meilläkin visionäärimme. Antti Tuurin näytelmässä Maakunnan mies (1986) esitellään komia ajatus Eteläpohojanmaan ittenääsestä tasavallasta.

Jaaha, tullaan Perä-Seinäjoen raja-asemalla. Passien tarkastus!

Teksti:

Lasse Koskela
tietoasiantuntija

Kuva:

Helsingin yliopisto

Kolumni: Asioimme netitse, osa 1.

Kun sirkkeliin kompastuneesta orvosta ilmoitetaan hätäkeskukseen ja hätäkeskus väärin kuultuaan lähettää poliisipartion sirkukseen, saattaa jollekulle asianosaiselle – tai orvolle itselleen, sikäli kuin hengissä on – tulla tarvetta kommentoida tapahtumasarjaa.

Ei hätää. Nykyään kaikki hoituu netitse. Urputtajan sopii siis mennä vaikkapa Valviran nettisivuille. Ensimmäinen kokemus sivuilla on hämmentävä (”Alkoholi”, ”Geenitekniikka”). Entä mitä eroa on otsikoilla ”Terveydenhuolto” ja ”Terveydensuojelu”?

 

Onneksi sivulla on selkeyttäviä oikopolkuja, sellaisia kuin Terveydenhuollon rooli- ja attribuuttitietopalvelu.

Olen viime viikkoina perehtynyt erinäisten organisaatioiden nettisivuihin. Kiusallisen hitaasti minulle on valjennut niitten varsinainen funktio. Ei niitä sivuja ole tarkoitettu tiedottamaan eikä liioin helpottamaan yhteydenottoa organisaatioon. Ei sitten sinne päinkään.

Nettisivujen tarkoitus on vallan toinen. Tässä lyhyt oppimäärä nettisivuista:

  1. Kaikilla pitää olla nettisivut. Pärnäsen korjaamollakin on – ja sen sivuilla vielä kuvakin (se, jossa Reiskan suupielestä on retusoitu pois sätkä ja korjaamohallin seinältä se nuhraantunut tyttökalenteri vuodelta 1976).
  2. Nettisivujen tulee luoda vaikutelma ammattimaisuudesta ja asiantuntemuksesta. Helpoimmin tämä tapahtuu muuttamalla kielenkäyttö sellaiseksi, että se näyttää ja kuulostaa asiantuntevalta (vaikkei sitä kukaan ymmärräkään).
  3. Nettisivuilla tulee olla palautelomake. Kyllä bittiavaruudessa riittää tilaa ruuduille ja rukseille.
  4. Parhaassa tapauksessa nettisivuista rakentuu palomuuri, joka muutamassa minuutissa uuvuttaa urputtajan ja saa hänet luovuttamaan. Hän täyttää palautelomakkeen (katso kohta 3.), sulkee koneensa ja ratkeaa ryyppäämään.

Tästä kolumnista voit antaa palautetta nettisivuillamme.

Teksti:

Lasse Koskela
tietoasiantuntija
Helsingin yliopiston kirjasto

Kuva:

312digital.com

Kolumni: Pari sanaa joululaulujen sanoista

Vanhoissa lauluissa on usein sanoja, joiden merkitystä nykykuulijat tai -laulajat eivät tunne. Näin on laita myös joululauluissa.

”Lahjat peittyi kääröihin, ukset kiinni pantihin, vaan on hauska sentään!” Mitä ovat ukset? Kyse on sanasta uksi eli ovi. Laulussa siis pantiin ovet kiinni.

”Toiseen maailmaan tää retki meidät vie, / niin puhtaan valkeaan käy liinakkomme tie.” Liinakko taitaa olla useille jo outo sana. Liinakko tarkoittaa valko- tai vaaleaharjaista hevosta. Niin muuttuu maailma. Tunnemme nykyään autojen malleja (sedan, farmari, coupe jne.) mutta hevosten ”mallinimet” (tamma, ruuna, valakka jne.) lienevät unohtuneet.

”Tonttujoukko silloin varpahillaan, varpahillaan, / varovasti hiipii alta sillan, alta sillan.” Nämä tontut eivät ole siltojen alla asuvia laitapuolen kulkijoita, vaikka siltä äkkiseltään saattaa kuulostaa. Sana silta tarkoitti ennen lattiaa, varsinkin puusta tehtyä permantoa. Tontut asuvat siten lattian alla. – Ilmeisesti talossa on tuulettuva rossipohja. Ilmankos ei ennen juuri homeongelmiin törmätty muuta kuin kellarista noudettua mehupulloa avattaessa.

”On äiti laittanut kystä kyllä, hän lahjat antaa ja lahjat saa.” Mitä kystä tarkoittaa? Se on kypsi-adjektiivin partitiivi ja tarkoittaa kypsää. Sana saattaa juontua liettua sanasta kèptas, joka tarkoittaa paistettua. Paistamalla kypsennetty ruoka on siten kystä eli kypsää.

Vanhat ilmaukset niin lauluissa kuin muuallakin voivat joskus aiheuttaa traagisia väärinkäsityksiä. Muuan ystäväni kertoi lapsena pelänneensä kammotusta nimeltä sijaltainen. Tätä hirvitystä hän alkoi pelätä siksi, että iltarukouksessa siitä puhuttiin todella uhkaavaan sävyyn: ”Jos sijaltain en nousisi, taivaaseen ota tykösi!”

Joulun tunnelmaa joululaulut onneksi luovat siinäkin tapauksessa, että laulaja tai kuulija ei aivan tarkkaan niiden sanoja aivan ymmärrä.

Oikein hyvää joulua kirjaston väelle!

jk. Väki on alkujaan tarkoittanut voimaa.

 

Teksti:

Lasse Koskela
tietoasiantuntija
Helsingin yliopiston kirjasto

Kuva:

web-images.chacha.com

Kolumni: No perkele, mitä minä sanoin!

Puheeseeni lipsahtaa helposti kirosana. Toisinaan se nolottaa, kiroilua kun ei pidetä hyvien tapojen mukaisena käyttäytymisenä. Olen kuitenkin aina ollut sitä mieltä, että kiroilu friskaa sielua ruumista. Siksi onkin lohduttavaa kuulla tutkimustuloksia Keelen yliopistosta Englannista. Psykologian tohtori Richard Stephens on osoittanut, että kiroilulla on monia hyviä puolia.

Jo vanhastaan on tiedetty, että kiroilu lievittää kipua. On siis aivan luonnollista ja oikein kiroilla, kun on lyönyt vasaralla sormeensa. Mutta on kiroilulla muitakin hyviä puolia. Stephensin mukaan kiroilu on eräänlaista emotionaalista kieltä. Se tasoittaa tunnevaihtelua ja lisää tilapäisesti elimistön suorituskykyä.

Voin ihan omin päin lisätä Stephensin listaan vielä yhden kiroilun funktioista. Kirosanoilla on etenkin miestenvälisessä viestinnässä aivan erityinen merkitys. ”Pekka perkele” on mitä sydämellisintä miespuhetta:  se on ilahtunut, suorasukainen, toveruutta korostava tervehdys.

Jahka tapaan tällä viikolla esimieheni, tiedän jo miten tervehdin. ”Matti saatana! Hyvinkö pyyhkii teologialla?” Itse kukin miettiköön kumminkin tykönään, kannattaako tuommoista tervehtimistapaa kokeilla omaan esimieheen.

”Mitä enemmän kiroilemme, sitä enemmän hyödymme siitä”, sanoo Stephen.

Kyä jämpti on niin …tana.

Teksti:

Lasse Koskela
tietoasiantuntija
Keskustakampuksen kirjasto
Helsingin yliopiston kirjasto

Kuva:

Helena Hiltunen

Kolumni: Vaikka paremmaksi kaikki muuttuu…

Valtiontalouden tuottavuusohjelman laatijoiden pitäisi olla tyytyväisiä, sillä ainakin kirjastoala on kehittynyt parin viime vuosikymmenen aikana huimasti. Eniten lienee tehostunut tiedonhankinta ja -hallinta.

Kaltaiseni vanhan liiton kirjastolainen voi ottaa vertailukohdaksi vaikka vuoden 1985. Esimerkiksi kirjallisuudentutkimuksessa tilanne oli se, että lähes kaikki bibliografinen tieto oli painetuissa bibliografioissa, matrikkeleissa ja luetteloissa.

Siitä oli tosin hyötyäkin: bibliografioita selaava opiskelija huomasi sivukaupalla Runeberg-viitteitä silmäiltyään sangen konkreettisesti, että tutkimusta oli paljon. Suomalaisen kirjallisuuden klassikkokirjailijoista kaikki ylsivät 500 – 1000 viitteeseen.

Nykyään tiedonhakijalla on käytettävissä sähköiset tietokannat ja hakujärjestelmät – olkoonkin, että esimerkiksi kirjallisuudentutkimuksessa ollaa joiltakin osin samojen bibliografioiden varassa kuin 1985. Myös tiedonhaun koulutus on lisääntynyt ja tehostunut etenkin TVT-opintojen ansiosta.

Edistytty siis on. Mutta joskus hiipii paatuneen kirjastolaisen mieleen kerettiläinen kysymys: tuntevatko nykyiset kirjallisuuden opiskelijat alansa tutkimustradition paremmin kuin vuonna 1985? Kaipa he noin yleisesti ottaen tuntevat, mutta edistyksellä on toinenkin puoli: kärsimättömyys. Tämä näkyy toisinaan konkreettisesti.

Opiskelija löytää sähkövempeleen avulla kymmenen viitettä Minna Canthista ja on tyytyväinen. Jonkun pitäisi olla olan takana sanomassa, että nyt sinulta jäi kolmattasataa viitettä löytymättä, ei ole syytä olla tyytyväinen.

Suuren autolehden kestotilaajana tiedän, että autoilussa näkyy samantyyppinen ilmiö. Autojen turvallisuus paranee uusien varusteiden ansioista, mutta kuljettajat ulosmittaavat lisääntyneen turvallisuuden lisäämällä nopeutta.

Teksti

Lasse Koskela
tietoasiantuntija
Keskustakampuksen kirjasto
Helsingin yliopiston kirjasto

Kuva

Helena Hiltunen

Kolumni: Kielipolitiikkaa


Meidän on oltava kansainvälisiä, ja siitä syystä meidän pitää kirjoittaa ja julkaista kansainvälisillä foorumeilla.

Kuulostaa aivan järkevältä. Monilla tieteenaloilla parasta tutkimusta tehdään muulla kuin suomen kielellä. On välttämätöntä, että suomalainenkin tutkimus keskustelee parhaan kansainvälisen tutkimuksen kanssa. Tässä keskustelussa yhteinen kieli ei voi olla suomi.

Ns. kansainvälisen julkaisemisen vaatimukseen taustalla on oletuksia, joita ei lausuta julki. Muulla kuin suomen kielellä julkaisemisella tarkoitetaan englanniksi julkaisemista. Meidän halutaan siirtyvän eurooppalaisesta monikielisestä tiedeyhteisöstä yksikieliseen anglosaksiseen tiedeyhteisöön.

Kansainvälisen julkaisemisen vaatimuksen taustalla näyttää olevan sekin oletus, että kaikilla tieteenaloilla paras tutkimus on englanninkielistä. Näinhän asia ei ole – se on selvä.

Eräät tieteenalat ovat lujasti sidoksissa kieleen ja sillä kielellä luotuun kulttuuriin. Tällaisia aloja ovat esimerkiksi suomen ja sen sukukielten tutkimus sekä suomenkielisen kirjallisuuden tutkimus. Missä on näiden tieteenalojen huippututkimus? Yllättäen se ei olekaan ulkomailla. Se on Suomessa ja enin osa siitä on kirjoitettu suomeksi. Tämä ei johdu suomalaisten luontaisesta nerokkuudesta vaan siitä, että näitä aloja on Suomessa paljon tutkittu ja niillä on Suomessa pitkä tutkimushistoria, korpuksista ja muista aineistokokoelmista puhumattakaan.

Artikkelin kielen vaihtaminen suomesta englanniksi ei tarkoita vain kielen vaihtamista. Samalla on vaihdettava koko esitystapa. Kun kirjoittaa englanniksi, oletuksena on, että lukija on englanninkielinen. Tämä tarkoittaa sitä, että kaikki suomalaiselle tututkin asiat on selitettävä. Ei voi noin vain ohimennen mainita sellaisia asioita kuin ”suurlakko”, ”sisällissota” tai ”kotihoidon tuki”. Monet suomalaisen tutkimuksen kontekstissa tavalliset sanat vetävät perässään hirmuista kulttuurista laahusta, joka ulottuu moniaalle ja kauas historiaan. Artikkelista saattaa hurahtaa kolmannes pelkkään kontekstin kuvaamiseen.

Myös monimutkaisista asioista, kuten tieteen uusista tuloksista, on voitava puhua ja kirjoittaa myös suomeksi. Suomalaisilla on noin sadan vuoden ajan ollut saatavilla tieteellistä tietoa omalla äidinkielellä; saadakseen tietoa ei ole tarvinnut ensin opetella jotakuta vierasta kieltä.

Meillä on tehty kovasti työtä, jotta suomen kieli kehittyisi myös tieteen kirjoituskieleksi. Jos ns. poliittinen ohjaus johtaa siihen, että suomeksi ei enää kannata kirjoittaa, on edessä paluu tilanteeseen, jossa olimme 1800-luvulle saakka: sivistyneistö puhuu ja kirjoittaa vieraalla kielellä, ja loitompana puhuu kansa omaa vain puhekieleksi taantunutta suomeaan.

Demokratia toimii parhaiten silloin, kun päätöksiin osallistuvilla ihmisillä eli äänestäjillä on riittävästi oikeata tietoa päätöstensä perustaksi. Miten käynee suomalaisen demokratian, jos tiedon saanti vaikeutuu?

Teksti

Lasse Koskela
tietoasiantuntija
Keskustakampuksen kirjasto
Helsingin yliopiston kirjasto

Kuva

Helena Hiltunen

Kolumni: O tempora!

Asioin lukiolaisena usein Virtain silloisessa kunnankirjastossa. Siinä kirjastossa ei puhuttu ääneen, siitä piti huolen viimeisen päälle kirjastonhoitajan näköinen kirjastonhoitaja (nuttura ja kaikki). Välillä melkein arastelin kävelläkin, sillä vanhan puutalon lattialaudat narahtelivat askelten alla.

Silloisessa kirjastossa ei tullut mieleenikään syödä roskaruokaa (ei sitä kyllä ollutkaan), juoda viittä tölkkiä energiajuomaa (ei sitäkään ollut, sitruunasooda oli kovinta kamaa), puhua kännykkään (mitään kännyköitä ollu) tai lojua sohvalla (kun ei ollut sohvaakaan). Tyttöjen vikittelyyn kirjaston ilmapiiri sen sijaan oli hyveellisyydessään mitä sopivin – syntiset aikeethan on hyvä panna alulle hyveellisessä ympäristössä.

Kun katselee nykyisiä kirjastoja, ei aina arvaa, että ne edustavat samaa instituutiota kuin muinoinen Virtain kunnankirjasto. Nykyään halutaan, että kirjasto on käyttäjilleen kuin olohuone, ja juuri sitä funktiota on tavoiteltukin.

Toisinaan tosin tulee kumminkin mieleen, olisiko kannattanut miettiä, mitä kaikkea olohuoneessa tehdään. Olohuoneessa kun syödään, juodaan, seurustellaan, puhutaan puhelimeen, kuunnellaan radiota, katsellaan televisiota, silitetään kissaa, rapsutetaan koiraa, makoillaan sohvalla, otetaan nokoset ja toisinaan sekstaillaankin.

Taidan olla kirjastolaisena vanhan liiton miehiä. Minä luen aina joko työhuoneessa, makuuhuoneessa tai keittiön pöydän ääressä – en koskaan olohuoneessa.  Siksi kirjaston olohuonemaisuus vähän ihmetyttää minua. Mutta jos nykytenavat lukevat mielellään olohuoneen oloihin leiriytyneinä eväineen ja muine tykötarpeineen, niin mikäs siinä sitten.

Teksti

Lasse Koskela
tietoasiantuntija
Keskustakampuksen kirjasto
Helsingin yliopiston kirjasto

Kuva

Helena Hiltunen
Urheilumuseo.fi

Kolumni: Valkeennäyttäjien toimenkuvasta vähäsen

Kotokunnailtani Pohjois-Hämeestä muistan sananparren, jossa kiteytyy ytimekkäästi muuan työelämän ilmiö: ”Valkeennäyttäjä ei ole koskaan kiitosta saanut.”

Valkeennäyttäjä – siis valoa toisille näyttävä työntekijä – on huomaamaton silloin kun työ sujuu. Sananparsi sopii kuvaamaan myös kirjastolaisen työtä.  Kaikki on hyvin, jos kirja on hankittu, siihen on tehty asianmukainen sisällönkuvailu ja se on hyllyssä oikealla paikallaan ja lainattavissa. Kirjastolaista ei tarvita, hän on näkymättömän työnsä tehnyt ja on itsekin näkymätön.

Kirjastolaisen työ muuttuu näkyväksi silloin kun se on jäänyt tekemättä tai jokin ei suju toivotulla tavalla. Sopivaa kirjaa ei ole tai se on kateissa. Tällaisessa tapauksessa myös kirjastolainen muuttuu näkyväksi: hän on se, jonka olisi pitänyt osata tilata sopivia kirjoja ja pitää ne tallessa. Kirjastolainen ja hänen työnsä tulevat siis näkyviksi vasta kun jokin on mennyt pieleen: hän on se joka esittää kootut selitykset.  … tanan tunari, siis.

On sillä sananparrella kyllä jatkokin, vähemmän mairitteleva mutta ehkä realistinen: ”Mutta toisaalta, ei siihen hommaan ole koskaan parasta miestä laitettukaan.”

Hm.. no, ollaan sitten sitten vaikka toiseksi parhaita henkilöitä. Valkeennäyttäjiä kun tarvitaan, sillä elämme vuoden pimeimpiä aikoja.  Mutta kohta valostuu. Hyviä joulunalusaikoja siis kaikille valkeennäyttäjille!

Teksti

Lasse Koskela
Tietoasiantuntija
Keskustakampuksen kirjasto
Helsingin yliopiston kirjasto

Kuva

Helena Hiltunen

Kolumni: Suuren muuton jälkeen

–  Jaha. Lähiesimiehet jakavat työhuoneet, joten joka henkilö pysyy kerroksessaan. Luvatta poistuminen on tietysti muutenkin kielletty. Sitten käydään virkavelitalkoisiin ja asetellaan kirjojen selkämykset hyllyn reunan tasalle. Kirjantuet asetetaan ja katsotaan, että ne ovat suorassa, noin 1,75 senttiä hyllyn reunasta. Jos minä huomenna puolen päivän aikaan näen huolimattomasti hyllytetyn kokoelman, niin sen hoitajalle järjestetään jotakin ylimääräistä kotitekoista hauskuutta. Sitten huomautan eräästä seikasta. Muuttotilanne ei anna mitään vapautuksia kurin suhteen. Muuton aikana oli havaittavissa ilmiöitä, jotka tullaan kitkemään pois. Kirjasto muistutti enemmän kulkurijoukkoa kuin yliopiston yksikköä. Tuota typerää lusmumentaliteettia ei tulla sietämään. Kirjasto on hyvin ratkaisevalla tavalla vaikuttanut yliopiston tietopalveluun ja niittänyt mainetta jo alkutaipaleellaan, ja joka henkilön tulee käyttäytyä tuota kirjaston mainetta vastaavalla tavalla. On muistettava, ettei tämä kirjasto ole mikään Rajamäen rykmentti, vaan eräs Helsingin yliopiston valioyksikkö. Huomautan vielä, että seitsemännessä kerroksessa on korkeampia esikuntia, ja jos kirjastolaisten käytöksestä tulee moitteita, riittää minulla keinoja asioiden palauttamiseen säädyllisille raiteille. Toivon, että joka henkilö käsittää tarkoitukseni. Toimikaa.

Hietanen istui tuolillaan jalat pöydällä. Lammion puhuessa hän katseli toisia vuoron perään, ja kun tämä oli vaiennut, sanoi hän:

– Te kuulit vissin kaik nämä kovi ihmeellise asia. Mää toivo vaa et te ymmärät mitä ne tarkottava.

Hietanen oli teeskennellyn totinen ja katsoi Lahtista aivan kuin vaatien tätä esittämään mielipiteensä. Tämä sanoi halveksivasti:

– Kaisan mallia se tarkottaa. Ja sitä se kaikkein eniten tarkottaa, että toi kohjo on menettänyt senkin vähän järkensä, mitä sillä ennen on ollu. Vaikka ei sitä paljon ollukkaan, niin nyt sekin vähä on loppunu kokonaan.

– Kirjojen asettelijoita reunuksen reunuksen tasalle. Khihi… Virkailijoitamme reunantasaushommissa innovatiivisen informaatiodesignin lomassa. Kirjastovirkailijamme näyttävät kätevyytensä kaikilla aloilla…

Teksti

Lasse Koskela
Tietoasiantuntija
Keskustakampuksen kirjasto
Helsingin yliopiston kirjasto

Kuva

Helena Hiltunen

Kolumni: Leadership by Pony – New Sensational Innovation from Helsinki University Library!

Niin kuin hyvin tiedetään, palautuu moni aikamme ongelma johtamiseen. Niinpä Helsingin yliopiston kirjastossa kehitetyssä vallankumouksellisessa johtamismetodissa on kaikki kansainvälisen tieteellisen läpimurron ainekset.

Uudessa Leadership by Pony -metodissa hyödynnetään erityisesti objektisuhteiden tutkimiseen keskittyneiden psykoanalyytikkojen teorioita. Tunnettua on, että pieni lapsi ei aina objektisuhteissaan osaa ilmaista halujaan, toiveitaan ja tarpeitaan. Lapsella on kuitenkin luontainen kyky ottaa ihmissuhteissaan avuksi ns. transitionaaliobjekti, johon hän voi projisoida halujaan ja tiedostamattomia tarpeitaan. Nukke tai nalle toimii usein tällaisena siirtymäobjektina, joka voi ilmaista sen mitä lapsi ei halua tai osaa pukea sanoiksi.

Kirjastomme kehittämässä johtamistavassa psykoanalyytikkojen kehittämät teoriat on ennennäkemättömällä tavalla yhdistetty kuuluisaan englantilaiseen tiedesarjaan Smack the Pony. (Sally Phillips on mun IhQ!!!!!).

Siirrymme käytäntöön. Jokaisella työntekijällä on vyöllään poni – kullakin vaatitasonsa kokoinen siten, että vaatisasolla 7 ponin säkäkorkeus on 7 senttiä. Poikkeuksena on ylikirjastonhoitajan poni, joka säkäkorkeus on 2 kertaa hänen vaatitasonsa (senteissä kumminkin).

Johtamistilanteessa ponia hyödynnetään seuraavasti:

Esimies (töpöttää poniaan pöytään): ”Tää olis esimiesponi, tää sanois: Nyt sinun täytyy kiireesti hyllyttää nämä kirjat.”

Alainen (töpöttää poniaan pöytään): ”Tää olis alaisponi, tää sanois: Kyllä, teen sen viipymättä.”

Tollai siis. Ihan helppoa. Tunteet ja käskyt välittyvät ponin kautta vaarantamatta kenenkään henkilökohtaista integriteettiä.

Noh, joskus tätä poniviestintää voi tehostaa oheismotivoinnilla: ”Jumalauta päivystäjä! Kirjat hyllyyn niin kuin olis jo!”

Jäämme odottamaan tiedonjulkistamisen valtionpalkintoa, Vuoden esimies -palkintoa, Vuoden kielihelmeä, Vuoden innovaatio -palkintoa, tasavallan presidentin vienninedistämispalkintoa, parin miljoonan euron bonuksia yms. normaaliin yritystoimintaan kuuluva.

Leadership by Pony is by Created by Helpless5x5Hpr3. Join and Enjoy our Creative Team. Life & Leadership Innovation for Everybody!

 

Teksti

Lasse Koskela
Tietoasiantuntija
Keskustakampuksen kirjasto
Helsingin yliopiston kirjasto

Kuva

Aino-Leena Juutinen
Verkkotoimittaja