Pitkän, kuuman tarrakesän väliraportti

 

Kuuma on tarrakesä ollut, mutta sangen opettavainen. Moni on oppinut minimoimaan turhat liikkeet, ja muutamat ovat onnistuneet kehittämään liikesarjojensa plastillisuuden lähes taiteeksi.

Kesän mittaan on voinut tutustua työtovereihin, jotka aikaisemmin on tuntenut vain etäisesti ulkonäöltä, jos sitäkään. Että kylläpä meitä on moneksi… Väliin on huuli lentänyt, toisinaan taas paiskottu tarroja vähin puhein.

Yksitoikkoisessa työssä voi pienikin seikka ruveta ärsyttämään. Voisin hyvin kuvitella vaikka tämmöisiä suivaantuneita repliikkejä:

– Älä nyn noin päin niitä tarroja laita. Kum mää otan sen vasurilla niin mää joudun kääntään sen.

– Ei siihen kannata niitä kirjoja noin paljon pinota. Mää joudun nostaan niteen niitten yli.

Kinastelua ei kuitenkaan ole kuulunut, ja yllättävän hyvin on urakka edennyt.

Mutta joiltakin osin kesä on opettanut asioita, joita on syytä miettiä. Tutustuminen eri toimipaikkojen kokoelmiin on nimittäin tuonut esiin sen seikan, että kokoelmamme ovat kauniisti sanoen hiukan epätasaisia ja joidenkin kokoelmien osien kehitys näyttää pysähtyneen vuosia sitten.

Muistelen kuulleeni, että tavoitteemme olla maailman paras yliopistokirjasto. Tämä tavoite on melko kova, kun emme kaikin osin nykyisillä kokoelmilla paljon pääse pröystäilemään. Tämä tosiasia on syytä tunnusta ja toimia sen mukaan.  Hankintaan ja karsintaan on syytä kiinnittää enemmän huomiota.

Ei maar. Lähden tästä tarroittamaan. Topelian kellari kutsuu.

Kirjoittaja

Lasse Koskela
tietoasiantuntija

Keskustakampuksen kirjasto
Helsingin yliopiston kirjasto