Oppimisympäristökehitystä ja pohjoismaista yhteistyötä

NUAS (det Nordiska Universitetsadministratörs Samarbetet) -konferenssi ’Co-creating new learning environments – collaboration across expertise’ järjestettiin 18.-20. marraskuuta Århusin yliopistossa Tanskassa. Kyseessä oli yhteistyökonferenssi, jossa pohjoismaisten yliopistojen tilapalvelu-, IT-, kirjasto- ja hallintoväki kokoontui oppimisympäristöteeman pariin. NUAS järjestää vuosittain useita seminaareja ja kokouksia, mutta tämän tyyppinen yhteistyökonferenssi oli ensimmäinen laatuaan. NUASin jäseninä on tällä hetkellä 62 pohjoismaista yliopistoa ja korkeakoulua. Sen organisaatioon kuuluu 13 eri yliopistohallinnon aloille keskittyvää suunnitteluryhmää; viimeisimpänä on perustettu kirjastopalveluryhmä, jota vetää Pia Södergård Åbo Akademista.

Reissu kaiken kaikkiaan oli hyvin tapahtumarikas ja antoisa. Matka Århusiin ei ole pitkä, mutta vei silti aikaa lennonvaihtoineen. Kööpenhaminassa jatkolentoa odotellessa tuli ilmoitus terminaalin evakuoinnista, mikä hieman hätkäytti kun Pariisin tapahtumat olivat edelliseltä viikonlopulta tuoreena mielessä. Tilanne ei onneksi ollut vakava, koska evakuointi koski vain terminaalin check-in -aluetta, eikä lopulta edes viivästyttänyt jatkolennon lähtöä.

Konferenssi oli erittäin hyvin järjestetty tanskalaisen tyylikkäästi ja rennon tehokkaasti. Aloitustilaisuus pidettiin 18.11. illalla ARoS Aarhus -taidemuseossa. Siellä konferenssin osallistuja pääsivät tutustumaan toisiinsa sekä Olafur Eliassonin ”Your rainbow panorama” teokseen. Konferenssin toisena iltana taas oli täyden päiväohjelman päätteeksi vielä konferenssi-illallinen Turbinehallen-ravintolassa. Paikka oli remontoitu ravintolaksi vanhasta teollisuuskiinteistöstä, joten se sopi hyvin konferenssin teemaan. Siinähän keskityttiin hyvin vahvasti siihen, että miten jo olemassa olevista tiloista tehdään tämän päivän opiskelijoiden ja opiskelun tarpeisiin sopivia.

Tilojen lisäksi täytyy rakentaa myös käyttäjien luottamus

Konferenssi pääsi varsinaiseen alkuun torstai-aamuna. Päivän ensimmäisinä pääpuhujina olivat suomalaiset Olli Niemi (Suomen yliopistokiinteistöt) ja Suvi Nenonen (Aalto). Puhujaparilla on laajalti käytännön kokemusta erilaisten tilojen ja kampusalueiden rakentamisesta ja päivittämisestä nykypäivän vaatimuksiin sekä vahva tutkimustausta aiheesta. He ovat mm. osallistuneet kirjan ”How to co-create campus” kirjoittamiseen. Kirjasta löytyy lisätietoa ja kuvamateriaalia projekteista, joissa puhujat ovat olleet mukana.

Århusin yliopiston sisäpiha

Niemi ja Nenonen korostivat, että perinteisesti yliopistojen ja koulujen tilat on suunniteltu nimenomaan formaalia opetusta varten. Toisaalta tiedetään, että oppimisesta suuri osa tapahtuu hyvin epämuodollisissa tilanteissa ja paikoissa. Heidän mukaansa oppimisympäristöt pitäisikin suunnitella oppimista eikä opetusta varten.

Toinen tärkeä teema oli, että tiloja rakennettaessa pitää rakentaa myös käyttäjien luottamus. Tämä tapahtuu parhaiten siten, että käyttäjät otetaan mukaan suunnitteluprosessiin. Suunnittelusta Niemi kertoi mielenkiintoisen esimerkin projektista, jossa hyödynnettiin Charrette-menetelmää. Charrette tarkoittaa yksinkertaisesti sanottuna aktiivista suunnittelutilannetta missä kokoonnutaan ratkaisemaan jokin ongelma. Tässä tapauksessa opiskelijat ja muut uudistettavan tilan käyttäjät kokoontuivat hahmottelemaan tulevan tilan toiminnot ja osa-alueet pahvimalliksi. Arkkitehti oli paikalla kuuntelemassa koko ajan, ja hän teki näkemänsä ja kuulemansa perusteella muutamassa tunnissa ensimmäisen arkkitehtiluonnoksen ja kustannuslaskelman. Huomattavan nopeaa perinteiseen työstämistapaan verrattuna!

Kuuntelin erittäin kiinnostuneena myös esimerkkejä siitä, miten SYKin projekteissa on otettu käyttöön tiloja, jotka tahtovat jäädä vähälle käytölle. Tällaisia usein löytyy auloista ym. läpikulkupaikoista. Näiden tilojen käyttöä saatiin lisättyä niinkin yksinkertaisilla konsteilla kuin korottamalla oleskeluun tarkoitetun alueen lattiatasoa, ja rajaamalla aluetta erilaisilla kalusteratkaisuilla. Tätä kuulemma kokeiltiin myös projektissa, missä kirjaston sisälle luotiin erilaisia tiloja juuri lattiatason korotuksilla ja erilaisilla kalustus- ja verhoratkaisuilla. Kirjastojen osalta toivat esille myös ajatuksen siitä, että kirjastoissa tarvitaan ”yhteistyöskentelyalueita”, koska sinne tullaan työskentelemään yhdessä yksin. Tätähän me näemme kirjastossa päivittäin, mutta ensimmäistä kertaa taisin kuulla sen näin määriteltynä.

Edellä kerrottu liittyy mielestäni siihen, mitä torstain toinen pääpuhuja Marie Leijon Malmön yliopistosta korosti: tilan tuntu ja käyttötarkoitus voidaan rakentaa tilaan itseensä. Tarkoittaen siis, että sillä on merkitystä onko esimerkiksi opasteissa kieltoja vai kehotuksia, minkälaista kalustusta tilassa käytetään ja miten se on sijoiteltu. Näillä kaikilla ohjataan käyttäjien ymmärrystä siitä, minkälaiseen käyttöön tila on tarkoitettu, ja mitä siellä voi tehdä. Toisaalta, aina eivät asiat mene kaikesta suunnittelusta huolimatta ihan nappiin: käyttäjät eivät välttämättä ”osaa lukea” tilan tarkoitusta, tai eivät vain viihdy uudessa tilassa. Näitäkin esimerkkejä kävi ilmi workshopissa, jonka Niemi ja Nenonen vetivät vielä pääpuheenvuoronsa jälkeen.

Dina Andersen puhui opiskelijoista suunnittelun keskiössä

Opiskelijoiden tarpeet suunnittelun keskiössä

Kiinnostavia esityksiä ja työpajoja oli konferenssissa useita, ja erityisesti jäivät mieleen seuraavat projektit, joita aion pitää silmällä jatkossakin:

•    Opiskelijoiden tarpeiden huomioimisesta hieno esimerkki tuli Linköpingin yliopistosta. Siellä suunnitellaan Campus Vallan uudisrakennusta, johon aiotaan sijoittaa kirjaston lisäksi myös IT- ja helpdesk-palvelut sekä kaikki opintoasioihin liittyvät palvelut. Projektin kantavana ideana on, että opiskelijan ei tarvitse kulkea palveluiden perässä kaupungilla eikä edes kampuksella, vaan kaikki opiskelijan tarvitsemat palvelut kootaan yhteen rakennukseen. Rakennukseen suunnitellaan myös suurta määrää työskentelypisteitä opiskelijoille, ja tekniset ratkaisut mietitään pitkälle tulevaisuuteen sopiviksi. Toinen kantava idea on, että tilojen pitää olla monikäyttöisiä, ja että mikä tahansa tila rakennuksessa voi olla oppimistila.

•    Toinen esimerkki opiskelijasta suunnittelun keskiössä tuli Tanskasta. Dina Andersen Etelä-Tanskan yliopistosta kuvaili heidän projektiaan, jossa sekä tilojen että toiminnan kehitys lähti liikkeelle, kun opiskelijat valittivat, ettei heidän käytössään ole riittävästi pistorasioita, eikä langaton verkko toimi kaikkialla. Kumpulan kampuskirjaston ja Minervan oppimiskeskuksen uudistusprojektien kokemuksella tämä valituksen aihe kuulosti hyvinkin tutulta. Samoin kuin se, että tanskalaisessa projektissa oli myös koko projektin ajan aktiivisia opiskelijajärjestöjen edustajia mukana suunnittelutyössä.

•    Norjalaisen NTNU:n (Norwegian University of Science and Technology) kampussuunnittelussa taas ilmeni hyvin monien muidenkin ilmaisemat tarpeet: liiat neliömetrit halutaan karsia, mutta niiden tilojen, mitkä jäävät jäljelle, tulisi toimia mahdollisimman monipuolisesti ja joustavasti, ja ne pitäisi saada täyteen käyttöön. NTNUn ongelmana oli, että opiskelijat eivät viihdy kampuksen tiloissa, joten heillä oli tavoitteena luoda kampusalue, joka olisi viihtyisä 24/7 toimiva työskentely- ja oppimisympäristö. Tähän suunnitelmaan liittyi hyvin keskeisesti kirjaston tilojen avaaminen monipuoliseen käyttöön.

Kaiken kaikkiaan konferenssin esityksistä nousi esiin jo täältä kotikentältä tuttuja teemoja, jotka tuntuivat olevan kaikille yhteisiä maasta ja organisaatiotaustasta riippumatta. Keskeisimpiä näistä olivat, että opiskelijat halutaan pitää suunnittelun keskiössä, ja että uusista oppimisympäristöistä tulee tehdä kaikin tavoin joustavia, monipuolisia ja monikäyttöisiä tiloja nimenomaan oppimista eikä niinkään opetusta varten.

Teksti ja kuvat

Kati Tuunanen
kirjastonhoitaja

Kirjaston kokoelmat Kaisa-taloon – mitä Minervaan jää jäljelle?

Työskentelytilaa opiskelijoille tietenkin!

Nykyisistä kirjaston tiloista ylempi K1-kerros remontoidaan tiedekunnan henkilökunnan työtiloiksi, mutta alempi K2-kerros jää kirjastolle. Siitä tehdään opiskelijoille oppimisympäristö, jossa on tarjolla työasemia, gradukärryjä ja eri tavoin kalustettuja työskentelyalueita niin hiljaista työskentelytilaa tarvitseville kuin ryhmätöiden tekijöillekin. Tila on auki silloin kun Minervan kiinteistökin, eli maanantaista perjantaihin klo 8-20.

Havainnekuva ryhmätyötilojen mahdolisesta muodosta

Minervan oppimisympäristöä on suunniteltu viime syksystä alkaen. Luonnoskierroksia on tähän mennessä ollut useita, ja työhön ovat osallistuneet arkkitehtien lisäksi kirjaston ja opiskelijoiden edustajat. Opiskelijat ovat voineet osallistua suunnitteluun monin tavoin: luonnokset ovat olleet saatavilla Facebookissa, ja palautetta on voinut antaa FBn lisäksi sähköpostitse sekä syksyn ja talven aikana järjestetyissä opiskelijafoorumeissa. Näin kirjaston näkökulmasta suunnittelutyö on ollut todella mielekästä, kun on alusta alkaen saanut kuulla tilan loppukäyttäjien ajatuksia suunnitelluista ratkaisuista.

Kommentteja ja toiveita on esitetty erityisesti työasemien määrästä ja sijoittelusta, pistokkeista omien laitteiden lataamista varten, ryhmätyötilojen varustuksesta ja varattavuudesta sekä hiljaisen työtilan paikkojen riittävyydestä. Ihan helppoa ei olekaan mahduttaa samaan tilaan ryhmätöitä ja hiljaisuutta vaativaa luku- ja kirjoitustyötä. Monta ideaa on käyty läpi ja pohdittu vaihtoehtoja, jotta tilaan saataisiin erilaisin järjestelyin aikaiseksi sopiva balanssi näiden tarpeiden välille. Käytäntö sitten aikanaan osoittaa, että miten hyvin onnistuimme.

Kirjaston aineisto muutetaan Kaisa-taloon toukokuun loppuun mennessä, ja tilojen remontin pitäisi päästä alkamaan kesäkuussa. Uudistetut tilat saadaan käyttöön syksyllä; käyttöönoton lopullinen aikataulu tarkentuu sitä mukaa, kun Minervan muiden tilojen remonttiaikataulut varmistuvat.

Käyttäytymistieteilijät kaipaavat pistokkeita ja toimivaa langatonta verkkoa

Netta Metsäaho ja Olli Savisaari ovat olleet mukana Minervan oppimisympäristön suunnitteluprosessissa. Opiskelija-aktiivin arkeen kuuluu monenlaisissa hankkeissa mukana olo ja edustus.

– Kun etsitään opiskelijaedustusta, mukana ovat useimmiten samat naamat, jotka ovat jo muutenkin mukana kaikkialla, Netta Metsäaho kertoo. Tärkeintä on kuitenkin että paikalla on edes joku.

Savisaari ja Metsäaho kiittelevät kirjastoa opiskelijoiden mielipiteen kuulemisesta, mutta opiskelijoita tuntuu olevan vaikea aktivoida edunvalvontatyöhön.

Metsäaho ja Savisaari kertovat opiskelijanäkökulman menneen Minervan oppimisympäristön suunnittelussa hyvin läpi.
– Tilasta tulee hyvin ryhmätyöpainotteinen kokonaisuus, jossa kuitenkin on mahdollisuus kirjastomaiselle työskentelylle, Savisaari valottaa.
– Moderni, kotoisa, paljon pehmeitä pintoja. Nythän tila on aika kova, Netta Metsäaho lisää.

Ennen kaikkea opiskelijat ovat kaivanneet lisää pistokkeita ja toimivaa langatonta verkkoa.

Opiskelijoiden suhtautuminen muuttoon on kaksijakoista, osa haluaisi kaiken jäävän ennalleen, osa taas on tyytyväisiä kun nyt kaikki kirjallisuus löytyy ”saman katon alta” pääkirjastosta. Mitään suurempia mielenilmauksia muutosta vastaan ei ole ilmennyt.

– Tilaa opiskelulle ja työskentelylle kuitenkin on, ottaen huomioon tulevaisuudessa vielä mittavamman e-kirjallisuuden määrän, kummatkin toteavat.

Teksti ja kuvat:

Kati Tuunanen
kirjastonhoitaja

Helena Hiltunen
Verkkotoimittaja

Kumpulan kampuskirjasto avautui asiakkaille

Kun syksy sai ja ensimmäinen syysmaanantai koitti, avautuivat myös kampuskirjaston ovet kesän remonttisulun jälkeen asiakkaille. Ensimmäisen asiakkaan kemianopiskelija Auli Koskisen johdolla kirjaston käyttäjät pääsivät tutustumaan uuden oppimisympäristökirjaston ensimmäisen valmistuneen vaiheen tiloihin ja palveluihin, joita on pitkään ja hartaasti suunniteltu ja toteutettu koko kampuskirjaston ja mitä arvokkaimman yksikkörajat ylittävän avun voimin.

Vielä on viimeinen syksy ja lopullinen rypistys edessä, mutta jo nyt on ilo kiittää vuolaasti kaikkia kumpulalaisia ja meitä avustaneita tahoja kohta takanamme olevasta urakasta. Teitä on paljon!

Nyt avautunut osa kirjastoa käsittää uudistetun asiakaspalvelualueen, joka sijaitsee kirjaston ensimmäisessä kerroksessa heti sisäänkäynnin luona. Aiemman sisäänkäynnin löytämiseksi tarvittiin vahtimestarin apua, kosolti hiljaista tietoa ja aimo annos päättelykykyä – tippaakaan liioittelematta. Sähköllä säädettävän uuden ”aspatiskin” takaa on suora ja luonteva näköyhteys kaikkiin kirjastoon sisään saapuviin asiakkaisiin. Itse ensimmäistä vuoroa asiakkaita vastaanottaessani huomasin konkreettisesti, miten helppoa oli tervehtiä jokaista sisään astunutta hymyllä ja asiaan kuuluvalla sanasella. Enää emme Kumpulassakaan ole asioinnintorjuntabunkkerin takana.

Asiakaspalvelun lisäksi kirjaston paikallispalveluiden perusasiat ovat läsnä – lainattavasta aineistosta lainatuimmat kurssikirjat on sijoitettu heti asiakaspalvelualueen välittömään läheisyyteen. Viikon kokemuksella voi jo sanoa, että palveluiden ja paikalliskokoelman läheisyys toimii mainiosti. Kurssikirjat ovat lähes käden ulottuvilla, mikä tekee asiakkaiden opastamisesta hyvin mutkatonta.

Kirjastoon sijoitetut työasemat ovat jo kovassa käytössä. Tietotekniikkaosasto (TiKe) lopetti kampukselta yhden mikroluokan ja siirsi luokan laitekannan kirjaston tiloihin. Näin TiKe säästi tilakuluissa ja me saimme heiltä dual boot -koneet ja niiden ylläpidon kaikkien Windows- ja Linux -käyttäjien iloksi. Kunhan remontti on kokonaan valmis, on kirjastossa kolminkertainen määrä työasemia entiseen verrattuna.

Syksyn mittaan ja remontin edetessä palvelutarjottimemme täydentyy edelleen. Syyskuun lopussa opiskelijat saivat käyttöönsä kaksi ryhmätyötilaa, hiljaisen työskentelyn tilan ja mikroluokan, joka soveltuu myös opetustarkoituksiin ja taipunee tarvittaessa myös tenttiakvaarioksi. Syyskuun alusta olemme voineet tarjota myös vierailijakoneet Helsingin yliopiston ulkopuolisten käyttäjien tarpeisiin.

Lokakuussa rakennusurakoitsija NCC luovuttaa kirjaston toisen kerroksen yliopiston käyttöön. Kunhan kalustus ja siivous on tehty, alkaa viimeinen mittava hyllytysoperaatio. Aika monta tuhatta muuttolaatikollista tieteellisiä lehtiä matkaa silloin välivarastotiloista kirjaston hyllyihin. Tämä avaa patoja myös muualla työmaalla ja vähitellen kirjasto saa käyttöönsä myös kampuskirjastollemme tunnusomaisten korkeiden ikkunoiden valaiseman sisääntuloaulan. Kunhan sisääntuloaula on viihtyisäksi sisustettu, alkaa uuden oppimisympäristökirjaston ilme olla pikkuhiljaa valmis.

Myös kirjaston henkilökunta sai omat uudet työtilat. Niiden toiminnasta raportoimme myöhemmin, kunhan saamme enemmän kokemuksia arjesta. Asiakkaiden kannalta toimivaksi ratkaisuksi olen havainnut jo nyt sen, että palvelupäällikön huone on sijoitettu asiakaspalvelupisteen ja asiakkaiden läheisyyteen. Joitakin asiakkaita on jo tullut palveltua ihan oman työhuoneen ovella ja onpa tämä oman esimiestyönkin kannalta osoittautunut toimivaksi ratkaisuksi – ainakin minun mielestäni…

Valmistahan meillä ei todellakaan vielä ole. Työmaaseinät ovat pystyssä eikä auringonvalo pahemmin kirjastoon paista. Muutakin säätämistä on tuhannen ja yhden verran. Mutta kyllä tämä tästä – maata on jo näkyvissä. Ja valmishan tästä lainastosta tulee vasta, kun kansalaiset ovat sen vallanneet ja omaksi ottaneet.

Sitä kohti!

Teksti:

Antti Virrankoski
Palvelupäällikkö
Oppimisympäristöhankkeen vastuuhenkilö

Kuvat:

Veera Ristikartano

Ansiokas kirjastotyö palkittiin – Reijo Sarmajasta tuli Eidoksen viides kunniajäsen

Taidehistorian opiskelijoiden ainejärjestö Eidos ry valitsi nykyään Helsingin yliopiston kirjaston pääkirjastossa, Hankinta- ja metadatapalveluissa työskentelevän kirjastosihteeri Reijo Sarmajan viidenneksi kunniajäsenekseen. Reijo Sarmaja jatkoi 31 vuotta sitten alkanutta kirjastouraansa vuoden 1998 aprillipäivänä silloisessa Taidehistorian laitoksen kirjastossa, jonka toiminta päättyi vapun aattona vuonna 2012.

Helsingin yliopiston muutosten vuodet: taidehistorian oppiaine ja kirjastot

 Elokuun 1. päivänä 1998 Helsingin yliopiston humanistisen tiedekunnan Taidehistorian laitos muuttui osaksi Taiteiden tutkimuksen laitosta. Vuoden 2010 alussa, yliopistouudistuksen toteuduttua, se tuli osaksi entistä suurempaa kokonaisuutta: Filosofian, historian, kulttuurin ja taiteiden tutkimuksen laitosta.

Vuoden 2009 loppuun mennessä oli myös saatu valmiiksi Helsingin yliopiston kirjastotoimen rakenteellinen uudistus, joka merkitsi Helsingin yliopiston kirjasto –nimisen erillislaitoksen syntyä Kansalliskirjaston rinnalle. Vuoden 2010 alussa siihen asti tiedekuntien alaisina tai erillislaitoksina toimineet yliopiston kirjastot olivat nyt yksi kirjasto, joka toimii neljällä kampuksella ja verkossa.

Humanistisen tiedekunnan kirjaston monet toimipaikat muodostivat Keskustakampuksen kirjaston. Kesällä 2012 se siirtyi toiminnoiltaan ja kokoelmiltaan yhdistyneenä Helsingin yliopiston pääkirjastoon Kaisa-taloon. Tämä vaihe päätti Reijo Sarmajan työskentelyn kampuskirjastossa, joiden pääasiallisena tehtävänä on keskittyä Helsingin yliopiston kirjaston tieteenalapalveluihin.

Pääkirjaston yhteiset palvelut, mm. aineistojen hankinta- ja metadata- eli luettelointityöt on organisoitu hyödyttämään koko kirjastoa. Mm. Reijo Sarmajan vahvan metadataosaamisen tuloksena humanistisen tiedekunnan opiskelijoiden, opettajien ja tutkijoiden tarvitsema painettu aineisto tulee nyt luetteloiduksi ja tietokantoihin tallennetuksi.

 ”Tämän parempaa palautetta ei voi työstään koskaan saada”

Miten ja koska sait tiedon tulevasta huomionosoituksesta?  

Reijo: ”Taidehistorian kirjastossa esimiehenäni toiminut Virpi Huhtala kertoi syyskuussa 2012 Eidoksen hallituksen jäsenten hänelle jättämästä kirjeestä. Kuori avattiin ja siitä paljastui ilmoitus minuun kohdistuneesta valinnasta ainejärjestön viidenneksi kunniajäseneksi. Sain tietää, että asia, josta ihan ensin iloitsimme Virpin kanssa, julkistetaan Eidoksen 50-vuotisjuhlissa kuukauden kuluttua. Tällainen valinta oli minulle tietenkin valtava yllätys.”

Millaisia tunteita ja ajatuksia sinussa heräsi?

”Tuntui siltä, että tämän parempaa palautetta ei voi työstään koskaan saada. Tunnustus tulee niiltä henkilöiltä, joita varten on työtään tehnyt. Lisäksi se tuntui myös kunnianosoitukselta tieteenalan oman lähikirjaston palveluille yleensä – vaikkakin jälkikäteen annettuna, kirjaston jo suljettua ovensa lopullisesti. Aiemmat Eidoksen kunniajäsenet ovat professoreita, tutkija ja kirjailija.  Kun tulin valituksi tällaiseen seuraan, se tuntui samalta kuin minut olisi kutsuttu FIFAn gaalailtaan samaan pöytään Lionel Messin ja Cristiano Ronaldon kanssa!”

Kirjaston muisti

Eidos juhli 50-vuotista taivaltaan 20.10.2012 ravintola Kappelissa. Tilaisuudessa julkistettiin myös ainejärjestön historiikki. Haastattelijan tiedossa on, että Reijo on tunnettu ilmiömäisen hyvästä muististaan, joka on kuin vuosilukujen mukaan huolellisesti järjestetty arkisto tai historiallinen kalenteri. Kysyttäessä Reijo palauttaa välittömästi mieleensä vaikkapa vuoden 1982 joulunpyhien säätiedot!

Eidoksen historiikista Reijo kertoi: ”Myös oma taidehistorian kirjaston vuosista kertova kirjoitukseni sisältyy siihen. Koska paikka on minulle tuttu omien taidehistorian opintojeni ajoilta ja lisäksi tulin työskennelleeksi kirjastossa kaiken kaikkiaan 14 vuotta, muistan asioita huomattavasti pitemmältä ajalta kuin esimerkiksi nykyiset opiskelijat.”

Historian huomassa

Alkuperäinen Taidehistorian laitos ja sen kirjasto sijaitsivat Helsingin yliopiston päärakennuksen ”vanhan puolen” kolmannen kerroksen päädyssä, Aleksanterinkadun puolella. Haastattelijan muistikuvien mukaan juuri näiden tilojen ei olisi voinut kuvitellakaan olevan muualla kuin tässä historiallisessa rakennuksessa. Kirjastoon tulijan mieli kohosi juhlavassa portaikossa ja antiikin veistosten luonnollisen kokoisten kipsijäljennösten reunustamalla käytävällä. Veistoksia oli myös itse kirjastossa, jossa oli tilaa yhteensä noin 400 m2. Osa kokoelmien 950 hyllymetristä oli sijoitettu kolmeen ikkunattomaan varastotilaan, joihin asiakkailla oli vapaa pääsy.

Asiakaspalvelun ydin: tieteenalayhteistyö ja kirjastoammatillinen osaaminen

Millaista työskentely taidehistorian kirjastossa oli?

Reijo kertoi, että vakinaisia työntekijöitä oli kaksi. Aineiston valintaa ja hankintaa lukuun ottamatta hän teki kaikkia kirjastoammatillisia töitä. ”Koskaan ei voinut ajatella, että tuo työ ei kuulu minulle.” 2000-luvun alkuvuosina oli joskus apuna määräaikainen työllistämistuella palkattu henkilö. Asiakkaita kävi vilkkaina aikoina noin 2400 kuukaudessa. Suurin osa oli oman oppiaineen ihmisiä, eniten opiskelijoita ja heidän lisäkseen henkilökuntaa, tutkijoita ja opettajia. Kirjaston käyttäjiin kuuluivat myös jatko-opiskelijat ja yliopiston ulkopuoliset, taidehistorian aiheista kiinnostuneet henkilöt.

”Miten taidehistorian alan osaamisestasi oli hyötyä asiakaspalvelussa?”

”Jo ihan alan perusteosten tunteminen oli tärkeää. Jos en olisi tiennyt mitään taidehistoriasta, asiakas olisi joutunut selittämään minulle suurin piirtein kuin lapselle, mitä hän haluaa. Asiakkaiden kanssa oli helppo päästä yhteisymmärrykseen ja vuorovaikutus toimi. Lisäksi etunani oli muistitieto, jota minulle oli kertynyt laitoksesta ja kirjastosta opiskelu- ja työvuosina. Työtehtävien moninaisuus ja monipuolisuus, etenkin luettelointi, sisällönkuvailu ja asiakaspalvelu, pitivät huolen siitä, että pysyi koko ajan selvillä, mitä aineistoa asiakkaat tarvitsevat.”

Reijo kertoi myös esimerkin siitä, miten tiedeyhteisössä mukana oleminen, esimerkiksi väitöstilaisuuksiin osallistuminen, auttoi erilaisissa asiakaspalvelutilanteissa. Kerran hän oikaisi julkaisussa olleen väärän tiedon laudaturseminaarissa kuulemansa selityksen pohjalta. Vaikka painetussa sanassa ”tiedettiin”, että jostain aiheesta oli tulossa asiakkaan kysymä opinnäyte, Reijolla oli oikeampaa tietoa: luvassa olleen työn aihe olikin jossain vaiheessa muuttunut eikä haluttua opinnäytettä ollut olemassakaan.

Asiakkaan ja kirjastoammattilaisen vuorovaikutus tuottaa tulosta

Tiedonhaun ja –hallinnan sekä niihin liittyvien järjestelmien ja välineiden tuntemus on kirjastoammattilaisen osaamista, joka tieteenala-asiantuntemuksen lisäksi on hyvän asiakaspalvelun ydintä. Kokoelmien tuntemus luonnollisesti karttuu luetteloinnin ja tietokantojen ylläpidon kautta. Tähän liittyen Reijon tehtäviin on kuulunut – ja kuuluu vieläkin – taidehistorian alan kuukausittaisen uutuusluettelon tuottaminen. Taidehistorian kirjastossa Reijo päätehtäviensä ohella myös auttoi väittelijöitä mm. oikolukemalla väitöskirjojen lähdeluetteloita.

”Lähikirjaston toiminnassa oli tiivis yhteistyön tuntu”

Reijon mielestä taidehistorian kirjasto oli täydellinen oppimisympäristö. Tieteenalan erilaiset toimijat ja toiminnot kohtasivat samassa tilassa toisensa. Aineiston lainausoikeudet olivat aikaisemmin melko rajoitetut, vuosien myötä niitä väljennettiin ja lainattavaksi tuli entistä enemmän aineistoa. Atk-lainaus käynnistyi. Opiskelijat olivat kautta vuosien ahkeria kirjastossa lukijoita. ”Oli tiivis yhteistyön tuntu. Opiskelijat jakoivat tietoa toinen toisilleen, sitä ei pantattu itselle. Taidehistoria oli oikein tunnettu tästä ja ilmiötä on muiden aineiden piiristä ihmetelty.”

Yhteistyötä syntyi näinkin: Reijo oli koonnut asiakkaalle aineistoviitteitä Helka-haulla.  Kopiokoneella ollut professori kuuli heidän keskustelunsa. Aivan muitta mutkitta hän katsoi listattuja kirjoja ja valitsi asiakkaalle parhaat juuri tähän tiedon tarpeeseen.

Uudenlaisia palvelumuotoja etsimässä

Keskustelumme siirtyi taidehistorioitsijoille ja taiteen tutkijoille tärkeisiin kuviin. Taidehistorian kirjaston yhteydessä oli kuvakeskus. ”Kuvat ovat taidehistorioitsijoille yhtä tärkeitä kuin nuotit musiikkitieteilijöille”, Reijo totesi. Kaisa-talon monitieteellisessä kirjastossa kuvakokoelmia ei enää ole, mikä on iso puute alan tutkijapalvelujen kannalta. Tässä vaiheessa halusin haastaa Reijon miettimään ison yhdistetyn, monitieteisen kirjaston etuja verrattuna edellä kuvattuihin yhden tieteenalan kirjaston palveluihin. Lähtökohtani oli, että nyt tutkijapalveluja pystyttäisiin suunnittelemaan ja toteuttamaan esimerkiksi mittavina hankkeina monitieteenalaista ja –ammatillista synergiaa hyödyntäen. Isossa kirjastossa olisi pientä paikallista kirjastoa enemmän voimaa, näkyvyyttä ja osaamista. Reijo oli epäileväinen. ”Kohtaavatko palvelut ja tutkijat oikeasti toisensa?”, hän kysyi.

Kehitys on vienyt siihen suuntaan, että paikallisia lähipalveluja ei kannata ylläpitää – yhdistyminen ja yhdistäminen ovat tätä päivää. Monitieteisen kirjaston eduista Reijo ei vielä ollut vakuuttunut. Toisaalta hänen kiinteät yhteytensä tiedeyhteisöön ovat vaihtuneet ison kirjaston työprosesseihin ja mukana olemiseen niiden kehittämisessä. Asiakaspalvelua sekin, mutta aivan eri tavalla kuin ennen: välitön kontakti omiksi koettuihin asiakkaisiin puuttuu. Reijo arveli, että tehtävien muuttuminen ja fyysinen etäisyys tiedeyhteisöön saattaa hänen kohdallaan johtaa myös monipuolisten taidehistorian alan kontaktien ja tapahtumien seuraamisen vähenemiseen.

Mennyt on huomaamattomasti läsnä

Keskustelu Reijon kanssa oli ajatuksia herättävä ja sai miettimään aikamme avainsanaa: kehitystä. Historian tuntijan juurevuudella Reijo uskoo hyvin yksinkertaisiin arvoihin eikä juokse uutuuksien perässä. Johdonmukaisuus ja luottamus, jolla Reijo puhui omasta yhteistyöstään taidehistorian alan kirjastoasiakkaiden kanssa ei voinut olla vakuuttamatta kuulijaa – provosointipyrkimyksistäni huolimatta. Niitä olivat esimerkiksi yritykseni loihtia esiin tieteidenvälisyyden, globaalien tietovarantojen ja palvelujen tuotteistamisen lupaavia näkymiä.

Hylkäämmekö eteenpäin kiiruhtaessamme liian nopeasti vanhan ja hyväksi koetun löytääksemme sen taas joskus uudelleen? On tärkeää, että emme unohda. On tärkeää, että on ihmisiä, jotka muistavat ja muistuttavat, kertovat tarinan: nämä ovat muistojani, kokemuksiani, näin oli hyvin. Historian tutkimus antaa yksittäisten ihmisten tarinoille laajan näkökulman. Kirjastot ja niiden palvelut muuttuvat, mutta muistiorganisaatioina ne säilyttävät historian ja mahdollistavat uudelleen arvioinnit – sitten kun on niiden aika.

Teksti

Eeva-Liisa Viitala
tiedottaja
Hallinto- ja kehittämispalvelut
Helsingin yliopiston kirjasto

Haastateltava ja haastattelija ovat tunteneet toisensa kirjastokollegoina vuodesta 1987.

Kuvat

Eidos ry:n juhlasta: Titus Verhe

Kirjastokuvat: Reijo Sarmaja