Teetä ja antipatiaa – venäläinen opiskelijakirjasto toimii itseään varten?

Enemmistö meistä opiskelijoista pitää hyvin toimivaa kirjastoa itsestäänselvyytenä. Joustavat aukioloajat, laajat kokoelmat, byrokratian minimointi ja helppo saavutettavuus olivat piirteitä, joiden olemassaoloa en osannut vielä vuosi sitten kyseenalaistaa. Tämä kuitenkin muuttui elokuussa 2012, kun lähdin viideksi kuukaudeksi vaihto-opiskelijaksi Pietariin. Opiskelin venäjän kieltä Pietarin valtiollisessa yliopistossa, joka tunnetaan paremmin nimellä SPbGU.

Pietari on kaunis kaupunki, enemmistö sen asukkaista on ystävällisiä ja sen kulttuuritarjonta on rajaton. Hienosta ja miellyttävästä vaihtoajasta ei juuri jäänyt moitittavaa – poikkeuksena SPbGU:n opiskelijakirjasto. Maksim Gorkin mukaan nimetyssä kirjastossa olisi ollut puitteet tehokkaalle opiskelulle, mutta toimintatapojen kankeuden ja neuvostoaikaisten ajattelumallien ansiosta jokainen kirjastokäynti oli tapahtuma vailla vertaa.

Kirjastossa asiointi oli monimutkainen prosessi, joka noudatti lähes aina tiettyä kaavaa. Aluksi vahtimestari tarkasti opiskelijakorttini yliopiston päärakennuksen ovella. Tämän jälkeen vein takkini narikkaan, josta sain vastineeksi muovisen poletin. Sitten nousin portaita päärakennuksen toiseen kerrokseen ja astuin yli neljäsataametrisen käytävän keskiovesta sisään. Kävelin akateemikkojen patsailla ja rintakuvilla koristellun käytävän pohjoispäädyssä olevalle ovelle. Astuin ovesta sisään kirjaston aulaan, jossa laitoin repun, eväät ja muut kirjaston kieltämät tavarat lokerikkoon. Tämän jälkeen annoin lokerikon avaimen vanhalle rouvalle, joka antoi minulle vastineeksi metallisen poletin. Ovivahdista riippuen saatoin tässä kohdin saada mukaani myös paperisen todistuksen siitä, että hallussani olleet venäjänkielen oppikirjat eivät olleet kirjaston kirjoja vaan omiani.

Poletit taskussani ja kirjat kädessäni kuljin viimein lukusalin ovelle, jossa päivysti toinen iäkkäämpi rouvashenkilö. Hän merkitsi pöydällään olevaan listaan nimeni ja mukanani olleet kirjat sekä kirjastoon saapumisaikani. Lopulta astuin sisään lukusaliin, jossa menin haluamallani paikalle opiskelemaan. Taukotilasta, puheluhuoneesta tai rennosta ryhmätyötilasta ei ollut tietoakaan, vaan esimerkiksi ryhmätyöskentely oli mahdollista vain kirjaston ulkopuolella. Nälän tai janon yllättäessä palasin aina kirjaston aulaan, josta polettia vastaan sain haltuuni avaimen ja lokerikosta repun ja eväät. Tosin henkilökunnalla oli teensiemailutaukoja tuon tuostakin. Vaihto-opiskelijoiden kesken yliopiston byrokratia muodostui hallinnollisen mielivallan kruununjalokiveksi – opimme suhtautumaan yliopiston kontrolliin ja kirjaston toimintatapoihin huumorilla.

Kirjaston henkilökunta oli pääosin mukavaa ja ystävällistä. Kaikesta kuitenkin huokui muutosvastarinta, aloitekyvyttömyys sekä ennen kaikkea virheiden välttely, jonka puitteissa mitään ei uskallettu tehdä. Organisaatiota johdettiin selvästi hyvin keskusjohtoisesti, jonka seurauksena jokainen toiminto oli hidas. Koin yllättävänä sen, ettei kirjaston suurinta käyttäjäryhmää eli opiskelijoita oltu huomioitu riittävästi, vaan kirjasto toimi omilla ehdoillaan ja puhtaasti itseään varten. Esimerkkeinä tästä olivat kirjaston ennenaikainen sulkeminen iltaisin sekä kirjastokortin myöntämisen vaikeuttaminen.

Suomeen palattuani kontrasti SPbGU:n kirjastoon oli suuri. Kaisa-talo tuntuu edelleenkin uuden maailman kahdeksannelta ihmeeltä, josta on vaikea löytää kritisoitavaa. Lisäksi Helsingin yliopiston kirjaston toimintatavat ovat erinomaiset, sillä toimintaa kehitetään käyttäjälähtöisesti ja aina parhaaseen lopputulokseen pyrkien. Henkilökunta, tilat, kokoelmat ja infrastruktuuri – Helsingin yliopiston kirjasto voi syystäkin olla itseensä tyytyväinen.

Teksti

Aleksi Koskinen
HuK, yleinen historia
Kirjaston opiskelijatoimikunnan jäsen

Kuva

Aleksi Koskinen
Helena Hiltunen

Leave a Reply

Your email address will not be published.