ECIL 2013 – Informaatiolukutaidon konferenssi Istanbulissa

Informaatiolukutaidosta on vuosien varrella järjestetty monia konferensseja, kuten pohjoismainen Creating Knowledge ja Iso-Britannian LILAC.
Ensimmäinen iso eurooppalainen informaatiolukutaidon konferenssi The European Conference on Information Literacy (ECIL) järjestettiin 22 -24.10.2013. Bosporinsalmen halkaisema Istanbul tarjosi upeat puitteet kansainväliselle kirjastoalan konferenssille. 

Konferenssiin osallistui n. 60 maasta n. 400 informaatiolukutaidosta kiinnostunutta kirjastolaista ja tutkijaa. Osallistujia oli myös Euroopan ulkopuolelta, kuten Bangladeshista, Australiasta, Kiinasta ja Yhdysvalloista.  Konferenssissa oli pääpuhujien lisäksi tilaa työpajoille, rinnakkaissessioille ja posteriesityksille. Oma esityksemme oli kirjastojen toimintaa esittelevässä Best Practices –osiossa. Konferenssi tullaan järjestämään vuosittain ja ensi vuoden konferenssipaikaksi on valittu  Kroatian Dubrovnik..

IFLA & UNESCO media- ja informaatiolukutaidon asialla

IFLA ja Unescon olivat tukeneet ECIL konferenssin toteutumista. Avajaistilaisuudessa kuultiin IFLA:n presidentin Sinikka Sipilän tervehdys konferenssin järjestäjille ja osallistujille. Unescon Indrajit Banerjee kertoi  Information For All –ohjelmasta. Hänen mukaansa olisi tärkeää laajentaa keskustelu informaatiolukutaidosta koskemaan media- ja informaatiolukutaitoa .  Uudet lukutaidot olivat keskustelussa koko konferenssin ajan ja monien esiintyjien saamat kysymykset koskivat sitä, minne he sijoittavat itsensä ”lukutaitojen” kartalla. Lukutaidon käsitettä käytetään nykyään monissa eri yhteyksissä medialukutaidosta digitaaliseen lukutaitoon. Ovatko nämä lukutaidot rinnakkaisia informaatiolukutaidon kanssa, vai tulisiko joku niistä, kuten MIL (media- ja informaatiolukutaito) ottaa sateenvarjomaiseksi kattokäsitteeksi?  Myös hollantilainen Albert K. Boekhorst käsitteli asiaa puheenvuorossaan.

Historian lehtien havinaa ja uusia tuulia

Konferenssin pääpuhujina olivat Paul G. Zurkowski Yhdysvalloista ja Christine Bruce Australiasta.

Paul G. Zurkowskia pidetään information literacy käsitteen ”isänä”.  Hän lanseerasi käsitteen Yhdysvalloissa 1970-luvulla ja määritteli käsitettä työn kontekstissa. Istanbulissa hän oli varmasti konferenssin odotetuimpia puhujia. Zurkowskin mukaan information literacy on edelleen elävä ja voimakas käsite. Kirjastoalan ammattilaisista itsestään riippuu kuinka käsitettä viedään eteenpäin. Hän korosti esityksessään erityisesti kaikkien ihmisten perusoikeuksia ja demokraattista pääsyä tiedon lähteille.

Uudempaa IL näkökulmaa edusti  Christine Bruce Queenslandin tekniikan yliopistosta. Hän korosti esityksessään ihmisten omaa kokemusta informaatiolukutaidosta. Hän on halunnut siirtyä tekstimuotoisen tiedon hakemisen tutkimisesta tutkimaan kokemusta informaatiosta ja vuorovaikutusta sen kanssa.  Informaatiolukutaidon sijasta voidaan puhua tietoisesta oppimisesta ”informed learning”:

” Informed learning is using information, creatively and reflectively, in order to learn.”

jossa oppiminen näyttäytyy suhteena informaatioon ja informaation omaehtoisena käyttämisenä.

Bruce otti kantaa ajankohtaisiin asioihin ja näytti esityksensä viimeisenä kuvana kuvan Turkin demokratialiikkeen hiljaisista mielenosoittajista Istanbulin Taksim-aukiolla.

Rinnakkaissessioiden antia

Joost Driesens (University of Groningen Library) suositteli  esityksessään “From Snoring to Scoring”: Creating a Motivating Classroom Experience in Practice huomion herättämiseksi opettajalle avoimia kysymyksiä IL-opetuksen alussa: esim.“mitä haluatte että opetan”. Hän korosti, että opiskelijoiden motivaatio lisääntyy, jos tiedonhakutaidot asetetaan tutkinnon kontekstiin ja niiden tarpeellisuus perustellaan hyvin.  Opiskelijoiden tehtävien tulee myös olla riittävän haasteellisia, jotta he pysyisivät hereillä! Hän suositteli kokeilemaan rohkeasti uusia opetusmenetelmiä ja korosti, että hyvin erilaiset opettajapersoonat voivat onnistua luokkatilanteessa.

Jessica Long (Miami University Middletown) kertoi esityksessään If They Build it, They will Use it: Using Google Sites to Improve Student Research Skills kuinka oli toteuttanut informaatiolukutaidon opetusta verkossa.  Opettajan sijasta opiskelijat tekivät itse tiedonhankinnan verkko-oppaita. Ohjelmana oli Goolge Sites ja mallipohjana oli opettajan tekemä sivusto. Tarkoituksena oli, että opiskelijoiden tiedonhankintamateriaalit ovat heillä itsellään tallessa myös kun he lähtevät yliopistosta, eikä niihin palaaminen ole kiinni yliopiston tai kirjaston muuttuvista järjestelmistä. Tiedon rakentaminen itse vahvistaa sen omaksumista.

Carol A. Leibiger ja Alan W. Aldrich (University of South Dakota, Library) pohtivat esityksessään “I will not be a Tourist in the Land of Images”: Adding the Visual to Information Literacy Instruction visuaalisen lukutaidon tärkeyttä. Aiheesta löytyy lisää informaatiota verkosta Information Literacy As Metaliteracy  (LibGuides)sivustolta.

Esiintymistä voi harjoitella

Esityksemme Exploring Possibilities in Bachelor Level Information Literacy Teaching oli Best Practices sessiossa konferenssin viimeisenä päivänä. Tarkastelimme esityksessä opintopisteellistä ja pakollista informaatiolukutaidon opetusta kandivaiheessa humanistisen ja oikeustieteellisen tiedekunnan opiskelijoille. Kerroimme, miten olemme ratkaisseet opiskelijamäärän ja kirjastojen rajallisten opetusresurssien luoman paineen yhdistämällä lähiopetusta ja verkkotehtäviä.

Valmistauduimme konferenssiin työstämällä sessiota eri vaiheissa abstraktin lähettämisestä varsinaisen esitykseen. Teimme esitystä varten taustatyötä tutustumalla alan tutkimukseen.  Keväällä osallistuimme Kielikeskuksen järjestämälle Conference Presentation  kurssille. Koulutusta voi suositella lämpimästi kaikille kollegoille. Kurssin aikana saimme palautetta esiintymistaidoistamme ja konkreettisia ideoita hyvään esitykseen. Kurssilla opiskelimme yhdessä yliopiston tutkijoiden kanssa, jotka valmistautuivat konferensseihin.

Esityksen valmisteluprosessi oli todella opettavainen.  Kävimme läpi asioita, joista kaikki eivät näkyneet konkreettisesti esityksen kalvoissa, mutta jäävät taustalle vaikuttamaan oman työn kehittämiseen. Konferenssipaikalla saimme juuri ennen esitystä kirjastonjohtaja Jarmo Saartilta hyvän neuvon ”ensiksi muistakaa hengittää ja toiseksi muistakaa puhua englantia”. Tämän ohjeen turvin pääsimme yli pahimmasta esiintymisjännityksestä ja itse esitys oli positiivinen kokemus.

Best Practices- tilaisuuden jälkeen oli mielenkiintoista vaihtaa ajatuksia IL-opetuksen arjen haasteista samassa sessiossa esiintyneiden brittiläisten kollegojen kanssa ( Jane Secker ja Maria Bell). Kansainvälisten konferenssien yksi tärkein anti onkin juuri kollegoiden tapaaminen ja verkostoituminen.

Konferenssin toteutuksesta vastasivat Department of Information Management of Hacettepe University ja  Department of Information and Communication Sciences of Zagreb University  ja se järjestettiin Harbiye Military Museum and Cultural Centre. –museossa.


Paikallisen kirjakaupan katossa roikkui kirjoja

 

Kirjoittajat

Kati Syvälahti
Informaatikko
Helsingin yliopiston kirjasto

Maija Paavolainen
Informaatikko
Helsingin yliopiston kirjasto

Kuvat

Kati Syvälahti

Kumppanuuden kasvutarina – Viikin kampuskirjaston kevään 2012 vitriininäyttely

Viikin kampuskirjaston palveluaulassa esillä oleva ”Tyvestä latvaan” –näyttely on kaksiosainen. Vierekkäisissä vitriineissä havainnollistetaan viitteellisesti kahden kumppanin, Suomen korkeimman metsäopetuksen ja kirjaston yhteistä 150 vuoden mittaista taivalta, joka jatkuu edelleen.

Ajan kultaamaa

Näyttelyn ääreen saapuminen on tyyni suvantopaikka tiedon tulvassa kamppailevalle näytöntuijottajalle, ainakin minulle. Aineiston visuaalisuus puhuttelee: eri aikakausien kirjat, opasteet ja esitteet, muutama viitteellinen esine, valokuvat. Näyttely ei tyrkytä mitään, se vain on ja kertoo omaa hiljaista tarinaansa. Voin antaa ajatuksen lentää ja menneiden vuosikymmenten herätä eloon, niidenkin, jotka vierivät ennen omaa aikaani ja työtäni kirjastossa.

Koska olen osallistunut myös näyttelyn suunnitteluun ja rakentamiseen, voin avata lasikaapit. Tarina ei ole enää hiljainen. Kuulen 1980-luvun työtoverien ja asiakkaiden askeleet ja hiljaiset keskustelut, työhuoneiden sulkeutuvien ovien raskaat jysähdykset, puhelimien pirinän ja kaukopalvelun telexin raksutuksen. Yksi työtovereistani seisoo keskittyneenä ison kortiston ääressä upottaen systemaattisen luokituksen mukaisia luettelokortteja paikoilleen. Toinen vetää alakerran kahvihuoneeseen johtavan oven hiljaa perässään kiinni. Kirjastoon tullut tuttu asiakas pysähtyy uutuushyllyn ääreen.

Aamupäivän asiakaspalveluvuorossa oleva työntekijä paukuttaa eräpäiväleimasinta. Kaksikerroksinen kirjastokärry kitisee hiukan sitä käytävällä työnnettäessä. Lisään lainaustiskin lokeroon itsejäljentäviä lainakuitteja, joiden pistävä lemahdus häivähtää nenään. Täydennän esitehyllyn ja kiipeän lattiavahalta tuoksuvia portaita yläkertaan, missä kopiokone hurisee. Tunnen vanhojen kirjojen hiukan ummehtuneen hajun.

Hyllystä osuu käteen kirja, jonka sisäkannessa on vanha hankintamerkintä. Alahyllyllä on jonkin ikiaikaisen julkaisun vuosikertoja, joiden niputtamiseen käytetyn ruskean puotinarun solmuja ei luultavasti ole avattu ainakaan 80 vuoteen…

Lukija huomaa, että kuvaan ”omaa kirjastoani”, joka sitten 1980-luvun on kokenut suuren muuton ja muutoksia. Metsätalossa sijainneen Helsingin yliopiston metsäkirjaston hyllyn lisäksi näyttelyvitriinissä aivan alimpana on Evon metsäopiston kirjaston hylly (1862-1907) ja sen yläpuolella Helsingin Kirkkokadun toimipaikan (1908-1939) hylly. Metsätalosta (1940-1999) kirjasto matkasi Viikkiin osaksi Viikin tiedekirjastoa, josta puolestaan kymmenen vuoden kuluttua tuli osa Helsingin yliopiston kirjastoa nimeltään Viikin kampuskirjasto (2010-).

Ylimmille hyllyille ovat saapuneet meneillään olevan palvelumuotoiluprojektin tyypittelemät kirjaston opiskelija-asiakkaat: piipahtaja, palveltava, penkoja ja pesiytyjä. Nyt asiakkaat voivat vaikuttaa omien palvelujensa suunnitteluun mm. verkon kehittäjäyhteisössä Idiksessä. Kirjoja on vain yksi, mutta verkkopalveluista kertovia nimilappuja sitäkin enemmän.

 Tieteen rakennustyömaat

Jollakin taaksejääneellä vuosikymmenellä metsätiedettä opiskellut ja/tai opettanut näyttelyyn tutustuja voisi kokea vastaavanlaista nostalgiaa vitriinin toista osaa katsellessaan. Metsäopetuksen vuodet ja hyllyt vastaavat toisiaan, sillä nämä kumppanit ovat eläneet ja kasvaneet rinta rinnan. Suomen korkeimman metsäopetuksen matka on kulkenut Hämeestä, Lammin pitäjän Evon erämaista, Helsingin ydinkeskustaan Kirkkokadulle ja Metsätaloon Unioninkadulle, sieltä Viikin Metsätieteiden taloon.

Alkuaikoina alan opiskeluympäristö todellakin sijaitsi metsän keskellä, sisäoppilaitoksessa. Olot olivat vaikeat ja opiston toiminta keskeytyikin vuosiksi 1866-1874 melko pian käynnistymisensä jälkeen. Opetus kuitenkin jatkui ja opiston johtajaksi nimitettiin vuonna 1874 ”Suomen metsänhoidon isäksi” myöhemmin mainittu A.G. Blomqvist. Vuonna 1907 maamme korkein metsäopetus liitettiin Keisarillisen Aleksanterin yliopiston filosofisen tiedekunnan maaviljelystaloudelliseen osastoon. Opetus alkoi syksyllä 1908 Helsingissä Kirkkokatu 4:ssä. Vuonna 1924 Helsingin yliopistoon muodostettiin maatalous-metsätieteellinen tiedekunta. Tuolla vuosikymmenellä keskusteltiin paljon siitä, pitäisikö Suomeen perustaa monien muiden maiden esikuvan mukaisesti erillinen maatalouskorkeakoulu, mutta suunnitelmasta luovuttiin.

Suomen metsätieteelle omistettu rakennus, Metsätalo, osoitteessa Unioninkatu 40 vihittiin käyttöön välirauhan aikana 8.9.1940. Omaan taloon, uusiin moderneihin ja avariin tiloihin muuttaminen on varmaankin ollut metsäalan opetukselle, tutkimukselle, opiskelijoille ja kirjastolle hieno kokemus. Metsätalon aikaa kesti vuoteen 1999, jolloin yliopiston kampusrakenne oli jo hyvää vauhtia muotoutumassa. Metsätieteet muuttivat Viikin monitieteiselle kampukselle, joka yliopiston esittelysanoin tällä hetkellä ”edistää luonnonvarojen kestävää käyttöä ja luonnon monimuotoisuuden säilymistä, unohtamatta ihmisten ja eläinten hyvinvointia”.

Metsätieteellisen kirjaston oma, suurelta osin tuttu asiakaskunta katosi Viikin tiedekirjaston parhaimmillaan puoleentoista tuhanteen yltäneen päivittäisen kävijän joukkoon. Henkilökunnan osaamisvaatimukset kasvoivat merkittävästi uudessa ympäristössä monien tieteenalojen opiskelijoiden, opettajien ja tutkijoiden odotuksiin vastattaessa. Asiakaskuntaan kuuluivat tietenkin myös yliopiston ulkopuoliset tiedontarvitsijat.

Mistä tulemme, missä olemme, minne menemme?

Näyttelyä rakentaessani ja tulosta katsellessani omakohtaisesti kokemani, yksittäisten tapahtumien kulku muuttuu yleiseksi siten, että ymmärrän pieneen näyttelyyn sisältyvän 150 vuotta yhteiskuntahistoriaa. Yli sadan vuoden takaiset länsimaisen yhteiskunnan kehitysvaiheet synnyttivät tarpeen järjestää Suomessakin käytännöllisten alojen, mm. metsänhoitajien korkeakoulutusta. Koulutukseen tarvittiin tietoa ja kirjallisuutta – oppilaitoksen yhteyteen luotiin kirjasto. Huomaan, että vaikka muutos on ollut moninaista, varhaisempina aikoina hidasta, viime aikoina kiivaampaa, niin silti perusasia on pysynyt samana: pääsy tietoon on kirjaston tarjoama oleellinen opiskelun, opetuksen ja tutkimuksen edellytys.

Tämän hetkisen ja tulevan yhteiskunnan mallit teknologioineen ja toimintatapoineen uudistavat jälleen kerran myös oppimisen, opetuksen ja kirjastopalvelujen rakenteita ja menetelmiä. Uudistukset ja innovaatiot vaikuttavat näilläkin aloilla eri toimijoiden keskinäisten suhteiden laatuun ja ominaisuuksiin. Esimerkkinä tästä mainitsen design-ajattelun viimeaikaisen omaksumisen mitä erilaisimpiin yhteyksiin. Meistä yksittäisistä ihmisistä riippumattomat kehityssuuntaukset ja aivan mahdolliset yllätykselliset koettelemukset vievät mukanaan ja kantavat milloin mihinkin suuntaan, pois omista tutuista ympyröistä kohtaamaan uutta ja outoa, vastaamaan uusiin haasteisiin, oppimaan ja sopeutumaan.

Näyttelyn tarinaan eläytyminen voi olla se yksityiskohta, jonka kautta meille avautuu ennen havaitsematonta. Jokin epäyhtenäinen ja selittämätön saa muodon ja erilliset palat yhdistyvät toisiinsa paljastaen uuden kuvion, ehkä uuden alun tai suunnan omassa työssä. Ymmärrämme, mistä tulemme, missä olemme ja minne menemme. Muutosten keskellä on mahdollista löytää myös jotain pysyvää ja merkityksellistä.

Näyttelyyn voi tutustua Viikin kampuskirjastossa 3.6.2012 asti kirjaston aukioloaikoina.

Viikin kampuskirjaston aukioloajat: http://www.helsinki.fi/kirjasto/viikki/tutustu/aukioloajat.html

Teksti

Eeva-Liisa Viitala
Tiedottaja
Hallinto- ja kehittämispalvelut
Helsingin yliopiston kirjasto

Kuvat

Eeva-Liisa Viitala

 

Kirjasto solmukohdassa – Knutpunkt 2009, Linköping 21.-22.10.09

Ruotsissa Linköpingissä järjestettiin 21.-22. lokakuuta kirjastoalan seminaari ”Knutpunkt 2009 – Bibliotek i samverkan för framtidens lärande”, jonka teemoina olivat digitaalinen kirjasto, kirjasto fyysisenä tilana ja kirjaston opetus.

Ensimmäisen Knutpunktin järjestämisestä vastasivat Linköpingin ja Jöngköpingin yliopistot. Tilaisuuteen oli ilmoittautunut yli 110 henkilöä 45 eri yliopisto- ja korkeakoulukirjastosta. Eniten osallistujia oli Ruotsista, mutta mukana oli kirjastolaisia myös Tanskasta, Norjasta ja Suomesta.

Seminaari sisälsi luentoja ja työryhmiä, joihin osallistujat jakautuivat teemojen mukaan. Kunkin osuuden jälkeen oli yhteinen tilaisuus (knutpunkt, solmukohta), jossa esiteltiin työryhmien ja luentojen anti lyhyesti kaikille seminaarilaisille. Ajatuksia vaihdettiin vilkkaasti myös tauoilla. Iltatilaisuudessa oli mahdollisuus tavata pohjoismaisia kollegoita vapaamuotoisissa merkeissä.

Seminaariväkeä aulassa, Kuva: Kaija Välimäki

Integroitu opetus

Integroitua opetusta käsittelevässä työryhmässä Linköpingin yliopiston edustaja Eva-Sofia Svensson (Hälsouniversitetets bibliotek) esitteli tiedonhankinnan opetusta lääkärikoulutuksessa, jossa käytetään Problem-Based Learning (PBL) -menetelmää. Esitys herätti vilkkaan keskustelun miten informaatiolukutaidon opetus on integroitunut enemmän tai vähemmän eri oppilaitoksissa. Tilanne Ruotsissa ja Tanskassa näytti samalta kuin Suomessa: eri koulutusohjelmissa ja tieteenaloilla käytännöt ja resurssit vaihtelevat suuresti. PBL-suuntautuneeseen lääkärikoulutukseen informaatiolukutaidon opetuksen integrointi näyttäisi onnistuvan joustavimmin.

Svenssonin esimerkissä informaatiolukutaidon opetusta on lääkärikoulutuksen toisella ja viidennellä vuosikurssilla. Toisen vuosikurssin opiskelijat saavat IL-opetuksessa tiedonhaun tehtävän, kukin opiskelija eri ajankohtaisesta aiheesta, mikä aktivoi ja motivoi opiskelijoita. Tehtävä arvioidaan tapaamisessa, jossa ovat mukana opiskelija, kirjaston tiedonhankinnan opettaja ja professori. Opiskelija esittelee tiedonhakustrategiansa, dokumentoidun hakunsa ja hakutuloksensa. Opiskelija saa palautetta tehtävästään: tiedonhaun substanssiosaamisen varmistaa professori ja kirjastonhoitaja kommentoi tiedonhakua. Myös molemmat opettajat saavat palautetta opetuksestaan. Svenssonin mukaan kaikki osapuolet pitävät arviointitilaisuuksia erittäin antoisina ja hyödyllisinä. Viidennen vuosikurssin opiskelijoille on tarjolla kurssi ”Söka, skriva, presentera”, jonka tiedonhankintaosuuden opetuksesta vastaa kirjasto ja muista osioista professori.

Kirjasto tekee yhteistyötä koulutusohjelmien opettajien, kurssivastaavien, yliopiston pedagogisen keskuksen ja ylioppilaskunnan kanssa. Kirjasto on mukana mm. opetuksen suunnitteluryhmässä ja seuraa tiiviisti opetuksen vuositavoitteita. Toisaalta myös yliopistoedustajat osallistuvat kirjaston neuvottelukunnan työskentelyyn ja tutustuvat aktiivisesti kirjaston opetustarjontaan.

Työryhmäkeskustelussa vain muutama paristakymmenestä läsnäolijasta kertoi olevansa mukana opetuksen suunnitteluryhmissä, ja he pitivät sitä tärkeänä keinona markkinoida ja saada informaatiolukutaito mukaan opetussuunnitelmien tavoitteisiin.  Kirjaston läheinen yhteistyö opettajien kanssa edistää opettajien IL-motivointia ja -osaamista, mitä työryhmässä pidettiin tärkeänä. Lisäksi jo suunnitteluvaiheessa informaatiolukutaidon hyödyt voidaan nostaa näkyvästi esiin. Työryhmän keskustelussa toivottiin myös Ruotsin korkeakoulujen tulevan laatuarvioinnin nostavan informaatiolukutaidon merkitystä.

Läheistä ja tiivistä yhteistyötä on meilläkin useiden tiedekuntien kanssa. Jatkossakin ja uudessa organisaatiossa IL-opetusta olisi hyvä suunnitella yhdessä niin tiedekuntien, uusien laitosten kuin opiskelijajärjestöjen kanssa. Oli mielenkiintoista kuunnella ja tärkeää saada eväitä siihen, miten integroitumista voisi syventää Helsingin yliopiston kirjastossa, ja toisaalta huomata, että painimme samojen haasteiden kanssa.

Informaatiolukutaito osaksi akateemista kulttuuria

Professori Bengt Erik Eriksson Linköpingin yliopistosta toi pedagogin näkökulman kirjaston opetukseen.

Erikssonin mukaan internetin aikakaudella tiedon määrän ja hakumahdollisuuksien kasvu on muuttanut tiedonhakutapoja merkittävästi. Opiskelijoiden tiedonmuodostus perustuu yhä enemmän uusiin tiedonhakumalleihin ja hakukoneiden mahdollisuuksiin. Kyky leikata, liimata ja yhdistellä ja luoda tekstien välisiä linkkejä onkin kohta tärkein taito. Eriksson totesi, että opettajien näkemysten ja tutkimusten perusteella opinnäytteiden taso ei sinänsä ole laskenut, mutta työt sisältävät aiempaa vähemmän viitteitä ja sitaatteja ja aiempaa enemmän avaamattomia käsitteitä ja yleistietoa. Opinnäytteiden suullinen puolustus ja argumentointi – lukuun ottamatta ehkä kyselytutkimuksiin perustuvia töitä – on monesti aiempaa heikompaa. Työn laatijalla ei välttämättä ole syvällistä suhdetta omaan tekstiinsä ja tiedonmuodostuksen rakentuminen jää hämäräksi.

Akateemisten opinnäytteiden arvioinnissa ei Erikssonin mukaan kuitenkaan oteta huomioon tietoympäristön muutosta, vaan arviointikriteerit ovat samat kuin ennenkin. Kirjaston osaaminen pitäisi integroida opinnäytteiden arviointityöhön ja tiedonhankinnan osaamista olisi arvioitava kaikilla akateemisilla tasoilla. Asialla on Erikssonin mukaan merkitystä, kun yliopistot pyrkivät toiminnassaan ja tutkimuksessaan huipputasolle.

Professori Erikssonin mukaan akateemisen kulttuurin edellytys on, että kirjaston osaaminen nivotaan saumattomaksi osaksi yliopiston ydintoimintaa, opetusta ja tutkimusta. Informaatiolukutaitokulttuuurin (”informationskompetenskultur”) pitäisi olla osa akateemista kulttuuria. Kirjaston roolia ei enää voi kuvata vain sanalla palvelu. Kirjaston ei pitäisi vain tarjota infopaketteja ja erillisiä koulutuksia, vaan antaa säännöllistä opetusta ja toimia tiedonhankinnan ohjaajan roolissa koko oppimisprosessin ajan. Informaatiolukutaito tulisi nivoa myös osaksi tutkijakoulutusta. Kirjaston pitäisi olla mukana opetuksen suunnittelussa.

Tutkimusryhmiä kirjasto voisi Erikssonin mukaan auttaa tarjoamalla bibliometrisiä palveluja, laatimalla tutkimusryhmälle toimintaympäristön analyysejä ja osallistumalla oppiainekohtaisten julkaisustrategioiden luomiseen. Kirjastolaiset voisivat toimia tutkimusryhmässä projektityöntekijöinä tiedonhankinnan osalta.  Eriksson muistutti, että tutkimus on nykyään täysin riippuvaista kirjastoista ja kirjaston osaamista tarvitaan enemmän kuin koskaan. Kirjaston, opetuksen ja tutkimuksen tulisi rakentaa uudenlaisia liittoja ja yhteistyötä. Hienoa, että meillä on Solmu-hanke, joka vaikuttaa samanlaiselta toimintatavalta kuin Eriksson esittää. Toivottavasti hankkeen Solmu-ryhmätyöskentelystä saadaan hyviä käytänteitä ja yhteistyömahdollisuuksia tutkijoiden ja tutkimusryhmien kanssa.

Seminaariyleisöä aulassa, Kuva: Kaija Välimäki

Tulevaisuuden kirjasto – mitä, miksi, missä?

Tukholman kaupunginkirjaston projektipäällikön Åke Nygrenin vetämässä työryhmässä pohdittiin kirjaston näkyväksi tekemistä tulevaisuuden näkökulmasta. Tehtävänä oli kuvailla maahan vuonna 2040 saapuvalle ja kirjastojen olemassaolosta tietämättömälle avaruusoliolle, mitä, miksi ja missä on instituutio nimeltä kirjasto. Ennen seminaaria osallistujille lähetettiin mind map -kartta täydennettäväksi ja työryhmässä sovellettiin pienryhmäkeskusteluihin world cafe -menetelmää.

Vaihtuvat keskusteluryhmät pohtivat kirjaston tulevaisuuden näkymiä. Mitä kirjasto on: proaktiivinen coach, mahdollistaja, systeemien luoja, organisoija, opas infoviidakossa, kokoontumispaikka, tuottaja, koordinaattori, yhdistäjä… Miksi kirjasto on: laatu, lisäarvo, sosiaaliset näkökulmat, tilaus/tarve, hyöty, infoähkyn torjuja, aineistojen saatavuuden edistäjä… Missä kirjasto on: kaikkialla-ei missään, sisässä (”inuti”), kulissien takana, näkymätön taustaorganisaattori…  Tehtävä sai osallistujat visioimaan kirjaston tulevaisuutta samalla kertaa leikkimielisessä ja vakavassa hengessä.

Kirjasto  – luottamusta ja löytöretkeilyä

Kirjaston roolia oppimisen, tiedon ja löytämisen edistäjänä valotti esitelmässään John Blyberg (Assistant Director for Innovation and User Experience, Darien Library, Connecticut). Blybergin mukaan ihmisillä on arkielämässään kolme tärkeää paikkaa – useimmille ensimmäinen paikka on koti, toinen on työ ja kolmas vaikkapa kahvila, puisto tai baari. Kirjasto voisi olla se kolmas paikka, mutta miten tehdä kirjastosta houkutteleva?

Käyttäjänäkökulma on Blybergin mukaan otettava kaikin tavoin huomioon. Luottamuksen luominen on olennaista. Liian tiukkoja sääntöjä ei saa laatia – kirjastonhoitajat eivät ole poliiseja. Liiallinen turvallisuuden korostaminen murentaa ja läpinäkyvyys puolestaan lisää luottamusta.  Kirjastossa on kolme tärkeää luottamussuhdetta: käyttäjä-kirjasto, käyttäjä-käyttäjä ja kirjasto-käyttäjä. Näissä  pitäisi vallita arvostus ja yhteenkuuluvuus. Käyttäjien yhteenkuuluvuutta voi edistää myös digitaalisesti.

Merkittävää on myös informaatioarkkitehtuuri ja tiedon esittäminen kontekstissaan. Hakuun perustuvien käyttöliittymien sijasta tarvittaisiin selailua ja löytöretkeilyä tukevia käyttöliittymiä (”discovery interface”). Kokoelmia voisi luokitusten sijaan järjestää teemoittain. Yksinkertaisuus on löytymisen avain. Myös nopeus ja tehokkuus ovat käyttäjille tärkeitä.

Seminaariyleisöä aulassa, Kuva: Kaija Välimäki

Onko Google-sukupolvi erilainen?

Peter Williams (CIBER – University College London) käsitteli puheenvuorossaan myyttiä Google-sukupolvesta, joka olisi tiedonhankinnassaan ja lukemisharrastuksessaan erilainen kuin aiemmat sukupolvet. Google-sukupolveksi hän määritteli vuoden 1993 jälkeen syntyneet.

Britanniassa on erilaisia aineistoja käyttäen tutkittu sitä, ovatko eri ikäiset erilaisia tiedon hankinnassa ja käytössä. Yleisen käsityksen mukaan nuoret surffailevat netissä ja hakevat sieltä tietonsa. Toinen käsitys on, että nuorten lukemisharrastus ja erityisesti kirjojen lukeminen olisi vähentynyt verrattuna aiempiin sukupolviin. Onko tosiaan näin?

Tutkimusten mukaan yli 65-vuotiaat käyttävät Internetiä 4 tuntia enemmän viikossa kuin 18-24-vuotiaat. Nuoret ovat myös vähentäneet Facebookin käyttöä, sen sijaan 35-54-vuotiaiden ikäluokassa käyttö on noussut voimakkaasti viime vuoden aikana. Twitterin suurin käyttäjäryhmä on 35-49-vuotiaat; nuoria se ei näyttäisi samalla tavalla kiinnostavan.

Brittiläisten lukemistutkimusten mukaan nuoret lukevat nykyisin enemmän kuin 25 vuotta sitten. Yhtenä selityksenä saattaisi olla Harry Potterin vaikutus. Suuri osa nuorista lukee kirjoja päivittäin. Kertomukset ja tarinat eivät ole menettäneet merkitystään. Ehkä ne ovatkin tärkeitä juuri siksi, että elämme kovin sirpaloituneessa tiedon maailmassa ja tarvitsemme kokonaisuuksien käsittämistä.

Yksi myytti on ollut se, että nuoret eivät lue (käyttö)ohjeita. Williamsin mukaan se on totta, mutta ”kaikkein pahimpia” yrityksen ja erehdyksen menetelmää käyttävistä ovat yli 65-vuotiaat.

Nuoria moititaan usein myös siitä, että he tekevät monta asiaa kerrallaan: kuuntelevat musiikkia, katsovat tv:tä ja tekevät opiskelutehtäviään. Tosiasiassa näin ei ole, vaan tässäkin moniosaamisessa pahimpia ovat vanhimmat ikäluokat, ja sillekin on selitys: iän myötä aivot kehittyvät moniosaamiselle.

Sen sijaan tiedonhakututkimukset osoittavat, että nuoret eivät osaa tehdä tiedonhakuja eivätkä käyttää hakukoneita. Kun he ovat löytäneet verkosta julkaisuja, he silmäilevät tiivistelmän ja lataavat koneelleen artikkelin. Kuitenkin 60% kyselyyn vastanneista kertoi, että ei lue artikkelia!

Yhteenvetona Williams totesi, että vaikka nuoret saavat koulutusta tiedonhakuun ja tietoteknisiin taitoihin, he tekevät usein yksinkertaisia hakuja. Vaikka he ovat tutustuneet tietokoneisiin jo lapsena, kaikkien heidän TVT-taidot eivät ole vanhempia sukupolvia parempia. Nuorissa on myös sellaisia, jota tietoisesti eivät halua olla mukana tietotekniikan ja -verkkojen eturintamassa. Tiedonhauissa saadun tiedon arviointiin käytetään liian vähän aikaa ja nuorilta puuttuvat usein kokonaisuuksien käsittämisen välineet, eräänlainen kirjastojen tarjoama ajattelun kartta.

Informaatioalan ammattilaisille Williams heitti haasteena informaatiolukutaidon opettamisen siltä kannalta, että nuoret oppisivat arvioimaan saamaansa informaatiota ja ymmärtäisivät, miten sitä voisi käyttää. Olemme puhuneet jo vuosikymmeniä, että olemme keskellä informaatiotulvaa. Tietoa on, mutta mitä sille kaikelle  voisi tehdä?

Kirjasto tilana ja oppimisympäristönä

Arkkitehti Daniel Koch, joka on ollut mukana kirjastojen suunnittelussa, tarkasteli kirjastoa oppimisen ja työskentelyn tilana. Hän pohti sitä, miten erilaiset toiminnot tai alat sijoitetaan lähelle toisiaan, miten kulkureitit voivat johdattaa asiakasta, mitä tila merkitsee sosiaalisten suhteiden ja yhteisöllisyyden kannalta, miten hyllyjen muodoilla ja sijoittelulla voidaan vaikuttaa tiedonhankintaan

Koch toi tavaratalojen maailmasta esimerkin. Tavarataloissa sijoitetaan kalliit kosmetiikkamerkit (YSL, Lancome, Dior) lähelle toisiaan ja niiden lähelle usein koru- ja jalokiviosasto. Kalliit merkkituotteet vaihtuvat vähitellen halvempiin (Lumene, Maybelline, L’Oreal), ja halpojen tuotteiden lähellä on päivittäiskosmetiikkaa. Näin asiakkaita huomaamatta johdatellaan ostamaan myös jotain sellaista, jota he eivät muuten tulisi ostamaan. Olisiko tämä idea sovellettavissa myös vaikkapa Kaisa-talossa?

Toinen esimerkki koski kulkureittien suunnittelua kaupunkitilassa. Asettamalla esteitä tai poistamalla niitä voidaan ohjata ihmisiä käyttämään tiettyjä reittejä. Samalla tavalla kirjastossa voidaan portailla, hisseillä ja hyllyjen sijoittamisella vaikuttaa siihen, miten asiakkaat kulkevat ja mitä aineistoja tai palveluja heidän reiteilleen sattuu. Tutkijalle olisi ehkä hyödyllistä löytää vahingossa myös jonkin lähialan aineistoa hyllystä, joka ihan oikeasti sijaitsee siinä lähellä.

Myös kahvilat ja muut ihmisten kohtaamista mahdollistavat tilat ovat tärkeitä. Koch esitti kuvia mm. torimaisista aukioista ja parvekkeista, joita kirjastoissakin voi olla. Antiikin ajoilta peräisin oleva agora-idea tuntuu elävän edelleen.

Konferenssin eri sessioissa pohdittiin millainen kirjasto on oppimisympäristönä ja millaisia virtuaalisia oppimisympäristöjä tarvitaan. Kun virtuaalisia oppimisympäristöjä mietitään ja suunnitellaan, kannattaa tarkkaan pohtia mitä tarkoitusta varten tila luodaan. Johan Fridell Learning Objects -yrityksestä esitteli mm. miten Second life -ympäristöön perustettu ja rakennettu hieno ruotsalaisuuden talo ammottaa tyhjyyttään ja kuinka toisaalla nuoret massoittain liikkuvat, seurustelevat ja samalla oppivat verkkopeleissä.

Kirjastoille olisi kullanarvoista tietää, miten sosiaalisen media eri välineet voidaan hyödyntää järkevästi, siten että ympäristö palvelisi sekä asiakkaita että henkilökuntaa. Työryhmässä keskusteltiin sosiaalisen median käytöstä kirjaston viestinnässä ja opetuksessa, ja siellä tuli esiin kysymys siitä, haluavatko nuoret olla mukana sellaisessa, missä ”isä ja äiti” ovat mukana? Jos vanhemmat tulevat muodikkaasti verkkokeskustelujen eturintamaan, etsivätkö nuoret omia alueitaan, joihin aikuisilla ei ole asiaa?

Tulevaisuuden kirjastonhoitajuus

David Lankes Syracusan yliopistosta tarkasteli esityksessään kirjastonhoitajuuden tulevaisuutta kysymällä, millainen pitäisi olla kirjastojen ja kirjastonhoitajien tulevaisuus demokratiassa. Hän totesi, että kirjastonhoitajat ovat olleet viime vuosina niin vahvasti muutosten keskellä, että meillä ei ole ollut aikaa ja tilaa pysähtyä, astua pari askelta taaksepäin ja katsoa vähän etäämpää, mihin oikein ollaan menossa. Nyt olisi tärkeää pysähtyä hetkeksi. Hänen sanomansa oli “Kirjastojen tehtävä on tehdä yhteiskunta paremmaksi helpottamalla uuden tiedon luomista yhteisössään.” Tätä hän lähestyi eri suunnista, anlysoi sen sana sanalta ja rakensi varsin monimutkaisen käsitekartan.

Lankesin esitys herätti monenlaisia ajatuksia. Varmasti on tärkeä aina välillä pysähtyä ajattelemaan ja pohtimaan yhdessä muiden kanssa sitä, mihin olemme menossa ja teemmekö oikeita asioita. “Knutpunkt 2009” tarjosi sen mahdollisuuden ja oli meille hyvä pysähdyksen paikka.

Teksti:
Maria Forsman, Kirsi Luukkanen ja Kaija Välimäki
Helsingin yliopiston kirjasto