On vain tämä hetki

Meilahden kampuskirjasto Terkon Lux Humana -työryhmä järjesti lokakuussa Biomedicumissa yleisötilaisuuden ”Koska olet”. Tilaisuudessa tanssija ja tutkija Kirsi Heimonen kertoi 12 vuotta kestäneestä työstään muistisairaitten parissa. Hän käytti esimerkkinä Helsingin Diakonissalaitoksen Myllypurossa sijaitsevaa Sanerva-kotia.

Heimonen toi hoitokodin asukkaille ja henkilökunnalle tanssia ja muita taideperustaisia menetelmiä. Hän liitti taiteellisen työnsä rinnalle tutkimuksen, jotta saataisiin kokemuksellisuuteen perustuvaa tutkimustietoa taiteen mahdollisuuksista sosiaali- ja terveysalalla. Osana hanketta kuvattiin lyhytfilmi ”Miten olla” (2011), joka kertoo muistisairaitten elämästä hoitokodissa ja Heimosen työskentelymetodeista.

Lyhytfilmi oli osa Heimosen esitystä Lux Humanan tilaisuudessa, ja se kirvoitti runsaasti keskustelua. Filmissä Heimosen vierailut hoitokodissa lomittuvat asukkaiden äänitettyyn puheeseen, jonka tanssijataiteilija omien sanojensa mukaan ”lihallistaa” erilaisissa maisemissa. Vaikuttavimmassa kohtauksessa hoitokodin naisasukas aloittaa hapertuneella kielellään kerta toisensa jälkeen saman lauseen pääsemättä koskaan lauseen uutta aloitusta pidemmälle. Samalla yleisö näkee, kuinka taiteilija lihallistaa tuon verbaalisen pyörylän tanssillaan.

Ruumiillisuudesta käsin

Heimonen kertoo lähestymistapansa olevan fenomenologinen, sillä nimenomaan kokemus on hänelle keskeistä. ”Ajattelen ruumiillisuudestani käsin, vaikka nyt puhun koko ajan”, Heimonen naurahtaa.

Ranskalaisfilosofi Maurice Merleau-Pontya seuraten Heimonen korostaa ”eletyn ruumiin” merkitystä – myös intersubjektiivisuuden näkökulmasta. Heimonen kertoo, että jokin säe yhdisti hänet Sanerva-kodin asukkaisiin, jokin samankaltaisuus elämänhistorioiden erilaisuudesta huolimatta leikkasi elämismaailmoja. ”Kun kosketin toista, tunsin samalla, että hän kosketti minua.”

Heimonen korostaa, ettei hän tanssimalla pyri pelastamaan, hoitamaan tai hoivaamaan hoitokodin asukkaita. Tanssi ei ole hänelle hoitomenetelmä eikä hänen tutkimuksensa liity hoitotieteeseen. Sen sijaan Heimosella taide asettuu kommunikoinnin mahdollisuudeksi hoitokodin asukkaan ja hänen itsensä väliin. Heimonen puhuu taiteesta ennakoimattomana tapahtumana kommunikaatiossa, joka voi tapahtua ryytimaan vierellä, taidemaalauksen äärellä tai keskustelussa.

Taiteella Heimonen ei viittaa vain tanssimiseen ja tanssittamiseen, Beckettin runojen lukemiseen, maalaamiseen – yksin ja yhdessä – vaan taiteella hän tarkoittaa yhtä lailla retkeä Kivinokkaan tai eläinmuseoon, vierellä istumista ja hassuttelua kuin kukkasipulien istuttamista ryytimaahan.

Taide ei ole laastari

Heimonen otti kantaa myös taiteen asemaan suomalaisessa yhteiskunnassa. Vaikka taiteelle asetetaan tänä päivänä yhä suurempia odotuksia, ei taide kuitenkaan ole mikään laastari, Heimonen muistutti.

Heimosen mukaan taide on yksi mahdollisuus sosiaali- ja terveysalalla, mutta taiteen on säilytettävä oma integriteettinsä. Sitä ei saa laimentaa vinkeiksi tai soveltaa tunnistamattomaksi. Vain silloin taide voi paljastaa toimimattomia käytäntöjä, avata toisin näkemistä ja tukea ihmisen ihmisyyttä.

Heimonen kritisoi halua tunkea taidetta joka paikkaan, sillä ihmisellä on oltava oikeus elää ilman taiteen pakkosyöttämistä. Itsemääräämisoikeus on ihmiselle tärkeää. ”Pelastakaa minut edes taiteelta, kun olen vanha”, Heimonen naurahtaa.

Usein kuulemansa kummastelun työtapansa, jota hän kutsuu taidetoiminnaksi, hyödyllisyydestä Heimonen kuittasi lakonisella vastakysymyksellä: mitä hyötyä elämästä on? Toisin sanoen kuinka ”hyöty” määritellään, kuka sen saa määritellä ja millä perusteella se määritellään.

Heimosen esitys tihkui yleisöä riemastuttavia heittoja, jotka kyseenalaistivat luutuneita käsityksiä. Mikä etuoikeus onkaan muistisairas ystävä? Muistisairaalle on niin helppoa ja turvallista uskoutua. Hänellä on vain tämä hetki. Kun muisti ja sanat ovat haperoituneet asukkaissa, on paljastunut toisenlainen todellisuus, jossa nyt-hetki on kirkastunut.

Lisätietoja:

Lux Humana
Heimonen Kirsi: Koska olet. Taidetoiminta muistisairaitten hoitokodissa HDL raportti # 4/2012

Teksti ja kuvat:

Jussi Männistö
tietoasiantuntija

Virpi Huhtalan muotokuva –

– hänen jäädessään eläkkeelle 1.10.2013 kirjastonhoitajan tehtävistä. Virpin kirjastoura on kulkenut Helsingin kaupunginkirjastosta Helsingin yliopiston taidehistorian laitoksen kirjastoon, joka sittemmin tuli osaksi humanistisen tiedekunnan kirjastoa ja Helsingin yliopiston kirjaston Keskustakampuksen kirjastoa.

Muotokuvan hymyilevä ja rennosti läsnä oleva hahmo viestii elämää, kokemuksia, tietoa, viisautta ja sydämellisyyttä. Maalaus on suurikokoinen ekspressionistinen, levein ja voimakkain siveltimenvedoin tehty öljyvärityö. Väreinä hehkuvat erilaiset lämpimät punaisen sävyt, oljenvaalea, lämmin harmahtava ja ripaus turkoosia. Maalauksessa on paljon valoa ja sen tunnelma on vapautuneen iloinen. Jossain taustalla häämöttää vanha arvoituksellinen seinätekstiili…

Näin kuvaisin keskustelun, jonka kävin Virpi Huhtalan kanssa hänen viimeisenä työpäivänään. Puhuimme opinnoista, työn parissa kuluneista vuosista, museoalasta, yliopistosta, kiinnostuksesta kuvataiteeseen, kirjastotyöstä, rakkaudesta asiakaspalveluun, kokoelmanhoidosta, hiljaisesta tiedosta, tieteenalaosaamisesta ja taiteen merkityksestä ihmiselle. Monesta asiasta olisin halunnut kuulla enemmän. Virpin tutkimat koptilaiset tekstiilit, egyptiläiset hautalöydöt, veivät puheenaiheemme yli tuhat vuotta taaksepäin.

Ikään kuin emme olisikaan olleet Helsingin yliopiston pääkirjastossa, Kaisa-talon viidennen kerroksen taiteiden tutkimuksen kokoelmien tuntumassa, Virpin pienessä työhuoneessa. Olimme keskellä ihmiskunnan henkistä perintöä, jota on talletettuna erilaisiin muistiorganisaatiohin, nykyaikaisesti asian ilmaisten. Tunsin suurta arvostusta kaikkia niitä ihmisiä kohtaan, jotka mm. opettajina, museoissa ja kirjastoissa omalla asiantuntemuksellaan eri tavoin avaavat eteemme kiehtovia maailmoja.

”Palvelu on ihmisyyden toteuttamista”

Virpi tuli museotyöstä kirjastoon vuonna 1981, ensin Helsingin kaupunginkirjastoon ja kymmenen vuotta myöhemmin Helsingin yliopistoon. Taidehistorian laitoksella hän otti osaa myös opetukseen. Pienessä taidehistorian kirjastossa kuului tehtäviin kaikki, mitä eteen tuli. Virpi toimi myös Suomen Tieteellisen Kirjastoseuran (STKS) taidekirjastotyöryhmässä ja sen puheenjohtajana. Kaupunginkirjastossa koetun ja opitun perusteella hän halusi uudistaa palvelukulttuuria.  Aikaa myöten kirjastotyöstä tuli Virpille kutsumusammatti: palvelu on ihmisyyden toteuttamista, Virpi totesi.

Entisen taidehistorian kirjaston omissa tiloissa, Helsingin yliopiston päärakennuksen ”vanhan puolen” ylimmässä kerroksessa, oli mahdollista olla mukana asiakkaiden prosesseissa ja syventyä kirjastossa asioivien kysymyksiin intensiivisesti. Monitieteisessä ja taidehistorian kirjastoon verrattuna mittasuhteiltaan valtavassa Kaisa-talon kirjastossa kosketus oman tieteenalan asiakkaisiin on ohentunut. Täällä Virpi on keskittynyt kokoelmanhoitoon.

”Näppituntuma myös kokoelmaan tarvitaan edelleen”

Syvällä oman tieteenalan, taidehistorian kokoelman maaperässä ovat juuret, joista työ on aina lähtenyt liikkeelle. Näin Virpi kuvasi painettujen kirjojen merkitystä vanhemman sukupolven asiantuntemuksen perustana. Muuta ei vielä esimerkiksi 1980-luvulla ollut.

Nyt toimitaan toisin. Uuden sukupolven lähtökohtana ovat tietokannat, joista Virpin mukaan ei kuitenkaan saa kaikkea irti. Tarvitaan näppituntuma kokoelmaankin.

Työtään jatkaville ja tuleville yliopiston kirjastolaisille Virpin sanoma on: pitäkää yllä laadukkaat tieteenalapalvelut ja huolehtikaa kirjastossa tieteenalojen osaamisesta! Vaikka tietokannat olisivatkin palvelun perustana, jo ensimmäisen vuoden opiskelijat kannattaisi tutustuttaa myös oman alan kokoelmaan.

Hiljainen tieto ja sukupolvien kuilu

Pohdimme eläkkeelle jäävien hiljaisen tiedon merkitystä, jolla Virpi ei juurikaan nähnyt painoarvoa. Hänen mielestään kirjastossa työskentelevien eri-ikäisten välissä on sukupolvien kuilu. Kulttuurit ovat erilaiset. Sähköiset ym. työvälineet ovat kehittyneet hurjaa vauhtia. Työtehtävät ovat isossa kirjastossa melkoisen eriytyneitä verrattuna siihen, mistä edellä oli jo puhe: pienessä kirjastossa saa tehdä kaikkea ja palvelun luonnetta määrittelee läheinen kontakti asiakkaisiin. Palvelun kokonaisuuden voi tuolloin hahmottaa selkeästi.

Tulevaisuus

Elämässä on muutakin kuin kirjasto, sanoi Virpi. Mutta ei hän kuitenkaan voi oikein käsittää, että on jäämässä eläkkeelle. Jäätkö kaipaamaan mitään, kysyin. Vastauksena oli:  ”Vain asiakastyötä”, itse asiassa sieltä taidehistorian kirjastosta.

Entä nyt, viimeisen työpäivän ja kymmenien työtoverien kanssa vietettävien kakkukahvien jälkeen? Tiedossa on maalauskurssi ja erilaisten tekniikoiden kokeilua ja oppimista, myös grafiikkaa. Piirtäminen ja maalaaminen ovat aina olleet Virpille läheistä. Vapaa-aikaan kuuluu myös liikuntaa ja taidenäyttelyitä.

Taiteen merkityksestä Virpi sanoi näin:

”Taide onnellistuttaa ihmistä ja tekee mielelle hyvää.”

Tähän on hyvä päättää keskustelu. Kiitos Virpi. Hyviä ja onnellisia eläkevuosia sinulle!

Teksti:

Eeva-Liisa Viitala
Tiedottaja
Hallintopalvelut
Helsingin yliopiston kirjasto

Kuvat:

Eeva-Liisa Viitala

Taidetta kirjastossa – Taidehistorian toimipaikan kipsiveistokset

Yliopiston vanhan päärakennuksen vestibyyli on koristeltu kauttaaltaan antiikin veistosten kipsikopioilla. Niitä taustoittaa entistetty, vanhan roosan värinen seinä. Eteisaulan kerroksiin sijoitetut klassisten pylväsjärjestelmien mukaiset pylväät kruunaavat kokonaisuuden ”taiteen temppeliksi”.

Hera LudovisiTaidehistorian kirjasto sijaitsee ylimmässä kerroksessa. Kun astuu sen eteiskäytävään, ei voi olla huomaamatta monumentaalista Hera-veistosta, joka valvoo sisään tulijoita. Hera on kipsikopio alkuperäisestä marmoriveistoksesta, joka valmistui 1. vuosisadalla jKr. Teosta alettiin kutsua Hera Ludovisiksi 1600-luvun alkupuolella, jolloin se päätyi samannimisen henkilön omistukseen. Kipsikopio on hankittu yliopistolle vuonna 1875.

<- Hera Ludovisi

Eteiskäytävän toisella seinällä on kopioita Firenzen tuomiokirkon laulajainlehterin reliefistä, hankintavuosi on 1888. Alkuperäinen marmorireliefi on renessanssitaiteilija Luca della Robbian 1430-luvulla tekemä.

Osa Firenzen tuomiokirkon laulajainlehterin reliefiä

Osa Firenzen tuomiokirkon laulajainlehterin reliefiä

Donatellon DavidKirjaston sisääntuloportin vieressä on kopio Donatellon viehkeästä David-nuorukaisesta. Alkuperäinen teos on valettu pronssiin 1400-luvun puolivälissä. Tämä Donatellon tunnetuin teos, joka oli aluksi Medicien omistuksessa, oli renessanssin ajan ensimmäinen alaston kokovartaloveistos. Teos hankittiin 1888.

<- Donatellon David

Heti kirjastoon astuttaessa vastassa on Erosta selässään kantava kentauri. Alkuperäinen veistos valmistui 2. vuosisadalla eKr. ja siitä tehtiin roomalaisajalla marmorikopio, joka löytyi Roomasta 1600-luvulla.

Kentauri Eros selässään
Kentauri Eros selässään ->

Lukusalin ikkunaseinällä on muutama kiinnostava kokovartaloveistos, joista toinen on vuohta olkapäillään kantava fauni. Tämä hellenistinen originaaliteos valmistettiin pronssista 200-luvulla eKr. ja myöhemmin, 2. vuosisadalla jKr. siitä tehtiin roomalainen marmorikopio. Veistos löytyi Roomasta ja sen ensimmäinen omistaja oli Ruotsin kuningatar Kristiina. Sen kipsikopio ostettiin meille Pariisista 1875.

Fauni vuohi olkapäillä
<- Fauni vuohi olkapäillä

Toinen ikkunaseinälle sijoitettu veistos on nimeltään Venus Medici. Alkuperäisteos on hellenistiseltä ajalta ja väljästi arvioituna 200-luvulta eKr. Signeerauksesta päätellen teoksen veistäjä on Kleomenes, mistä ollaan yleisesti yksimielisiä. Signeeraus lienee kovin tulkinnanvarainen, koskapa teos on attribuoitu milloin Lysippokselle milloin Praksiteleelle. Roomalainen kopio tästä kreikkalaisesta teoksesta tehtiin jo 1. vuosisadalla eKr. Veistoksen roomalaisaikaisia kopioita on 1990-luvun alkuun mennessä lyödetty kaikkiaan 33 kpl.

Venus MediciVenus Medici ->

Mainittakoon lopuksi vielä Parthenonin temppelin friisi, jonka reliefien kopiot kiertävät lukusalin seiniä katon rajassa. Friisin aiheena on Panathenaia-kulkue, jossa kuvataan jumalia ja ihmisiä. Alkuperäinen friisi oli 160 metriä pitkä, siitä on säilynyt 128 metriä. Pylväiden jalustasta(stylobaatista) katsottuna friisi sijaitsi 12 metrin korkeudessa. Friisistä otettiin ensimmäiset kipsikopiot 1812 ennen kuin ne kuljetettiin Englantiin ja asetettiin esille British Museumiin. Uudet kopiot (muotit) otettiin 1870. Meidän kopiomme hankittiin vuonna 1872 Pariisista, ne lienevät peräisin 1870 otetuista kopioista.

Osa Parthenonin friisiä, valmistautuminen kulkuetta varten

Osa Parthenonin friisiä, kuvan uusin tulkinta: Erekhtheus valmistautuu uhraamaan tyttärensä

Mistä kaikki alkoi

Klassillisen filologian apulainen Nils Abraham Gyldén (1805-1888) lähti opintomatkalle Saksaan vuonna 1834 tarkoituksenaan filologisten opintojensa edistäminen. Matkalla hän ihastui näkemiinsä antiikin taidekokoelmiin, ja ryhtyi kotiin palattuaan puuhaamaan Helsingin yliopistolle antiikin veistosten kipsivaloskokoelmaa. Yliopistolla ei kuitenkaan ollut varoja eikä tiloja kokoelman hankkimiseksi. 1840-luvun alkupuolella ylioppilaskuntakin kiinnostui antiikin veistoskopioiden saamisesta Suomeen. Tätä varten ylioppilaat järjestivät rahankeräyksen syksyn 1843 ja alkuvuoden 1844 aikana. Gyldénin neuvosta rahoilla ostettiin Laokoon-ryhmä, Belvederen Apollo ja Versaillesin Diana sekä muutama pienempi kipsikopio. Gyldén välitti kaupan Pariisista. Konsistori otti kiitollisena vastaan ylioppilaiden hankkiman lahjan. Veistokset sijoitettiin yliopiston piirustussaliin yhdessä piirustuslaitoksen aiemmin hankkimien 9 pienen veistoskopion kanssa. Piirustussali sijaitsi tuolloin Fabianinkadun puolella olevassa 1-kerroksisessa puurakennuksessa. Piirustussalissa avattiin lokakuussa 1845 Suomen ensimmäinen taidenäyttely, jossa em. veistosten ohella oli esillä belgialaisen taidekauppiaan 11 maalausta. Lehdistössä tapaus sai osakseen runsaasti huomiota. Ylioppilaiden hankkimat suurikokoiset veistokset sijaitsevat nykyisin vanhan päärakennuksen toisessa kerroksessa (Unioninkadulta laskettuna).

Miten se jatkui

Yliopiston varsinaisen veistokuvakokoelman keräämisen aloitti 1869 estetiikan ja nykyiskansain kirjallisuuden professori C.G. Estlander, jonka mielestä taiteen, estetiikan ja historian ymmärtäminen edellytti omakohtaista kokemusta maailmantaiteesta. Kokoelman esikuvina olivat useiden Euroopan yliopistojen vastaavat kokoelmat. Tilat löytyivät mainittuna vuonna valmistuneen yliopiston laboratorio- ja museorakennuksen Arppeanumin ylimmästä kerroksesta. Teoksia hankittiin 1870- ja 1880-luvuilla, jälkimmäisen hankintajakson asiantuntijana toimi J.J. Tikkanen, sittemmin taidehistorian vakinainen professori.  Kipsivalosten lopullinen määrä käsittää 75 antiikin, 52 renessanssin, kolme varhaiskristillistä ja kaksi aasialaista veistoskopiota. Teokset kokosi ja viimeisteli Suomessa kuvanveistäjä Carl Eneas Sjöstrand.

Veistokuvakokoelma muutti välillä Arppeanumista yliopiston päärakennukseen ja jälleen takaisin. Kun yliopiston päärakennuksen lisärakennus valmistui, kokoelma siirrettiin 1937 uuden osan pohjoiseen yhdyssiipeen. Siellä kipsivalokset säilyivät vahingoittumattomina sodan ajan, vaikka vanha päärakennus vaurioitui pahoin pommituksissa. Vanhan päärakennuksen kunnostuksen valmistuttua veistokuvakokoelma siirrettiin ylimmän kerroksen eteläpäähän, jossa se on ollut siitä lähtien eri tavoin sijoitettuna.

Taidehistorian kirjasto, joka sai vähin erin alkunsa viimeistään vakinaisen professuurin myötä 1920, sijaitsi alkuaan veistokuvakokoelman yhteydessä. Kirjaston kasvaessa veistokset saivat tehdä tilaa kirjoille. Vielä 1960-luvun puolivälissä, jolloin aloitin taidehistorian opinnot, oli yhtenä perusopintojen osana keskeisten veistosten ulkoa opettelu. Oli metkaa palata 25 vuoden maailmalla huitelun jälkeen takaisin rakkaiden kipsien pariin, kun 1991 aloitin taidehistorian kirjastosta vastaavana amanuenssina.

Lisätietoa:
Yliopiston veistokuvakokoelma

Lähteet:

Nikula, Riitta, 1974. “Helsingin yliopiston veistokuvakokoelman historiaa ja taustaa”, Helsingin yliopiston taidehistorian laitoksen julkaisuja 1, 65–114. Helsinki.

Selkokari, Hanne, Taidehistorian veistokuvakokoelma [kuvallinen luettelo], verkkojulkaisu.

Kirjoittaja

Virpi Huhtala
kirjastonhoitaja
Keskustakampuksen kirjasto
Helsingin yliopiston kirjasto

Kuvat

Yliopiston veistokuvakokoelma

Kirjastotilat taideteoksena

Verkkarin artikkelisarja esittelee Helsingin yliopiston kirjastoissa esillä olevia taideteoksia. Rakennuksen, jossa Viikin tiedekirjasto sijaitsee, voi nähdä ulkoa ja sisältä taideteoksena – niin ainutlaatuinen se on.

Viikin tiedekirjaston tiloissa ei ole sinne hankittuja taideteoksia. Niinpä, kun Verkkarin toimituskunta päätti kirjastojen taidetta esittelevän artikkelisarjan aloittamisesta, mieleeni tuli heti, että Viikin aiheena tulee olemaan vuonna 1999 valmistunut rakennus nimeltä Infokeskus Korona.

Viikin kampuksen omaleimaisin rakennus sijaitsee alueen länsireunassa. Se on kääntänyt pyöreän sinisen selkänsä Pihlajamäentielle ja Lahdenväylälle päin ja kutsuu tulijat sisään kampusalueelta, edessään olevan aukion, torin kautta. Infokeskuksessa on kaksi kirjastoa, tiedekirjaston lisäksi Helsingin kaupunginkirjaston Viikin kirjasto, kirjastojen yhteinen lehtien lukusali, yliopiston maatalous-metsätieteellisen tiedekunnan ja kampuspalvelukeskuksen tiloja, opetus- ja opiskelutiloja, atk-työskentelytiloja, Yliopistopainon toimipiste ja kahvila.

Sädehtivä julkisivu

Edellä mainittu tori on ympyränmuotoisen talon ”pois leikatun” neljäsosan kohdalla. Torilta katsoen rakennuksen neljä maanpäällistä kerrosta ovat vaatimattoman näköinen yhdistelmä karun näköistä terästä ja punaruskeaa puusäleikköä, jonka takaa kolmen ylimmän kerroksen ikkunat pilkottavat. Mutta kaarevalta puoleltaan rakennus loistaa valtavana yhtenäiseltä näyttävänä tilana, juhlavan lasiseinäisenä, vahvan sinisenä ja ympäri vuorokauden valaistuna. Rakennuksen suunnittelijat, arkkitehtitoimisto Ark-housen Markku Erholz, Pentti Kareoja ja Hannu Huttunen antoivat sille nimeksi Korona, joka tarkoittaa auringonpimennyksessä auringon ympärillä näkyvää kirkasta valokehää.

Talon julkisivu on päivällä ja yöllä kuin sädehtivä korona. Valaistuna kehänä on kaksoisjulkisivu, jonka ulompi seinä on lasia ja sisempi karheapintaista muuriseinää, väriltään ”Infotalon sininen”. Suunnittelijoiden ajatuksen mukaan rakennus rajautuu kuin keskiaikainen kaupunki muurinsa sisään.

kirjpuut.sized

Vanhojen kulttuurien läsnäolo

Sisältä löytyykin ”kaupunki” katuineen, valopylväineen, siltoineen ja puutarhoineen.  Puutarhojen lasiovet johtavat kirjaimellisesti keskelle vanhojen kulttuurien maisemaa: Niilin puutarhan sisäänkäynti egyptiläiseen ympäristöön, roomalaisen puutarhan ovi avautuu Välimeren alueen ilmanalaan ja kasvimaailmaan, idän kulttuuria edustavassa japanilaisessa puutarhassa kävijä kohtaa sen yksinkertaisen pelkistetyn tunnelman.

Jokaisessa puutarhassa on vettä – lammikko, puro tai veistosmainen pienen suihkulähteen ja kouluista tutun juomalaitteen risteytys. Kaupunginkirjaston roomalaisen puutarhan ilmassa voi tuntea raikkaan sitruspuiden aromin ja nähdä niiden kukkivan ja tuottavan hedelmiä. Infotalon ensimmäisessä kerroksessa sijaitsevan japanilaisen puutarhan veden solina houkuttelee hiljentymään ja mietiskelemään ympäristössä, jossa harmaan kiven ja herkkien bambujen vastakohdat puhuttelevat kävijää.

Tiedekirjaston tilat

Viikin tiedekirjaston kokoelmatilat sijaitsevat näyttävimmässä osassa rakennusta: se on eri suuntiin johtavien ”katujen” halkoma, korkeuksiin kohoava, lasiseinien läpi tulvivan valon ja heijastusten kirjoma. Arkkitehtuuri tarjoaa lähes loputtomiin mielenkiintoisia katselukulmia ja näkymiä joka suuntaan. Erilaisia väri-, valo- ja varjovaikutelmia tarjoavat voimakkaan sininen sisämuuri, joidenkin sisäseinien syvän tummanpunainen puu, lattioiden tummanharmaa, portaiden musta sekä väritön muovi, lasi ja teräs.  Rakenteiden väreihin yhdistyvät elävien kasvien vihreys ja tiedekirjaston oman puutarhan Niilin vedenpinnan heijastukset.

Kirjastossa vaikuttavimmillaan sisä- ja ulkotilan raja lähes häviää olemattomiin. Paljon sisäpinta-alaa vievien jykevien kokoelmahyllyjen vastapainona on ulkoseinän ja ikkunoiden epäsymmetrisyys ja yllätyksellisyys. Sama koskee sisärakenteita, jotka periaatteessa ovat avoimia kaikkiin suuntiin. Kirjaston kolmannen kerroksen lehtien lukualueelta voi kurkistaa yläviistosta kulmasta lainauspisteeseen, kausijulkaisujen kokoelmakerroksesta kaupunginkirjaston lukualueelle tai tiedekirjaston neljännen kerroksen kokoelmiin johtavalta sillalta on mahdollista ihailla Niilin puutarhan palmuja ylhäältäpäin.

Tiedekirjasto ulkoapäin

Kun katsoo rakennuksen kaksoisjulkisivun verhoamaa kaarevaa seinää päiväsaikaan, ympäristö heijastuu sen pintoihin rikkaana kuvana eri vuorokauden- ja vuodenaikoihin. Tapahtuu sama ilmiö kuin sisällä: sisä- ja ulkotilan raja häipyy ja rakennuksen voi ajatella keskustelevan ympäristönsä kanssa, milloin leppoisammin, milloin kiihkeämmin, säistä riippuen. Talo elää muullakin tavalla. Sen lasiseinän yläosassa olevien ja automaattisesti ohjattujen, julkisivun välitilaan johtavien luukkujen saattaa joskus nähdä hitaasti avautuvan tai sulkeutuvan. Tapahtuma liittyy rakennuksen ilmanvaihtojärjestelmään, joka käyttää hyväkseen lasiseinän ja sen takaisen muurin välistä tilaa.

Iltaisin ja öisin sisätilojen, julkisivun ja puutarhojen valaistus loistaa ulospäin muuttaen rakennuksen salaperäiseksi sinihohtoiseksi lippaaksi, jonka sisältä kirjahyllyt ja tietokoneet häämöttävät. Katuvalot kimmeltävät ulkoseinän lasissa kirkkaina valopisteinä. Lumisena talvi-iltana Niilin puutarha ulkoapäin katsottuna on mieleen painuva näky. Tuntuu siltä, että alhaalta ylös ulottuvan lasiseinän läpi voisi suoraan pimeästä ja kylmästä astella Niilin rantahiekalle papyrusten keskelle tai palmujen katveeseen. Ja kirjastostahan löytäisi mielin määrin kiinnostavaa luettavaa eikä kannettavan tietokoneen käyttökään olisi mahdotonta!

Lähteet:

Korona. Viikin infokeskus / Viks infocenter / Viikki Info Centre. Kolmikielinen esite. Yliopistopaino 2000.

Viikin Infokeskus Koronasta verkossa:

http://www.tiedekirjasto.helsinki.fi/infokeskus/

Kirjoittaja
Eeva-Liisa Viitala
tietoasiantuntija
Viikin tiedekirjasto

Kaikki on mahdollista – Keinut ja Gorilla

Kesällä 2009 Viikin tiedekirjasto hankki omistukseensa Viikin Infokeskus Koronassa esillä olleesta Eeva Kontturin Luonnon kätköissä –näyttelystä kolme keinua, joiden nimet ovat Tuohinen, Risukko ja Heinikko. Nimet viittaavat keinujen valmistusmateriaaleihin. Keinut sijoitettiin Infokeskuksen sisääntuloaulaan.

Syyskuun viimeisellä viikolla Infokeskus Koronan viereen saapui mahtava hahmo: kuvanveistäjä Villu Jaanisoon ympäristötaideteos Kaikki on mahdollista, tuttavallisesti Kumigorillaksikin kutsuttu. Valtion taideteostoimikunnan kilpailun voittaneen patsaan paljastustilaisuus pidettiin Viikki-päivän yhteydessä 1.10.2009.

Teos täydentää ympäristötaideteoksen luonteista Infokeskus Korona –rakennusta ajatuksia herättävällä mystisellä mustalla värillään ja materiaalillaan. Vastakohtana taustan eloisille lasiseinien heijastuksille se vetää katsojankin puoleensa syviin mietteisiin ja hiljaisuuteen. Veistoksen on sanottu muistuttavan mietiskelevää Buddhaa. Sen materiaali, autojen käytetyt rengaskumit ja gorilla-aihe muistuttavat mm. kierrättämisestä, luonnonsuojelusta ja eläinten oikeuksista.

Gorillan haastattelu, vain Verkkarissa!

Haastattelussani gorilla oli melko vähäpuheinen. Näin hän vastasi kysymyksiini, joita hän ei ehkä pitänyt kovin oleellisina:

Hei, mitä sinulle kuuluu nyt, kun olet kohta kuukauden istuskellut täällä Viikin Infokeskus Koronan vieressä? Miten on aika mennyt?

Hyvin on aika mennyt. Olen pääasiassa tarkkaillut Kartanoravintolaan menijöitä, kampuksen humua ja pysäkillä busseja odottavia ihmisiä. Niitä näitä mietiskelen itsekseni, maailman menoa ja sen sellaista…

Olen saanut selville, että teillä Helsingin ulkona sijaitsevilla veistoksilla on jonkinlainen yhteydenpitoverkosto keskenänne. Miten sinut otettiin joukkoon mukaan?

Helsingin rautatieaseman edessä seisovat mukavat kivimiehet pyysivät minut eläinystävinä patsasverkostoon mukaan. Ainakin hevosten ja hylkeiden kanssa olen jo jutellut. Ihan mukavia tuttavuuksia. Heillä on jo pitkä kokemus patsaina olemisesta.

Oletko sosiaalinen olento vai enemmän yksin viihtyvä? Tykkäätkö olla valokuvattavana?

Päinvastoin kuin gorillat yleensä olen sosiaalinen olento. Siksi onkin kurjaa että ympärilleni on nyt kylvetty nurmikko eikä minua saa tulla lähemmin tervehtimään. Kiipeilevistä lapsistakin tykkäisin, mutta sellainen meno on kuulemma kielletty.Valokuvaaminen, mieluummin ilman salamaa, on ihan O.K.

Olet ihan tässä kampuksen reunassa. Harmittaako sinua kun et päässyt tuonne keskemmälle tarkkailemaan tutkijoiden ja opiskelijoiden touhua läheltä?

Harmittaa! Olisin halunnut tulla sijoitetuksi Biokeskuksen terassille.

Mitä mietit – sanoisinko aivan itsensä luonnon edustajana – luonnon tutkimuksesta, jota täällä Viikin kampuksella harjoitetaan? Opimmeko me ihmiset joskus tuntemaan sinutkin perin pohjin?

Viikissä harrastetaan hienoa tutkimusta, mutta siitä huolimatta meitä gorilloja – kumisia varsinkaan – ei opita hevillä tuntemaan

Mitä me voisimme oppia sinulta?

Erilaisen aikakäsityksen kuin mikä teillä nyt on. Teidän olisi hyvä oppia istumaan paikallanne ja miettiä asioita rauhassa.

Haastattelu
Eeva-Liisa Viitala
tietoasiantuntija
Viikin tiedekirjasto
Gorillan ääni
Anonyymi avustaja

Viikin tiedekirjaston juhlavuoden näyttelyt, syksy 2009

Yhteistyössä: Suomen Metsätieteellinen Seura ja Suomen Biologian Seura Vanamo

Viikin Infokeskus Koronan 1. kerroksessa:

Moderni metsätiede yhteiskunnan suunnannäyttäjänä 9.9.2009-30.1.2010

Suomen Metsätieteellisen Seuran 100 v. juhlavuoden kirjanäyttely vitriineissä

Syysvaloa ja muita luonnonilmiöitä. Maila Klemettisen veistoksia 9.9.2009-30.1.2010

”Connected and Disconnected” vitriineissä

“Lumpeita” japanilaisessa puutarhassa

“Nimettömiä olioita” japanilaisessa puutarhassa ja Infokeskuksen eteläpuolella rakennuksen lasiseinän ja sisemmän muurin välissä

Viikin Infokeskus Koronan sisääntuloaulassa ja kerroksissa:

Tuohinen, Risukko ja Heinikko. Kolme Eeva Kontturin keinua

Viikin tiedekirjaston omistuksessa

Eeva Kontturin Luonnon kätköissä -näyttely Viikin Infokeskus Koronassa 14.7.-4.9.2009

Valppain silmin. Leena Haatajan luontovalokuvia  4.9.-31.12.2009

Viikin Infokeskus Koronan 3., 4. ja 5. kerroksessa

Viikin tiedekirjaston palveluaulassa:

Viikin tiedekirjaston juurilla. Löytöjä arkistoista  7.9.-31.12.2009

Viikin tiedekirjaston palveluaulan vitriinissä

Näyttelyn vanhempaan versioon liittyvä Armi Häkkisen artikkeli, Verkkari 5/2009:

https://blogs.helsinki.fi/verkkari-lehti/verkkari-52009/viikin-tiedekirjaston-juurilla

Kotelomaljojen juhlaa. Jäkälien ja sammalten monimuotoinen maailma 3.10.- 28.11.2009

Nijolė Kalinauskaitėn kasvipiirroksia Viikin tiedekirjaston palveluaulassa ja Viikin Infokeskus Koronan sisääntuloaulassa. Näyttely liittyy Suomen Biologian Seura Vanamon 3.10.2009 järjestettyyn syysseminaariin Havahdus.

Kirjoittaja:

Eeva-Liisa Viitala
tietoasiantuntija
Viikin tiedekirjasto

Kuvat
Eero Roine
Niilin puutarha: Liisa Siipilehto

Taide saapui Kumpulan tiedekirjastoon


Yksi luku Kumpulan tiedekirjaston tilojen kehittämisessä sai kauniin päätöksen, kun Alina Sinivaaran maalaus Hyppy viime keväänä kohosi (kelkkanosturilla) paikalleen ja alkoi säteillä värienergiaansa kirjastosaliin. Muuan kokija vertasi teosta uuteen ikkunaan, joka kirjastosta nyt avautuu.  Maalaus on valmistunut 2006,  ja sen materiaaleina ovat akryyli- ja öljyväri, hiili ja muste kankaalle.

Taiteilija Alina Sinivaara on kuvannut  teoksiaan seuraavasti: ”Maalaan kuvia lentämisestä ja sen synnyttämistä oudoista perspektiiveistä, näkymistä kaleidoskoopin pirstomaan maailmaan ja madonreikiin. Maalaukset ovat muistoja lennossa nähdyistä kuvista ja unista, vilahduksia ohikiitävästä suihkukoneesta.” (Ote lehdistötiedotteesta, Galleria Jangva 31.1 – 18.2.2007.)

Maalaus vetää kävijän katseen puoleensa heti  kirjaston sisäänkäynnin tuntumassa. Kooltaan ja valaistukseltaan sopiva seinäpinta oli edellytyksenä taideteoksen kirjastoon sijoittamiselle, joka oli valtion taideteostoimikunnan käsissä. Muita tärkeitä  myötävaikuttajia  taidetta kirjastoon  -hankkeessamme olivat Kumpulan kiinteistöpalveluosasto ja arkkitehti Pirjo Ranta,  joka esitti Hyppy-maalausta kirjastoon sijoitettavaksi.

Seuraava luku kirjaston elävöittämisessä  saattaa olla nyt hyllyissä piilevän kirjankansi ja –kuvitustaiteen pienimuotoinen esittely vitriininäyttelyin – tai ehkä jotain vielä innovatiivisempaa?

Kirjoittaja:
Lea Kujala
Kumpulan tiedekirjasto