Meidän on nähtävä tulevaisuuden unia: Kaisa Sinikara ja Opiskelijakirjasto

Helsingin yliopiston kirjaston opiskelijakirjasto –nimisen paikan henkilöstölehti Rypström uutisoi vuonna 1989:  Elokuussa  saapui keskuuteemme osastopäälliköksi Kaisa Sinikara, joka toimii  Irja-Leenan sijaisena vuoden päivät.  Heti tultuaan Kaisa totesi: ”Kun valmiutta henkilökohtaisiin muutoksiin on olemassa, löytyy myös kapasiteettia työn kehittämiseen. Se on yhteistä voimavaraa. Eikä tämän kirjaston näköpiirissä ole pysähtynyttä olotilaa.”


1.8.1989. Kuvassa KaisaSinikara ja opiskelijakirjaston silloinen osastopäällikkö Irja-Leena Suhonen.

Kaisa tuli siis sijaiseksi, mikä oli ihan normaali tapa tulla kirjastoon 1980-luvun lopussa. Ei hän ainakaan haasteita pelännyt. Hän tuli johtamaan paikkaa, jossa oli kaksi lainaamoa, viisi lukusalia, joka lainasi kotiin ja lukusaleihin  343.000 kirjaa, otti vastaan 41.500 varausta ja lähetti mattimyöhäisille 71.500 karhua, jonka kurssikirjalainaamon asiakkaita oli yli 37.000 ja jossa oli kova työvoimapula.  Ensi töikseen hän avasi Volter Kilpi -näyttelyn, mutta sitten alkoi arki. B-lukusali suljettiin ja 150 hm kirjoja hiissattiin  A-lukusaliin. Kirjoja karsittiin vimmatusti, koska hyllytilaahan ei ollut.  B-salista tuli ns. omien kirjojen lukusali, kirjastotalon tupakkahuoneesta (!) tuli toimistopäällikön huone, henkilökunnan toinen vessa oli pitkään pelkkä reikä lattiassa, telex-laite saatiin, samoin CD ROM -levyjä, mutta VTLS oli vasta tuloillaan. Viimemainittu alkoi poikia  työryhmiä, jotka puuhasivat  luetteloinnin, kurssikirjahankinnan, kausijulkaisujen, laitteistokysymysten, kaapeloinnin, tiskimuutosten, kokoelmatunnusten, asiakasopetuksen, kulunvalvonnan, laina-aikojen ja erityisesti massalainauksen ja aineiston  takautuvan tallennuksen parissa.  Kurssikirjalainaamoon oli saatu  1980-luvun alussa varta vasten sen tarpeisiin räätälöity atk-järjestelmä. Nyt tietotekniikka astui kirjastotaloon.

Uusi työkenttä aukeni, kun Helsingin yliopisto ja Helsingin kaupunki totesivat, että aikuiskoulutuksen ja avoimen korkeakoulun opiskelijoiden kirjastoasioista ei ollut mitään sopimusta  ja aikuisopiskelijoita oli pääkaupunkiseudulla yli 200.000.  Kaisasta tuli asiaa selvittävän työryhmän jäsen. Opiskelijakirjasto alkoi hankkia ja lainata pääkaupunkiseudun avoimelle yliopistolle kurssikirjoja. Erityistä hankintarahaa ei myönnetty, mutta kaksi osa-aikaista työntekijää sentään saatiin. HENKI ja sen arviointi asettui puheisiin, kun yliopisto alkoi kokeilla työtehokkuuden, luovuuden yms. palkitsemista muutamalla prosentilla.  Tuolloin, toisin kuin nyt, henki-lisä ei ollut pakollinen, kokeilusta saattoi kieltäytyäkin. – Vuonna 1990 ei VTLS:lle olisi  henki-lisää myönnetty. Järjestelmä oli hidas. Koskaan ei voinut olla varma, ottiko laite vastaan hakupyynnön, komennot piti varmuuden vuoksi toistaa, puskurimuisti oli mitä oli, ruudulla ei liikahtanut mikään. Järjestelmä sai kutsumanimen VeTeLys. Järjestelmän tullessa paljastui myös, miten erilaisia kirjastot ja niiden käytännöt olivat, ja miten paljon yhtenäistämistä tarvittiin, ennen kuin sama järjestelmä toimisi kaikissa HELKA-kirjastoissa..

Mitä tapahtui hallinnossa? Yliopistolakia ja –asetusta uudistettiin, minkä myötä HYK:lle tuli uusia tehtäviä, mistä syystä ryhdyttiin pohtimaan, yllätys-yllätys, toiminta-ajatusta ja toiminnan tavoitteita. Tulosjohtamiseen siirtymistä suunniteltiin. Toiminta-ajatus sai aivan uuden ulottuvuuden, kun 1990-luvun alun lama iski. Kaisa johtajana ja opiskelijakirjaston neuvottelukunta olivat syystä hyvin huolissaan kirjaston pärjäämisestä, kun rahaa ei ollut, eikä tilaa tullut, mutta töitä piisasi. Kaisa läksi tiedekuntakierrokselle kertomaan dekaaneille, että kurssikirjahankinta on uhattuna. Neuvottelukunnan opiskelijajäsenet marssivat päättäjien pakeille ja jalkautuivat keräämään rahaa kaduille. Rehtori myönsi tässä tilanteessa ison erillismäärärahan. Näin saatiin sentään pakolliset kurssiaineistot tilatuksi. Valtio lakkautti virkapostioikeuden, joten kirjasto alkoi periä  maksuja asiakkailta. Se herätti vähän kuohuntaa henkilökunnassa, koska työmäärä lisääntyi, ja vahtimestari kuskasi vetokärryllä kymmenien kilojen painoisia kolikkosäkkejä pankkiin.

Näistä rahasäkeistä huolimatta Kaisa kamppaili talouden kovien tosiasioiden kanssa: ” Omassa työssä tulee vastaan asioita, joihin ei ennalta ole kokemusta tai vastausta; on pitänyt oppia elämään sen epävarmuuden kanssa, joka aiemmin oli luettavissa johtamisoppaista. Se tekee kipeää ja muuttaa ihmistä. Olisi oltava samaan aikaan kova – jotta yhteisöllä olisi toiminnan edellytyksiä – pehmo, jotta työyhteisö voisi hyvin.” Erityinen epävarmuustekijä oli kysymys opiskelijakirjaston olemassaolosta. Suunniteltiin yleiskokoelman liittämistä joko pääkirjastoon ja/tai tiedekuntakirjastoihin, koska aineisto oli osittain päällekkäistä. Leppäsuolle piti jäämän ainoastaan perusopiskelijoiden kurssikirjapalvelut. Opiskelijakirjaston henkilökunta vastusti ideaa.

Kaiken tämän hämmennyksen keskellä saatiin kuitenkin yleiskokoelma tarroitetuksi, yleisen lainaamon palvelualue uusituksi, turvaportit portaiden alapäähän ja Helka-lainaus käyntiin 19.7.1993. Ensimmäinen itsepalveluautomaattikin otettiin juhlallisesti käyttöön 14.9., ensimmäinen lainaaja oli  –  ei sen vähäisempi asiakas kuin vararehtori Arto Mustajoki.  Alkoi uudenlainen vaihe tilasuunnittelussa: kurssikirjalainaamo muuttaisikin kirjastotaloon. Oli jopa päätetty avajaispäivä: 1.9.1996. Taloa ei suuremmaksi saanut, joten Kuopion Varastokirjastoon alkoi virrata tavaraa, tuhansittain kirjoja poistettiin, samoin lähes kaikki aikakauslehtivuosikerrat. Välillä unelmoitiin mahdollisesta lisärakennuksesta kirjaston pihalle. Arkkitehtiopiskelija Seppo Koho suunnitteli lopputyönään ”lasitalon”, joka olisi yhteydessä kirjastotaloon. Se ei tietenkään toteutuisi. Rahaahan ei ollut, edes oikein henkilökunnan palkkauksiin, koska oli rekrytointikielto.


Opiskelijakirjastolaisia yleisessä lainaamossa 1996.

23.10.1995 vietettiin kuitenkin opiskelijakirjaston 137-vuotisjuhlia, joiden päävieraaksi saatiin eduskunnan puhemies Riitta Uosukainen.  Hän puhui kauniisti siivistä ja juurista. Juhlan teema oli Opiskelijoiden kirjastopalvelut 2000-luvulla, ja opetusministeriön edustaja puhui tietostrategiasta, tietoyhteiskunnasta, multimediateknologiasta. Multimediateknologia näyttäytyi tuolloin kyllä kirjaston henkilökunnalle lähinnä takkuilevina atk-yhteyksinä ja viimeisiään vetävinä koneina, mutta sinnehän sitä oltiin matkalla, kun ministeriökin oli niin päättänyt.


Opiskelijakirjaston 137-juhlat.

Juhlista päästyä oli kohta joulu ja kirjaston joulujuhla, jossa Kaisa kertoi UUTISEN. Kurssikirjalainaamo ei muuttaisi kirjastotaloon, vaan koko opiskelijakirjasto muuttaisi keskustaan, entiseen Pukevan taloon. Istu ja pala!  Kaisa oli konsistorin jäsen ja sai siten tietää jo aikaisemmin, että yliopisto oli päättänyt ostaa osan tyhjillään olevan Pukevan talon osakkeista. Keskustaan muutosta oli kyllä vitsailtu, mutta ei sitä todeksi kukaan kuvitellut.  Kovalla kädellä toteutetut karsinnat helpottivat nyt muuttosuunnittelua.  Tuli taas kiire – siinähän ei sinänsä ollut mitään uutta. Mutta uutta oli vauhdilla kirjastokäyttöön remontoitava kauppakeskus, kaikkien kokoelmien pakkaus, kuskaus ja purku, henkilökunnan tilakysymykset, asiakkaiden kulkuväylät, hissiyhteydet kellariin ja lukematon määrä muita teknisiä asioita. Kurssikirjalainaus pyöri vielä omassa järjestelmässään, joten lähes 100.000 kurssikirjaa oli muutettava käyttämään Helkaa, siis poistettava entisestä, tallennettava uuteen ja tarroitettava.  Kurssikirjoja oli kesälainassa n. 40.000 kappaletta, joten avajaisten jälkeen niitä oli joka paikassa, hyllyissä, pöydillä, seinänvierustoilla pinoissa. Näin nopeasti saattoi tilanne muuttua. Kun alun perin piti syyskuun alussa avata Leppäsuon kirjastotalo, nyt avattiin 12.8. Pukevan talo.


Pukevan kirjastotilojen suunnittelua keväällä 1996.

Eikä siinä vielä kaikki. Lama-ajan mylläkkä oli vahvistanut sitä käsitystä, että opiskelijoiden kirjastopalveluiden hoito HYK:n yhteydessä ei ollut järkevää.  Vähän yli kuukausi avajaisten jälkeen  konsistorin enemmistö äänesti sen puolesta, että opiskelijakirjastosta eroaa HYK:sta ja siitä tulee vuoden 1997 alusta erillislaitos. Poksautimme kaksi kuohuviinipulloa uutisen kuultuamme. Opiskelijakirjaston pitkäaikainen toimistopäällikkö, jo eläkkeelle siirtynyt Maija Oksa kirjoitti, että ” opiskelijakirjaston historia …on kulkenut kriisistä kriisiin. Monta kertaa on kirjaston tulevaisuus asetettu kyseenalaiseksi. Heiveröisestä alusta on silti kasvanut elinvoimainen kirjasto, koska sitä on tarvittu.”

Tarvittaisiinko tulevaisuudessakin?  1997 alkoi vakava keskustelu siitä, mihin kirjastoja tarvitaan enää, kun on tuo internet.  Kaisa oli valppaana. Opetusministeriö jakoi tietoyhteiskuntarahaa ja kirjasto pani pystyyn useampia projekteja, joissa pohdittiin digitaalisia oppimateriaaleja ja niiden käyttöä verkossa. Hypermedia-ilmiö oli kyllä nähtävissä jo aikaisemminkin. Jo 1994 Kaisa oli Rypströmissä kirjoittanut: ” Jos me kirjastoissa työskentelevät ja niiden johtamiseen osallistuvat pidämme suurempana arvona kuria ja tottelevaisuutta kuin rohkeutta ja itsenäisyyttä, kirjastoilla ei ole tulevaisuutta siinä kolmannen aallon maailmassa, joka ei tule mahtumaan kortistoihimme, luokituksiimme ja käsityksiimme. Tähän meillä ei ole varaa.”  – Internet alkoi olla muutenkin arkipäivää. Suunniteltiin opiskelijakirjaston omat kotisivut. Ja suunniteltiin niin, että asiakkaiden eniten tarvitsemat tiedot olivat etusivulla. Asiakaslähtöisyyttä, sanotaan nykyisin.


Vapun viettoa kurssikirjalainaamossa.

Erittäin aktiivisesti toiminut opiskelijakirjaston neuvottelukunta lakkasi 1996 lopussa. Sen tilalle tuli  yliopistolain edellyttämä johtokunta. Tulivat tiedekuntaneuvottelut. Tulivat kirjastonjohtajien yhteiset kokoukset. Tulivat erilaiset työryhmät ja toimikunnat. Tuli kaikenlainen tulevaisuuden suunnittelu. Yliopiston kirjastotoimikunta alkoi kaavailla kirjastolaitoksen rakennetta. Kaisa sen jäsenenä pohti, että on jännittävää osallistua uuden kirjastotoimikunnan työhön ja nähdä, pystyykö se edistämään uudenlaisen ja nykyisestä sirpalerakenteesta selkiytyneen kirjastolaitoksen syntymistä vai joutuuko se luovuttamaan niin kuin sen edeltäjät ovat tehneet.


Arvi Kytölän 50-vuotisjuhlat 1995.

Yliopistolla tehtiin TTS:ää ja sitä samaa myös opiskelijakirjastossa. Jo vuoden 1995 lopussa Kaisa ajatteli  kahdenkymmenen vuoden päähän:  ” Millainen opiskelijakirjasto on vuonna 2015 tai 2017? Vaikka ennusteet lupaavat tiukkoja ja tiukkenevia aikoja vuosituhannen loppuun, meidän on nähtävä tulevaisuuden unia.”

Mitäpä tuohon voi nytkään lisätä!

Kirjoittaja

Marja Kosonen
johdon sihteeri
Helsingin yliopiston kirjasto

Kuvat:

Helsingin yliopiston kirjasto

Aina vauhdissa, helposti lähestyttävissä

Me Kaisan lähipiirissä 2000-luvulla työskennelleet olemme saaneet tottua siihen, että työhuoneestaan ei häntä välttämättä tavoita. Kokouksia, palavereja ja tapaamisia on hänellä näinä vuosina riittänyt.  Sitä paitsi hän on ollut joskus pidempäänkin tavoittamattomissa seminaarissa, konferensseissa ja tutustumismatkoilla pitkin maailmaa.

Kuva Kaisan kalenterin lehdestä antaa kalpean aavistuksen Kaisan alituisesta  kulun päällä olosta –>

Töiden vaatimia papereita, esityksiä ja artikkeleita Kaisa on työstänyt sitten usein iltamyöhäiseen, joskus viikonloppuinakin, kun päivät ovat olleet niin risaiset. Koordinaatioyksikön toimiessa Fabianinkatu 32:ssa, jossa sijaitsivat myös Opiskelijakirjaston väistötilat, Kaisa oli usein kuulemassa myös sulkemiskuulutukset vähän ennen iltakahdeksaa. Harkitsimme ohjeistaa kuuluttajat huomauttamaan, että myös Kaisan olisi jo aika alkaa kerätä kamppeitaan ja poistua.

Huolimatta rankasta ohjelmasta ja pitkistä työpäivistä Kaisalla on tuntunut riittävän virtaa kuin Duracell-pupulla, mitä emme ole lakanneet ihmettelemästä. Toisinaan kuitenkin flunssa iski  ja pakotti muutaman päivän lepoon lataamaan akkuja.


Kirjastolaitoksen rakenteellisen kehittämisen vuosina Kaisalla riitti energiaa myös väitöskirjaan (2007).


Energistä ja vauhdikasta menoa  jälkiyntymäpäivillä kesällä 2007. Kavaljeerina Esko Rahikainen Kansalliskirjastosta.

Kun Kaisan kanssa on joskus ottanut puheeksi hänen ylipitkät työpäivänsä ja -viikkonsa, hän on monesti korostanut, ettei hänen esimerkkiään tässä kohdin pidä missään tapauksessa seurata. Jos joskus pääsi itsekin unohtumaan työpaikalle  johonkin hommaan uppouduttuaan, saattoi sattua niin, että törmäsi Kaisaan ja ajautui pitkällisiin keskusteluihin, joissa on paranneltiin suruitta ja estoitta kirjastomaailmaa.

Innostavilta konferenssi- ja seminaarimatkoiltaan palatessaan Kaisa on auliisti jakanut kokemuksiaan ja vaikutelmiaan paitsi VERKKARI-kirjoituksissaan myös epävirallisemmin kasvokkain. Kuviakin olemme saaneet joiltain matkoilta nähtäväksi. Mieleenpainuvia viime vuosilta ovat olleet erityisesti Kaisan Namibia-projektiin liittyviltä matkoilta kertomat vaikutelmat ja ottamat värikkäät kuvat.

 


Kaisa Sinikara esittelee posteriaan Toulousen yliopiston kirjastoverkoston johtajalle Marie-Dominique Heusselle LIBER-konferenssissa (2009)


Kaisa ja kumppanit esittelemässä Namibia-projektia IFLAssa (2012)


Oshakatin markkinoilta ostetut perinteiset mekot. Keskellä Namibian yliopiston johtokunnan puheenjohtaja tohtori Amaambo.


Tutustumassa Khomasdalin kampuskirjastoon Windhoekissa (2011.)

Kaisa on ollut johtajana helposti lähestyttävissä ja hyvin avoin uusille kehittämisideoille, mikä liittyy osin siihen, että hän on pitänyt itsensä niin hyvin ajan hermolla. Myös omaan työhön liittyviin ongelmakohdista on hänen kanssaan ollut helppo keskustella. Aikaa tähän hän on aina järjestänyt. Suoraa ja kriittistä puhetta hän ei ole ole koskaan säikkynyt.

Jos olemme joissakin tilanteissa sadatelleet sitä, että Kaisa ei ole ollut tavoitettavissa, olemme toisaalta olleet ylpeitäkin siitä, että meillä on ylikirjastonhoitaja, joka on selvillä siitä, mitä kirjasto- ja yliopistomaailmassa ja tieteellisen julkaisutoiminnan alueella tapahtuu niin meillä Suomessa kuin muuallakin maailmassa. Siinäpä roolimallia kirjastoammattilaiselle!

Kaisa  (2007) ja “vanha” Kaisa-talo, jossa Kaisa johti Opiskelijakirjastoa ennen ryhtymistään HY:n kirjastolaitoksen luotsaajaksi  –>

Onneksi meidän ei tarvitse valmistautua jäähyväisiin ja ikävöintiin. Kaisaa tulee näkemään nimikkotalossaan tulevina aikoinakin yliopisto- ja kirjastohallinnon velvoitteista vapaana kirjoittajana.

Näkemisiin, Kaisa!

Muistelut:

Marja Hirn
Erikoissuunnittelija
Hankinta- ja metadatapalvelut
Helsingin yliopiston kirjasto

Eeva Peltonen (muistelujen kirjaaja)
Kirjastonhoitaja
Hankinta- ja metadatapalvelut
Helsingin yliopiston kirjasto

Tiina Äärilä
Hallintopäällikkö
Hallinto- ja kehittämispalvelut
Helsingin yliopiston kirjasto

Kuvia ainakin:

Jussi Omaheimolta, Elise Pirttiniemeltä ja  Tiina Äärilältä
Duracell-pupu: mygazeta.com

 

Mitä jos meillä ei olisi (ollut) Opiskelijakirjastoa?

Hanna Kuusen jonkin aikaa sitten julkistettu teos, Lainatut, viivatut, tentityt (SKS 2011) , luotaa Opiskelijakirjaston historiaa 150 vuoden ajalta. Painopiste on sotienjälkeisissä vuosissa. Noihin vuosiin on mahtunut useampiakin kausia, jolloin kirjaston toimintaedellytykset ovat olleet uhattuina, jos ei koko tulevaisuus vaakalaudalla. Vaikuttavia  ja aika koskettaviakin ovat kuvaukset siitä, kuinka antaumuksella kirjaston henkilökunta on ottanut kantaa kirjastonsa puolesta  ja millaisia kampanjoita ja keräyksiä asiakaskunta on kirjaston toimintaedellytysten kohentamiseksi  ja tulevaisuuden turvaamiseksi masinoinut.

Useimmiten on ollut kyse kurssikirjojen ja/tai lukusalipaikkojen riittävyydestä.  Välillä on kuitenkin noustu puolustamaan Opiskelijakirjastoa sivistys- ja kulttuurilaitoksena  ja torjumaan uhkaa, että kirjasto supistettaisiin pelkäksi kurssikirjastoksi.  Opiskelijakirjaston perinteet sivistyskirjastona ovat pitkät ja kunniakkaat – myös tätä valotetaan historiateoksessa.   Kirjasto on tarjonnut ( ja tarjoaa edelleen) opiskelijoille koti- ja ulkomaista kaunokirjallisuutta sekä sanoma- ja aikakauslehtiä. Kirjaston tiloissa on järjestetty 1950- ja 1960-luvulla merkittäviä kulttuuritilaisuuksia: kirjailijaesittelyjä ja -esiintymisiä, oli levy- ja pienoiskonsertteja. 1960-luvulla kirjastossa oltiin suorastaan “avantgarden kärjessä”.

Ihan noita avantgardeaikoja en ennättänyt valitettavasti kokemaan, mutta kosketuksia Opiskelijakirjastoon minulle on kertynyt useamman vuosikymmenen ajalta. Hanna Kuusen historiateos virittikin minut muistelemaan omaa suhdettani Opiskelijakirjastoon niin niin asiakkaana kuin kirjastoammattilaisenakin. Seuraavassa joitain kirjan herättämistä muisteloista ja mietteistä.

Lainaustiski 1960-luvulla.  © Opiskelijakirjaston arkisto

Asiakaskokemuksia

Jokusen kurssikirjan muistan Opiskelijakirjastosta joskus  1970-luvun alussa lainanneeni ja muutaman kerran Domman ylälukusalissa tenttiin päntänneeni. Tarve näiden opiskelijapalvelujen hyödyntämiseen kuitenkin väheni, kun pääsin tiedekuntani, valtiotieteellisen tiedekunnan,  kirjaston palvelutiskin taakse ilta- ja viikoloppupäivystäjäksi. Pesiydyin varsin totaalisesti “omaan kirjastooni”,  jonka sivufiljaali toimi pääainelaitokseni välittömässä läheisyydessä,  aamulla lukusalin puolelle opiskelijaksi, iltapäivästä iltaan ja lauantaisin  palvelutoimistoon päivystäjäksi, joka siinä  sivussa saattoi silmäillä yö- tai viikonloppulainaksi varaamiaan  kurssikirjoja.

Sivistyskirjastona Opiskelijakirjasto tuli minulle tärkeäksi 1970- ja 1980-lukujen taitteessa, kun  innostuin paikkailemaan aukkoja kaunokirjallisuuden tuntemuksessani lukemalla systemaattisesti tiettyjä kirjallisia suuntauksia edustaneita kirjailijoita, joiden teoksia oli jotenkin helpompi löytää Opiskelijakirjaston  kielialueittain järjestetyistä kokoelmista kuin kaupunginkirjastosta. 1990-luvulla erinäisten suomalaiseen kulttuuri- ja sivistyshistoriaan liittyvien seminaari-  ja näyttelyprojektien yhteydessä opin arvostamaan kirjaston perinteikkäitä, “syviä” kokoelmia aivan uudella tavalla.

Kollegiaalisia yhteistyö- ja yhteisrintamakokemuksia

Opiskelijakirjaston merkitys erityisesti kurssikirjojen lainauspalvelujen tarjoajana oli tunnustettu itsestäänselvyys meille keskustakampuksen tiedekuntakirjastossa työskenteleville. Opiskelijakirjaston laajempaa merkitystä HY:n piirissä ja ehkä yleisemminkin havahduimme pohtimaan 1993-1996, jolloin Opiskelijakirjaston olemassaolo sivistyskirjastona oli pahasti uhattuna, jolloin kaavailtiin kirjaston yleisen kokoelman hajoittamista:  osin integroimista silloisen Helsingin yliopiston kirjaston (nykyisen Kansalliskirjaston) kokoelmiin,  osin siirtämistä varastokirjastoon, osin toimittamista paperinkeräykseen.  Noina vuosina kävi kuumana myös keskustelu Opiskelijakirjaston asemasta.  Kansallisiin tehtäviin yhä vahvemmin suuntautuvan Helsingin yliopiston kirjaston kupeessa paikallisia opiskelijakirjastopalveluja ei oikein näyttänyt voivan kehittää. Tästä alettiin vakuuttua erityisesti keskustakampuksen tiedekunnissa, joissa opiskelu kirjatenttivaltaista. Muistan pitkät keskustelut, joita me tiedekunnan kirjastossa kävimme silloisen dekaanimme kanssa, jonka perusteluja näkemykselle siitä, miksi Opiskelijakirjasto olisi syytä erottaa itsenäiseksi konsistorin alaiseksi erillislaitoksekseen, on siteerattu historiateoksessa (s. 361).

Opiskelijakirjaston päästyä muuttamaan jossain määrin kokoelmiltaan karsittuna Domukselta Leppäsuonkadulta keskustakampukselle (1996) yhteistyö sen  ja keskustakampuksen tiedekuntakirjastojen välillä tiivistyi entisestään.  Olimme yhteisen HELKA-tietokannan myötä tulleet yhä tietoisemmiksi siitä, että meillä oli pitkälti yhteinen asiakaskunta, joka kirjallisuutta hakiessaan saattoi sompailla keskustakampuksella useampien kirjastojen välillä.  Jouduimme usein lähettämään asiakkaitamme muihin kampuksen kirjastoihin, joiden osin varsin erilaisista käytännöistä, lainaoikeuksista ja aukioloajoista oli syytä tietää, niin meidän kirjastotyöntekijöiden kuin asiakkaidemmekin.  Syntyi ajatus keskusakampuksen kirjasto-opaasta, jota tekevä porukka kokoontui Opiskelijakirjastossa. Opas oli  aluksi paperimonistevihkonen. Sittemmin, kun kirjastot alkoivat kehittää webbisivujaan, paperioppaaksi riitti kartta osoite- ja aukioloaikatietoineen. Yhteistyön tiivistyessä heräsi tarve harmonisoida kampuksen kirjastojen webbisivujen rakennetta ja sisältöä (ja ehkä vähän myös niillä esiteltyjä palvelukäytäntäntöjäkin). Tätäkin hanketta ideoiva ja toteuttava porukka kokoontui usein Opiskelijakirjastossa.

Opiskelijakirjastossa aloiteltiin myös VERKKARIn tekemistä (2000)  ja Opiskelijakirjastolaiset vastasivat pitkään myös lehden käytännön toimittamisesta. Olin mukana VERKKARIn toimituskunnassa alusta asti. Toimituskunnan kokouksissa ei rajoituttu keskustelemaan pelkästään lehteen tulevista kirjoituksista, vaan siellä vaihdettiin kuulumisia ja ideoitiin mitä erilaisimpia hankkeita. Kun olin mukana aika monissa muissakin yhteistyökuvioissa  ja pujottelin useampanakin päivänä viikossa Opiskelijakirjaston palvelutoimiston läpi henkilökunnan kokoustiloihin, muutamakin asiakas erehtyi luulemaan minua kirjaston työntekijäksi ja kyseli minulta reittiä yleiskokoelmiin, jonne toki osasin heidät ohjata.

Ilkka Pellikka kurssikirjalainaamossa 1974. © Opiskelijakirjaston arkisto

Mitä jos meillä ei olisi (ollut) Opiskelijakirjastoa?

“Opiskelijakirjasto oli yliopiston kirjastolaitoksen kehittämistyön ytimessä” , toteaa Hanna Kuusi kirjassaan (s. 411). Tähän on helppoa varsinkin keskustakampuksella työskennelleen kirjastonhoitajan yhtyä. Ihan heti emme kuitenkaan me kaikki keskustakampuksen tiedekuntakirjastoissa lämmenneet sille kehittämisajatukselle, että pitäsi lyödä hynttyyt yhteen Opiskelijakirjaston kanssa, koska pelkäsimme kurssikirjojen massalainauksen jyräävän alleen varsinaiset tieteenala- ja tutkijapalvelut ja tekevän palvelutoimiston virkailijoista lähinnä lainausautomaatin jatkeita.  Mutta eivätpä taitaneet heti lämmetä ajatukselle meidän kanssamme kimppaan joutumisesta kaikki opiskelijakirjastolaiset kollegammekaan. Vuosina 2003-2009 edettiin sitten kuitenkin sellaisella vauhdilla ja rytinällä  ja niin moninaisten yllättävienkin käänteiden kautta ensin kohti yhteistä keskustakampuksen kirjastoa, sitten yhteistä Helsingin yliopiston kirjastoa, ettei kaikkia vaiheita pystyisi oikein hahmottamaankaan ilman Hanna Kuusen kirjaa.

Mitä jos Opiskelijakirjasto olisi 1990-luvun lamavuosien kaavailujen mukaisesti typistetty pelkäksi kurssikirjalainaamoksi ja jätetty silloisen yliopiston kirjaston, nykyisen Kansalliskirjastona huomaan? Olisiko meillä oppimiskeskus Aleksandriaa? Millä tavoin yhteistyö  keskustakampuksen tiedekuntakirjastojen välillä olisi edennyt? Entä koko HY:n kirjastolaitoksen yhdistyminen? Muun muassa tällaisia  kysymyksiä tulvi mieleen kirjan loppujaksoja lukiessa.

Hanna Kuusen tutkimuksesta riittäisi ammennettavaksi keskusteluteemoja vaikka kuinka. Eteenpäinkin se inspiroi katsomaan, ei yksin muistelemaan menneitä.

Teksti

Eeva Peltonen
Kirjastonhoitaja
Helsingin yliopiston kirjasto / Keskitetyt hankinta- ja metadatapalvelut

Valokuvat

Opiskelijakirjaston arkisto

 

Kirjastohommia ABC – käsikirja tietämättömille osa I: Henkiin herättämisen ihmeitä

Pirjo Ahtiaisen valtakunnassa, opiskelijakirjaston 5. kerroksessa, tapahtuu joka päivä useita henkiin herättämisen ihmeitä, kun Ahtiainen puhaltaa tuhoon tuomittuun kirjan uudelleen eloon.  Pirjo korjaa kannet, liimaa sivut ja huolehtii että uuden kirjastolaiset osaavat käsitellä kirjoja oikein. Hän on oikea master, mentor ja tutor.

Pirjo Ahtiainen valmistui kirjansitojaksi vuonna 1967, mutta päätyi vasta 22 vuoden toimistotyömutkan jälkeen kutsumustyöhönsä Opiskelijakirjastoon vuonna 1994.


Pirjon värisuora.

– Tämä on henki ja elämä minulle. Muuta en tekisikään, Ahtiainen hymyilee.

Ahtiainen kertoo korjaavansa niin paljon kirjoja kuin suinkin pystyy. Viime vuonna hän korjasi laskujensa mukaan n. 4200 kirjaa, vaikka hänelle on siunaantunut kirjojen kunnostamisen lisäksi muitakin tehtäviä kirjastossa.


Kirjan kunnostusta.

Pahimmassa tapauksessa Ahtiainen saa käsiinsä kirjan, jonka kannet ovat irti ja sivut irronneet. Edessä onkin rankka puntarointi; heittääkö kirja roskiin vai yrittäisikö vielä elvyttää.

Oikein kiireisinä päivinä Ahtiainen on kunnostanut kirjan ja vienyt sen suoraan odottavan asiakkaan käsiin. Tämä on sitä palvelua parhaimmillaan.

Kurssikirjat kulutuksessa

Opiskelijakirjaston tärkein ”myyntituote” on luonnollisesti kurssikirjojen laaja valikoima. Kirjat kiertävät hurjaa vauhtia opiskelijalta toiselle ja niiden käsittely on välillä turhankin kovakouraista.

– Kurssikirjoja saatetaan palauttaa missä kunnossa tahansa. Kuulin eräänkin tapauksen, missä asiakas vakuutti kirjan kansien olleen kosteat kuukauden päivät edellisen lainaajan jäljiltä, Ahtiainen hymähtää.

Tutkimme muutamia iloisen värikkäitä opuksia. Värit eivät johdu kuvituksesta, vaan merkinnöistä, joita opiskelijat ovat kirjoihin tehneet. Sivuilla on tunnistettavissa kaikki sateenkaaren värit. Hyvä kun itse tekstistä saa selvää.

– Valituksia kirjojen kunnosta ei tule, sillä kunto on asiakkaiden omaa syytä.

Jokainen kirja on kunnostuksen arvoinen

Korjausta kaipaavat kirjat saavat Pirjon käsittelyssä tasavertaisen kohtelun. Mikään opus ei saa erikoiskohtelua, vaan kaikki kirjat korjataan tunnollisesti ja ammattitaidolla.


Pirjo Ahtiainen on tyytyväinen työssään.

Ahtiainen on harvinainen lajissaan. Hän on ainoa kokopäiväinen kirjojen huoltaja Helsingin yliopiston kirjastossa. Esimerkiksi kaupungin kirjastopalveluiden palveluksessa on useampi ammattilainen.

On upeaa kuunnella ihmistä, joka kertoo työstään näin innostuneesti. Pirjo Ahtiainen suhtautuu työhönsä suurella palolla ja intohimolla.

Kirjojen korjaus on myös äärimmäinen teko kestävän kehityksen kannalta. Kun kirjoja korjataan ja huolletaan, niiden käyttöikä pitenee ja näin vältytään materiaalien ja energian tuhlaukselta.  Lopussa ainakin luonto kiittää.

Kirjoittaja

Helena Hiltunen
Verkkotoimittaja
Hallinto- ja kehittämispalvelut
Helsingin yliopiston kirjasto

Kuvat

Helena Hiltunen