Virpi Huhtalan muotokuva –

– hänen jäädessään eläkkeelle 1.10.2013 kirjastonhoitajan tehtävistä. Virpin kirjastoura on kulkenut Helsingin kaupunginkirjastosta Helsingin yliopiston taidehistorian laitoksen kirjastoon, joka sittemmin tuli osaksi humanistisen tiedekunnan kirjastoa ja Helsingin yliopiston kirjaston Keskustakampuksen kirjastoa.

Muotokuvan hymyilevä ja rennosti läsnä oleva hahmo viestii elämää, kokemuksia, tietoa, viisautta ja sydämellisyyttä. Maalaus on suurikokoinen ekspressionistinen, levein ja voimakkain siveltimenvedoin tehty öljyvärityö. Väreinä hehkuvat erilaiset lämpimät punaisen sävyt, oljenvaalea, lämmin harmahtava ja ripaus turkoosia. Maalauksessa on paljon valoa ja sen tunnelma on vapautuneen iloinen. Jossain taustalla häämöttää vanha arvoituksellinen seinätekstiili…

Näin kuvaisin keskustelun, jonka kävin Virpi Huhtalan kanssa hänen viimeisenä työpäivänään. Puhuimme opinnoista, työn parissa kuluneista vuosista, museoalasta, yliopistosta, kiinnostuksesta kuvataiteeseen, kirjastotyöstä, rakkaudesta asiakaspalveluun, kokoelmanhoidosta, hiljaisesta tiedosta, tieteenalaosaamisesta ja taiteen merkityksestä ihmiselle. Monesta asiasta olisin halunnut kuulla enemmän. Virpin tutkimat koptilaiset tekstiilit, egyptiläiset hautalöydöt, veivät puheenaiheemme yli tuhat vuotta taaksepäin.

Ikään kuin emme olisikaan olleet Helsingin yliopiston pääkirjastossa, Kaisa-talon viidennen kerroksen taiteiden tutkimuksen kokoelmien tuntumassa, Virpin pienessä työhuoneessa. Olimme keskellä ihmiskunnan henkistä perintöä, jota on talletettuna erilaisiin muistiorganisaatiohin, nykyaikaisesti asian ilmaisten. Tunsin suurta arvostusta kaikkia niitä ihmisiä kohtaan, jotka mm. opettajina, museoissa ja kirjastoissa omalla asiantuntemuksellaan eri tavoin avaavat eteemme kiehtovia maailmoja.

”Palvelu on ihmisyyden toteuttamista”

Virpi tuli museotyöstä kirjastoon vuonna 1981, ensin Helsingin kaupunginkirjastoon ja kymmenen vuotta myöhemmin Helsingin yliopistoon. Taidehistorian laitoksella hän otti osaa myös opetukseen. Pienessä taidehistorian kirjastossa kuului tehtäviin kaikki, mitä eteen tuli. Virpi toimi myös Suomen Tieteellisen Kirjastoseuran (STKS) taidekirjastotyöryhmässä ja sen puheenjohtajana. Kaupunginkirjastossa koetun ja opitun perusteella hän halusi uudistaa palvelukulttuuria.  Aikaa myöten kirjastotyöstä tuli Virpille kutsumusammatti: palvelu on ihmisyyden toteuttamista, Virpi totesi.

Entisen taidehistorian kirjaston omissa tiloissa, Helsingin yliopiston päärakennuksen ”vanhan puolen” ylimmässä kerroksessa, oli mahdollista olla mukana asiakkaiden prosesseissa ja syventyä kirjastossa asioivien kysymyksiin intensiivisesti. Monitieteisessä ja taidehistorian kirjastoon verrattuna mittasuhteiltaan valtavassa Kaisa-talon kirjastossa kosketus oman tieteenalan asiakkaisiin on ohentunut. Täällä Virpi on keskittynyt kokoelmanhoitoon.

”Näppituntuma myös kokoelmaan tarvitaan edelleen”

Syvällä oman tieteenalan, taidehistorian kokoelman maaperässä ovat juuret, joista työ on aina lähtenyt liikkeelle. Näin Virpi kuvasi painettujen kirjojen merkitystä vanhemman sukupolven asiantuntemuksen perustana. Muuta ei vielä esimerkiksi 1980-luvulla ollut.

Nyt toimitaan toisin. Uuden sukupolven lähtökohtana ovat tietokannat, joista Virpin mukaan ei kuitenkaan saa kaikkea irti. Tarvitaan näppituntuma kokoelmaankin.

Työtään jatkaville ja tuleville yliopiston kirjastolaisille Virpin sanoma on: pitäkää yllä laadukkaat tieteenalapalvelut ja huolehtikaa kirjastossa tieteenalojen osaamisesta! Vaikka tietokannat olisivatkin palvelun perustana, jo ensimmäisen vuoden opiskelijat kannattaisi tutustuttaa myös oman alan kokoelmaan.

Hiljainen tieto ja sukupolvien kuilu

Pohdimme eläkkeelle jäävien hiljaisen tiedon merkitystä, jolla Virpi ei juurikaan nähnyt painoarvoa. Hänen mielestään kirjastossa työskentelevien eri-ikäisten välissä on sukupolvien kuilu. Kulttuurit ovat erilaiset. Sähköiset ym. työvälineet ovat kehittyneet hurjaa vauhtia. Työtehtävät ovat isossa kirjastossa melkoisen eriytyneitä verrattuna siihen, mistä edellä oli jo puhe: pienessä kirjastossa saa tehdä kaikkea ja palvelun luonnetta määrittelee läheinen kontakti asiakkaisiin. Palvelun kokonaisuuden voi tuolloin hahmottaa selkeästi.

Tulevaisuus

Elämässä on muutakin kuin kirjasto, sanoi Virpi. Mutta ei hän kuitenkaan voi oikein käsittää, että on jäämässä eläkkeelle. Jäätkö kaipaamaan mitään, kysyin. Vastauksena oli:  ”Vain asiakastyötä”, itse asiassa sieltä taidehistorian kirjastosta.

Entä nyt, viimeisen työpäivän ja kymmenien työtoverien kanssa vietettävien kakkukahvien jälkeen? Tiedossa on maalauskurssi ja erilaisten tekniikoiden kokeilua ja oppimista, myös grafiikkaa. Piirtäminen ja maalaaminen ovat aina olleet Virpille läheistä. Vapaa-aikaan kuuluu myös liikuntaa ja taidenäyttelyitä.

Taiteen merkityksestä Virpi sanoi näin:

”Taide onnellistuttaa ihmistä ja tekee mielelle hyvää.”

Tähän on hyvä päättää keskustelu. Kiitos Virpi. Hyviä ja onnellisia eläkevuosia sinulle!

Teksti:

Eeva-Liisa Viitala
Tiedottaja
Hallintopalvelut
Helsingin yliopiston kirjasto

Kuvat:

Eeva-Liisa Viitala

Ansiokas kirjastotyö palkittiin – Reijo Sarmajasta tuli Eidoksen viides kunniajäsen

Taidehistorian opiskelijoiden ainejärjestö Eidos ry valitsi nykyään Helsingin yliopiston kirjaston pääkirjastossa, Hankinta- ja metadatapalveluissa työskentelevän kirjastosihteeri Reijo Sarmajan viidenneksi kunniajäsenekseen. Reijo Sarmaja jatkoi 31 vuotta sitten alkanutta kirjastouraansa vuoden 1998 aprillipäivänä silloisessa Taidehistorian laitoksen kirjastossa, jonka toiminta päättyi vapun aattona vuonna 2012.

Helsingin yliopiston muutosten vuodet: taidehistorian oppiaine ja kirjastot

 Elokuun 1. päivänä 1998 Helsingin yliopiston humanistisen tiedekunnan Taidehistorian laitos muuttui osaksi Taiteiden tutkimuksen laitosta. Vuoden 2010 alussa, yliopistouudistuksen toteuduttua, se tuli osaksi entistä suurempaa kokonaisuutta: Filosofian, historian, kulttuurin ja taiteiden tutkimuksen laitosta.

Vuoden 2009 loppuun mennessä oli myös saatu valmiiksi Helsingin yliopiston kirjastotoimen rakenteellinen uudistus, joka merkitsi Helsingin yliopiston kirjasto –nimisen erillislaitoksen syntyä Kansalliskirjaston rinnalle. Vuoden 2010 alussa siihen asti tiedekuntien alaisina tai erillislaitoksina toimineet yliopiston kirjastot olivat nyt yksi kirjasto, joka toimii neljällä kampuksella ja verkossa.

Humanistisen tiedekunnan kirjaston monet toimipaikat muodostivat Keskustakampuksen kirjaston. Kesällä 2012 se siirtyi toiminnoiltaan ja kokoelmiltaan yhdistyneenä Helsingin yliopiston pääkirjastoon Kaisa-taloon. Tämä vaihe päätti Reijo Sarmajan työskentelyn kampuskirjastossa, joiden pääasiallisena tehtävänä on keskittyä Helsingin yliopiston kirjaston tieteenalapalveluihin.

Pääkirjaston yhteiset palvelut, mm. aineistojen hankinta- ja metadata- eli luettelointityöt on organisoitu hyödyttämään koko kirjastoa. Mm. Reijo Sarmajan vahvan metadataosaamisen tuloksena humanistisen tiedekunnan opiskelijoiden, opettajien ja tutkijoiden tarvitsema painettu aineisto tulee nyt luetteloiduksi ja tietokantoihin tallennetuksi.

 ”Tämän parempaa palautetta ei voi työstään koskaan saada”

Miten ja koska sait tiedon tulevasta huomionosoituksesta?  

Reijo: ”Taidehistorian kirjastossa esimiehenäni toiminut Virpi Huhtala kertoi syyskuussa 2012 Eidoksen hallituksen jäsenten hänelle jättämästä kirjeestä. Kuori avattiin ja siitä paljastui ilmoitus minuun kohdistuneesta valinnasta ainejärjestön viidenneksi kunniajäseneksi. Sain tietää, että asia, josta ihan ensin iloitsimme Virpin kanssa, julkistetaan Eidoksen 50-vuotisjuhlissa kuukauden kuluttua. Tällainen valinta oli minulle tietenkin valtava yllätys.”

Millaisia tunteita ja ajatuksia sinussa heräsi?

”Tuntui siltä, että tämän parempaa palautetta ei voi työstään koskaan saada. Tunnustus tulee niiltä henkilöiltä, joita varten on työtään tehnyt. Lisäksi se tuntui myös kunnianosoitukselta tieteenalan oman lähikirjaston palveluille yleensä – vaikkakin jälkikäteen annettuna, kirjaston jo suljettua ovensa lopullisesti. Aiemmat Eidoksen kunniajäsenet ovat professoreita, tutkija ja kirjailija.  Kun tulin valituksi tällaiseen seuraan, se tuntui samalta kuin minut olisi kutsuttu FIFAn gaalailtaan samaan pöytään Lionel Messin ja Cristiano Ronaldon kanssa!”

Kirjaston muisti

Eidos juhli 50-vuotista taivaltaan 20.10.2012 ravintola Kappelissa. Tilaisuudessa julkistettiin myös ainejärjestön historiikki. Haastattelijan tiedossa on, että Reijo on tunnettu ilmiömäisen hyvästä muististaan, joka on kuin vuosilukujen mukaan huolellisesti järjestetty arkisto tai historiallinen kalenteri. Kysyttäessä Reijo palauttaa välittömästi mieleensä vaikkapa vuoden 1982 joulunpyhien säätiedot!

Eidoksen historiikista Reijo kertoi: ”Myös oma taidehistorian kirjaston vuosista kertova kirjoitukseni sisältyy siihen. Koska paikka on minulle tuttu omien taidehistorian opintojeni ajoilta ja lisäksi tulin työskennelleeksi kirjastossa kaiken kaikkiaan 14 vuotta, muistan asioita huomattavasti pitemmältä ajalta kuin esimerkiksi nykyiset opiskelijat.”

Historian huomassa

Alkuperäinen Taidehistorian laitos ja sen kirjasto sijaitsivat Helsingin yliopiston päärakennuksen ”vanhan puolen” kolmannen kerroksen päädyssä, Aleksanterinkadun puolella. Haastattelijan muistikuvien mukaan juuri näiden tilojen ei olisi voinut kuvitellakaan olevan muualla kuin tässä historiallisessa rakennuksessa. Kirjastoon tulijan mieli kohosi juhlavassa portaikossa ja antiikin veistosten luonnollisen kokoisten kipsijäljennösten reunustamalla käytävällä. Veistoksia oli myös itse kirjastossa, jossa oli tilaa yhteensä noin 400 m2. Osa kokoelmien 950 hyllymetristä oli sijoitettu kolmeen ikkunattomaan varastotilaan, joihin asiakkailla oli vapaa pääsy.

Asiakaspalvelun ydin: tieteenalayhteistyö ja kirjastoammatillinen osaaminen

Millaista työskentely taidehistorian kirjastossa oli?

Reijo kertoi, että vakinaisia työntekijöitä oli kaksi. Aineiston valintaa ja hankintaa lukuun ottamatta hän teki kaikkia kirjastoammatillisia töitä. ”Koskaan ei voinut ajatella, että tuo työ ei kuulu minulle.” 2000-luvun alkuvuosina oli joskus apuna määräaikainen työllistämistuella palkattu henkilö. Asiakkaita kävi vilkkaina aikoina noin 2400 kuukaudessa. Suurin osa oli oman oppiaineen ihmisiä, eniten opiskelijoita ja heidän lisäkseen henkilökuntaa, tutkijoita ja opettajia. Kirjaston käyttäjiin kuuluivat myös jatko-opiskelijat ja yliopiston ulkopuoliset, taidehistorian aiheista kiinnostuneet henkilöt.

”Miten taidehistorian alan osaamisestasi oli hyötyä asiakaspalvelussa?”

”Jo ihan alan perusteosten tunteminen oli tärkeää. Jos en olisi tiennyt mitään taidehistoriasta, asiakas olisi joutunut selittämään minulle suurin piirtein kuin lapselle, mitä hän haluaa. Asiakkaiden kanssa oli helppo päästä yhteisymmärrykseen ja vuorovaikutus toimi. Lisäksi etunani oli muistitieto, jota minulle oli kertynyt laitoksesta ja kirjastosta opiskelu- ja työvuosina. Työtehtävien moninaisuus ja monipuolisuus, etenkin luettelointi, sisällönkuvailu ja asiakaspalvelu, pitivät huolen siitä, että pysyi koko ajan selvillä, mitä aineistoa asiakkaat tarvitsevat.”

Reijo kertoi myös esimerkin siitä, miten tiedeyhteisössä mukana oleminen, esimerkiksi väitöstilaisuuksiin osallistuminen, auttoi erilaisissa asiakaspalvelutilanteissa. Kerran hän oikaisi julkaisussa olleen väärän tiedon laudaturseminaarissa kuulemansa selityksen pohjalta. Vaikka painetussa sanassa ”tiedettiin”, että jostain aiheesta oli tulossa asiakkaan kysymä opinnäyte, Reijolla oli oikeampaa tietoa: luvassa olleen työn aihe olikin jossain vaiheessa muuttunut eikä haluttua opinnäytettä ollut olemassakaan.

Asiakkaan ja kirjastoammattilaisen vuorovaikutus tuottaa tulosta

Tiedonhaun ja –hallinnan sekä niihin liittyvien järjestelmien ja välineiden tuntemus on kirjastoammattilaisen osaamista, joka tieteenala-asiantuntemuksen lisäksi on hyvän asiakaspalvelun ydintä. Kokoelmien tuntemus luonnollisesti karttuu luetteloinnin ja tietokantojen ylläpidon kautta. Tähän liittyen Reijon tehtäviin on kuulunut – ja kuuluu vieläkin – taidehistorian alan kuukausittaisen uutuusluettelon tuottaminen. Taidehistorian kirjastossa Reijo päätehtäviensä ohella myös auttoi väittelijöitä mm. oikolukemalla väitöskirjojen lähdeluetteloita.

”Lähikirjaston toiminnassa oli tiivis yhteistyön tuntu”

Reijon mielestä taidehistorian kirjasto oli täydellinen oppimisympäristö. Tieteenalan erilaiset toimijat ja toiminnot kohtasivat samassa tilassa toisensa. Aineiston lainausoikeudet olivat aikaisemmin melko rajoitetut, vuosien myötä niitä väljennettiin ja lainattavaksi tuli entistä enemmän aineistoa. Atk-lainaus käynnistyi. Opiskelijat olivat kautta vuosien ahkeria kirjastossa lukijoita. ”Oli tiivis yhteistyön tuntu. Opiskelijat jakoivat tietoa toinen toisilleen, sitä ei pantattu itselle. Taidehistoria oli oikein tunnettu tästä ja ilmiötä on muiden aineiden piiristä ihmetelty.”

Yhteistyötä syntyi näinkin: Reijo oli koonnut asiakkaalle aineistoviitteitä Helka-haulla.  Kopiokoneella ollut professori kuuli heidän keskustelunsa. Aivan muitta mutkitta hän katsoi listattuja kirjoja ja valitsi asiakkaalle parhaat juuri tähän tiedon tarpeeseen.

Uudenlaisia palvelumuotoja etsimässä

Keskustelumme siirtyi taidehistorioitsijoille ja taiteen tutkijoille tärkeisiin kuviin. Taidehistorian kirjaston yhteydessä oli kuvakeskus. ”Kuvat ovat taidehistorioitsijoille yhtä tärkeitä kuin nuotit musiikkitieteilijöille”, Reijo totesi. Kaisa-talon monitieteellisessä kirjastossa kuvakokoelmia ei enää ole, mikä on iso puute alan tutkijapalvelujen kannalta. Tässä vaiheessa halusin haastaa Reijon miettimään ison yhdistetyn, monitieteisen kirjaston etuja verrattuna edellä kuvattuihin yhden tieteenalan kirjaston palveluihin. Lähtökohtani oli, että nyt tutkijapalveluja pystyttäisiin suunnittelemaan ja toteuttamaan esimerkiksi mittavina hankkeina monitieteenalaista ja –ammatillista synergiaa hyödyntäen. Isossa kirjastossa olisi pientä paikallista kirjastoa enemmän voimaa, näkyvyyttä ja osaamista. Reijo oli epäileväinen. ”Kohtaavatko palvelut ja tutkijat oikeasti toisensa?”, hän kysyi.

Kehitys on vienyt siihen suuntaan, että paikallisia lähipalveluja ei kannata ylläpitää – yhdistyminen ja yhdistäminen ovat tätä päivää. Monitieteisen kirjaston eduista Reijo ei vielä ollut vakuuttunut. Toisaalta hänen kiinteät yhteytensä tiedeyhteisöön ovat vaihtuneet ison kirjaston työprosesseihin ja mukana olemiseen niiden kehittämisessä. Asiakaspalvelua sekin, mutta aivan eri tavalla kuin ennen: välitön kontakti omiksi koettuihin asiakkaisiin puuttuu. Reijo arveli, että tehtävien muuttuminen ja fyysinen etäisyys tiedeyhteisöön saattaa hänen kohdallaan johtaa myös monipuolisten taidehistorian alan kontaktien ja tapahtumien seuraamisen vähenemiseen.

Mennyt on huomaamattomasti läsnä

Keskustelu Reijon kanssa oli ajatuksia herättävä ja sai miettimään aikamme avainsanaa: kehitystä. Historian tuntijan juurevuudella Reijo uskoo hyvin yksinkertaisiin arvoihin eikä juokse uutuuksien perässä. Johdonmukaisuus ja luottamus, jolla Reijo puhui omasta yhteistyöstään taidehistorian alan kirjastoasiakkaiden kanssa ei voinut olla vakuuttamatta kuulijaa – provosointipyrkimyksistäni huolimatta. Niitä olivat esimerkiksi yritykseni loihtia esiin tieteidenvälisyyden, globaalien tietovarantojen ja palvelujen tuotteistamisen lupaavia näkymiä.

Hylkäämmekö eteenpäin kiiruhtaessamme liian nopeasti vanhan ja hyväksi koetun löytääksemme sen taas joskus uudelleen? On tärkeää, että emme unohda. On tärkeää, että on ihmisiä, jotka muistavat ja muistuttavat, kertovat tarinan: nämä ovat muistojani, kokemuksiani, näin oli hyvin. Historian tutkimus antaa yksittäisten ihmisten tarinoille laajan näkökulman. Kirjastot ja niiden palvelut muuttuvat, mutta muistiorganisaatioina ne säilyttävät historian ja mahdollistavat uudelleen arvioinnit – sitten kun on niiden aika.

Teksti

Eeva-Liisa Viitala
tiedottaja
Hallinto- ja kehittämispalvelut
Helsingin yliopiston kirjasto

Haastateltava ja haastattelija ovat tunteneet toisensa kirjastokollegoina vuodesta 1987.

Kuvat

Eidos ry:n juhlasta: Titus Verhe

Kirjastokuvat: Reijo Sarmaja

Taidetta kirjastossa – Taidehistorian toimipaikan kipsiveistokset

Yliopiston vanhan päärakennuksen vestibyyli on koristeltu kauttaaltaan antiikin veistosten kipsikopioilla. Niitä taustoittaa entistetty, vanhan roosan värinen seinä. Eteisaulan kerroksiin sijoitetut klassisten pylväsjärjestelmien mukaiset pylväät kruunaavat kokonaisuuden ”taiteen temppeliksi”.

Hera LudovisiTaidehistorian kirjasto sijaitsee ylimmässä kerroksessa. Kun astuu sen eteiskäytävään, ei voi olla huomaamatta monumentaalista Hera-veistosta, joka valvoo sisään tulijoita. Hera on kipsikopio alkuperäisestä marmoriveistoksesta, joka valmistui 1. vuosisadalla jKr. Teosta alettiin kutsua Hera Ludovisiksi 1600-luvun alkupuolella, jolloin se päätyi samannimisen henkilön omistukseen. Kipsikopio on hankittu yliopistolle vuonna 1875.

<- Hera Ludovisi

Eteiskäytävän toisella seinällä on kopioita Firenzen tuomiokirkon laulajainlehterin reliefistä, hankintavuosi on 1888. Alkuperäinen marmorireliefi on renessanssitaiteilija Luca della Robbian 1430-luvulla tekemä.

Osa Firenzen tuomiokirkon laulajainlehterin reliefiä

Osa Firenzen tuomiokirkon laulajainlehterin reliefiä

Donatellon DavidKirjaston sisääntuloportin vieressä on kopio Donatellon viehkeästä David-nuorukaisesta. Alkuperäinen teos on valettu pronssiin 1400-luvun puolivälissä. Tämä Donatellon tunnetuin teos, joka oli aluksi Medicien omistuksessa, oli renessanssin ajan ensimmäinen alaston kokovartaloveistos. Teos hankittiin 1888.

<- Donatellon David

Heti kirjastoon astuttaessa vastassa on Erosta selässään kantava kentauri. Alkuperäinen veistos valmistui 2. vuosisadalla eKr. ja siitä tehtiin roomalaisajalla marmorikopio, joka löytyi Roomasta 1600-luvulla.

Kentauri Eros selässään
Kentauri Eros selässään ->

Lukusalin ikkunaseinällä on muutama kiinnostava kokovartaloveistos, joista toinen on vuohta olkapäillään kantava fauni. Tämä hellenistinen originaaliteos valmistettiin pronssista 200-luvulla eKr. ja myöhemmin, 2. vuosisadalla jKr. siitä tehtiin roomalainen marmorikopio. Veistos löytyi Roomasta ja sen ensimmäinen omistaja oli Ruotsin kuningatar Kristiina. Sen kipsikopio ostettiin meille Pariisista 1875.

Fauni vuohi olkapäillä
<- Fauni vuohi olkapäillä

Toinen ikkunaseinälle sijoitettu veistos on nimeltään Venus Medici. Alkuperäisteos on hellenistiseltä ajalta ja väljästi arvioituna 200-luvulta eKr. Signeerauksesta päätellen teoksen veistäjä on Kleomenes, mistä ollaan yleisesti yksimielisiä. Signeeraus lienee kovin tulkinnanvarainen, koskapa teos on attribuoitu milloin Lysippokselle milloin Praksiteleelle. Roomalainen kopio tästä kreikkalaisesta teoksesta tehtiin jo 1. vuosisadalla eKr. Veistoksen roomalaisaikaisia kopioita on 1990-luvun alkuun mennessä lyödetty kaikkiaan 33 kpl.

Venus MediciVenus Medici ->

Mainittakoon lopuksi vielä Parthenonin temppelin friisi, jonka reliefien kopiot kiertävät lukusalin seiniä katon rajassa. Friisin aiheena on Panathenaia-kulkue, jossa kuvataan jumalia ja ihmisiä. Alkuperäinen friisi oli 160 metriä pitkä, siitä on säilynyt 128 metriä. Pylväiden jalustasta(stylobaatista) katsottuna friisi sijaitsi 12 metrin korkeudessa. Friisistä otettiin ensimmäiset kipsikopiot 1812 ennen kuin ne kuljetettiin Englantiin ja asetettiin esille British Museumiin. Uudet kopiot (muotit) otettiin 1870. Meidän kopiomme hankittiin vuonna 1872 Pariisista, ne lienevät peräisin 1870 otetuista kopioista.

Osa Parthenonin friisiä, valmistautuminen kulkuetta varten

Osa Parthenonin friisiä, kuvan uusin tulkinta: Erekhtheus valmistautuu uhraamaan tyttärensä

Mistä kaikki alkoi

Klassillisen filologian apulainen Nils Abraham Gyldén (1805-1888) lähti opintomatkalle Saksaan vuonna 1834 tarkoituksenaan filologisten opintojensa edistäminen. Matkalla hän ihastui näkemiinsä antiikin taidekokoelmiin, ja ryhtyi kotiin palattuaan puuhaamaan Helsingin yliopistolle antiikin veistosten kipsivaloskokoelmaa. Yliopistolla ei kuitenkaan ollut varoja eikä tiloja kokoelman hankkimiseksi. 1840-luvun alkupuolella ylioppilaskuntakin kiinnostui antiikin veistoskopioiden saamisesta Suomeen. Tätä varten ylioppilaat järjestivät rahankeräyksen syksyn 1843 ja alkuvuoden 1844 aikana. Gyldénin neuvosta rahoilla ostettiin Laokoon-ryhmä, Belvederen Apollo ja Versaillesin Diana sekä muutama pienempi kipsikopio. Gyldén välitti kaupan Pariisista. Konsistori otti kiitollisena vastaan ylioppilaiden hankkiman lahjan. Veistokset sijoitettiin yliopiston piirustussaliin yhdessä piirustuslaitoksen aiemmin hankkimien 9 pienen veistoskopion kanssa. Piirustussali sijaitsi tuolloin Fabianinkadun puolella olevassa 1-kerroksisessa puurakennuksessa. Piirustussalissa avattiin lokakuussa 1845 Suomen ensimmäinen taidenäyttely, jossa em. veistosten ohella oli esillä belgialaisen taidekauppiaan 11 maalausta. Lehdistössä tapaus sai osakseen runsaasti huomiota. Ylioppilaiden hankkimat suurikokoiset veistokset sijaitsevat nykyisin vanhan päärakennuksen toisessa kerroksessa (Unioninkadulta laskettuna).

Miten se jatkui

Yliopiston varsinaisen veistokuvakokoelman keräämisen aloitti 1869 estetiikan ja nykyiskansain kirjallisuuden professori C.G. Estlander, jonka mielestä taiteen, estetiikan ja historian ymmärtäminen edellytti omakohtaista kokemusta maailmantaiteesta. Kokoelman esikuvina olivat useiden Euroopan yliopistojen vastaavat kokoelmat. Tilat löytyivät mainittuna vuonna valmistuneen yliopiston laboratorio- ja museorakennuksen Arppeanumin ylimmästä kerroksesta. Teoksia hankittiin 1870- ja 1880-luvuilla, jälkimmäisen hankintajakson asiantuntijana toimi J.J. Tikkanen, sittemmin taidehistorian vakinainen professori.  Kipsivalosten lopullinen määrä käsittää 75 antiikin, 52 renessanssin, kolme varhaiskristillistä ja kaksi aasialaista veistoskopiota. Teokset kokosi ja viimeisteli Suomessa kuvanveistäjä Carl Eneas Sjöstrand.

Veistokuvakokoelma muutti välillä Arppeanumista yliopiston päärakennukseen ja jälleen takaisin. Kun yliopiston päärakennuksen lisärakennus valmistui, kokoelma siirrettiin 1937 uuden osan pohjoiseen yhdyssiipeen. Siellä kipsivalokset säilyivät vahingoittumattomina sodan ajan, vaikka vanha päärakennus vaurioitui pahoin pommituksissa. Vanhan päärakennuksen kunnostuksen valmistuttua veistokuvakokoelma siirrettiin ylimmän kerroksen eteläpäähän, jossa se on ollut siitä lähtien eri tavoin sijoitettuna.

Taidehistorian kirjasto, joka sai vähin erin alkunsa viimeistään vakinaisen professuurin myötä 1920, sijaitsi alkuaan veistokuvakokoelman yhteydessä. Kirjaston kasvaessa veistokset saivat tehdä tilaa kirjoille. Vielä 1960-luvun puolivälissä, jolloin aloitin taidehistorian opinnot, oli yhtenä perusopintojen osana keskeisten veistosten ulkoa opettelu. Oli metkaa palata 25 vuoden maailmalla huitelun jälkeen takaisin rakkaiden kipsien pariin, kun 1991 aloitin taidehistorian kirjastosta vastaavana amanuenssina.

Lisätietoa:
Yliopiston veistokuvakokoelma

Lähteet:

Nikula, Riitta, 1974. “Helsingin yliopiston veistokuvakokoelman historiaa ja taustaa”, Helsingin yliopiston taidehistorian laitoksen julkaisuja 1, 65–114. Helsinki.

Selkokari, Hanne, Taidehistorian veistokuvakokoelma [kuvallinen luettelo], verkkojulkaisu.

Kirjoittaja

Virpi Huhtala
kirjastonhoitaja
Keskustakampuksen kirjasto
Helsingin yliopiston kirjasto

Kuvat

Yliopiston veistokuvakokoelma