Kirjastolaisten joulun lukuvinkit

Jouluna on mukava asettua sohvannurkkaan lukemaan hyvää romaania tai mielenkiintoista tietokirjaa. Tässä yliopiston kirjastolaiset antavat muutaman lukuvinkin!

Elämän ehtoopuolella sattuu ja tapahtuu
Minna Lindgren: Ehtoolehdon tuho (Teos 2015)

Odotin jo innolla viime keväänä Minna Lindgrenin Ehtoolehto-sarjan kolmatta osaa, kaksi edellistä olin lukenut vauhdilla. Trilogia kertoo pilke silmäkulmassa ja hieman jännitysromaanin elein vakavasta aiheesta – vanhusten kohtelusta Suomessa. Tarinan ytimessä on helsinkiläinen palvelutalo Ehtoolehto, jonka palvelun taso on vähän niin ja näin, mutta tehostaa pitää.

Lindgren tietää, mistä puhuu. Hän on saanut 2009 Bonnierin suuren journalistipalkinnon Helsingin Sanomien Kuukausiliitteessä julkaistusta reportaasistaan, joka käsitteli kirjailijan isän viimeisiä aikoja hoitokodissa monine ongelmineen. Vuosien aikana kokemukset muokkautuivat hirtehisellä huumorilla höystetyksi trilogiaksi vanhusten taistelusta järjestelmää vastaan. Kirjassa näkyy myös kirjailijan intohimo arkkitehtuuriin, kun Siiri-rouva ajaa raitiovaunulla Helsingissä ja kuvailee ympäristöään.

Sarjan edelliset osat:
Kuolema Ehtoolehdossa
Ehtoolehdon pakolaiset

LH

Kirja jonka aion lukea joululomalla
Dare Talvitie: Epäsoinnun periaatteet (Myllylahti 2015)

Työtoverini Luomuksesta on julkaissut kuluvana syksynä esikoisromaaninsa – ja saanut siitä varsin myönteisiä arvioita kirjallisuusbloggareilta (ja toki työtovereiltaan, mutta heidän objektiivisuutensa ei välttämättä ole luottamista). Tyylilaji on reaalifantasia ja sisältö taitaa sopia nykyiseen ilmapiiriin, jossa sivistysyliopiston arvo toisinaan tuppaa unohtumaan.

Itse ehdin kirjaan tarttua vasta jouluna. Odotan kuitenkin paljon teokselta, jota luonnehditaan ”Talvitien rakkauskirjeenä sivistysyliopistolle”, ”kirjan mittaisena metaforana” ja ”romaanina, jollaista ei ole aiemmin lukenut – luova, persoonallinen, vahva ja mahtava.”

”Varo vaan, vielä susta tulee samanlainen faktoja janoava epäilijä kuin musta.”
“Susta? Eikka, sori mutta sä oot täydellisesti reputtanut sekä Skeptisyyden alkeet että Johdatuksen terveeseen epäluuloisuuteen tän illan ja yön aikana. Sun on vaan paras suosiolla palauttaa sun epäilijäkortti Kriittisen ajattelun toimistoon ja ainoa siirtoa hömppäsatulogiikan laitoksen puolelle.”

LH

Sukellus tarunhohtoiseen maailmaan
Anni Kytömäki: Kultarinta (Gummerus 2014)

Kollegan innoittamana luin viime vuoden Finlandia-ehdokkaan Anni Kytömäen esikoisromaanin Kultarinta. Historiallisen romaanin tapahtumat sijoittuvat 1900-luvun alusta vuoteen 1937.  Kirja kertoo rakkaudesta: miehen ja naisen, isän ja tyttären sekä ihmisen ja luonnon. Kirjassa näkyy Kytömäen kiinnostus kansanperinteeseen. Myytit ja uskomukset kertovat entisaikojen luontosuhteesta. Luonto kuvataan kokemuksen kautta. Metsän salaperäisyys, maagisuus ja voima nousevat kirjassa jylhästi esiin. Tarkat, kauniit ja lumoavat luontokuvaukset nivoutuvat tarinnan kerrontaan oivallisesti. Karhu on tarinan keskiössä.

”Mutta kontio on metsän sisin. Ilman toista ei ole toista. Kontio ei voi elää ilman metsää, ja ilman kontiota metsä on tyhjä.”
Suosittelen kirjaa kaikille, jotka haluavat sukeltaa metsän tarunhohtoiseen maailmaan. (KS)

Anni Kytömäki esiintyi tammikuussa 2015 Nuoren Voiman Liiton Prosak-proosaklubilla Kansallisteatterin Lavaklubilla Helsingissä http://www.kirjastokaista.fi/anni-kytomaki-prosak-proosaklubilla/

KS

Ennen matkaan lähtöä
Helena Telkänranta: Millaista on olla eläin? (SKS 2015)

Rovaniemellä käydessään Pukki ei voinut olla tarttumatta syksyn uutuuskirjaan. Kirjan nimi, Millaista on olla eläin, kiehtoi häntä niin että kotiin oli mitä kiireimmin päästävä. Pukkia oli kaikki edeltäneet joulunajat vaivannut pohdinta siitä, mitä Petterin päässä pyöri heidän yhdessä vaeltaessaan ympäri maailman lahjoja jakamassa. Oliko se väsynyt, mahdollisesti tympääntynyt ikuisesti toistuvaan urakkaansa vai aidosti riemuissaan vuoden ainoan työpäivänsä päästessä alkuun?

Aika unohtui, kun Pukki suorastaan imi tekstiä sisäänsä, makasi oudossa asennossa lattialla jalat sohvalla muun vartalon lojuessa lattialla kädet kyynärpäiden varassa. Yhtäkkiä punainen hehku täytti tuvan; Petteri oli saapunut aitauksestaan ikkunan luokse. Pukin oli helppo lukea sen huulilta vallitseva tahtotila; eläimenä oleminen on juuri tätä, minä ulkona kylmässä, sinä siellä lämpimässä sisällä. 364 päivää vuodessa omassa aitauksessa, ilman virikkeitä, välillä laiskaan tahtiin vähän jäkälää poskeen. Kiitänkin luojaa siitä, että minulla ei ole tätä isommat aivot. Muuten nyppisi ankarasti!

EO

Ohjekirja uutisten lukemiseen
Alain de Botton: The News: A User’s Manual (Hamish Hamilton 2014)

Alati päivittyvät uutiset ovat osa arkeamme. Miten loputon uutisvirta vaikuttaa meihin? Lukiessamme ja kuullessamme jatkuvasti eri laitteilta väkivallasta, terroriteoista ja murhista, muistammeko, että iso osa kanssaihmisistämme käy joka ilta nukkumaan turvassa ja melko tyytyväisenä? Mitä tapahtuu maailmankuvallemme ja ajatuksillemme, kun saamme valtavasti yksinkertaistettua, sirpaleista tietoa irrotettuna monimutkaisesta kontekstistaan? Millaisia uutiset ja uutisvalokuvat voisivat parhaimmillaan olla?

Näitä kysymyksiä pohtii kiinnostavasti ja viisaasti filosofi Alain de Botton kirjassaan The News: A User’s Manual. Hän esittää, että vaikkapa julkkisuutisten pitäisi – tosi-tv-tähtien ja ”salarakkaiden” sijaan – esitellä henkilöitä, jotka ovat kypsällä ja älykkäällä asteikolla todettu ihailun arvoiseksi, ja jotka voisivat inspiroida ja neuvoa meitä elämässä.

JL

Kun tiede ja tunteet kohtaavat
Iida Rauma: Seksistä ja matematiikasta (Gummerus 2015)

“Hän linnoittautui kirjastoonsa ja haaveili, ettei koskaan koittaisi ilta ja työvuoron loppu. Ne eivät olleet huomanneet hänen puuttumistaan. Ne olivat lähteneet ja jättäneet hänet yksin. Kirjaston ulkopuolisessa maailmassa oli meneillään laajin joukkotuho sitten dinosaurusten, mutta tuskin kukaan huomasi sitäkään.”

Iida Rauman kirjan yhdeksi päähenkilöksi nousee transsukupuolinen matemaattis-luonnontieteellisen kirjaston kirjastovirkailija Tuovi. Hän rauhoittelee tiskillä paniikkikohtauksen saanutta tiedenaista. Matematiikan pölyisten hyllyjen välissä Tuovi pelastaa saman matemaatikkoneron ahdistelijaltaan. Ehkä milloinkaan ei Kumpulan kampus ja kampuskirjasto ole noussut näin vahvasti näkyville suomalaisessa romaanikirjallisuudessa.

Kirjassa on monia risteileviä teemoja. Kuinka pitkälle luova nerous riittää uralla? Onko autismin kirjossa vain vivahde-ero tieteellisen lahjakkuuden ja muiden vaihtoehtojen välillä? Lukijan osallistuessa matematiikan opiskelijoiden rientoihin voi kokea, kuinka voimakkaasti seksuaalisuus voi myllertää nuoren naisopiskelijan elämää.

Avainromaanista ei ole kyse, mutta Kumpulan kampuskirjastossa työskentelevä voi arvata, kuka voisi olla kirjassa vilahtava rauhallinen vanhempi miespuolinen kirjastovirkailija.

EI

Historiallisen romaanin ystävälle
Paula Havaste: Tuulen vihat (Gummerus 2014)

Kaari Utrio, Paula Havaste, Kristiina Vuori… Suomalaisia, maamme historiasta kirjoittavia naiskirjailijoita. Havaste kuuluu Utrion jäljissä parhaaseen päähän. Hänen uuden 1100-luvun Lounais-Suomeen sijoittuvan romaanisarjansa ensimmäinen osa kertoo naiseksi kasvamisesta pienessä pirtissä, väkivaltaisen isän ja sairaalloisen veljen seurassa. Päähenkilöstä kasvaa itsenäinen nuori nainen, joka tiukan paikan tullen etsii itse itselleen miehen.

Utrion tavoin Havaste tekee laajan pohjatyön kirjoihinsa, joten keskiaikaiset uskomukset ja lääkeyrtit ovat oikeilla paikoillaan. Olenkin aina ollut sitä mieltä, että historiaa on helpoin oppia laadukkaista historiallisista romaaneista. Vaikka itse tarina on fiktiivinen, niin faktojen pohjalta rakennettu ympäristön ja tapojen kuvaus mahdollistaa menneen herättämisen aivan eri tavalla kuin kuivakat historian oppikirjat.

LH

Romaanin vapaudet yhdistyvät Runebergin elämäkertaan
Erik Wahlström: Kärpäsenkesyttäjä, suom. Jaana Nikula (Schildts 2010)

Työkaveri vinkkasi Erik Wahlströmin kirjan Kärpäsenkesyttäjä, kun kaipasin hauskaa ja sisällyksekästä luettavaa. Huutoon vastasi täydellisesti romaani runoilijasankari J. L. Runebergin ja hänen lähipiirinsä elämästä, jota kuvataan pitkälti inhimillisten heikkouksien valossa, usein koomisiksi muotoutuvien tilanteiden kautta. Eivät he kuitenkaan romaanissa pilakuvia ole nuo nervanderit, cygnaeukset, snellmanit, kansallisen heräämisen ajan sivistyneistön edustajat vaan ihmisiä usein raadollisine motiiveineen.

Teoksen kerronta etenee kepeästi kohtauksittain, joiden näkökulmat vaihtelevat. Jopa eläimet, kärpäset, ketut, joutsenet ja filosofi Laguksen lemmikkiporsas Immanuel, sanovat sanasensa Runebergin toimista. Runoilijan elämää käydään läpi takaperoisesti raihnaisesta vanhuudesta kohti kovaonnista lapsuutta. Kamppailusta parempaan elämään kiinnittymiseksi nousee koomisen taustalle traagisempi viritys.

Romaanissa Runeberg on paitsi ylistämällä alistavaan hoviinsa työlääntynyt runoilijakuningas, myös papintakissa keikaroiva metsänkävijä, outo lintujen vangitsija, väkivaltainen kaikkien kuskien kauhu; kotityranni, joka runoudessaan ja elämässään on pääsemättömissä tunteistaan neitosia kohtaa ja joka pärskähtelee raivosta uskollisista uskollisimman Fredrikan maanisen itsensä väheksynnän edessä. Keskinäinen elämänmittainen kilvoittelu maineesta ja asemasta värittää erityisesti Runebergin ja Cygnaeuksen (Fredrikin, ”Uno oli se lahjattomampi”) ystävyyttä toverijoukosta, joka opiskeluaikoina viettää sievistelemättömän riehakasta, parhaimmillaan groteskia yhteiskämppäelämää. Wahlström herättää henkiin pronssiin valetut näköispystit.

LK

Elämme salaliittojen kulta-aikaa
Jonas Sivelä: Kaiken takana on salaliitto (Atena 2015)

Olet varmasti kuullut ainakin jonkin näistä salaliittoteorioista – Holokausti on juutalaisten salaliitto, Matrix-elokuva ja Simpsonit ennustivat syyskuun 11. päivän terrori-iskut etukäteen, Dianan kuolema ei ollut onnettomuus tai että valkoiset valelevat hi-virusta sisältävää öljyä kondomien päälle tuhotakseen Etelä-Afrikan mustan väestön. Kaikkia näitä ja paljon muita mielenkiintoisia salaliittoteorioita käsitellään Jonas Sivelän teoksessa Kaiken takana on salaliitto – tutkimusmatkoja epäilysten maailmaan.

Kirja sai alkunsa Etelä-Afrikassa kun Sivelä keräsi aineistoa AIDS-uskomuksia käsittelevään väitöskirjaansa, joka on nyt viimeistelyä vaille valmis. Teoksen alkupuoli käsitteleekin yksinomaan eteläafrikkalaisten erilaisia uskomuksia ja salaliittoteorioita liittyen AIDSiin. Itselleni salaliitot tulivat tutuksi 90-luvulla Salaiset Kansiot -televisiosarjan myötä, jossa Mulder ja Scully tutkivat paranormaaleja ilmiöitä ja maan ulkopuolista elämää. Myös kirjassa käsitellään ufoja ja avaruusolentoja, ja kerrotaan mitä tekemisistä niillä on kristinuskon kanssa.

Toisille salaliittoteorit ovat pelkkää hömppää, toisille viihdettä ja osalle tapa päästä lähemmäs salattua totuutta. Olivatpa ne mitä tahansa, niin Sivelä tarjoaa kirjassaan mielenkiintoisia tarinoita leimaamatta omia lähteitään.

JV

 

Kirjoittajat: Laura Hiisivuori (LH), Eva Isaksson (EI), Johanna Lahikainen (JL), Kati Syvälahti (KS), Esa Oja (EO), Lea Kujala (LK), Joonas Vihanto (JV)

Jouluiset lukuvinkit

Sophie Hannah: Nimikirjainmurhat. Uusi Hercule Poirot –mysteeri.
WSOY 2014.

Lontoo 1920-luvulla: Ansioitunut salapoliisi Hercule Poirot on vetäytynyt täysihoitolaan lepuuttamaan aivojaan, jotka ovat saaneet liikaa ärsykkeitä. Mutta kuuluisat harmaat aivosolut eivät saa levätä pitkään, sillä arvokkaassa Bloxhamin hotellissa tapahtuu monta murhaa eikä Scotland Yardin rikosetsivän Edward Catchpoolin havainnointikyky riitä alkuunkaan rikosten selvittämiseen.

Agatha Christien Esiripun jälkeen ei pitänyt enää tulla Poirot-romaania, mutta mestarietsivä on täällä taas. Brittikirjailija Sophie Hannah on saanut Christien perikunnalta luvan herättää belgialaisen yksityisetsivän taas henkiin.

Olin hieman epäluuloinen tarttuessani romaaniin, mutta Hannahin Christielle uskollinen tyyli sai ilahtumaan. Toivottavasti ITV filmatisoi tämän ja saamme taas nauttia David Suchetista Poirotina. Ja lisää kirjoja, kiitos! (JL)

Sarah Waters: The Paying Guests
Virago 2014

Syyskuussa kutsumattomat vieraat, useampi hengitystietulehdus, asettuivat taloksi ja jouduin vuoteenomaksi. Onneksi kylässä oli myös painotuore, Lontoon välilaskulla löytynyt Sarah Watersin uusin kirja.

Ensimmäisen maailmansodan jälkeinen Lontoo on lohduton ja köyhä. Sota on muuttanut kaiken yläluokkaisten Frances Wrayn ja hänen äitinsä elämässä: perheen miehet ovat kuolleet ja he asuvat suuressa, kalliiksi käyvässä talossa kahden. Ei ole muuta vaihtoehtoa kuin ottaa vuokralaisia kunnialliseen taloon.

Taloon muuttava pariskunta tuo taloon elämää, mutta millaista elämää? Pian kaikki muuttuu. Kirja on kiehtova, tarkka ajankuvaus ja piinaava jännitysnäytelmä viimeisiin sanoihin asti. Tämä tukeva lukuromaani ilmestyy suomeksi vuonna 2015 nimellä Parempaa väkeä. (JL)

Antti Heikkinen: Juice Leskinen 1950-2006 – Risainen elämä
Siltala 2014

Juicesta on kirjoitettu ennenkin vaan tuskin näin kattavasti. Nilsiäläiskirjailija ja -toimittaja Antti Heikkisen Leskis-elämäkerta on 500-sivuisena melkoinen mammutti, laulaja-lauluntekijän elämää monelta suunnalta valottava. Juicen laulusta kirjan otsikoksi napattu Risainen elämä on kuvaava: rikkinäistä ja resuista ehti menestyksestä huolimatta olla tai ehkä osin sen takia. Suosio ei välttämättä onnea tuonut.

Heikkinen on huolellisesti paneutunut Juicen perheen ja suvun vaiheisiin mm. Pohjois-Savossa. Kirja kuvaa kuinka karujen lapsuus- ja nuoruusvuosien jälkeen hiljaisesta ja vetäytyvästä juankoskelaispojasta kypsyi 1970-luvun alussa manselainen opiskelijaboheemi ja lauluntekijä, joka viimeistään 1980-luvulla nousi ”kansakunnan kaapin päälle”. Juicen musiikillinen ja kirjallinen tuotanto, eri yhtyeet sekä keikka- ja juopotteluputket käydään huolella läpi. Myös rakkaussuhteita ja avioliittoja käsitellään varsin laajasti. Näkökulmia avartavat eri julkimoiden ja tavisten lausunnot. Julkkis-Leskisen pinnan alta paljastui joidenkin mukaan myös tavallisempi Leskinen, joka oli kiinnostunut vesistöistä ja historiasta. Toisille Juice oli tutumpi Aulabaarin kantaveijarina, joka usein hauskuutti ”hoviaan” ja toisinaan äityi myös sietämättömäksi ”besserwisseriksi”. Leskinen oli monessa suhteessa ristiriitojen leimaama mies.

Kirja on samalla vahvaa ajankuvaa menneiltä vuosikymmeniltä. Juicen lauluistakin löytyy jälkiä poliittisen elämän vaikuttajista ja (populaari)kulttuurin ilmiöistä. Eipä ihme, että yksi Juicen lp-levyistä on nimeltään Ajan henki (1981). Kirjailijan näkemyksen mukaan monilla Juicen levyillä on myös viestejä lähipiirille. Verbaalinero saattoi olla kotioloissa huono puhumaan vaikkapa parisuhteen ongelmista, mutta kyllä siitä laulun sentään sai aikaiseksi. (JK)

Joël Dicker: Totuus Harry Quibertin tapauksesta
Tammi 2014

Sveitsiläisen Joël Dickerin teos on jo nyt vuosikymmenen suurmenestyksiä. Harry Quibertin tapauksessa Marcus Goldman, nuori kirjailija, tuskailee toisen romaaninsa parissa. Hän lähtee hakemaan innoitusta Yhdysvaltojen itärannikon pikkukaupungista ja törmää murhajuttuun, jonka pääepäilty on hänen kirjallisuuden opettajansa Harry Quebert. Murhattu on Quebertin puutarhasta löytyvä nuori Nola, joka katosi kesällä 1975 ja jolla oli suhde Harryyn.

Asetelma tuo mieleen David Lynchin Twin peaks –tv-sarjan, vaikkei kertomus venykään lynchmäiseen surrealismiin. Myös Dickerin henkilöitten pinnan alla kytee ristiriitaisia tunteita ja epäilyttäviä motiiveja,  ja vaikka tarinan edetessä lukija ehtii jo vakuuttua usean henkilön syyllisyydestä, niin soppaa hämmenne- tään kääntämällä jo selvältä vaikuttanut asetelma nurin.

Kirjan voima onkin siinä, miten se juonenkäänteillään onnistuu koukuttamaan lukijansa kunnon trillerin tavoin. 800 sivussa olisi voinut olla tiivistämisen varaa, mutta ainakin itselleni Harry Qubert oli viihdyttävä kesä(mökki)romaani, jota ei malttanut jättää kesken. Voin kuvitella joulukinkun sulattelukin sujuvan sen parissa, kunhan kirjaan imuun pääsee. (JK)

M. A. Jeskanen: Perkele – myytillisiä tarinoita ja Santala – Perkele osa II
WSOY 2011

Sarjakuva- ja historiafriikille M.A. Jeskasen Perkele – Myytillisiä tarinoita –sarjakuva on monta kärpästä yhdellä iskulla. Parhaimmillaan hyytävää sarjakuvakerrontaa historiallisilla faktoilla ja taruilla maustettuna. I like! Toinen osa ”Santala – Perkele II” on yhtä väkevää mytologian, historian, kristinuskon tarujen ja vanhojen uskomusten ilotulitusta kuin edeltäjänsä, tosin keskittyen yhteen tarinaan antaen sen päähenkilölle tilaisuuden voittaa lukijansa puolelleen niin hyvässä kuin pahassa. Perkele – Myytillisiä tarinoita sisältää kuusi sarjakuvakertomusta 1600-luvun loppupuolen Suomesta ja Ruotsista. Häissään kuolleen morsiamen, Blåkullaan lentävien noitien tai saunan lauteiden alla asuvan pirun tarinat pitävät lukijansa otteessaan ja tuovat nykyhetkeen sitä vanhaa magiaa, jota harvoin saa kokea alati teknistyvän yhteiskunnan aallonharjalla. Henkilökohtainen suosikkini ”Santala” kertoo suomalaisen noidan kasvutarinan, joka on täynnä loitsuja, aarnivalkeita, piruja ja kätkettyä tietoa, ylpeyttä ja pelkoja, mutta myös ymmärrystä, anteeksiantoa ja sovintoa. Tarina seuraa Santalan elämän eri vaiheita hidasälyisen nuorukaisen epätoivoisesta rakkaudesta aina mahtavan suurnoidan kuolinhenkäykseen saakka.

Kummatkin teokset on piirretty vahvan rosoisella tyylillä, yksityiskohtien herkkyyttä unohtamatta – kynän jäljen näkee ja hyvä niin. Minusta tällaisissa synkissä tarinoissa pitääkin olla vähän rosoa ja makua. Vaikka julkaisusta alkaakin olla nelisen vuotta, kuuluvat teokset ehdottomasti aiheisiin vihkiytyneen kokoelmiin.

Teokset eivät sitten ole mitään lasten sarjakuvaa. K-16. (HH)

Emmi Itäranta, Teemestarin kirja
Teos 2012

Viime aikoina olemme saaneet kuulla, kuinka kansainväliset suuryritykset, mm. Nestle hamuavat makean veden ja pohjaveden varantoja yksityiseen omistukseen. Tätä taustaa vasten kannattaa lukea Emmi Itärannan vuonna 2012 ilmestynyt esikoisromaani Teemestarin kirja. Romaanin tapahtumat sijoittuvat kaukaiseen, ilmastokatastrofin jälkeiseen tulevaisuuteen, aikaan jolloin vedestä on tullut keinottelun ja vallankäytön väline. Romaani voitti Teoksen fantasia- ja tieteiskirjoituskilpailun ja on käännetty useille kielille.

Kirjan kaunis ja lyyrinen kieli miellyttivät minua kovasti, samoin zen-filosofiset pohdinnat vedestä ja sen olemuksesta. Siinä käsitellään myös entisaikojen ihmisiä, kertomusta “tuhosta ja raunioista, valtameristä, jotka kurkottivat kohti mannerten keskustoja ja nielivät maata ja makeaa vettä. Miljoonista ihmisistä, jotka pakenivat kodeistaan, sodista, joita käytiin sulavien jäiden alta paljastuneista polttoaineresursseista, kunnes maan suonet vuotivat kuiviin. Ihmisistä, jotka haavoittivat maailmaansa, kunnes menettivät sen.” Kirjan viimeinen lause jäi mieleen:”Tänä aamuna maailma on tomua ja tuhkaa, mutta ei toivosta tyhjä”. (DA)

Richard Hell, Sopeutumattomien sukupolvi. Punkin kummisedän muistelmat.
Like 2013

60-luvun lopulla kentuckylaisnuorukaiset Richard Meyers ja Tom Miller muuttivat New Yorkiin, tekivät hanttihommia ja kirjoittivat runoja. 70-luvun alkupuolella he ottivat itselleen taiteilijanimet Richard Hell ja Tom Verlaine ja perustivat bändin, josta pikkuhiljaa muotoutui rockin historiaan jäänyt Television. Bassoa soittanut Hell lähti kuitenkin omille teilleen ennen bändin ensimmäistä, legendaarista Marquee Moon -levyä ja liittyi New York Dollsista lähteneen Johnny Thundersin Heartbreakers -yhtyeeseen. Tästäkin Hell lähti ennen ensimmäistä levyä ja hän perusti oman bändin Richard Hell & The Voidoids. Tämä kokoonpano sai aikaan kaksi studioalbumia, joista ensimmäinen, Blank Generation (1977) ja varsinkin levylle sisältyvä samanniminen kappale ovat jääneet rockin historiaan. On sanottu, että Hellin lyhyt pystytukka ja risaiset vaatteet toimivat punktyylin innoittajina ja että manageri Malcom McLaren olisi lainannut tyylin Sex Pistolsille, jonka jälkeen siitä tuli kansainvälinen ilmiö.

Tästä ja laajemminkin New Yorkin CBGB-klubin ympärillä pyörineistä bändeistä, muusikoista ja niiden kiihkeästä, rajustakin elämästä on Richard Hell kirjoittanut mielenkiintoiset muistelmat. Esiin nousevat mm. New York Dolls, Ramones, Patti Smith, Talking Heads ja Blondie. Hell jätti soittohommat 80-luvun alussa ja on sen jälkeen kirjoittanut romaaneja, esseitä ja runoja. Kirjassa näkyykin, että kyseessä on ammattikirjoittajan aikaansaannos ja se on New Yorkin 70-luvun rockskenestä kiinnostuneille pakollista luettavaa. (DA)

Jussi Valtonen: He eivät tiedä mitä tekevät
Tammi 2014

Joulukuun alkuviikkoina olen kaiken liikenevän vapaa-aikani lukenut tätä tiiliskiviromaania, jota ei lueta helposti työmatkoilla metrossa eikä tabletin näyttöä selaillen.

Lasse Koskelan kirjoittajapiireissäkin vaikuttanut neuropsykologi Valtonen on kirjoittanut Finlandia -palkitun teoksen, joka vie lukijan mukaansa heti alkusivuilta lähtien. Kirjassa käsitellään mm. tiedeyhteisöjä ja tieteen tekemistä yleensä, aivotutkimusta, lääketeollisuutta, eläinkokeita, tieteellisten lehtien kustantamista, tieteellisten artikkelien lähdekritiikkiä sekä ihmisen olemassaolon tarkoitusta ja valintojen ja sattumien merkitystä tässä ajassamme.

Uusimpien teknologisten keksintöjen tuloksena lanseerattu I Am -laite mahdollistaa myös neuroverkkokirjaston käytön. Eli voit tilata itsellesi haluamasi teoksen oman ajatuksesi voimalla, kirjastojärjestelmät joutavat jo romukoppaan.

Massiivisen teoksen haluaa ahmaista loppuun asti saadakseen selville, miten Joelle, Alinalle ja Samuelille lopulta kävikään. (KL)

Lukuvinkkejä vinkkailemassa:

Johanna Lahikainen, Jussi Kajaste, Helena Hiltunen, Dolf Assman, Kristiina Lähdesmäki

Valikoima tietokirjallisuuden merkkipaaluja

Joel Kuortti ja Jukka-Pekka Pietiäinen: 100 merkittävää suomalaista tietokirjaa Abckiriasta Mustaan orkideaan.
Paasilinna, 2014

Tietokirjailijat Joel Kuortti ja Jukka-Pekka Pietiäinen ovat yhteistyössä kirjoittaneet teoksen 100 merkittävää suomalaista tietokirjaa Abckiriasta Mustaan orkideaan (2014). Teos sisältää pienoisesseiden muodossa esittelyä sadasta kotimaisesta tietokirjasta alkaen Mikael Agricolan Abckiriasta (1543) ja päättyen Elina Grundströmin Mustaan orkideaan (2013). Jokaisesta teoksesta on mukana myös tekstinäyte ja kansikuva sekä lyhyt esittely tekijöistä.

Teoksen nimi on hieman hämäävä, sillä mukaan on valittu myös ulkomailla kirjoitettuja ja kustannettuja teoksia. Suomalaisuus tarkoittaakin tässä yhteydessä lähinnä esiteltyjen teosten kirjoittajien syntyperää. Sadan kirjan joukkoon mahtuu useilla eri kielillä julkaistuja teoksia; suomen lisäksi alkuteosten kielinä on käytetty ruotsia, englantia ja latinaa.

Tekijät eivät tarkemmin kerro sadan kirjan valintaprosessista, mutta saatesanoissaan he mainitsevat että kyse oli intellektuaalisesta haasteesta, ei halusta luoda tietokirjallisuuden kaanonia. Valinnan perusteluina tekijät käyttävät usein teoksen merkittävyyttä julkiselle keskustelulle tai jonkin tieteenalan kehitykselle, toisaalta esimerkiksi lukukokemuksen elämyksellisyys tai teoksen myyntimenestys ovat voineet vaikuttaa valintaan.

Tietokirjallisuuden lajityypit hyvin edustettuina

Kuortti ja Pietiäinen ovat tietoisesti valinneet teoksia, jotka edustavat tietokirjallisuuden eri lajityyppejä ja aihealueita. Näin sadan kirjan valikoimasta muodostuu varsin monipuolinen otos kotimaisen tietokirjallisuuden koko kirjosta. Eri lajityypeistä mukana ovat muun muassa tieteelliset tutkimukset, pamfletit, oppikirjat, luontokirjat, muistelmat, historiikit, hakuteokset sekä vuosikirjat. Myös lasten ja nuorten tietokirjat ovat edustettuna, sillä mukana on esimerkiksi Yrjö Karilaan Pikku jättiläinen (1924) sekä Aino Havukaisen ja Sami Toivosen Tatun ja Patun Suomi (2007).

100 merkittävää suomalaista tietokirjaa muodostaa kiehtovan historiallisen kavalkadin. Teokset esitellään kronologisesti julkaisuvuoden mukaisessa järjestyksessä. Noin puolet valituista teoksista on julkaistu vuoden 1960 jälkeen ja kolmasosa vuoden 1990 jälkeen. Mukana on useita jonkin tieteenalan klassikkoteoksia, kuten Eino Jutikkalan Suomen talonpojan historia (1942) sekä Erik Allardtin ja Yrjö Littusen Sosiologia (1958). Toisaalta monet teoksista ovat merkittävyydestään huolimatta jo pitkälti unhoon jääneitä, kuten Max Jacobsonin Diplomaattien talvisota (1955) tai Vilhelm Helanderin ja Mikael Sundmanin kaupunkisuunnittelua käsittelevä pamfletti Kenen Helsinki – raportti kantakaupungista (1970).

Sadan merkittävän kirjan valikoimaan sisältyvistä suuren yleisön suosikeista mainittakoon Toivo Rautavaaran Kuinka luonto parantaa (1980) sekä Liisa Keltikangas-Järvisen Hyvä itsetunto (1994). Edellisestä on otettu tähän mennessä 14 ja jälkimmäisestä 20 painosta.

Kuortin ja Pietiäisen teokseen sisältyy myös muutamia melko tuoreita, mutta vähälle huomiolle jääneitä teoksia. Esimerkiksi Pekka Ervastin journalistista tietokirjallisuutta edustava Irakgate – pääministerin nousu ja ero (2004) sekä Jyrki Siukosen Mies palavassa hatussa – professori Johan Welinin maailma (2006) olivat itselleni piristäviä yllätyksiä. Ervasti raportoi tuoreeltaan pääministeriin eroon vuonna 2003 johtaneista tapahtumista, Siukonen puolestaan kuvaa ansiokkaasti Johan Welinin (1705-1744) henkilöhistoriallisia vaiheita ja samalla laajasti 1700-luvun oppineiden elämäntapoja ja kulttuuria.

Kuortti ja Pietiäinen kiteyttävät taitavasti esittelemiensä teosten merkittävyyttä oman tietokirjallisen lajityyppinsä merkkipaaluina. Esittelyt herättävät niin nostalgiaa vanhoista lukukokemuksista kuin innostuksen tarttua moniin lukematta jääneisiin teoksiin. Toisaalta vain sivun pituiset esittelyt teoksista tuntuvat pääosin liian suppeilta. Valintojen perusteluista ja itse teoksista ja niiden tekijöistä olisi lukenut mieluusti hieman laajemmankin esseen.

Tekijät haastavat lukijat keskusteluun

Eri alojen ja aikakausien teosten esittelyt ja valintaperusteet herättävät lukijassa pohdintoja, kenties vastustustakin. Miksi juuri tämä teos on valittu sadan joukkoon? Miksi tuokin suhteellisen tuore teos on valittu, vaikka sitä ei kukaan enää muista eikä sen historiallista arvoa vielä voi tietää? Vaikka tekijät esittävät lyhyesti perusteluita valinnoille ja mainitsevat myös muita yhtä merkittäviä teoksia, eivät perustelut välttämättä vakuuta lukijaa. Tätä ongelmaa ennakoiden Kuortti ja Pietiäinen haastavat teoksensa saatesanoissa lukijat mukaan keskusteluun ja ehdottamaan omia suosikkejaan – ja lähettämään ehdotukset sähköpostitse. Kiinnostavaa ja toivottavaa olisi saada jatkossa myös lukijoiden ehdotukset perusteluineen luettavaksi erillisenä julkaisuna.

Merkittävät tietokirjat Helkassa

Yliopistokirjastoissa hankinnan fokus on tiedejulkaisuissa, mutta myös yleisempää tietokirjallisuutta hankitaan melko laajasti. Mutta kuinka laajasti? Kuortin ja Pietiäisen valitseman sadan teoksen otos tarjoaa yhden vertailukohdan. Tarkistin nimeketasolla teosten saatavuutta Helkasta ja erityisesti Helsingin yliopiston kirjaston (HULib) kokoelmista.

HULib:n eri kokoelmista löytyy sadasta merkittävästä tietoteoksesta 82 teoksen osalta 1. painos tai moniosaisten teosten ja sarjojen kaikki osat. Näistä 12 teoksen osalta käyttö on rajoitettu vain kirjastoon. Jos huomioon otetaan monografioiden ja hakuteosten osalta kaikki painokset, jää HULib:n kokoelmista puuttumaan vain viisi teosta.

Kuortin ja Pietiäisen listalla on mukana myös vuosikirjoja, joiden kattavuus HULib:n ja muiden Helka-kirjastojen kokoelmissa vaihtelee. Esimerkiksi Mitä Missä Milloin -vuosikirjaa on kattavasti (1951-2013) saatavilla Kansalliskirjaston lisäksi vain SKS:n kirjastosta.

Kiinnostava havainto oli myös se, että sadan merkittävän teoksen listalla esiintyi yhdeksän teosta, joita käytetään Helsingin yliopistossa kurssimateriaalina. Näistä alkuperältään selvästi vanhin on Mathias Caloniuksen vuosina 1780-1810 pitämistä luennoista koostettu teos Matthiae Calonii praelectiones in jurisprudentiam civilem (1908), joka myöhemmin julkaistiin Edwin Linkomiehen suomentamana nimellä Siviilioikeuden luennot (1946).

Teksti:

Mika Holopainen
Tietoasiantuntija

Kesäisiä lukuvinkkejä

Daniel Kehlmann: Minä ja Kaminski
Tammi 2013

Saksalaisen Daniel Kehlmannin kirja Minä ja Kaminski  on kertomus suurta mainetta havittelevasta Sebastian Zöllneristä, taidekriitikosta, ja Manuel Kaminskista, arvoituksellisesta kuvataiteilijasta. Itseriittoinen ja ylimielinen Zöllner matkustaa maaseudun rauhaan vetäytyneen Kaminskin luo kirjoittaakseen tämän elämäkerran. Zöllnerin urakka ei kuitenkaan tunnu etenevän, ja taustatutkimuksen myötä hämmennys vain kasvaa. Kertomukset Kaminskin elämänvaiheista vaikuttavat ristiriitaisilta, eikä suuri taiteilija vaikuta kovin halukkaalta yhteistyöhön. Zöllnerin kotirintamallakin menee huonosti, mutta taidekriitikon pakkomielle saavuttaa asema säilyy miltei loppuun asti.

Kehlmannin kirja on satiirinen kuvaus ihmisen halusta olla joku ja saavuttaa jotain toisen ihmisen ja julkisuuden kautta. Minä ja Kaminski piikittelee taidemaailmaa ja taiteilijoita hännysteleviä toimittajia (sekä galleristeja), joista useimmat jäävät tarinan taustahenkilöiksi. Loppua kohti kertomus saa jopa veijaritarinamaisiakin piirteitä. Ohimennen teos raottaa myös taiteilijan yksinäisyyttä. Läheisen ihmisen rakkaus voi jäädä saavuttamatta: suurmieskin voi olla jollekulle ihmisenä vähäpätöinen.  (JK)

Burt Bacharach (with Robert Greenfield): Anyone Who Had a Heart
2013

Vaikka Burt Bacharachin nimi ei sanoisikaan mitään, niin todennäköisesti moni Verkkarinkin lukija on kuullut tämän legendaarisen säveltäjän musiikkia. Mies on rustannut lauluja ainakin kuuden vuosikymmenen ajan ja monet mieleenpainuvimmista 1960-luvulla, jolloin Bacharachin ja Hal Davidin (tekijän tunnetuin sanoittajakumppani)  todellinen läpimurto tapahtui: I´ll Never Fall in Love Again,  This Guy´s in Love with You, Raindrops Keep Fallin´on My Head jne. Jotkut Bacharachin klassikoista tunnetaan myös suomalaisina versioina.

Jotkut ovat voineet pitää Bacharachin lauluja ”hissimusiikkina” tai ”kevyen luokan jollotuksina”, jotka istuivat 70-luvun rapukesteihin yhtä napakasti kuin trumpettilahkeet ja banlon-paidat. Arvostus on sittemmin noussut huimaavasti, ja jotkut osuvat kuvaukset levytyssessioista ja kappaleiden struktuureista paljastavat, kuinka Bacharachin musiikin helppous ja kepeys onkin lopulta näennäistä.

Burt Bacharachin teos Anyone Who Had a Heart ei ole puhdas omaelämäkerta siinä mielessä, että kirja on syntynyt yhteistyössä Robert Greenfieldin kanssa ja teoksen sivuilla on myös monia lähipiirin (ex-vaimot, Elvis Costello, Mike Myers ym.) kommentteja Bacharachin elämänvaiheista, sävellystyöstä, elokuva-hankkeista jne. Värikkään uransa aikana Bacharach on myös työskennellyt mm. Marlene Dietrichin kanssa. Sen sijaan yhteistyöhanke Frank Sinatran kanssa kariutui aikatauluongelmien vuoksi. Kirja ei kuitenkaan ole pelkkä cocktail-kutsujen ja menestysnäytösten kavalkadi, sillä maestronkin kärsivällisyyttä on vuosien mittaan koeteltu: tyttären vaikea sairaus, avioerot, 70-luvun Lost Horizon –elokuvamusikaali floppasi pahasti, selästä irtosi sementtiä (jep, tosi on) jne. Kaikesta on kuitenkin aina selvitty, ja Snellmanin päivänä (12.5.2014) 86 vuotta täyttäneen Bacharachin luomisvoima ei näytä vieläkään ehtyvän. Mikä huikea elämä! Mikä mainio lukuelämys! Suosittelen eritoten kaikille kevyen musiikin ystäville. (JK)

Kumman kaa – Anne ja Ellu lomamatkalla
Annen ja Ellun Tuotanto 2014

”Anne ja Ellu lomamatkalla” on tv-sarjan ”Kumman kaa” sijaan taipunut ensi kertaa sarjakuvaromaaniksi. Kirjan ovat käsikirjoittaneet ja kustantaneet näyttelijät Minna Koskela ja Heli Sutela. Sarjakuvapiirtäjäksi romaaniin valikoitui 30 halukkaan joukosta Jarno Kantelinen, joka on onnistunut luomaan perinteisen piirretyn viivan sijaan pullean tyylin söpöä graafista kuvitusta, joka muistuttaa hieman suosittujen Bratz-nukkejen tyttöhahmoja.

Työkaverusten Annen ja Ellun ystävyyttä ei matkakohde Puerto de la Playa koettele muutoin kuin lomaviikon kuudentena matkapäivänä, kun auttavaa turistisuomea puhuva Pedro saa houkuteltua neidot delfiiniretkelle.  Kummankin pettymykseksi retkialuksessa ei ollut olutta tarjolla lainkaan. Lopulta seikkailusta sukeutui paikallisten manolitojen kanssa skootteriajelu tanssipaikkoihin huipentuen matkan viimeisenä iltana suomalaisturistien suosimaan discoon.  Ja kukas siellä tiskijukkana olikaan kuin Erkki Vantaalta alias Dj. Eric. Kolmen tunnin oluttuoppien äärellä istumisen jälkeen Ellu toteaa ”tää on nyt sitä aidointa Espanjaa”, johon  Anne myöntää ”nii o”.

Sarjakuvaromaaniin on saatu yksiin kansiin kaikki aurinkoturismin kliseet.  Annen ja Ellun dialogi on tuttuakin tutumpaa itse kullekin raskaan työvuoden jälkeen – tässä näyte lentokoneen matkustamosta:

Ellu: ”Sairaasti duunia”. Anne: ”Kyllä tää on niin ansaittua” (siemailee olutta purkista).  Ellu: ”Ihan hirvee vuosi. Tollakin skidillä on syyliä.” (viittaa edessä matkustavaan poikaan , joka on tuttu asiakas työpaikalta). Anne: ”Meil on siis niin raskaat duunit. Miten ne syylät hoitu?” Ellu: ”Emmä tiedä. Ei mitään aavistusta” (oppilas kuuntelee edessä hiljaa terveydenhoitajan ja ruotsinmaikan juttelua), että tällä lailla.

Ja kumman kaa tällä kertaa? Neitojen mietteissä pyörivät Jari Sarasvuo versus Matti Nykänen, Alexander Stubb versus Jari Sarasvuo, Teemu Selänne versus Katri-Helenan mies ja sokerina pohjalla todellinen mieskaksikko Tami Tamminen versus Timo Soini.  Tässä sarjakuvaromaanissa ollaan vahvasti mukana tässä ajassa.

Kirja ilmestyi Annen ja Ellun tuotanto Oy:n kustantamana ystävänpäivänä viime helmikuussa (14.2.2014).  Sarjakuvakirjan on ansioituneesti taittanut Minna Ainoa, joka on merkinnyt kirjan selkään numeron 1. ”Kumman kaa” sarjakuvaromaaneihin on siis luvassa jatkoa. Suosittelen luettavaksi kauniina kesäpäivänä terassin riippukeinussa, jos ei muutakaan tekemistä löydy. (TS)

Teemu Keskisarja: Vihreän kullan kirous: G.A. Serlachiuksen elämä ja afäärit
Kustannusosakeyhtiö Siltala, 2010

Kertoo uskomattoman sinnikkäästä ja tuittupäisestäkin herrasta, joka muuttui apteekkiapulaisesta, kananmunien ja sienien myyjästä Suomen puuteollisuuden perustajaksi. Kun nuhaisena niistät nenää, muista häntä. (MK)

 

 

Asko Sahlberg: Herodes
WSOY 2013

Ei mitään uutta auringon alla. Yhtä valtapeliä ja kampittamista. Mutta kirjan kieli on lumoavaa ja henkilöhahmot monitasoisia. (MK)

 

 

 

Ville Repo: Ensimmäinen varis joka lensi Atlantin yli. Heikki Waris –  sosiaalipolitiikan uranuurtaja
Ville Revon perikunta 2011

Joskus  tie kirjan luo voi olla monipolvinen. Työhöni liittyvien tarkistusten seurauksena löysin Kaisa-talon Ekumeenisesta arkistosta Waris- kokoelman. Kokoelma sisältää  31 kotelollista akateemikko Heikki Wariksen ekumeeniseen, kirkkojenväliseen  yhteistoimintaan liittyvää  erilaista kirjallista materiaalia.

Sitten tietokantatarkistuksista  huomasin, että hänestä oli hiljattain ilmestynyt elämäkerta. Löysin itseni lukemasta sitä syksyn pimeinä iltoina. Kirja kertoi minulle suvun, Suomen ja Helsingin historiasta, sodan vuosista Heikki Wariksen, ystäviensä ja perheen perspektiivistä. Sen sivuilta sain tietoa Wariksen laajasta, ulkomaillekin ulottuvasta ystävä- ja tuttavaverkostosta, hänen opetustehtävistään eri oppilaitoksissa, yhteyksistään kveekareihin, setlementtiliikkeen rantautumisesta Suomeen sekä tietenkin sosiaalipolitiikan tulosta oppiaineeksi Helsingin yliopistoon.

Kirjaa olisi hyvin haastavaa referoida, samoin siitä on vaikea nostaa esiin vain yhtä mieleen tarttunutta yksityiskohtaa. Erilaisia henkilöhahmoja ja  pieniä tapahtumia on kuvailtu mielenkiintoisesti. Suosittelen sukellusta tähän päähenkilön lisäksi monien, monien  muiden  ennestään tuttujen ja tuntemattomien  ihmisten elämänkohtaloista ja keskinäisistä vuorovaikutussuhteista kertovaan maailmaan. (M-SH)

Emma Å: Samuelin kirja
SUNKIRJA 2008

Dekkarit kuuluvat kesään. Ja tämä dekkari varsinkin, sillä sen tapahtumat sijoittuvat pääasiassa meren rannalle;  niiden näyttämönä  on länsisuomalainen merenrantatalo, jota kirjailija kuvaa seuraavasti:

”Eriskummallinen isovanhempieni talo on. Eriskummallinen, koska sitä rakennettiin  hetken mielijohteista ja laudanpätkistä. Suvun kesken sitä pilkattiin palikkataloksi, mutta Eetupa mieltyikin nimitykseen ja käänsi pilkan edukseen. Hän alkoi kutsua taloaan virallisestikin palikkataloksi. ”

Talon isäntä Edvard Helminen, Eetuksi kutsuttu, järjestää suvulleen 88-vuotisjuhlat, joiden aikana yllättäen tapahtuu murha. Sitä selvitellään yli sadan sivun verran. Ennen syyllisen löytymistä sekä  päivänsankarin puolison, että  pojantyttären joutuminen vaaraan aiheuttaa lukijassa lisääntynyttä mielialan jännittymistä. Emma Å- nimimerkin taakse kätkeytyvä, pääasiassa historiallisia romaaneja kirjoittava Leila Tuure kuvaa kirjan henkilöitä ja heidän välisiä suhteitaan lämpimästi ja hauskasti. Hänen kerrontatyylinsä ei päästä lukijaa pitkästymään. Myös tämä Sunkirjan kustantama teos kannattaa pakata mukaan matkatavaroihin kesälomalle lähtiessä. (M-SH)

Paula McLain: Nuoruutemme Pariisi
Gummerus 2014

Ernest Hemingway: Nuoruuteni Pariisi
Tammi 1964

Kun luin teini-ikäisenä Ernest Hemingwayn postuumisti julkaistun muistelman Nuoruuteni Pariisi, muistan yllättyneeni teoksen lopusta, missä onnelliselta vaikuttanut avioliitto päättyy ja minäkertoja julistaa: Olisin mieluummin kuollut kuin rakastanut jotakuta toista. Toki on otettava huomioon, että Hemingway oli kirjoittaessaan jo täyttänyt 60 vuotta ja ehkä nostalginenkin muistellessaan nuoruuttaan Pariisissa.

Kirjoitin tentissä, että Hemingwayn kuvaama Pariisi on miesten maailma, nerojen ja eksentristen suurten taiteilijoiden planeetta, jossa naisille on tarjolla puolison, muusan ja rakastajan roolit. Poikkeuksena tähän oli tietysti kirjailija Gertrude Stein, jonka oman puolison tehtävä oli sosiaalisissa tilanteissa keskustella vaimojen kanssa, jotta nerot saisivat vaihtaa ajatuksia keskenään omassa rauhassaan.

Kuka oli tämä Hemingwayn ensimmäinen vaimo, Hadley Richardson? Millainen tausta hänellä oli, mitä hän ajatteli tästä kaikesta? Mitä hänelle tapahtui sen jälkeen, kun Hemingway rakastui toiseen?

Näihin kysymyksiin tarttuu Paula McLain romaanissaan Nuoruutemme Pariisi (alkuteos The Paris Wife, 2011).  Tutkijataustainen McLain perustaa fiktionsa huolelliseen taustatyöhön ja piirtää kiehtovan kuvan Hadleyn ja Ernestin painostavista lapsuudenkodeista, joista molemmat halusivat kiihkeästi pois, yhteisistä aineellisen niukkuuden, mutta myös onnen täyttämistä vuosista, pikkuhiljaa paratiisiin luikertelevista käärmeistä sekä Hemingwayn viimeisestä puhelusta Hadleylle muistelmien loppuunsaattamisen jälkeen.

Ehkä kirjan suurimpia anteja oli se, että käännyin taas Hemingwayn puoleen ja luin muistelmateoksen alkukielellä (A Moveable Feast, 1964). Sain sukeltaa kiehtovaan aikamatkaan 1920-luvun Pariisiin, nuoren lahjakkuuden fyysiseen ja henkiseen nälkään, kirjoittamisrituaaleihin ja eksentrisiin taiteilijaystäviin. Kirjat täydentävät toisiaan ja keskustelevat keskenään lukijan kautta. (JL)

Mark Yarm:Kaikki rakastavat Seatlea
Like 2014

Grunge – vaihtoehtorockin alalaji – sai alkunsa Seattlesta 1980-luvun keskivaiheilla ja kasvoi maailmanlaajuiseksi ilmiöksi 1990-luvun alussa Nirvanan ja Pearl Jamin suosion vanavedessä. Moni tyhjätaskumuusikko huomasi olevansa tilanteessa, jossa rahaa pursuaa ovista ja ikkunoista. Maine ja huumeet sekoittavat sankareiden päät monella tasolla. Monen tie päättyy hautausmaalle.

Kaikki rakastavat Seattlea kertoo kellaribändien noususta maailman maineeseen skenen keskeisimpien hahmojen kertomana. Äänessä ovat Nirvanan, Pearl Jamin, Soundgardenin, Alice in Chainsin, Screaming Treesin, Holen, Mudhoneyn, L7:n ja lukuisten muiden bändien jäsenet.

Kirja on viihdyttävä, mutta välillä hieman vaikeaselkoinen moninaisten haastateltavien nimien viidakossa. Tuntemattomien hahmojen nimi ei aina jää mieleen. Välillä huomaa olevansa aika pihalla – kukas tämä nyt olikaan ja missä bändissä. (HH)

Anu Silfverberg: Äitikortti – kirjoituksia lisääntymisestä
Teos 2013

Äitikortti oli puhdistava lukukokemus. Olen kolmen vuotta kestäneen mutsi-urani aikana kokenut hyvin vahvoja vieraantuneisuuden tunteita nykyaikaisen äitiyskäsityksen luomaa pyhää suorittajaa kohtaan.

Meillä ei kestovaippailtu, synnytyksessä vedin kaikki oloa helpottavat lääkkeet kitusiin, emme osallistuneet vauvajumppaan, imetin 5 kuukautta, laitoimme lapsen hoitoon heti kun oli mahdollista ja juoksin kirkuen töihin tienaamaan rahaa, en kirjoita vauva.fi-foorumille, käytän lastani neuvolassa. Minulla on omaa aikaa ja harrastuksia.

Silfverbergin kirja on manifesti, kirja joka piti kirjoittaa. Kirja, joka pitäisi jakaa jokaisen äitiyspakkauksen mukana.
Äitiyden suorittaminen on vaarallista, se vie mustaan syöveriin, jonne minuus katoaa. Lapsen hankkiminen on koko perheen asia. Ei vain naisen asia.

Samaistumisen taso lukiessa oli lähellä 90%. Muutamassa kohdassa selasin muutaman sivun jaarittelun takia rivakasti eteenpäin.

Hauskasti ja henkilökohtaisesti kirjoitettu , jossa erään arvion mukaan Silfverberg kuvaa terävästi, kuinka lapseton kaupunkilaisnainen metamorfoituu imettäväksi nisäkkääksi. (HH)

Ljudmila Ulitskaja: Naisten valheet, Medeia ja hänen lapsensa, Iloiset hautajaiset ja Vihreän teltan alla

Parhaat tarinankertojat tempaisevat mukaansa niin, että kaikki ympärillä unohtuu ja tekee mieli vain lukea ja kuulla lisää tarinoita. Ljudmila Ulitskajan kirjoissa eletään arkista elämää milloin Venäjällä ja Neuvostoliitossa, milloin emigranttina Yhdysvalloissa. Ihmisiä vilisee, jotkut ovat sukua toisilleen, toiset muuten vain läheisiä, ystäviä ja kavereita. Lukija joutuu olemaan tarkkana venäläisten nimien viidakossa: on virallista nimeä, isännimeä, lempinimeä.

Pari vuotta sitten kuulin venäläisestä kirjailijasta Ljudmila Ulitskajasta. Yritin ensin lukea hänen teoksiaan venäjäksi, mutta kieli oli niin rikasta, että luovutin. Luin suomeksi ensin romaanin ”Medeia ja hänen lapsensa”, josta mieleeni tuli äitinipuoleinen karjalaissuku, jossa oli monenlaista tarinaa ja tarinankertojaa. Etsin lisää Ulitskajaa kirjastoista.

”Naisten valheet” sijoittuu 1980- ja 1990 –luvun Neuvostoliittoon ja Venäjälle, ja se jatkoi samaa linjaa: mielikuvituksellisia tarinoita ja salaisuuksia, skandaaleja, joista vaiettiin ja joille naurettiin. Romaani ”Iloiset hautajaiset” kertoo kuolemansairaasta taiteilijasta Alikista, joka elää newyorkilaisessa emigranttiyhteisössä. Yhteisö auttaa ja tukee häntä, jostain ilmestyy vanhojakin kavereita ja lopulta vietetään hautajaiset, joissa Alik yllättää vielä kerran kaikki läheisensä.

Ulitskajan uusin kirja ”Vihreän teltan alla” alkaa siitä kun Stalin kuoli. Sen jälkeistä Neuvostoliittoa koetaan ja katsotaan kolmen isättömän kaveruksen Iljan, Mihan ja Sanjan elämän kautta. Pojat olivat tuolloin vielä koululaisia, ja vuosien varrella he kokevat maailman muuttumista yhdessä ja erikseen aina Neuvostoliiton viime vaiheisiin saakka. Isättömyys on tässä kirjassa yksi punainen lanka. Kirjassa on yli 700 sivua ja olen lukenut sitä kiirehtimättä, nautiskellen runsaasta kielestä ja tarinoinnista.

Ljudmila Ulitskaja vieraili Suomessa toukokuussa viimeisimmän kirjansa ilmestyttyä. Venäläisen kirjallisuuden luentosarjalla Metsätalolla hän kertoi kirjan synnystä ja taustoista, näkemyksistään Venäjän tilasta ja siinä samalla myös käsityksiään Ukrainan tilanteesta. Minusta hänen romaaninsa ovat tuntuneet tarinoiden kokoelmilta, kuin tilkkutäkeiltä. Hän itse sanoikin haastattelijalle ja kolme kirjaansa suomentaneelle Arja Pikkupeuralle, ettei aikonut kirjoittaa paksua kirjaa, vaan pieniä tarinoita, mutta sitten niistä tulikin romaani. Ostin tuon kirjan, olin onnekas ja sain hänen omistuskirjoituksensa.

Jos pitää hieman absurdeista tarinoista ja on kiinnostunut sellaisesta venäläisten arjesta, josta tiedotusvälineiden ajankohtaisohjelmissa ei keskustella, suosittelen Ljudmila Ulitskajan romaaneja sateisten ja aurinkoisten kesäpäivien lukuiloksi. (MF)

Lukuvinkkejä vinkkailemassa:
Jussi Kajaste, Taina Sahari, Marja Kosonen, Marja-Sirkku Holma, Johanna Lahikainen, Helena Hiltunen ja Maria Forsman.

Mitä soisin lääkärin lukevan

Työajastani suurimman osan vietän työterveyslääkärin odotushuoneessa. Koska pidän valkoisista takeista, puhtaista asioista. Hyvää tarkoittavista neuvoista, joita en noudata. Ja siitä, että joku kuuntelee. Pesee kätensä. Sanelee koneelle vaivani. Sihteeri näpyttelee ne kertomukseksi, jota kukaan ei lue. Sulkee kansion. Tässä tämä. Ei muuta.

Seuraavaa vastaanottoa odotellessani ehdin miettiä, mitä toivoisin lääkärin lukevan.

 

Minna Lindgren: Kuolema ehtoolehdossa. Teos, 2013

” Ehtoolehdon virkeimmät vanhukset lähtivät lauantaina Tero Lehtisen hautajaisiin raitiovaunulla. Suurlähettiläs otti taksin ja Lierihatturouva meni hänen kyydillään, eikä kukaan pannut vastaan. Suurlähettilään jaloissa ei ollut mitään vikaa, mutta hän oli tottunut kulkemaan muiden maksamilla kyydeillä ja juomaan ilmaista viinaa, eikä päässyt huonoista tavoistaan eroon 90-vuotiaanakaan (…) ”

Kirjallisuusterapiaa tulee laajentaa. Enstextin on silkkaa tuhlausta jättää se vain psyyken ongelmien hoitomuodoksi. Toistextin terapia on aina kaksisuuntaista: myös lääkärin on saatava siitä osansa. Se on hänen oikeutensa ja rangaistuksensa.

 

Ville Kivimäki: Murtuneet mielet : taistelu suomalaissotilaiden hermoista 1939-1945. WSOY, 2013

” ’Minun täytyy sanoa etten mä mikään hullu ole oikein, mut kun laittaa tiukkaan paikkaan, niin sitten se rupeaa paikat vipattamaan ja hermot menee sekaisin, ei pysty toimimaan mitään’ ”

Me puhumme eri kieltä. Lääkärin kieltä ja potilaan kieltä. Vaikka meidän tulisi kommunikoida, käydä dialogi, luoda vuorovaikutussuhde, jota hoitosuhteeksikin hienosti kutsutaan.

 

Leena Krohn: Hotel Sapiens ja muita irrationaalisia kertomuksia. Teos, 2013

” (…) olemmehan me itsekin eläviä kelloja kuten kaikki organismit ja solut. Mekaaninen kello tikittää aikansa ja lopulta lakkaa tikittämästä, mutta solukin käy kuin kello. Se jakaantuu vain niin ja niin monta kertaa kunnes lakkaa jakautumasta. Jakautuminen on solun äänetöntä tikitystä.”

Inte talar vi samma språk. Ändå, tror jag att något har jag förstått. Kanske heter det tystnad. Mina ord har tagit slut. Lyckligtvis finns det medmänniskor. Vad än har hänt.. / ska hända…

 

Jonas Gardell: Torka aldrig tårar utan handskar. 1. Kärleken. 2. Sjukdomen. 3. Döden. Norstedt, 2012-2013

” Jag är imponerad och tacksam.  (Kristoffer Folkhammar, Aftonbladet). ”

Jos edes jotenkin saisin ujutettua lääkärin työpöydälle kirjan. Jos edes sen nimen.

 

 

Tuula Karjalainen: Tove Jansson – tee työtä ja rakasta. Tammi, 2013

Ei muuta.

 

 

 

Lux Humana on lääketieteen opiskelijoille  ja terveydenhuollon  ammattilaisille suunnattu humanistinen kirjakokoelma Terkossa.

Teksti:

Lassi Pohjanpää
kirjastosihteeri
Helsingin yliopiston kirjasto

Lukutoukan joulu pelastuu – Ville Haapasalon omaelämäkerta

Kauko Röyhkä (teksti), Juho Metso (kuvat)
Ville Haapasalo ”Et kuitenkaan usko…”  Ville Haapasalon varhaisvuodet Venäjällä
Docendo, 2013

”Nää on uskomattomia juttuja” toteaa muusikko Kauko Röyhkä Ville Haapasalolle kuunneltuaan tämän tarinointia elämästään Venäjällä neuvostojärjestelmän kaaduttua 1990-luvulta. Kirjan kirjoittaja Kauko Röyhkä ja näyttelijä Ville Haapasalo viettivät kolme päivää ravintolapöydässä Villen lempiravintolassa Moskovassa tehden haastattelua julkaisua varten. Tarjoilijat kantoivat pöytään välillä ruokaa ja juomaa.

Teos on muodoltaan haastattelukirja, josta haluttiin tehdä rennolla tyylillä tarina Ville Haapasalon opiskeluvuosista leningradilaisessa teatterikoulussa ja tiestä tähtiin. Nyttemmin Haapasalo sanoo olevansa Venäjän valtion lempilapsi, josta virkamiehet pitävät hyvää huolta. Opiskeluvuosina häneltä varastettiin ulkomaanpassi neljästi ja hakattiin ja ryöstettiin yhdeksän kertaa. Ville pääsi pienen budjetin ”Metsästyksen kansallisia erikoisuuksia” – elokuvaan, joka menestyi yli odotusten Sotshin elokuvajuhlilla 1995. Elokuvasta tuli nyky-Venäjän kaikkien aikojen suosituin komedia ja Villestä superjulkkis, jolla on oma turvamies. Talouslehti Forbes arvioi Ville Haapasalon Venäjän kolmanneksi arvokkaimmaksi kasvoksi. Haapasalon mielestä syynä tähän on hänen positiivinen asenteensa.

Mukaansatempaava teksti kuljettaa lukijan Villen oppivuosista leningradilaisesta teatterikoulusta tutustumisretkelle venäläiseen arkeen, ruokakauppoihin, ruokaloihin, rikollisten maailmaan, sairaaloihin, putkiin, Suomen konsulaattiin, rautateille, tanssimaan pennittömänä ja passittomana suomalaisia kansantansseja keskellä tuntematonta Venäjää, ja ihmettelemään venäläisen elokuvarahoituksen kiemuroita mafiaa myöten.

Ville Haapasalo on rakentanut hahmostaan brändin, pipoa myöten, joka myy. Hän on tehnyt yhteensä 70 elokuvaa ja elokuvataiteen saralla ”kaikki on jo nähty”. Menestyksen myötä hän on joutunut kalaan Putinin kanssa, metsästänyt alligaattoreita Volgalla ja saanut kasakkajärjestön kunniajäsenyyden jo opiskeluvuosinaan. Röyhkän tekstiä myötäilevät palkitun Juho Metson ottamat valokuvat, jotka kertovat osittain omaa tarinaansa venäläisyydestä.

Venäjän kieltä taitamattomana ummikkona Haapasalon oppivuodet olivat aluksi rankat. Koulun lukukausimaksu oli 4000 Yhdysvaltain dollaria. Opetusmetodi oli Turkan kouluakin hurjempi – ensin hajotetaan ihminen, sitten kasataan se uudestaan ja lopulta siitä tehdään näyttelijä, on Ville kertonut Huomenta Suomen lähetyksessä. Haapasalo yritti kolmesti itsemurhaa, opiskelukämpät olivat askeettiset, jopa gogolilaisia kellariloukkoja. Kolmannella vuosikurssilla häneltä loppuivat rahat. Tilanteen korjaamiseen Ville Haapasalo teki pientä vilppiä ja fiilunkia mafiamiesten autokuskina. Kuskin pestistä maksettiin hyvin.  Eikä tästä kukaan osallinen ryhtynyt jälkikäteen kyselemään asiasta mitään, sillä rosvot olivat sopineet miliisien kanssa etukäteen, että kiinniottoja ei tule.

Teatterikoulussa näyttelijäkokelaat opetettiin puhumaan puhdasta venäjää ja laitettiin kilpailemaan toinen toistaan vastaan. Opetukseen kuului myös jokapäiväinen puolentoista tunnin museokäynti Eremitaašiin, missä opiskelijat opettelivat jokaisen seinällä roikkuvan taulun asiantuntijan johdolla. Kansainväliseen maineeseen Ville Haapasalo ylsi ideoituaan yhdessä kaverinsa Viktorin kanssa Käki-elokuvan käsikirjoituksen, jonka ohjaaja Aleksandr Rogoshkin kirjoitti aluksi näytelmäksi ja lopulta siitä tuli elokuvakäsikirjoitus. Elokuvan rahoitusneuvottelu oli Villen elämän erikoisin mafian kanssa: rahoitus sovittiin, mutta kolmannella puhelulla selvisi tekijöille, että känninen rahoittaja oli riitautunut Cannesin elokuvajuhlilla Käki-leffan tuottajan kanssa baarissa, ja oli selvää, että rahoitusta ei enää herunut.

Venäjällä kaikki toimi suhteilla. Rahoitus järjestyi muuta kautta. Elokuva valmistui vuonna 2002 ja se on yksi kaikkien aikojen kansainvälisesti menestynein venäläinen elokuva. Samana vuonna Haapasalosta tehtiin Venäjän valtiontaiteilija, joka on oikeutettu 60-vuotiaana taitelijaeläkkeeseen. Villellä on lukuisia yrityksiä kuten mainos- ja ohjelmatoimisto sekä valintamyymälä Vaalimaalla lähellä Venäjän ja Suomen vastaista rajaa. Rahasta ja venäläisyydestä Ville Haapasalo kertoo, että silloin ”kun venäläisellä on rahaa se haluaa näyttää sen”. Villeä pyydettiin järjestämään jonkun ihmisen syntymäpäiville esiintymään amerikkalainen taikuri David Copperfield. Copperfieldin agentti vastasi puhelimitse Haapasalolle, että se maksaa 500 000 dollaria. Hinta oli syntymäpäivien järjestäjille ihan ok. Matkakuluja ei tarvinnut maksaa, kun Copperfield asui jo Moskovassa. Näitä taikurikeikkoja Copperfield tekee yhä tämän tästä rikkaiden Rublovin alueella ja noilla taksoilla. Kyllä iso raha liikkuu Moskovassa.

Haastattelukirjasta selviää myös, että Haapasalo on eräänlainen epävirallinen Suomen lähettiläs Venäjällä ja hänen mielipidettään kysytään usein Suomesta ja Euroopan unionista. ”Sattumalta lähdin Neuvostoliittoon ja sattumalta olin mukana nyky-Venäjän suosituimmassa elokuvassa”, Ville Haapasalo on todennut siitä, miten elämä on häntä heitellyt. Alun perin piti päätyä Englantiin teatterioppiin –  Lahdesta juna vain vei Leningradiin.

Docendon kustantama teos saavutti suunnattoman kansansuosion suomalaisten keskuudessa ilmestyttyään lokakuussa Helsingin kirjamessuilla. Ensimmäinen painos myytiin heti muutama päivä ilmestymisensä jälkeen loppuun ja nyt siitä on otettu kolmas painos. Kirjan venäjänkielistä laitosta valmistellaan Venäjän markkinoita varten ja sen pitäisi ilmestyä siellä alkuvuodesta 2014. Tällä hetkellä pääkaupunkiseudun Helmet-kirjastoissa asiakkaat saavat kirjan lainaksi bestsellerin lainaehdoin eli kirja on nopeassa kierrossa.

Linkit:

Kustantajan tuote-esittely kirjasta

”Et kuitenkaan usko” Facebook-sivusto

Kirjan ”puffaus”-haastattelu Ylen Puheen Iltapäivässä

Ville Haapasalo Wikipedia-artikkelit

http://en.wikipedia.org/wiki/Ville_Haapasalo, sisältää filmografian

Haapasalon kirja myy kuin häkä – loppui kustantajalta, 8.10.2013

Ville Haapasalolla hurja suosio kirjamessuilla : Erikoinen kokemus, 25.10.2013

Ville Haapasaloa ei harmita lööppijulkisuus : Halusin puhua rehellisesti Venäjä-vuosista, 29.11.2013

Teksti:

Taina Sahari
kirjastonhoitaja
Helsingin yliopiston kirjasto

Kuva:

Decendo

Jouluisia lukuvinkkejä

Jake Nyman: Rakas vanha vinyyli
Gummerus 2013

Radiosta monille tuttu Jake Nyman on toimittanut lukuisia ohjelmia jo 1970-luvulta ja kirjoittanut monia populaarimusiikkia käsitteleviä teoksia, joista Rakas vanha vinyyli on tuorein. Teos on aikamatka vuosi-kymmenten taakse, jolloin ilmestyi levyjä, joista ainakin osalla on ollut sekä (toimittajalle) henkilökohtaista merkitystä että popmusiikin historian kannalta laajempaa painoarvoa. Useita esitellyistä levyistä voi luon-nehtia jopa klassikoiksi, osaa lähinnä kuriositeeteiksi (Spike Jones, The World´s worst record show). Joukossa on muutamia kotimaisiakin levyjä (mm. Anki, Eero Raittinen, Kaseva) mutta etupäässä sekä brittiläisen (mm. Animals, Cream, Procol Harum) että amerikkalaisen (Elvis, Chuck Berry, Tom Waits, Steely Dan jne.) populaarimusiikin virstanpylväitä. Jokunen on lähinnä toimittajan oma suosikki (esim. Rory Gallagher).

Jake Nyman ei ole varsinainen vanhojen vinyylien keräilijä, eikä vinyyliformaatti ole hänelle se ainoa oikea, vaikka joittenkin levyjen hieno kansitaide onkin ehkä toiminut muistelujen sytykkeenä. Parhaimmillaan teos on silloin, kun levyyn kytkeytyy henkilökohtaisia muistoja koulu- tai varhaisilta toimittaja-ajoilta. Tällöin ei haittaa, vaikka kirjoitus menisi ohi aiheen (Moody Blues, Gallagher, Dire Straits) eli itse levyn musiikillinen sisältö jäisi suurin piirtein käsittelemättä. Tylsimmillään teos on Nymanin kertoessa akateemisista Beatles-tutkimuksista (otsikkona Abbey Road). Toimittajalla on kuitenkin vapaus muistella ja antaa levyjen viedä erilaisiin sfääreihin ja aiheisiin, joiden yhteys albumin musiikilliseen sisältöön ei ole kovinkaan ilmeinen. Niinpä teos voi joskus jopa muistuttaa Radio Suomen sunnuntaiohjelmaa Nousevan auringon talo, jossa anekdootit, tilastotiedot, henkilökohtaiset muistot ja mielikuvamaalailut vuorottelevat samassa lähe-tyksessä. (JK)

Karl Ove Knausgård: Taisteluni, Toinen kirja
Like 2012

Norjalaisen Karl Ove Knausgårdin kuusiosaiseksi kasvaneesta Taisteluni-teossarjasta on suomennettu jo kolme ensimmäistä osaa. Hyppäsin itse suoraan Toiseen kirjaan, jossa nelikymppinen Knausgård, kertoja ja henkilöhahmo, jättää taakseen Bergenin ja päätyy Tukholmaan. Elämä Tukholmassa on ahdistuksen purka-mista kirjoittamalla, rakastumisen euforiaa, avioelämän vaikeutta, istuskelua baareissa ja kahviloissa sekä yksinäisyyden ja ulkopuolisuudenkin tuntojen kokemista. Kirjan tapahtumien näyttämöinä ovat toisinaan myös lasten päiväkoti ja Tukholman hienostokaupunginosien hulppeat huoneistot, joista jälkimmäisissä kokoontuu joukko paikallista kulttuuri- ja taide-eliittiä. Arkisten tilanteiden kuvauksista ja arkisista keskus-teluista lipsutaan toisinaan myös kirjallisen kentän ja filosofian pohdintoihin.

Teossarja tuo mieleen Gustav Mahlerin käsityksen sinfoniasta, johon on laitettava kaikki. Jo pelkkä Toinen kirja on melkoinen runsaudensarvi, taiteellista ehdottomuutta henkivä teos, joka ei pelkää heilahdella banaalin ja korkealentoisen välimaastossa. Joitakin kirjan jaksoja olisi voinut kenties lyhentää, mutta toisaalta kerronnan karkeapiirteisyys puhaltaa siihen omanlaisensa hengen. Omaelämäkerrallinen, paikoin esseemäinenkin teos on viime kädessä fiktiivinen teos, näyte tämän ajan romaanitaiteesta vitaalisimmillaan. Saa nähdä, miten monumentaalisiin mittoihin Taisteluni-sarja kasvaa, kun sen viimeinenkin kirja saadaan suomennettua. (JK)

Laura Save: Paljain jaloin
WSOY 2013

Maanantai-aamu Esko-myrskyn jälkeen: odotan tuntikaudet junaa Kouvolan asemalla, seuranani kirjaston e-kirjapalvelu. Lataan vapaana olevan kirjan tietämättä siitä muuta kuin ettei kyseessä ole viihdelukemisto. Hetkessä olen keskellä tositarinaa, luusyöpädiagnoosin saaneen nuoren lääketieteen opiskelijan elämää. Laura Save piti sairautensa edetessä blogia, josta syntyi tämä kirja. Lukijalle selviää nopeasti ettei toista kirjaa enää tule. Siitä huolimatta lukukokemus ei ole ahdistava. Se kertoo, miten ihminen voi ottaa mahdottomiakin asioita vastaan ja elää toivoen ja rakastaen nekin hetket jotka ovat jäljellä. (EI)

Ulli Lust: Tänään on loppuelämäsi viimeinen päivä
Like 2013

80-luvun alussa kaksi teinipunkkaria päättää lähteä liftillä Italiaan. Pikkuporvarillinen ja valmiiksi kaluttu elämä ei voisi vähempää kiinnostaa. Reissusta kehkeytyy loppuelämää muovaava kokemus, jonka jälkeen mikään ei ole niin kuin ennen. Unelmien paratiisi ei kohtelekaan tyttöjä silkkihansikkain.

Ulli Lustin omaelämänkerrallinen sarjakuva kuvaa nuoruuden kiihkoa, uudenlöytämisen riemua, mutta näyttää myös seikkailun raaemmat kasvot; hyväksikäytön ja väkivallan. Palveluksesta odotetaan aina vastapalvelusta. Rahattomina, mutta kokemuksia rikkaampina kuljeskelevat tytöt pitävät kuitenkin pintansa.

Sarjakuvan piirrostyyli on aluksi hieman suttuisen oloista, mutta tarinan edetessä jälki asettuu tukemaan kokonaisuutta. Lopuksi muunlaista piirrostyyliä tarinalle ei voisi kuvitellakaan.

Tarina on vaikuttavan mukaansatempaava ja kestää helposti useammankin lukukerran. Keräilijöille tämä on ehdoton hyllyhankinta. Ahmittavan hyvä! (HH)

Craig Thompson: Habibi
Like 2012

Lukukokemuksen jälkeen olin sanaton. Tämä on parasta sarjakuvaa vähään aikaan, korkeisiin sfääreihin kurottava teos. Tarina on monitasoinen ja haastava; mystiikka ja yhteiskuntakritiikki, uskonto ja ihmiskohtaloiden toivo ja epätoivo kietoutuvat yhdeksi. Piirrosjälki on notkeaa ja tarkkaa; kaikki on tarkkaan harkittua ja koristeellista ornamenttitaidetta ja arabiankielistä kalligrafiaa.

Kuva on sana, kirjain, äänne ja toisinpäin.

Teos seuraa Dodolan ja Habibin elämänvaiheita, kun ne kietoutuvat yhteen ja kun ne repäistään väkivalloin erilleen vain yhdistyäkseen uudelleen.

Thompson on sepittänyt tarinan, joka polveilee nykyisyydessä, menneessä ja tulevassa – silti selkänä ja loogisena jatkumona virraten. Myös tämä mestariteos kuuluu keräilijän hyllyyn. (HH)

Marko Kilpi: Kuolematon
Gummerus 2013

Kuolematon on vaikea lukukokemus, eikä sitä voi ainakaan joululukemiseksi suositella.
Sen lukeminen ei todella ollut viihdyttävää tai hauskaa. Se oli kamalaa. Jos teos olisi ollut huono tai edes yhdentekevä, olisin jättänyt sen kesken. Mutta kun se ei ole, vaan se oli hyvä ja kauniisti kirjoitettu.

Aiemmista Kilven kirjosta tutut Olli Repo ja tämän poliisikollega Elias Kaski tutkivat rikosta, joka on yksi kamalimmista: seksuaalirikos, jonka uhrina on lapsi. Tapaus herättää toisen tutkijan mielessä unohtuneita muistikuvia, joiden ahdistavuus kasvaa psykosomaattisiksi oireiksi. Tarina etenee yksittäisen rikoksen syyllisen selvittelystä laajemmalle, sinne mistä teon motiivit kumpuavat.

Ja kirjoittaja Kilpihän on poliisi. (KSO)

Jari Tervo: Esikoinen
WSOY 2013

Tämä Esikoinen on todella kaunis kirja. Esikoinen on nuoren pojan kasvutarina.

Tarinassa kuvataan 1970-luvun Suomea: kommunismia, Kekkosta ja hiihtokilpailuja. Pojan kasvutarinan lisäksi tarinassa kerrotaan myös mm. pojan äidin ja isomummu Esmen elämästä. Näiden tarinoiden kautta näytetään, miten tähän, missä nyt ollaan, on tultu.

Kerronta on toteutettu päiväkirjamerkintöinä, mikä tuo pojan kokemukset lukijan iholle. Päiväkirjakerronnan takia kirja ei kuitenkaan ole mikään helppo luettava. Se vaatii keskittymistä: ollaanko 1900-luvun alussa Helsingissä, vieläkin kauempana noitavainoissa vai 1970-luvun Lapissa, jonne pojan tarina keskittyy.

En ole aiemmin saanut luettua Tervolta yhtäkään kirjaa kokonaan. Vaikka lähes kaikkiin  hänen kirjoihinsa olen tarttunut, mutta jostain kumman syystä en ole niissä pitkälle päässyt. Mutta esikoinen oli eri maata. (KSO)

Pekka Hiltunen: Iso
WSOY 2013

Iso ei ole dekkari, kuten Hiltusen aiemmat kirjat eikä sen tarinassa tai henkilöhahmoissa ole mitään  vauhdikasta saati yliluonnollista. Tarinassa on sen sijaan paljon tutkimustietoa, lihavuudesta. Päähenkilö, ylipainoinen Anni ampuu alas vääriä väittämiä lihavuuden aiheuttamista terveyshaitoista.

Iso on valtavan koskettava tarina lihavan naisen elämästä. Siitä, miltä tuntuu kun on oikeasti iso ja joutuu valitsemaan lounaspaikan ravintolan tuolien mallin eikä maittavan ruoan perusteella. Kun puolisokokelas ei halua liikkua lihavan seuralaisen kanssa julkisella paikalla tai kun ihmiset huutelevat kadulla perään. Kirja näyttää, kuinka ylipainoisia sorretaan. Se tekee pahaa. Siksi se pitääkin lukea. (KSO)

Miina Supinen: Säde
WSOY 2013

Hävyttömän hyvä ja hauska kirja heille, jotka tykkäävät epätavallisuuksista, hurjista jutuista ja kehtaavat nauraa kuolemallekin.

Säde on upea ja runsas kirja, jossa on täytteenä niin uskonlahko, ateisti, zombie-peli, Kreikan talouskriisi, paljon seksiä sekä halu löytää jotain ikiaikaista ja maailmanhistoriallisesti merkittävää.  Tällaisen peruslukijan näkökulmasta tarinan hienous onkin siinä, että se sisältää ihanan paljon kaikkea ja pysyy silti kasassa.

Kustantaja luonnehtii kirjaa sivuillaan kasvukertomukseksi. Ehkä se sitä onkin, sillä viimeisissä luvuissa tarinan palaset nimittäin loksahtivat kohdalleen. (KSO)

Oras Tynkkynen: Pieni maailmanpelastusopas
Into 2013

Joulun mässäilyjen jälkeen ja ennen uudenvuodenlupauksia on hyvä lukea Oras Tynkkysen Pieni maailmanpelastusopas. Kirjassa käydään rauhallisesti ja kiihkottomasti läpi maailman suurimmat ongelmat ja niihin tarjotaan myös ratkaisuja. Vaikka ilmastokriisin, nälän, sotien, sorron ja ympäristön tärväämisen edessä tunnemme helposti voimattomuutta, Oras Tynkkynen antaa kirjassaan myös toivonjyväsiä. Hän muistuttaa, että monessa suhteessa maailman asiat ovat paremmin, kuin vaikkapa 50 vuotta sitten.  Ihmiskunta on vapaampi, vauraampi, terveempi, paremmin koulutettu ja kansanvaltaisempi. Myös väestönkasvu on hidastunut. Kaikki tämä on vaatinut valtavasti työtä.  Ongelmat on mahdollista ratkaista, mutta se ei ole helppoa.  Nelson Mandelan sanoin, se vaikuttaa aina mahdottomalta, kunnes se on tehty.

Kirjassa annetaan myös paljon vinkkejä siitä, mitä meidän on mahdollista tehdä itse jokapäiväisessä elämässä. Voimme vähentää autoilua, lentämistä  ja lihansyöntiä, säästää sähköä, vähentää turhaa kulutusta tai auttaa eri kansalaisjärjestöjen kautta vaikkapa köyhyyden vähentämisessä. Voimme myös lähteä itsekin vaikuttamaan. Pieniä tekoja tai isoja tekoja, kunhan emme vaivu kyynisyyteen ja hällävälismiin. (DA)

Eric Malpass: Aamulla kello seitsemän
Rauma 1979

Kirja kertoo erään perheen elämästä Englannin maaseudulla. Perheeseen kuuluvat pieni viisi-vuotias poika, hänen äitinsä, isänsä ja tämän isä puolisoineen, sekä isän kaksi naimatonta opettajasisarta. Perheen isoisä on kuusikymppisenä eläköitynyt asianajaja, jonka pitkäaikaisen haaveen toteutuma tämä perheen kotina oleva farmi on.

Kirja on erilaisten, keskenään sukua olevien ihmisten yhteiselon kuvaus. Elämä maaseudulla ei suinkaan ole paikoilleen jähmettynyttä.

Päähenkilö on perheen ainoa lapsi, viisivuotias Clayford, jonka edesottamuksista lukiessa tuskin pitkästyy. Malpassilla on kirjan tapahtumiin mukavan humoristinen ote ja hän tuo esiin viisivuotiaan näkökulman monessa eri tilanteessa. Pukee sanoiksi pienen pojan ajatuksenjuoksun. Ja kuvaa elävästi keskusteluja perheen aikuisten kanssa.

Nopealukuinen kirja joulunpyhiksi. Löytyy muun muassa pääkirjastosta. (M-SH)

Michael Ende: Momo
Porvoo 1978

Kaupungin laitamille tulee tyttö ja asettuu asumaan vanhoihin raunioihin. Tästä alkavat kehittyä Enden saturomaanin tapahtumat. Päähenkilölle, Momolle, on luonteenomaista kuuntelemisen taito.

” Hän osasi kuunnella niin, että epätietoinen tai kahden vaiheilla horjuva tiesi äkkiä selvästi, mitä halusi. Tai niin, että arka muuttui yhdellä iskulla vapaaksi ja rohkeaksi. Tai että sorrettu ja onneton sai iloa ja varmuutta.”

Momon lisäksi kirjassa on monta satuhahmoa, esimerkiksi merkillisellä tavalla kommunikoiva kilpikonna Kassiopeia ja mestari Hora, joka opettajan roolissa käyttää opetusmenetelmänä arvoituksia.

Kirja on täynnä elämänviisauksia mielikuvituksellisiin tapahtumiin liitettyinä. Teemoista nousee esiin kunnioitus aikaa kohtaan ja sen riittävyys sekä kiireen haitallisuus. Näihin ja moniin muihin asioihin saturomaanin henkilöhahmot ottavat kantaa. (M-SH)

Kate Atkinson: Jackson Brodie -sarja

Olen täysin kyllästynyt vinksahtaneeseen väkivaltaan, jota nykydekkareissa liikaa viljellään. Onneksi löysin työmatkojen ratoksi Kate Atkinsonin kirjat, joissa yksityisetsivä Jackson Brodie ratkoo rikoksia. Sarjan aloitti ”Case stories” (suom. Ihan tavallisena päivänä), joka ilmestyi jo vuonna 2004. Sympaattisen etsivän elämää, kummallisia rakkauskiemuroita ja etätyttären kasvukipuilua on voinut seurata jo neljän dekkarin verran.

Viimeisin Brodie kirja ansaitsee erikoismaininnan ”vuoden paras otsikko”, koska tästähän ei dekkarin nimi enää parane ”Started Early, Took My Dog”. Viidettä Brodie-dekkaria olen odottanut pitkään, joissain haastatteluissa kirjailija on jo paljastanut seuraavan osan sisällöstä sen verran, että Brodiesta on tulossa yksinhuoltaja. Mutta missä kirja viipyy, odotan jatkoa malttamattomana…(LH)

Kjell Westö: Kangastus 38
Otava 2013

Kangastus 38 kertoo ajasta ennen talvisodan alkua, kun kansalaissodan kokemukset ovat vielä monien ihmisten muistissa ja kun Euroopasta on jo kantautunut pelottavia uutisia. Muutaman kuukauden kuluttua Suomi on sodassa, mutta vielä sitä ei osata nähdä tai uskoa.

Vanhat nuoruudenkaverukset kokoontuvat toistensa luona Keskiviikkokerhossa. Lukijasta tuntuu, että he pitävät yhtä väkisin, vanhasta tottumuksesta. Joskus heillä on ollut paljonkin yhteistä, mutta nyt he eivät enää ajattele samalla tavalla politiikasta, yhteiskunnasta tai toisistaan, eivätkä kaikki halua paljastaa omia mielipiteitään muille. Rouva Wiik on heistä erään, asianajaja Thunen konttoristi, joka kerhon kokoontuessa Thunen toimistossa tunnistaa kaveruksista yhden. Hänen muistiinsa alkaa palautua ahdistavia kokemuksia vankileiriltä kahdenkymmenen vuoden takaa. Samalla hänen mielessään alkaa kehkeytyä suunnitelma.

Westön kieli on kaunista ja lauseet kuin musiikkia. Kun hän kuvaa 1930-luvun Helsinkiä, voin nähdä silmissäni Töölön rakentamisen ja Kasarmitorin seudun. Voin myös kuvitella sen ajan huvielämän tanssiravintoloineen ja elokuvateattereineen. Westö avaa lukijalle kaverusten elämää ja ajatuksia vähän kerrallaan. Myös hiljainen ja vaatimaton rouva Wiik-Mathilda-Milja alkaa saada ulottuvuuksia. Pitkin kirjaa annetaan vihjeitä, mutta loppuratkaisu oli minulle kuitenkin yllätys. Luin kirjaa kuin käänteistä dekkaria, jossa ruumista ei vielä ole. (MF)

Riikka Pelo: Jokapäiväinen elämämme
Teos 2013

Viime kesänä en malttanut poistua parvekkeeltamme, kun olin ottanut sinne lukemisekseni Riikka Pelon kirjan Jokapäiväinen elämämme. Kirja kertoo kahden runoilijan, Marina Tsvetajevan ja hänen tyttärensä Ariadna Efronin, elämästä. Se kertoo heidän elämästään emigrantteina 1920-luvun Prahassa ja Pariisissa. Se kertoo myös siitä, mitä kaikkea saattoi tapahtua parikymmentä vuotta myöhemmin Neuvostoliitossa ja miten kulttuuri-ihmiset tasapainoilivat elämässään ja pysyäkseen hengissä.  Yhtenä juonteena kirjassa ovat molempien naisten mutkikkaat rakkaussuhteet.

Kiinnostuin Marina Tsvetajevasta ja tästä kirjasta käytyäni toukokuussa Pietarissa Anna Ahmatovan kotimuseossa. Katselin siellä kuvia, luin kirjeitä ja tarinoita myös Ahmatovan aikalaisista ja ystävistä, kuten Boris Pasternakista, Osip Mandelstamista ja Marina Tsvetajevasta. He olivat minulle tuttuja vuosien takaa, ja nyt löysin heidät ja heidän teoksensa uudelleen.

Riikka Pelon kirja kuljettaa lukijan syvälle vaikeaan aikaan ja ihmisten hauraaseen ja monimutkaiseen elämään. Kirjan kieli on hienoa ja tarina vie mennessään. Tämän kirjan en olisi halunnut loppuvan. (MF)

Arnaldur Indriðason: Useita dekkareita

Dekkarit ovat kivaa kesälukemista, mutta myös joulun aikaan niiden parissa voi rentoutua. Pari vuotta sitten kesäisen Islannin matkan jälkeen jäin koukkuun Arnaldur Indriðasonin kirjoihin, joista kymmenkunta on käännetty suomen kielelle ja joitakin on myös tehty elokuviksi. Kirjoissa välittyy Islannin mystisyys, maisema joka on avara ja tumma, jäinen ja tulinen. Näissä kirjoissa ei oikeastaan ole iloa tai huumoria, vaan pikemminkin ne ovat aika totisia, melkein synkkiä.  Ehkä niiden mielentilaan voi hyvin asettua juuri tähän pimeään vuodenaikaan. Vaikka olen ollut Islannissa keskikesän yöttömän yön aikaan, Indriðasonin kirjoja lukiessa tunnen olevani keskellä marraskuun pimeää loskaa.

Lukuvinkkejä vinkkailemassa:

Eva Isaksson, Jussi Kajaste, Helena Hiltunen, Kirjastotyöläinen suljetulta osastolta, Dolf Assmann, Marja-Sirkku Holma, Leena Huovinen ja Maria Forsman

Taikaa talveen – kirjavinkkejä jouluun ja kinkunsulatukseen

Tove Jansson: Taikatalvi (1958)

Taikatalvi on hieman erilainen muumikirja – ja samalla eräänlainen ”talvikirjaklassikko”. Tove Janssonin v. 1957 julkaisemassa teoksessa muumipeikko herää kesken talviunien ja lähtee tutkimaan lumeen peittynyttä Muumilaaksoa. Teoksen omituisten – mutta myös inhimillisten – otusten galleria on vaikuttava. Kirjan tunnelma säilyy lumoavana alusta loppuun, eikä vähiten Toven itsensä tekemän kuvituksen ansiosta.

Kirjaston oman muumitalon (Kaisa-talon) kerroksissa teos saattaa herättää pohdintoja. Keitä kaikkia otuksia kirjastosta löytyykään, jos oikein tarkkaan ryhtyy miettimään? Reippailija-Hemuli, karvainen Radamsa ja  kaunishäntäinen orava? Ja oliko muitakin?  Ja onko jossain piilossa kaakeliuuni, jonka takana lymyilee kirjastolaisten karvainen esi-isä? (MH)

Diego Marani: Las adventures des inspector Capillot (1999)

Pannaan muutama eurooppalainen kieli keskikokoiseen kulhoon, vatkataan niitä sen verran että rakenne hieman särkyy. Lisätään joukkoon lusikallinen latinaa, runsas kourallinen tulisia poliittisia näkökantoja, hyppysellinen kansallista ylpeyttä ja vaivataan hyvin. Voidellaan vuoka huumorilla ja valutetaan taikina vuokaan, paistetaan keskilämmössä.

Syntyy hulvattoman hauska kakku, joka on kirjoitettu EUROPANTO -kielellä. Se on kieli, jota ei missään opeteta, mutta jota jokainen osaa. Kirja on Kaisa-talon kokoelmissa. (MK)

Ulla-Lena Lundberg:  Öar i Afrikas inre (1981)

Ruotsiksi, kaunista kieltä, runsaasti kiinnostavaa asiaa. Kun pakkanen paukkuu ja istut nojatuolissa villasukat jalassa, kun kinkku on syöty ja kynttilät sytytetty, tämä on SE kirja. Matkaillaan  pitkin Afrikkaa tutustumassa kohteisiin, joissa et ole vielä käynyt. Viimeistään kun Lundbergin upeat romaanit on luettu, tartu tähän. Kaisa-talossa, kolmessa eri (!) kokoelmassa. (MK)

Susan Vreeland:  Sininen neito (2001)

Tarina Vermeerin maalauksesta ja sen  kohtaloista. Alkaa taulun nykyisestä omistajasta ja päätyy maalariin ja hänen perheeseensä.  Riipaisevia vaiheita sekä maalauksella että sen omistajilla.  Sijainti: HC K3 Kaunokirjallisuus 12 D 2. Meillä ei ole englanniksi, mutta kaupunginkirjastosta löytyy sekä englanniksi että ruotsiksi. (MK)

Jonathan Franzen: Epämukavuusalue (2012 Siltala)

”Yhtä hillitöntä riemujuhlaa” sanoi kirjailija Jonathan Franzenin isä, kun näki poikansa lukemassa tai leikkimässä.

Romaaneistaan Muutoksia ( 2002) ja Vapaus (2011) tunnetun yhdysvaltalaisen kirjailijan omaeläkerrallinen esseekokoelma  kertoo rehellisesti murrosiästä ja kasvusta aikuisuuteen St. Louisin lähiössä sekä myös opiskeluajasta.  Kirjallinen kulttuuri nousee esiin, Tenavista Kafkan ja Rilken kautta Thomas Mannin Taikavuoreen ja kuten romaanissa Vapaus, kirjailijaa askarruttavat myös ympäristöongelmat ja linnut. (DA)

Jennifer Egan: Aika suuri hämäys (2012)

Occupy Wall Street-aktiivinakin tunnettu kirjailija on sisällyttänyt romaaniinsa teinitytön päiväkirjaa powerpoint-muodossa n. 70 sivua. Pulitzer-palkinnon saaneessa kirjassa liikutaan paitsi San Franciscon punk-piireissä ja New Yorkin
levy-yhtiömaailmassa myös Napolissa ja Afrikassa. Hauska ja lajityyppejä rikkova romaani! (DA)

Julian Barnes: Kuin jokin päättyisi (2012)

Brittikirjailija Julian Barnesin hiljattain suomennettu Kuin jokin päättyisi (2012) on kertomus Tony Websteristä ja Adrian Finnistä, Tonyn lahjakkaasta ja varhaiskypsästä nuoruudenystävästä.

Kirjan taitekohdassa keski-ikäinen Tony saa yllättäin kirjeen, jossa hänen kerrotaan perivän rahaa. Tämän käänteen myötä hän joutuu arvioimaan osin jo unohtamaansa menneisyyttä uudestaan. Vuosikymmenten takaiset tapahtumat näyttäytyvät kuitenkin oudon arvoituksellisina, eikä Tonyn vanhoista ystävistä ja tutuista ole juuri apua menneisyyden palapelin kokoamisessa.

Mitä tapahtuikaan Adrianille myöhemmin, ja miksi Veronica – kummankin mieshenkilön entinen rakas – jatkaa vaikenemistaan?

Barnesin kirjaa lukee kuin hitaasti virittyvää trilleriä. Kertomuksen jännite kasvaa pienimuotoisin keinoin: Tonyn muistikuvista ja päätelmistä sekä satunnaisista fragmenteista (esim. sivu Adrianin päivä-kirjasta) ja yllättävistä kohtaamisista muotoutuu rakenteeltaan tiivis ja hienostunut tarina.

Menneisyyden kokonaishahmo paljastuu Tonylle ja lukijalle vasta kirjan loppusivuilla.

Teos ei ole sivumäärältään kovin runsas, mutta sen psykologinen tarkkanäköisyys tekee siitä sisällöltään painavan. Käsissämme voi olla jopa tuleva klassikko? (JK)

Mustajoki, Arto: Kevyt kosketus venäjän kieleen (Gaudeamus, 2012)

Vuoden Tieto-Finlandia ehdokkaana ollut Arto Mustajoen uusin teos ”Kevyt kosketus venäjän kieleen” tuulettaa asenneilmastoa venäjän kielen olemuksesta ja sen oppimisesta. Suomalaiset pitävät venäjää vaikeana kielenä, mutta Mustajoen teos esittää kielen vaikeuksien ja kieliopin poikkeuksien lisäksi myös Venäjän maantuntemusta anekdoottein ja hauskoin esimerkein, jotka kumpuavat Venäjän nykyoloista.

Joten ei haittaa, jos kirjaan joulunpyhinä tarttuu osaamatta venäjää, sillä kirjan yhtenä punaisena lankana on halu ymmärtää venäläisyyttä ja osin suomalaisuutta nykykielen kehityksen kautta. Kirjan pystyy lukemaan tuntematta kyrillikkaa ja teoksen sanoma on kansantajuinen.

Vaikein asia Mustajoen mukaan venäjän kielen oppimisessa on sanojen ääntämisen ”liikkuva pain johon venäjän kielessä ei oikeastaan ole pääsääntöä kuten esimerkiksi on asian laita suomen tai monissa muissa kielissä. Kaikkien tuntema harashoo (’hyvin, hyvä’) ääntyy näin kirjakielen sääntöjen mukaan paino viimeisellä vokaalilla, vaikka se kirjoitetaan translitteroituna horošo.

Mutta kun kuulee sanan lausuttavan ’ookattuna’ horoshoo, kyse onkin jo venäjän kielen pohjoisalueiden murteesta, johon myös keskivyöhykkeeksi mielletty Moskova kuuluu. Venäjän kielen ässäharjoituksia pidetään hankalina kun sanoissa on hämähäkki-ässää (ж), kaalikeitto-ässää (’щ’ – щи) ja Tshaikovski-ässää (’ч’), soinnillista ässää (’з’ ), tsaari-ässää (’ц’) sekä tavanomaista, terävää kassa-ässää (’c’)  että suhuässää (’ш’).

Suhuässä on tuttu meillekin sanoista Schengen, Shell, Tashkent. tai champagne. Vaikeinta kaalikeitto-ässää ei ole edes ranskan kielessä, mutta puolan kielestä se löytyy hankalana neljän latinalaisen kirjaimen yhdistelmänä (szcz), joka löytyy kaupungin nimestä Szczecin.

Kaisa-talon kahvilan kirjailijatapaamisessa Arto Mustajoki totesi Hannu Taanilalle, että kyrilliset kirjaimet opitaan kyllä muutamassa illassa, sillä venäjän kielen aakkoset eivät sinänsä ole mikään kynnyskysymys kielen oppimiselle.

Suomalaisista peruskoululaisista vain noin prosentti lukee venäjää ja lukiossakaan venäjän lukijoiden määrä olen tuon suurempi. Pakollakaan mitään kieltä ei Mustajoen mukaan voi oppia. Eurooppalaisen suosituksen mukaan kaikkien tulisi koulussa opetella vähintään kahta vierasta kieltä, joista yhden pitäisi olla naapurimaan kieli tai jokin muu maan omista vähemmistökielistä.

Toisen vieraan kielen tulisi olla jokin maailmankieli. Mustajoki jakaa Suomen väestön suhtautumisessaan Venäjään ja venäjän kieleen neljään pääryhmään eli  entusiasteihin,  vihaajiin, välinpitämättömiin ja realisteihin. Realistien joukko on kasvava määrä suomalaisia, jotka ajattelevat kuin japanilaiset ja opettelevat innokkaasti Kiinan ja Korean kulttuuria ja kieltä, vaikka eivät pidäkään näistä maista. Melkein kaikki Suomen talouselämän edustajat kuuluvat realisteihin.

Yhtä kaikki kirja on mukaansa tempaava sukellus venäjän kielen saloihin ja oikkuihin kuin myös Venäjän kielipolitiikkaan. Lukukokemusta ei haittaa se, että lukija ei osaa venäjää, sillä kiinnostus venäjän kieltä kohtaan vain kasvaa kirjaa lukiessa. Kirjalla on myös paljon annettavaa venäjän kielen taitajalle lukuisten esimerkkien muodossa.

Kirjasto- ja tietopalvelualan ammattilaisille selviää, että Integrum -tietokanta on voittamaton tiedonlähde venäjän kielen tutkijoille, jota ilman ei enää tulla toimeen. Ja mikä helpotus, että venäjän it-sanasto on silkkaa englantia eli sanoja tyyppiä файл – fajl -file; принтер – printer, браузер – brauzer – browser; веб – veb – web; домен – domen – domain; сайт – sajt – site; фрейм – frejm – frame ja юзер – juzer – user.

Teoksessa on liitteinä hyvät hakemistot niin sanoille kuin sanonnoille sekä venäläisille nimille, joten teos on luonnollisesti myös hakuteos. Sanalla sanoen, ei hullumpi ”must” -teos kirjahyllyyn tai peräti pukinkonttiin. (TS)

Hyvää joulua ja onnellisia lukuhetkiä!

Teksti

Dolf Assmann, Mika Holopainen, Jussi Kajaste, Marja Kosonen, Taina Sahari

Syksyisiä kirjapaloja: Saviano ja Nussbaum

Järistyksen jälkeen

Monille Italia tuo mieleen sypressirivit Toscanan auringon alla, taidekaupungit ja historialliset monumentit sekä tietysti hyvän ruoan ja viinin. Valitettavasti mitalilla on aina kaksi puolta.

Italialainen toimittaja Roberto Saviano julkaisi kuusi vuotta sitten teoksen Gomorra, jossa hän kuvasi Napolin alueen mafian, Camorran toimintaa. Kirjasta tehtiin pian myös elokuva. Saviano on sen jälkeen joutunut elämään turvamiesten ympäröimänä asuinpaikkaa vaihdellen, Gomorran aikaansaamien tappouhkausten vuoksi.

Uudessa esseekokoelmassaan Järistyksen jälkeen. Tositarinoita Berlusconin Italiasta (WSOY 2012), Saviano jatkaa Italian kipupisteiden käsittelyä. Pääosassa on edelleen järjestäytynyt rikollisuus, mutta hän käsittelee myös mm. eutanasiaa, kritiikkiä vaientavaa loanheittokoneistoa ja L’Aquilan maanjäristystä v. 2009.

Kirja imaisee mukaansa ja sen lukee yhdeltä istumalta toivoen kuitenkin, että kyseessä olisi vain fiktio. Sitä se ei valitettavasti ole.

Saviano käsittelee nyt Camorran lisäksi myös Calabrian rikollisjärjestöä ’Ndranghetaa ja sen soluttautumista Pohjois-Italian talouteen ja politiikkaan, sen jäseneksiottorituaalia ja hierarkiaa.

Se miten klaanit ostavat ääniä, saattaa jo Italian demokratian hieman kyseenalaiseksi. Rikollisjärjestöihin kytköksissä olevien poliitikkojen ura saadaan näin nopeaan nousuun. Joillakin alueilla Campaniassa ja Calabriassa klaanipäälliköt ovat todellakin äänten herroina.

Väkivallan ja verenvuodatuksen jälkeen järkyttävintä ovat mafian tekemät ympäristörikokset. Klaanit ovat vahvasti mukana jätebisneksessä ja huolehtivat ongelmajätteiden loppusijoituksesta, tietysti ympäristön kannalta tuhoisasti.

Syyllisiä ovat myös ne lukuisat yritykset, Pohjois-Italiassakin, jotka ovat halunneet selvitä jäteongelmistaan halvalla.

Italia on maa, jossa on eniten bunkkereita koko maailmassa. Niitä rikolliset rakennuttavat talojensa alle tai läheisyyteen ja saattavat piileskellä niissä lain kouraa tai kilpailevan klaanin tappajia useita vuosia, joskus jopa näkökyvyn kustannuksella!

Mafioson elämästä muodostuu synkkä ja lohduton kuva. Hierarkian huipulla toimivat voivat parhaimmillaan kokea loistoa, luksusta ja ympäristön pelonsekaista kunnioitusta, mutta lopussa häämöttää väkivaltainen kuolema tai vankila.

Savianolta on usein kysytty, miten sanojen on mahdollista edustaa vaaraa rikollisjärjestöille? Miten hän voi herättää pelkoa camorraklaaneissa? Hän on vastannut, etteivät klaanit pelkää sitä joka kertoo, vaan niitä jotka kuuntelevat.

Kirjan tekstit perustuvat suosittuun tv-ohjelmasarjaan, jonka katsojaluvut löivät yllättäen mm. Big Brotherin ja jalkapallon mestarien liigan Inter-Barcelona-ottelun katsojaluvut! Ehkä Italialla on vielä toivoa.

Talouskasvua tärkeämpää

Jos  humanistisia tai muita ”pehmeiden”  tieteiden kokoelmia hoitava kirjastolainen pohtii työnsä merkitystä, kannattaa lukea amerikkalaisen filosofin Martha Nussbaumin teos Talouskasvua tärkeämpää. Miksi demokratia tarvitsee humanistista sivistystä (Gaudeamus 2011).

Kirjassaan Nussbaum kritisoi nykyajalle ominaista keskittymistä aineellista hyötyä ja talouskasvua edistäviin taitoihin koulutuksessa. Tällaisella painotuksella viedään pohjaa pois demokraattiselta järjestelmältä, jonka ehdoton edellytys on aktiivinen ja tiedostava kansalaisuus.

Humanistiset tieteet ja taiteet opettavat paitsi kriittistä ajattelua sekä perinteiden ja auktoriteettien vastustamista, myös asettumista  muiden asemaan.  Samaistumisen ja eläytymisen kyvyt ovat ensiarvoisen tärkeitä, jotta erilaisetkin ihmiset voidaan nähdä arvokkaina.

Nussbaumin mukaan käynnissä on maailmanlaajuinen koulutuksen kriisi.  Lyhyen aikavälin taloudellista hyötyä tavoiteltaessa, ollaan vähentämässä oppiaineita, jotka kuitenkin opettavat kansalaisille demokraattisen yhteiskunnan kannalta välttämättömiä taitoja ja ajattelutapoja.

”Turhien” rönsyjen poistamisen myötä, heikkenevät mielikuvitus, luovuus ja kriittinen ajattelu.

Filosofian historioitsijana Nussbaum piirtää selkeän kehityskaaren auktoriteettikeskeisestä oppimisesta kohti itsenäistä oppimista ja kriittistä ymmärrystä. Hän esittelee mm.  Rousseaun , Pestalozzin, Fröbelin,Tagoren ja Deweyn kasvatusteorioita ja alun perin antiikin filosofian tutkijana hän mainitsee usein myös Sokrateen.

Tämän esimerkillä on ollut keskeinen  asema yleissivistävän koulutuksen kehittymisessä. Nussbaum ei ainoastaan kritisoi nykyistä menoa, vaan hahmottelee myös oman  kasvatus- ja koulutusohjelman.

”Jos humanististen tieteiden ja taiteiden merkitystä ei tunnusteta, ne kuihtuvat pian kokonaan pois. Niistä näet ei koidu aineellista hyötyä. Ne antavat kuitenkin jotain paljon arvokkaampaa: ne tekevät maailmasta paikan, jossa on hyvä elää” toteaa Nussbaum kirjan viimeisessä kappaleessa.

Teksti

Dolf Assmann
Kirjastonhoitaja
Keskustakampuksen kirjasto

Kuva

Helena Hiltunen
Verkkotoimittaja

Lukuvinkkejä jouluksi

Lagerkvist, Pär
Mariamne
Otava, Helsinki 1969

Oikeastaan Mariamne on kertomus Herodeksesta. Se on kertomus karussa ympäristössä elävästä karuluontoisesta hallitsijasta ja pääasiassa myös hänen julmuuksistaan. Sota on taustalla suurimman osan aikaa.  Lagerkvistin maalaama ihmisluonteen psykologinen kuvaus ja sen samanlaisuus ympäröivän maiseman kanssa tuodaan kauniilla tavalla esiin. Kuitenkin Mariamne on rakkauskertomus. Julma hallitsija rakastuu erilaiseen ihmiseen.

Rakastumista seuraava avioliitto ei lopulta ole onnellinen. Jos  haluaa lukea onnellisen  rakkaustarinan, kirjaa ei kannata lukea. Jos sen sijaan haluaa ennemmin keskittyä kauniisiin kielellisiin ilmaisuihin, kirja kannattaa ottaa joululomalla käteen.

Huovinen, Eero
Pitkä ilo. Joulun evankeliumi
WSOY, Helsinki 2002

Kirjassa on 120 sivun verran Helsingin piispan avaamia uusia näkökulmia vanhaan tuttuun Luukkaan evankeliumin toisessa luvussa olevaan jouluevankeliumiin.

Tekijä itse sanoo kirjan alkupuheessa näin: ”Usein löydän samasta kohdasta uusia vivahteita, rikkauksia, joiden ohi olen aiemmin kulkenut. Jouluevankeliumi on pitkä ilo.” Hän kertoo tässä kauniisti kuvitetussa teoksessa myös joulun syntyajan tapahtumien taustoista rakentaen siltoja tähän päivään. Kerronta etenee rauhallisesti, monissa Jeesuksen syntymäkertomukseen liittyvissä pienissäkin yksityiskohdissa viipyillen. Teos on sopiva joulunajan hartauskirjaksi yhtäjaksoisesti tai sopivanmittaisina päivittäisinä jaksoina luettavaksi.

Vinkit:
Marja-Sirkku Holma
Kirjastosihteeri
Teologisen tiedekunnan kirjasto

Jussi Omaheimo sai viime jouluna joululahjaksi puoli metriä kirjoja. Tässä viime vuoden joululomalla parhaaksi joululukemistoksi osoittuneet lukuvinkit:

Graham Chapman, John Cleese, Terry Gilliam, Eric Idle, Terry Jones, Michael Palin ja Bob McCabe
Monty Pythonin maailma – Monty Pythonin mukaan
Like, Helsinki 2008. Alkup. 2003.

Melko legendaarisen lähes brittiläisen huumoriryhmän autobiograafinen teos on oikeastaan moniääninen haastattelukirja. Asiatyylisyydestä huolimatta tyräni rytkyi kirjaa lukiessa nauruntyrskähdyksistä tauotta. Lukemisen jälkeen piti luonnollisestikin katsoa Monty Pythonin Lentävän sirkuksen kaikki jaksot läpi. Oli erittäin hauska joulu. Monty Pythonillahan on myös Meaning of Life -elokuvassaan hieno joululaulelmaparodia “It’s Christmas in Heaven” [osa siitä, Youtube].

Charles de Lint
Someplace to be Flying
Tor Books, 1998.

Urbaania voimaannuttavaa fantasiaa. Charles De Lintillä on lukemisen helppouden ja kirjasta saatavan elämyksellisyyden suhde maksimoitu. Kirjan henkilöhahmot ovat kuin lohduttavia maagisia valoja pimeyttä hohkaavassa hohdottomassa maailmankaikkeudessa. De Lintin kirjojen kokonaisuudestakin muodostuu outo kudelma tapahtumia, tilanteita ja henkilöitä. Paljon henkilökuvauksessa ja useita alateemoja. Vähän kuin televisiosarjaa katselisi, mutta saa kuitekin lukea kirjaa.

Cecilia Brooks Brown
Kasvisherkkuja juhlaan
Karisto Oy. 2005.

Vaikka en perinteisestä joulupöydästä niin pidäkään, tulee jouluna aina tehdä ruokaa perinpohjaisella otteella. Jouluruoaksi käy esimerkiksi “Tryffelin tuoksuiset täytetyt portobello-sienet”, joissa on muun muassa sherryä, metsäsieniä, siitaketta, tryffeliä, timjamia, muskottia ja parmesaania… Cecilia Brooks Brownin kirjasta löytyy yllättävän paljon hyvinkin taagia skruudattavaa.

Risto ja Ritva Lehmusoksa
Urho Kekkosen pöydässä
Ajatus 2005.

Kala-kasvissyöjänäkin rakastan lukea liharuokia sisältäviä keitto- ja ruokakirjoja – kuola suupielestä valuen. Viime jouluna sain Risto ja Ritva Lehmusoksan “Urho Kekkosen pöydässä”-kirjan joululahjaksi. Matka gastronomisesta hienostelusta konstailemattomaan herkkusuisuuteen ei aina ole oletetun pitkä. Ainakin ruoan puolesta olen selvästi vahvasti UKK:n linjalla. Kirjassa on yksi ohje joka on jäänyt kummittelemaan mieleeni haasteellisena. Se on “Hirventulpasyltty”, joka epäilemättä sopisi hyvin suomalaiseen joulupöytäänkin. UKK piti sylttysankoa keittiönsä eteisvälikössä ja sipaisi aina ämpäristä iltaleipiensä päällysteeksi. Ohje lyhennettynä:

1. turvista poistetaan karvat kalttaamalla
2. turvat keitetään runsaassa vedessä kunnes vaahtoa ei enää synny
3. lisätään mausteet ja keitetään neljässä tunnissa aivan pehmeiksi
4. turvista poistetaan loput karvat ja leikellään peukalonpään kokoisiksi paloiksi
5. pannaan hyytymään viileään paikkaan ja syltty hyytyy ilman liivakkoa

Vinkit:
Jussi Omaheimo
Verkkotoimittaja
Kirjastopalveluiden koordinointiyksikkö