Johdanto (Pasi Saukkonen)
Joukkoviestintävälineet Suomen poliittisessa järjestelmässä (Tom Moring)
Johdanto (Pasi Saukkonen)
Mitä on viestintä?
Kysymykseen, mitä viestintä on , ei ole selvää vastausta. Yksille se on sanomien siirtoa, toisille merkitysten jakamista, kolmansille ensisijaisesti sosiaalinen suhde tai rituaali. Viestintää voidaan edelleen jakaa esimerkiksi kestoviestintään, jossa siirretään ainetta, ja pika- eli televiestintään, jossa siirretään energiaa kuten esimerkiksi televisiolähetyksessä. Lisäksi voidaan erottaa toisistaan vain tietylle henkilölle tai henkilöryhmälle kohdistettu kohdeviestintä, suurehkolle yleisölle julkisen sanomansa kohdistava yleisöviestintä sekä teknisin keinoin toteutettava joukkoviestintä vapaasti valikoituvalle suurelle yleisölle.Kommunikaatio eri muodoissaan on luonnollisesti olennainen osa kaikkea poliittista toimintaa. Kun politiikka määritellään usein julkisen sfääriin kuuluvana ilmiönä erotuksena yksityisestä ja henkilökohtaisesta, on selvää, että poliittisen järjestelmän kannalta erityisen kiinnostavaa on kuitenkin joukkoviestintä . Nimenomaan demokraattiseen järjestelmään kuuluu, kuten viestintäpoliittinen komitea 1970-luvulla muotoili, olennaisena osana kansalaisen oikeus lähettää ja vastaanottaa tietoja kenenkään sitä ennakolta estämättä. Ennen kansanvaltaisten rakenteiden syntymistä ja tässä tapauksessa erityisesti sananvapauden toteutumista, vallanpitäjät pyrkivät kuitenkin voimakkaasti säätelemään, kontrolloimaan ja jopa kieltämään joukkoviestintää esimerkiksi lisenssijärjestelyillä, lupamaksuilla ja sensuurilla.
Moderniin politiikkaan liittyvä vapaan kansalaismielipiteenmuodostuksen periaate löi kuitenkin länsimaissa ajan mittaan läpi tuottaen yhden viestintäjärjestelmän funktioista: toimia julkisena keskusteluareenana. Viestintäjärjestelmän toisena funktiona voidaan pitää tiedottamista, kansalaisten informoimista tärkeistä tai kiinnostavista aiheista ja tapahtumista. Kuitenkin jo hyvin varhaisessa vaiheessa tiedotusvälineet, käytännössä etupäässä sanomalehdistö, astui myös askeleen pitemmälle ryhtyen kommentoimaan muiden esittämiä sanomia ja esittämään itse kritiikkiä vallankäyttäjien tekemisistä ja poliittisista tapahtumista. Sen vaikutuksen kautta, joka sanomalehdistöllä oli nimenomaan julkiseen mielipiteenmuodostukseen, sanomalehdistöä saatettiinkin kutsua neljänneksi valtiomahdiksi Montesquieun klassisten lainsäädäntö-, toimeenpano- ja tuomiovallan lisäksi.
Poliittisen järjestelmän näkökulmasta viestintäjärjestelmä on siis yhtäältä koko julkisuuden kenttä, jolla poliittisen järjestelmän kannalta olennaisten viestien kanssa risteilee paljon muitakin sanomia ja jolla kulkee viestejä sekä vallanpitäjiltä kansalaisille että toisinpäin. Toisaalta viestintäjärjestelmä pitää sisällään viestintää harjoittavien laitosten eli joukkoviestintävälineiden kokonaisuuden, joka tuottaa ja jakelee viestejä.
Kun puhutaan mediasta , puhutaan siis monikkomuotoisesta ja ainakin nykyaikaisissa länsimaissa hyvin monimuotoisesta kokonaisuudesta. Tässä mielessä “media” ei siis voi olla “neljäs valtiomahti”. Joillain viestintäjärjestelmän toimijoilla voi silti olla hyvinkin suuri merkitys poliittisen järjestelmän ja julkisen vallan käytön kannalta. Tällaisia vallankäyttäjiä ovat esimerkiksi mediakonsernit suurina liikeyrityksinä, laajalevikkiset sanomalehdet mielipidevaikuttajina ja poliittisen keskustelun portinvartijoina, television ajankohtaisohjelmat vallanpitäjien arvostelijoina ja kolumnistit uusien asioiden esilletuojina ja artikuloijina.
Joukkoviestintälaitosten rooli vaihtelee myös eri yhteiskunnissa ja eri aikoina. Käytännössä tosin varsinkin pluralistisessa ja sekä poliittiselta että viestintäjärjestelmältään kehittyneessä yhteiskunnassa erilaiset roolit yhdistyvät ja lomittuvat toisiinsa. Seuraavat ideaalityypit voidaan kuitenkin mainita:
- Pluralistisessa mallissa media toimii ennen muuta foorumina, jolle kaikilla näkökannoilla on vapaa pääsy tulla mittauttamaan kannatustaan toisia näkökantoja vasten.
- Markkinamallissa media puolestaan heijastelee yleisönsä, asiakkaittensa, näkökantoja, mieltymyksiä ja ennakkoluuloja.
- Elitistisessä mallissa media artikuloi yhteiskunnan etuoikeutetussa asemassa olevien, esimerkiksi korkeasti koulutettujen, ylemmän keskiluokan tai miesten arvoja ja asenteita.
- Hallitsevan ideologian mallissa median voi taas ajatella uusintavan suhteellisen yhtenäisesti ja propagandistisesti vallanpitäjien näkemyksiä ja käsityksiä.
Lisäksi viestintävälineitä on myös jaettu niiden toiminnan tavoitteiden perusteella kolmeen ryhmään. Informatiivisen tiedotuksen tavoitteena on antaa tietoa ympäröivistä ilmiöistä ja valintavaihtoehdoista ilman tavoitteellista valikointia ja painotuksia. Tunnustuksellinen tiedotus puolestaan pyrkii tietoisesti ajamaan aatteellista tai ohjelmallista asiaansa valitsemalla kannaltaan tarkoituksenmukaisia asiasisältöjä, muokkaamalla niiden esittämistä ja kommentoimalla niitä tarkoitushakuisesti. Myös kaupallinen tiedotus valikoi, muokkaa ja kommentoi, mutta ennen muuta ajatellen yleisöään, menekkiään ja taloudellista menestystään.Perinteinen länsimainen käsitys joukkoviestinnästä on siis ollut tiiviisti sidoksissa sekä modernin valtion rakenteisiin ja hallintajärjestelmiin että kansanvaltaisiin periaatteisiin ja demokraattisiin instituutioihin. Tämä on näkynyt erityisesti siinä, että viestintäjärjestelmät ja niiden julkiset säätelytoimet olivat pitkään leimallisesti kansallisia.
Risto Kuneliuksen ja Ulla-Maija Kivikurun mukaan tämä asetelma haastetaan tällä hetkellä ainakin kahdelta taholta. Yhtäältä kansallisen painotuksen jalkoihin on heidän mukaansa jäänyt paljon paikallisia kokemuksia ja ongelmia , joita koskeva julkinen mielenkiinto saattaa kasvaessaan merkitä paikallisjulkisuuksien politisoitumista. Toisaalta uuden viestintäteknologian ansiosta ihmiset voivat digitaalisen kuvansiirron välityksellä lähettää ja ottaa vastaan suuria määriä yksityiskohtaista ja monimutkaista tietoa pitkistä etäisyyksistä huolimatta ja kansallisen auktoriteetin sitä kykenemättä estämään. Tämän voi ajan mittaan olettaa rapauttavan yhtenäistä kansallista julkisuutta.
Siltä osin kun tämä heikentää puolestaan vapaaseen ja monipuoliseen tiedonvälitykseen nojaavan edustuksellisen demokratian toimintaedellytyksiä, ratkaisuksi osaan haasteista on esitetty julkiseen harkintaan perustuvaa deliberatiivista demokratiaa ja pluralistista julkisuuskäsitystä (Hannu Nieminen). Näiden perustana on ajatus useista toisiinsa yhteydessä olevista, mutta tehtäviltään erilaisista ja toiminnallisesti erillisistä julkisuuspiireistä ja julkisuuden alueista. Näillä alueilla tulisi käydä keskustelua kaikkia julkisuusyhteisön jäseniä koskettavista ja yhteiseen keskusteluun haluttavista asioista.
Oma kiehtova ja nopeasti kehittyvä kommunikaation kenttänsä on luonnollisesti Internet tai “verkko”. Internetillä on merkityksiä poliittisen järjestelmän kannalta sekä keskusteluareenana, tiedottajana että kriitikkona. Sinikka Sassin mukaan verkko on jo saamassa lähes kaikkeen elämään vaikuttavan metarakenteen ja metamedian aseman, mikä haastaa ihmisiä myös tuottamaan uusia tapoja tehdä politiikkaa.
Suomalaisen joukkoviestinnän kehitys
Sanomalehdistö
1700-luvun eurooppalainen porvaristo ja sivistyneistö luki yleisesti muiden maiden lehtiä ja samojen lehtien eri kielille käännettyjä painoksia. Ruotsin vallan aikana Suomen varsinainen lukeva yleisö oli ruotsinkielistä ja luki pääasiassa Tukholmassa painettuja lehtiä. Vaikka Suomen puolella ensimmäiset lehdet perustettiinkin jo 1770-luvulla, kuului Suomi Päiviö Tommilan mukaan vielä 1800-luvun alkuvuosikymmeninä vahvasti tukholmalaisen lehdistön vaikutuskenttään.Suomen ensimmäisenä mielipidelehtenä voidaan pitää A.I. Arwidssonin perustamaa Åbo Morgonbladetia , joka kuitenkin lakkautettiin pian lehden vaadittua kansalaisosallistumista ja avointa asioiden käsittelyä. 1800-luvun alkupuoliskolla useimmat lehdet olivat ruotsinkielisiä. Suomenkielisten lehtien säännöllinen ilmestyminen alkoi vuodesta 1844 lähtien, ja suomenkielisen lehdistön asema vahvistui nopeasti poliittisen olojen vapautumisen, lukutaidon leviämisen ja suomenkielisen sivistyneistön kasvamisen myötä.
Sanomalehdistön kasvuun 1800-luvun lopulla liittyi myös voimistuva suomalaiskansallinen suuntaus, jonka puitteissa perustettiin lukuisia suomenkielisiä lehtiä. Samaan suuntaan vaikuttivat yleisempi yhteiskunnan puoluepolitisoituminen sekä modernin puoluelaitoksen asteittainen synty. Varhaisimpana aatteellisena lehtiryhmänä voidaan itse asiassa pitää jo snellmanilaisia julkaisuja Saimaa, Maamiehen ystävää, Kanavaa ja Suometarta. Päiviö Tommilan mukaan ensimmäinen moderni poliittinen sanomalehti oli kuitenkin liberalismin uranuurtajana toiminut Wiborg 1850-luvulla.
Pääasiassa ruotsinkieliseen, mutta kielipoliittisesti periaatteessa neutraaliin liberaalilehdistöön kuului myös vaikutusvaltainen Helsingfors Dagblad, jonka toimittajat olivat samalla keskeisiä valtiopäivämiehiä. Suomenmielisten päälehdeksi nousi vuonna 1869 perustettu Uusi Suometar, jonka rinnalle perustettiin 1870-luvulla lukuisia maakunnallisia fennomaanilehtiä. Fennomaanilehdistön vastapainoksi syntyi puolestaan ruotsinmielinen lehdistö. Lisäksi suomalaisen puolueen radikaalimpi siipi perusti nuorsuomalaisia lehtiä, kuten Päivälehden (sittemmin Helsingin Sanomat).
Suurlakon ja eduskuntauudistuksen jälkeen alkoivat ilmestyä myös selkeästi työväelle suunnatut lehdet sekä maalaisliiton sanomalehdet. Sanomalehdistön puoluepolitisoitumisen huippukautena voidaankin pitää 1920-lukua. Tällöin henkilösidonnaisuudet puolueorganisaation, poliittisten päätöksentekoelinten, lehtiyhtiön johdon ja toimitusten välillä saattoivat olla hyvin kiinteitä ja sanomalehti oli todellinen puolueen ase. Myös lukumääräisesti sanomalehdistö oli laajimmillaan vuonna 1930. Tämän jälkeen äärivasemmistolaiset lehdet lakkautettiin osana muuta kommunistisen toiminnan tukahduttamista.
Toisen maailmansodan jälkeen jokin maakunnallisista lehdistä nousi pääsääntöisesti alueensa niin sanotuksi ykköslehdeksi . Muut puoluelehdet joko lopettivat toimintansa tai tyytyivät alhaisempiin levikkeihin. Tälle kehitykselle vastakkaisia ilmiöitä olivat kansandemokraattisen lehdistön synty ja pääasiassa poliittisesti sitoutumattoman paikallislehdistön nousu. Puoluelehtivaiheen purkamisessa levikin kasvattamiseen ja parempaan taloudelliseen tulokseen pyrkivät lehdet välttivät selviä aatteellisia tunnuksia. Sitä vastoin ykköslehtikilpailussa hävinneillä saattoi olla hyvä syy hakea poliittisen taustaryhmänsä tukea säilyäkseen hengissä.
Yleisesti ottaen vasemmiston sanomalehdet pitivät oikeistolaisia lehtiä tiukemmin kiinni puoluelehden roolistaan. Viimeisimmässä kehitysvaiheessa (1998) miltei 95 prosenttia lehtien levikistä kuuluu kuitenkin jo sitoutumattomille lehdille .Vuonna 1994 päivälehdistä vain 11 ilmoitti olevansa sidoksissa johonkin puolueeseen. Näistä keskustalaisia oli seitsemän, sosialidemokraattisia kaksi ja kokoomuslaisia yksi. Samalla sanomalehtien kokonaismäärä on pienentynyt, kun kakkoslehtien joukko on entisestään harventunut. Kokoomuksen ja vasemmistopuolueiden lehdet ovat kadonneet miltei tyystin, kun taas keskustalaislehdistö on säilyttänyt puolueyhteytensä hieman pidempään (3,4 % kokonaislevikistä).
Asukaslukuun suhteutettuna sanomalehtien levikki on Suomessa yksi maailman korkeimpia. Levikiltään valtakunnallisia päivälehtiä on Suomessa varsin vähän, mutta monilla pääkaupungin lehdillä on laajempaa valtakunnallista merkitystä. Sitä vastoin maakunnalliset lehdet ovat Suomessa verrattain tärkeitä saaden kokonaislevikistä noin puolet. Maakunnallisista julkaisuista tärkeimpiä ovat Aamulehti Tampereen ja Turun Sanomat Turun seudulla, Kaleva Pohjois-Suomessa sekä Keskisuomalainen Jyväskylän ja Savon Sanomat Kuopion seudulla.
Selvä kehityslinja on myös ollut omistuksen keskittyminen harvoihin vahvoihin lehtitaloihin, joilla oli vuonna 1994 hallussaan noin kolmannes suomalaisista sanoma- ja paikallislehdistä. Yritysfuusiot ovat myös ulottuneet kansallisten rajojen yli, toistaiseksi pääasiassa muihin Pohjoismaihin.
Radio ja televisio
Joukkoviestinnän ja valtiovallan tai yleensä politiikan väliset suhteet ovat olleet varsin toisenlaiset sähköisen joukkoviestinnän saralla. Suomen Radioyhdistyksen paikallisosastot alkoivat 1920-luvulla harjoittaa julkisen luvan varassa harrastelijamaista radiolähetystoimintaa . Alun perin järjestöjen, lehdistön ja liike-elämän omistama Suomen Yleisradio perustettiin vuonna 1926 ja vuonna 1927 säädettiin radiolaki. Paikalliset radioyhdistykset saivat jatkaa toimintaansa noudattaessaan Yleisradion toimiluvan periaatteita.Vuonna 1934 Yleisradiosta muodostettiin osakeyhtiö, jonka osakepääomasta vähintään 90 prosenttia tuli olla valtion hallinnassa, eikä muille yrittäjille enää myönnetty toimilupia. Yhtiökokouksessa pääomistajan etuja valvoi kulkulaitosministeriö, ja yhtiön korkeimmaksi päättäväksi elimeksi valittiin hallintoneuvosto, jonka jäsenyysvaatimuksiin käytännössä yhdistyi myös jonkin ryhmän poliittinen luottamus. 1930-luvun lopulla radiolupien määrä oli noin 330 000.
Toisen maailmansodan jälkeen tapahtuneessa lainsäädännöllisessä uudelleenjärjestelyssä ( Lex Jahvetti ) hallintoneuvoston kokoonpano siirtyi tosiasiallisesti eduskunnan poliittisia voimasuhteita vastaavaksi. Jaakko Nousiaisen mukaan Yleisradiosta tuli tavallaan eduskunnan radio, kun radiolähetystoiminnan yksipuolisen politisoitumisen estämiseksi laitos politisoitiin avoimesti ja kytkettiin eduskuntaan. Ajankohtaisena kysymyksenä taustalla oli pyrkimys päästä eroon Yleisradion silloisesta vasemmistolaisesta pääjohtajasta Hella Wuolijoesta.
Hallintoneuvoston valinnan lisäksi eduskunta ei kuitenkaan erityisesti ohjaa tai valvo Yleisradion toimintaa. Hallitukselle jäi puolestaan edelleen ratkaisuvalta Yleisradion toimilupaan ja lupamaksuun liittyvissä asioissa. Toisaalta osakeyhtiömuotoisena organisaationa suomalainen yleisradiojärjestelmä on siten kaiken kaikkiaan julkisen ja yksityisen palvelun sekamuoto.
Vuonna 1965 radio aloitti oman uutistoimintansa. Siihen asti uutiset oli tarjonnut vuonna 1915 perustettu Suomen Tietotoimisto , jonka omistavat lehtiyritykset ja Yleisradio. STT on yhä Suomen tärkein uutisvälitysorganisaatio, jonka asiakkaita ovat miltei kaikki uutisvälineet.
1950-luvulla alkoi myös televisiotoiminta , ensin yksityisen Tekniikan Edistämissäätiön (TES) toimesta ja sitten Yleisradion omien lähetysten kautta. Vuonna 1964 Yleisradio osti Oy Tesvisio Ab:n sekä Tamvision ja muodosti niistä Tampereelle toisen tv-ohjelmayksikön, TV 2:n. Lisäksi Yleisradio antoi perustaa verkkovuokralaisekseen talouselämän yritysten ja yhteisöjen omistaman Oy Mainos-TV-Reklam-TV Ab:n (MTV), jonka tehtävänä oli vastata mainonnasta ja erikseen sovituista ohjelmakiintiöistä sekä maksaa osa tuloistaan Yleisradiolle korvauksena lähetysverkon käyttämisestä.
Kysymys monopoliasemasta radio- ja televisiotoiminnassa muuttui 1980-luvun uudessa viestintätilanteessa videon, satelliittilähetysten ja kaapelitelevision sekä kaupallisen paikallisradiotoiminnan myötä. Viimeksi mainittuja alettiin perustaa 1980-luvun jälkipuoliskolla, mikä puolestaan johti Yleisradion radiotoiminnan puolella kanavaprofiilin muutokseen.
Uudenlainen yhteistyökuvio television puolella alkoi vuonna 1986, kun Yleisradio, MTV ja Nokia-yhtymä perustivat kaupalliseksi televisiokanavaksi Kolmostelevision. Tämä johti vuoden 1993 alussa toteutetussa kanavauudistuksessa MTV3-kanavan perustamiseen ja MTV:n saamaan omaan toimilupaan. Toistaiseksi MTV (joka on nykyään osa Alma Mediaa) maksaa Yleisradiolle vielä “julkisen palvelun maksua”. Neljännen valtakunnallisen televisiokanavan toimilupa myönnettiin syksyllä 1996 Neloselle, jonka enemmistöomistaja on Sanoma Osakeyhtiön ja WSOY:n kanssa sulautunut Helsinki Media Company.
Perustuslain 12 §:n mukaan jokaisella on Suomessa sananvapaus . Sananvapauteen sisältyy oikeus ilmaista, julkistaa ja vastaanottaa tietoja, mielipiteitä ja muita viestejä kenenkään ennakolta estämättä. Tarkempia säännöksiä sananvapauden käyttämisestä annetaan lailla. Lailla voidaan säätää myös kuvaohjelmia koskevia lasten suojelemiseksi välttämättömiä rajoituksia. Julkisen sanan neuvosto on joukkoviestinnän julkaisijoiden ja toimittajien vuonna 1968 perustama itsesääntelyelin, jonka tehtävänä on tulkita hyvää journalistista tapaa sekä puolustaa sanan- ja julkaisemisen vapautta. (Ks. lisää joukkotiedotusvälineistä luvun linkkiosastosta.)