Suomen kieli tieteen kielenä – Suomen Eläinlääkärilehden 120-vuotisseminaari

Suomen Eläinlääkärilehden 120-vuotisjuhlien kunniaksi Suomen Eläinlääkäriliitto ja Helsingin yliopisto järjestivät 15.5.2013 seminaarin ”Suomi eläinlääketieteen kielenä”.  Tietoasiantuntija Raisa Iivosen (Helsingin yliopiston kirjasto, Viikin kampuskirjasto) johdolla seminaarissa keskusteltiin vilkkaasti suomen kielen merkityksestä tieteellisessä kirjoittamisessa ja tieteen kielenä. Keskustelua pohjustamaan oli pyydetty puheenvuorot tieteellinen toimittaja Jouko Koppiselta (Suomen Eläinlääkärilehti), professori Jyrki Kukkoselta (Eläinlääketieteellinen tiedekunta) ja päätoimittaja Kaisa Heiskaselta (Epiglottis, Eläinlääketieteen kandidaattiyhdistyksen lehti).

Vuonna 1892 perustettu Suomen eläinlääkäriliitto, alkuperäiseltä nimeltään Suomen eläinlääkäri yhdistys, alkoi vuonna 1893 julkaista Suomen Eläinlääkärilehteä. Vuosittain ilmestyy kymmenen numeroa ja tieteellisesti vertaisarvioituja artikkeleita julkaistaan 10−12 kappaletta. Lehti suosii suomen kieltä myös vertaisarvioitujen artikkelien kielenä, toki artikkeleita julkaistaan myös ruotsiksi ja englanniksi. Tärkeintä on artikkelin sisältö sekä hyvä kieliasu, julkaisukielestä riippumatta. Eläinlääkärilehti on usein aloittelevan tutkijan ensimmäinen julkaisufoorumi.


Tilaisuuden avasi Viikin kampuskirjaston johtaja Ari Muhonen.

Seminaarissakin todettiin, ettei tieteellinen julkaiseminen ainoastaan suomen kielellä riitä, vaan tutkijan on hallittava myös kansainväliset julkaisukanavat ja -tavat. Kansainvälistymisen tulee olla harkitusti suunniteltua rinnakkaiskielisyyttä, jonka olennainen osa on myös suomen kielen asemasta huolehtiminen tieteen ja korkeimman asiantuntijuuden kielenä. Yksikielistyminen, lähinnä englanninkielistyminen ei ole hyvä ratkaisu.

Jouko Koppisen mukaan suomi on hirvenhiihtäjien runollinen kieli, mutta joustavana, ekonomisena, ilmeikkäänä ja suhteellisen vapaana jargonista se soveltuu mainiosti tieteen kieleksi. Monista eri syistä sitä tarvitaan tieteestä viestimiseen, ajatteluun, puhumiseen, lukemiseen, opiskeluun ja kirjoittamiseen. Käsitteiden määrittely ja ymmärtäminen on helpompaa omalla äidinkielellä kuin vieraalla kielellä. Tieteenalan erikoiskielen oppiminen kasvattaa opiskelijaa tiedeyhteisön jäseneksi. Lisäksi suurta yleisöä kiinnostavat tiedettä popularisoivat julkaisut ja tilaisuudet. Eläinlääkärilehden taipaleella on jopa oltu huolissaan liiallisesta kansantajuisuudesta ja vuonna 1946 Veijo Sarva päätyi kirjoittamaan artikkelinsa latinaan pohjautuvalla eläinlääkärislangilla puoskarien hämäämiseksi.


Seminaarissa käytiin vilkasta keskustelua ja monialainen osanottajajoukko viihtyi.

Tieteenalojen sisällä saattaa olla eri koulukuntia termien käytössä, joten vakiintunutta käsitteistöä tarvitaan. Edellä mainittu tietoinen rinnakkaiskielisyys on mahdollista vain, jos suomenkielinen termistö pysyy ajan tasalla tutkimuksen kansainvälisessä kehityksessä. Uutta terminologiaa syntyy tutkimuksessa päivittäin. Se vaatii tietoista standardisointia, vakiinnuttamista ja levitystä. Asialla on jo pitkät perinteet. Kun suomen kieli saavutti 1800-luvulla vähitellen virallisen kielen aseman, alettiin luoda suomenkielisen tutkimuksen vaatimaa tieteellistä sanastoa. Keskeisiä toimijoita olivat tieteelliset seurat, joista mainittakoon vuonna 1881 perustettu lääkäriseura Duodecim ja vuonna 1896 perustettu Vanamo, suomenkielisen luonnontieteen ystävät (nykyiseltä nimeltään Suomen biologian seura Vanamo).

Seminaari päätettiin keskusteluun Tieteen kansallinen termipankki –hankkeesta, joka jatkaa edellä mainittua termityötä. Hankkeen tarkoituksena on kartoittaa tieteenalojen  suomenkieliset termit ja niiden määritelmät sekä suhteuttaa ne kunkin tieteenalan kansainväliseen käsitteistöön. Termipankki on avoin ja jatkuvasti päivitettävä tietokanta tiedeyhteisön ja kansalaisten käyttöön, vastikään on avattu eläinlääketieteelle oma aihealue.

Linkit

Tieteen termipankki

Suomen eläinlääkärilehti

Teksti

Päivi Lipsanen
Tietoasiantuntija
Viikin kampuskirjasto
Helsingin yliopiston kirjasto

Marja Moisio
Palvelupäällikkö
Viikin kampuskirjasto
Helsingin yliopiston kirjasto

Kuvat

Anna Parkkari
Suomen Eläinlääkäriliitto ry

Taittokone.fi

Kyytiä kaavamaiselle ajattelulle

Suomen Biologian Seura Vanamon syysseminaari Havahdus 3.10.2009

Suomen Biologian Seura Vanamon syysseminaari Havahdus järjestettiin Tieteiden talolla lauantaina 3.10.2009. Biologiaa ja taidetta yhdistävä tapahtuma oli kaikille avoin. Tieteiden talon isossa salissa oli arviolta lähemmäs sata kuulijaa. Puheenjohtajana toiminut Vanamon hallituksen puheenjohtaja professori Jouko Rikkinen loi rennolla otteellaan mukavan ilmapiirin seminaarin teemaan syventymiseen.

Aamu-unisena en ehtinyt kuuntelemaan päivän ensimmäisiä puheenvuoroja, jotka olivat Antero Kareen esitys Pitkä aika – elämän historia ja Anu Osvan Taiteen ja tieteen laboratorioissa. Ohjelma oli alkanut klo 9 ja sen oli määrä jatkua klo 16:een. Ennen puoltapäivää ja iltapäivällä seuraamani esitykset herättivät mietteitä moneen suuntaan.

Pohdiskelin tieteellisen tutkimuksen tapaa lähestyä ympärillämme olevaa maailmaa ja etenkin luontoa. Miten ja millaisen todellisuuden taiteilija näkee? Mikä on luonnon merkitys taiteilijalle?  Missä määrin perinteisten tutkimus- ja ilmaisutapojen kyseenalaistaminen on mahdolllista? Onko uusille ja vaihtoehtoisille näkemyksille tilaa yhteiskunnassamme?

Virikkeitä sain etenkin Riggert Munsterhjelmin (Luonnon värit, värien luonto), Miina Äkkijyrkän (Luomakunnan ylistys = Luomakunta virvoittaa), Ossi Naukkarisen (Esteettinen jalanjälki) ja Leena Valkeapään ja Taideteollisen korkeakoulun opiskelijoiden esityksistä. Viimeksi mainittu oli nimeltään Arktinen matka – Taik ja Suomen biotaiteen seura Kilpisjärven biologisella asemalla. Puhetta täydentävät kuvat kuuluivat oleellisena osana kaikkiin esityksiin.

Keskityn tässä yhteen minua askarruttaneeseen teemaan, biotaiteeseen. Havahduksen väliajoilla seminaarin yleisöllä oli mahdollisuus tutustua upeisiin Nijolė Kalinauskaitėn suurennettuja jäkäliä esittäviin tieteellisen tarkkoihin akvarelleihin, Heikki Mäntymaan valokuviin, Jaana Herttuan öljyvärimaalauksiin, Erik Bruunin luontoaiheisiin julisteisiin sekä Marja Koistisen kasviaiheisiin kuvituspiirroksiin. Luonnonmateriaaleista, puusta ja juurista tehdyin soittimin esitetty elävä taustamusiikki viihdytti tauoilla. Taidetta – kyllä – mutta mitä on biotaide?

Biotaiteen jäljillä

Biotaidekysymystä myöhemmin miettiessäni verkkoaineistojen selailu toi näkyviin myös muita luontoon viittaavia suuntauksia kuten ekotaide, ympäristötaide, maataide… Olinko mahdollisesti päässyt biotaiteen jäljille, kun näin Havahdus-tapahtuman julisteen valokuvassa sammalen, hämähäkinseitin ja karikkeen esittävän Menninkäisen luolan suulle lennähtänyttä Päivänsädettä?

Tavoitin haastateltavakseni Havahdus-aktiivin, fil.tri, tutkija Maria von Cräutleinin Helsingin yliopiston maatalous-metsätieteelllisen tiedekunnan soveltavan biologian laitokselta. Kahvilakeskustelussamme selvittelimme biotaidetta ja sen merkitystä.


Jaana Herttua: Niinkuin kaksi mannerta, 2008. Öljy kovalevylle, 76×62 cm

Ensisijainen pyrkimykseni oli saada selvyyttä siihen, mitä biotaide on. Selvisi, että pahaksi onneksi minulta olivat Havahdus-tapahtumassa jääneett kuulematta kysymykseni kannalta juuri tärkeimmät esitelmät, päivän ensimmäiset. Sain tietää, että taiteilija Antero Kare on biotaiteen uranuurtajia Suomessa, samoin Anu Osva.

Maria kertoi, että biotaiteen ydin ovat biologiset prosessit. Tällainen prosessi voi olla esimerkiksi jonkin mikrobin kasvaminen tietynlaisella alustalla. Taiteilija voi biologisia prosesseja hyödyntämällä aikaansaada ”elävää” taidetta, muuttuvia taideteoksia.

Sain kuulla, että biotaiteen piirissä biologit ja taiteilijat ovat mukana projekteissa, joiden tuloksena syntyy yhdessä luotuja taideteoksia. Projektit saattavat kestää useita vuosia ja sisältää pitkään jatkuvaa yhteistä kehittelyä. Keskeistä on tutkia prosesseja, joista dialogin kautta saavutetaan yhteinen näkemys. Biologit ja taiteilijat tutkivat luonnon ilmiöitä tieteen ja taiteen keinoin, mikä on molemmille osapuolille antoisaa. Luontoa visualisoidaan taiteen avulla.  Biotaiteessa on oleellista biologinen tieto ja tieteellinen asiantuntemus, aiheeseen liittyvä syvällinen tietämys. Marian käsityksen mukaan juuri tämä erottaa biotaiteen esimerkiksi maataiteesta.

Biotaiteen anti tekijöille ja kokijoille

Kysyin Marialta vielä tarkemmin siitä, millä tavalla edellä kuvattu biotaiteen tekeminen on antoisaa.  Mitä tieteenharjoittajat ja taiteilijat saavat itselleen biotaide-projekteista? Marian vastaus kysymykseeni oli: ”Tieteilijän ja taiteilijan, molempien oma kokemus syvenee. Tieteenharjoittajaa toiminta motivoi, se tarjoaa uusia näkökulmia, mikä puolestaan synnyttää uutta ja saa aikaan oivalluksia.” Maria kertoi, että biologit ovat yleisesti kiinnostuneita taiteesta ja että biologia jo sinänsä on kuvallista ja esteettistä.

Kuvallisuus tuli puheeksi kun kysyin, onko biotaide pääasiassa kuvataidetta vai onko olemassa esimerkiksi bio-sanataidetta, -musiikkia tai –performansseja. Havahdus-seminaarissa itse asiassa kuultiin hieno vesiaiheinen lauluesitys, joka oli syntynyt Kilpisjärven Arktisella matkalla eli biotaideprojektissa kesällä 2009. Marian mukaan biotaide on suurimmaksi osaksi kuvallista, vaikka ajatukseni luonnontieteilijä ja runoilija Aaro Hellaakosken lyriikan – tai ainakin osan siitä – lukemisesta biorunoina oli hänestä pohtimisen arvoinen.

Mikä on biotaiteen anti katsojalle ja kokijalle ja mikä mahdollisesti on sen yhteiskunnallinen merkitys? Marian vastaus kysymykseeni kuului näin: ”Biotaide tekee luonnon ihmeitä näkyväksi ja lisää katsojan uteliaisuutta niitä kohtaan. Katsojan kiinnostus luontoa ja sen ilmiöitä kohtaan herää ihmettelyn kautta. Biotaide ei pyri olemaan yhteiskunnallisesti julistavaa siten, että se suoraan vaatisi ottamaan kantaa vaikkapa luonnonsuojelun puolesta. Sen mahdolliset vaikutukset ovat välillisiä juuri siten, että katsojassa herää kiinnostus luontoon ja sen myötä halu ehkä itse havainnoida, tutkia ja ymmärtää elävän luonnon kauneutta ja arvoja.”

Todellisuus voi olla toisenkinlainen

Palaan vielä hetkeksi Havahdus-seminaarin tauolle, jonka aikana katselin näytteillä olleita taideteoksia. Keskustelussani Maria von Cräutleinin kanssa tuli esiin, että sellaistenkin kuvien, joissa ei ole käynnissä mitään elollisia prosesseja, voidaan katsoa ainakin lähestyvän biotaiteen aluetta. Näitä ovat esimerkiksi tieteenharjoittajan tarvitsemien laitteiden, kuten mikroskoopin avulla tuotetut solukuvat. Mm. solujen värjääminen, joka kuuluu tieteen perusmenetelmiin, tuottaa myös esteettisesti kauniita tuloksia.


Jaana Herttua: Syntymä, 2008. Öljy kovalevylle, 91×65 cm

Taiteilija voi käyttää töittensä lähtökohtana biologien tutkimuskohteita, esimerkiksi juuri soluja, kuten Jaana Herttua öljymaalauksissaan. Perinteiset kuvataiteen keinoin tehdyt kasvi- ja luontokuvat ovat taiteellisesti ja esteettisesti vaikuttavia ja niitä voidaan katsoa itsenäisinä taideteoksina. Ne ovat myös tärkeitä apuneuvoja biologeille. Oleellista on, miltä kannalta ja miten kuvia katsotaan. Tieteenharjoittajan tuottama objektiivinen kuva jostain luonnon ilmiöstä voidaan nähdä taiteena, kun katsoja liittää siihen omat tieteen ulkopuoliset, subjektiiviset merkityksensä. Näin kuva koskettaa tunteita ja herättää tulkintoja – toimii taideteoksena.

Havahdus-julisteen valokuvaajan, Jouko Rikkisen, kuvauskohteena pohjoiskalifornialaisessa punapuumetsässä on ollut lahopuuonkalon edustalle kudottuun hämähäkinseittiin takertunut pala sammalkasvustoa. Onkalossa kasvaa mm. lahosammalta (Tetraphis pellucida) ja jotain paanusammallajia (Calypogeia sp.).

Samanaikaisesti kuvassa on luolan pimeä suuaukko ja valon lapsi, Päivänsäde. Kun katson tarkemmin, näen myös valon ja pimeän raja-alueen, hämärän. Itse asiassa näen aika pitkällekin luolaan. Mietin, onko kuvan Päivänsäde seittisiipineen kaunis vai ruma vai rumankaunis? Havahdus-seminaari liikkui tiukan tieteen ja taiteen kahtiajaon määrittelemättömässä, hämärässä rajamaastossa ja oli siksi aiheeltaan niin kiehtova. Kysyin haastateltavaltani, Maria von Cräutleinilta, voisiko biotaiteella olla uudistavaa vaikutusta tieteen käytäntöihin ja metodeihin vai onko sen tehtävänä olla inspiroiva taustavaikuttaja. Tätä Maria jäi miettimään.

Halusin tietää, missä määrin biotaide rikkoo tavanomaisen, ”virallisen” ajattelun totunnaisia kaavoja, jaotteluja ja määritelmiä. Ainakin se auttaa havaitsemaan ja näkemään myös hämärän, epätarkan ja määrittelemättömän, tutkimaan kahtiajakojen ja luokitusten välimaastoja. Tällaisessa tehtävässä toivoisin biotaiteen saavan jalansijaa ja merkitystä meille kaikille niin turvallisen kaavamaisen ajattelun ravistelijana.

Kaisaniemen keltaisten vaahteroiden valaistessa pilvisen aamupäivän me molemmat suuntasimme biotaide-keskustelun jälkeen omille työpaikoillemme. Maria jatkoi matkaa Kasvimuseoon sammaltutkimusten pariin.


Maria von Cräutlein

Linkkejä:

Kirjoittaja
Eeva-Liisa Viitala
Tietoasiantuntija
Viikin tiedekirjasto
Kuvat
Havahdus-kuva: Jouko Rikkinen
Jaana Herttuan maalaukset: Kirsti Järvi-Eskola
Maria von Cräutlein: Eeva-Liisa Viitala