2.1. Puolueet

Johdanto (Pasi Saukkonen)

Vaalit ja puolueiden kannatus (Sami Borg)

Poliittisten puolueiden ajankohtaiset haasteet (Kyösti Pekonen)    

Poliittisten puolueiden ajankohtaiset haasteet  (Kyösti Pekonen)    

Nykytilanne: poliittisten puolueiden arvostuksen heikkeneminen

Kansalaiset eivät näytä luottavan puolueisiin

Kyselytutkimusten valossa kansalaiset ovat kritisoineet puolueita ja niiden toimintatapaa varsin voimakkaasti viime vuosikymmeninä. Tämä näkyy muun muassa verrattaessa kansalaisten luottamusta eri poliittisiin instituutioihin (taulukko 1).

Taulukko 1. Suomalaisten luottamus eräisiin poliittisiin instituutioihin (luottaa paljon tai melko paljon)(%)

1981 1990 1996 2000
Eduskunta 65 34 31 43
Hallitus 32 41
Julkinen hallinto 53 30 34 39
EU 38 30 24
Puolueet 13 14

Lähde: World Values Survey ja European Values Survey (ks. Kirkon Tutkimuskeskus)

Kyseisistä instituutioista puolueisiin näytetään luotettavan kaikkein vähiten. Puolueisiin kohdistuvassa luottamuspulassa on kyse viime vuosikymmeniin paikantuvasta käänteestä, jonka yhtenä ulottuvuutena on käsitys puolueiden ajautumisesta liian kauas tavallisten ihmisten arjen ongelmista (taulukko 2).

Taulukko 2. Väite: “Puolueet ovat ajautuneet yhä kauemmas tavallisen ihmisen ongelmista” (koko väestö %)

Samaa mieltä
1984 79
1986 75
1988 77
1990 84
1992 84
1998 82

Lähde: EVA 1993, 24; EVA 2001, 35, 41.

Kansalaiset näyttävät olevan laajasti sitä mieltä, etteivät puolueet ole kiinnostuneita tavallisten ihmisten ongelmista. Yli 80 prosenttia kyselyyn vastanneista oli 1990-luvulla tätä mieltä. Epäluottamus puolueiden tavoitteita kohtaan on lisääntynyt erityisesti 90-luvun vaihteen jälkeen. Puolueiden toimintatavan kritiikin vastapainona kansalaisten kiinnittyminen puolueisiin on kuitenkin ollut pitkään varsin vakaata (taulukot 3 ja 4).

Taulukko 3. Väite: “On ainakin yksi puolue, joka aina yrittää ajaa minun etuani” (koko väestö %)

1974 1979 1983 1987 1991
Samaa mieltä 68 64 68 69 44
Eri mieltä 22 30 27 25 50
Ei osaa sanoa 10 5 4 5 6
Yhteensä (%) 100 100 100 100 100

Taulukko 4. Kannanotot väitteeseen “mikään puolue ei aja juuri minulle tärkeitä asioita”

Vuosi Samaa mieltä (%)
1988 48
1998 54

Lähde: EVA 2001, 35, 41.

Siinä määrin kuin kyseiset väitteet todella mittaavat kiinnittymistä puolueisiin mielipiteiden tasolla, suomalaisten puoluekiinnittyneisyys on ollut varsin korkealla tasolla. Merkittävämpää muutosta asenteissa on tapahtunut vasta 90-luvulle tultaessa. Siihen asti hyvin huomattava osa kansalaisista näytti luottavan “omaan puolueeseensa”. 90-luvun vaihteen jälkeen vain alle puolet suomalaisista on enää selkeästi sitä mieltä, että nimenomaan puolueiden kautta kansalaisten mielipiteet tulevat huomioonotetuiksi päätöksenteossa. Niinikään vain alle puolet suomalaisista löytää itselleen puolueen, jonka he uskovat ajavan nimenomaan äänestäjän etua.

Vaikka sanat ovat myös tekoja ja vaikka sanoin ilmaistu halu kritisoida puolueita merkitsee jo jotakin, niin mielipidetiedusteluiden nimettömästä sanallisesta kritiikistä ei vielä joudu henkilökohtaisesti kovinkaan suureen “vastuuseen” ja siten kritiikki on vielä varsin vähäinen henkilökohtainen investointi. Mielenkiintoista onkin, johtavatko sanat kenties muihin tekoihin: näkyykö sanallinen kritiikki jollakin tavoin myös ihmisten muussa käyttäytymisessä puolueita kohtaan?

Suurten puolueiden jäsenmäärien väheneminen

Yksi ihmisten käyttäytymistä kuvaava käyttökelpoinen mittari on kansalaisten halukkuus liittyä puolueisiin. Suomessa ns. suurten puolueiden jäsenmäärät ovat kehittyneet seuraavasti (taulukko 5):

Taulukko 5. Suurten puolueiden jäsenmäärät 1945-1995 (tuhansissa)

Skdl / Vasl Sdp Kesk Kok
1951 63 000 71 000 169 000 81 000
1962 61 000 44 000 270 000 86 000
1970 51 000 60 000 288 000 81 000
1979 55 000 99 000 306 000 72 000
1989 33 000 85 000 286 000 70 000
1995 16 000 70 000 257 000 47 000

Lähde: Sundberg 1996, 88-89.

Suurten puolueiden jäsenmäärät ovat laskeneet kauttaaltaan 80-luvun vaihteesta lähtien. Vuoden 1979 jäsenlukemista vasemmistoliiton jäsenmäärä on vähentynyt 70, kokoomuksen 35, sosialidemokraattisen puolueen 30 ja keskustan 16 prosenttia.

Suurten puolueiden jäsenrekrytointi oli huipussaan 1960-luvun alussa, jolloin 19 prosenttia äänioikeutetuista kuului näihin puolueisiin. Siitä lähtien uusien jäsenien rekrytointi ei ole kyennyt seuraamaan äänestäjäkunnan kasvua: yhä suurempi osa äänestäjistä ei kuulu puolueisiin. Vain noin joka kymmenes äänioikeutettu kuuluu tänä päivänä neljään suurimpaan puolueeseen.

Puolueita ei äänestetä niin aktiivisesti kuin ennen

Puolueita ei myöskään äänestetä vaaleissa enää entiseen tapaan. Äänestysprosentti on joitakin poikkeuksia lukuun ottamatta laskenut oikeastaan 1960-luvulta lähtien. 90-luvun eduskuntavaalien äänestysprosentit ovat olleet alhaisimpia toisen maailmansodan jälkeen (kuvio 1).

Kuvio 1. Parlamenttivaalien keskimääräinen äänestysaktiivisuus Pohjoismaissa 1960–1990-luvuilla (%)

pekonen-1.gif

Lähde: Martikainen ja Wass 2001, 19.

Äänestäjien puoluekiinnittyneisyys äänestyspäätöstä tehtäessä on niinikään heikentynyt. Vaikka ääni normaalisti annetaan vaaleissa puolueelle, jota ennenkin on äänestetty, niin pitkällä aikavälillä äänestäjien halukkuus korostaa äänestyspäätöksessään ehdokkaan merkitystä puoluetta enemmän on kasvanut. Vuoden 1991 eduskuntavaaleissa jo yli 40 prosenttia äänestäjistä asetti ehdokkaan puolueen edelle omassa äänestyspäätöksessään. (Pesonen 1991, 99-101 ja Pesonen 1995, 116.)

Miten tähän on tultu? Mistä puolueisiin kohdistetussa epäluottamuksessa on oikeastaan kyse? Kattavan selityksen antaminen on tässä yhteydessä luonnollisesti mahdoton tehtävä. Niinpä otan seuraavassa esiin vain muutaman kansainvälisen puoluetutkimuksen esiin nostaman seikan.

Puolueiden aseman heikkeneminen edustuksellisessa demokratiassa

Moderni poliittinen puolue puolue-sanan etymologian valossa

Ilmaisun poliittinen puolue etymologia (ks. Aarnio 2003) tarjoaa valaisevan lähtökohdan tarkasteltaessa modernien poliittisten puolueiden synnyn ja historian logiikkaa. Sanaa puolue poliittiseen ryhmään viitaten alettiin käyttää suomen kielessä vasta noin 1850-luvulta lähtien. Tässä valossa poliittinen puolue on historiallisesti varsin tuore ilmiö. Puolueiden varsin lyhyelle historialle on ominaista tuon historian kaksijakoisuus: toisaalta puolueita on pidetty suurena historiallisena edistysaskeleena ja toisaalta puolueita on kritisoitu ja epäilty koko niiden historian ajan.

Tarkastelkaamme ensin muutamaa puoluekritiikin klassista teemaa etymologian valossa. Puolue-sana tulee latinan partire-sanasta, josta on johdettu myös sanat Partei (saks.), party (engl.) ja parti (ransk., ital., ruots.). Puolue-sanalle annettuja varhaisia merkityksiä suomen kielessä ovat olleet muun muassa puolikas, osa, osapuoli, kiistapuoli, vastapuoli, puolueellinen, yksipuolinen. Jo tämä etymologia tuo esiin kaksi hyvin klassista tapaa kritisoida puolueita.

Ensimmäinen tapa kritisoida puolueita on asettaa yhtenäisyys ja yksimielisyys ja toisaalta jakautuminen, hajoaminen ja eripura vastakkain. Puolue-sanan negatiiviset lisämerkitykset ovat etualalla silloin kun yhtenäisyys ja jakautuneisuus asetetaan vastakkain. Yksi klassisen puoluekritiikin juonne onkin ollut se, että tavoitteeksi asetetaan (esimerkiksi kansakunnan) yhtenäisyys ja yksimielisyys, joihin nähden puolueiden katsotaan merkitsevän jakautumisen ja erimielisyyden vaaraa. Ohessa kuvaava esimerkki tällaisesta retoriikasta: “Valistuneelle ihmisyydelle ei sovi muodostaa puoluetta, sillä siten saadaan aikaan eripuraisuutta, vihaa ja kateutta, joiden pitäisi olla pitkälle karkoitettu inhimillisestä yhteisestä sivistyksestä.” (Åbo Underrättelser 1881; lainattu Aarnio 2003.)

Toinen perinteinen teema kritisoitaessa puolueita on ollut puolueellisuuden samastaminen yksipuolisuuteen ja  puolueettomuuden ja objektiivisuuden asettaminen yksipuolisuuden vastakohdaksi. Puolueihmisten väitetään olevan yksipuolisia ja yksisilmäisiä ja tällaisten puolueellisten henkilöiden vastakohdaksi on usein asetettu puolueettomien ja erityisesti puolueettomien ammatti-ihmisten, professionalistien, objektiivisuus. Puolueisiin kohdistettu kritiikki kiteytyy esimerkiksi seuraavien sanoihin ja niiden kielteisiin lisämerkityksiin: puoluekuri, puolueinto, puoluekilpailu, puoluekiihko, puoluesokeus, puoluetavoitteet, puoluenäkökohdat, puolueajattelu, sokea puolueusko, puoluepoliittinen ajattelu ja puoluekähmintä.

Jos puolueita on koko niiden historian ajan kritisoitu syyttämällä puolueita ja puolueihmisiä yksipuolisuudesta ja kansakunnan yhtenäisyyden vaarantamisesta – suorastaan riitelystä – niin mitä hyvää puolueissa on sitten nähty olevan? Miten aluksi kielteisiltä vaikuttavat sanat ja niiden merkitykset voidaan ymmärtää positiivisesti?

Puolueiden puoltajat ovat perinteisesti korostaneet, ettei  kansakunnan kokonaisuutta ja yhtenäisyyttä ole olemassa sellaisenaan, itsessään, vaan kokonaisuus koostuu aina osista ja osapuolista, joiden yhteistyön ja sopimisen tuloksena vasta kokonaisuus voi muodostua.

Tavallaan vielä “painavampi” on väite, jonka mukaan modernin yhteiskunnan luonteeseen kuuluu olennaisena osana sen ymmärtäminen ja hyväksyminen, että ihmiset ovat erilaisia ja haluavat erilaisia asioita. Toisin sanoen erimielisyydet ja ristiriidat ovat luonnollisia ja jopa välttämättömiä ja hyödyllisiä, jotta yhteiskunnassa yleensä tapahtuisi kehitystä. Tämän näkökannan mukaan erimielisyyksien tuominen julkisuuteen ja näkökulmien välinen kilpailu ja kamppailu onkin hyvä asia. Puolueet olivat “yhteiskunnan menestyksen ja veltosta välinpitämättömyydestä luopumisen merkki” (Yrjö-Koskinen 1863; lainattu Aarnio 2003).

Modernin politiikan käsitteen näkökulmasta puolueet hyväksyttiin ja niitä pidettiin välttämättöminä sillä perusteella, etteivät kaikki ajattele yhteiskunnallisen kehityksen suunnasta ja ehdoista samoin. Ristiriidat hyväksyttiin puoluetoiminnalle luonteenomaisina ja oikean puoluetaistelun käynnistäjinä. Tämän “perusfilosofian” valossa puolueilla on nähty edustuksellisessa demokratiassa olevan seuraavia keskeisiä tehtäviä (Lagerspetz 1999, 37-38): puolueet ovat tehneet mahdolliseksi mobilisoida politiikkaan ne ihmisjoukot, joiden henkilökohtaiset resurssit ovat vähäiset; puolueet ovat strukturoineet kansalaisten valintoja; puolueet ovat tehneet poliittisen päätöksenteon mahdolliseksi. Ne yksinkertaistavat päätöksentekoprosessia ja mahdollistavat järkevät kompromissit. Puolueet myös kantavat ainakin periaatteessa vastuun käyttämästään vallasta vaaleissa.

Puolueilla on ollut erittäin keskeinen asema ja merkitys edustuksellisen kansanvallan organisoinnissa, mikä on merkinnyt pitkällä aikavälillä puolueiden vahvistuvaa asemaa aina 1900-luvun loppupuolelle asti. On puhuttu jopa puoluevallasta ja sen yhtenä huipentumana Suomessa vuonna 1969 säädettyä puoluelakia. Mutta mitä on tapahtunut puoluelain säätämisen jälkeen? Minkälaisten tekijöiden seurauksena puolueiden asema ja merkitys on alkanut heiketä?

Kiinnitän seuraavassa huomiota erityisesti kolmen laajemman tekijän vaikutukseen ja näiden keskinäiseen jännitekenttään: puolueiden muutokseen joukkopuolueista kohti vaalipuolueita, puolueiden ristiriitaiseen asemaan toisaalta valtionhoitajina ja toisaalta linkkinä kansalaisten ja valtion välillä sekä hallitsemisen epäpolitisoitumiseen.

Joukkopuolueesta kohti vaalipuoluetta

Aluksi on syytä määritellä lyhyesti, mitä puolueella yleisesti ottaen tarkoitetaan ja miten puolue eroaa muista organisaatioista, jotta tiedämme vähän tarkemmin, mistä oikeastaan puhumme. Määritelmän kautta päästään käsiksi puolueiden toimintaympäristöön kohdistuviin ajankohtaisiin haasteisiin. Jaakko Nousiainen (1991, 31) määrittelee puolueen seuraavasti: “Realistisemmin voitaisiin puolueet määritellä ensi sijassa yhteiskunnan taloudellis-sosiaaliseen rakenteeseen kiinnittyviksi hyvin organisoiduiksi joukkojärjestöiksi, jotka pyrkivät saamaan – kansanvaltaisissa oloissa ennen muuta omin ehdokkain vaaleihin osallistumalla – hallitusvallan johtajilleen voidakseen siten myöntää aineellisia etuja jäsenilleen ja kannattajilleen ja edistää aatteellisia pyrkimyksiään yhteiskunnassa.” Määritelmä tuo hyvin esiin tämän tarkastelun kannalta keskeiset elementit.

Puolueiden toimintaympäristön muutos

Tärkein lähtökohta puolueiden ja niiden toimintaympäristön muutokseen on puolueiden kytkentä vaaleihin kansanvaltaisissa järjestelmissä. Puolueet erottaa muista organisaatioista nimenomaan se erityinen ympäristö, jossa puolueet toimivat. Puolueet ovat ainoita organisaatioita, jotka operoivat vaaliareenalla ja kilpailevat äänistä (Panebianco 1988, 6). “Teorian tasolla” politiikassa on puolueiden näkökulmasta kyse vaalien voittamisen taidosta. Vaalien pitäisi olla se paradigmaattinen toimintatilanne, johon muu politiikka suhteutetaan. Puolueet ovat se instanssi, joka asettaa vaaleissa ehdokkaat ja joka voittaa tai häviää vaalit. Politiikan ammattitaito tarkoittaa tästä näkökulmasta taitoa voittaa vaalit. Poliitikon “työ” on vaalivoiton järjestämistä. (Ks. tarkemmin Palonen 1997.)

Toisaalta voidaan kysyä, ovatko puolueet toimineet Suomessa “teorian esittämällä” tavalla ja ovatko vaalit olleet se puolueiden politiikan paradigmaattinen tilanne, jota “teoria” näyttäisi edellyttävän. Suomessa vaalikilpailu ei ole ehkä toteutunut “täysimääräisenä”. Politiikassa ei ole vallinnut vapaa kilpailu, vapaa markkinatalous, vaan pikemmin oligopoliset suojatut markkinat. Vaalit eivät ole muodostuneet sellaiseksi kansan ja puolueiden väliseksi “kohtaamistilanteeksi”, jollaisena vaalit voisivat periaatteessa toimia. Erityinen ongelma on ollut, että äänestäjälle eli vaalivalintojen tekijälle on annettu liian vähäinen merkitys (ks. tarkemmin Pekonen 1997b). Muutos kohti vaalipuoluetta (tästä tarkemmin jäljempänä) korostaa vaalien merkitystä ja nostaa väistämättä äänestäjävalitsijaa enemmän etualalle.

Toinen edellä mainitun puoluemääritelmän korostama ja ajankohtaisten muutospaineiden alainen asiakokonaisuus koskee sitä, pitääkö puolueiden välttämättä kiinnittyä yhteiskunnan taloudellis-sosiaaliseen rakenteeseen ja myös sitä, ovatko tulevaisuuden puolueet väistämättä hyvin organisoituja joukkojärjestöjä.

Uusien puolueiden lukumäärän lisääntyminen, luokkapohjaisen äänestämisen heikkeneminen ja äänestäjien liikkuvuuden lisääntyminen vaaleissa, puolueuskollisuuden heikkeneminen, puolueisiin liittymisen halukkuuden heikkeneminen jne. kertovat ajankohtaisista muutospaineista, jotka sotivat mainittuja kahta periaatetta vastaan. Tärkein seuraus näistä trendeistä on uudenlaisen poliittisen toimintatilan laajentuminen sekä poliittisten toimintamahdollisuuksien ja poliittisen pelivaran lisääntyminen. Mitä enemmän asiat ovat “liikkeessä”, sitä enemmän poliittinen toimintatila laajenee ja pelivara lisääntyy. Pelivara on kasvanut, mutta mihin se kenties johtaa, riippuu paljolti poliittisista toimijoista itsestään. Erityisesti puolueiden johtoon kohdistuu tässä suhteessa uudenlaisia velvoitteita ja paineita.

Kolmas asiakokonaisuus, johon kohdistuu muutospaineita, koskee puolueiden jäsenilleen ja kannattajilleen antamia kollektiivisia ja erityisiä palkintoja. Kollektiivisten (kuten ideologisten, aatteellisten ja identiteetteihin liittyvien) “palkintojen” osalta haasteeksi on muodostunut puolueiden identiteettien joutuminen uuteen “liikkeeseen”. Erityispalkintojen (kuten poliittinen palkitseminen) osalta jaettavaa on aikaisempaa vähemmän. Lisäksi jakamisen periaatteet kuten puoluepoliittiset virkanimitykset ja korruptoivat suosinta- ja sidosketjut ja -käytännöt on entistä laajemmin asetettu kyseenalaisiksi (vrt. esim. Suomen Pankin johtajavalinnat).

Joukkopuolueesta vaalipuolueeksi

Puoluetutkimuksen piirissä on keskustelu paljon muutoksesta, jota Angelo Panebiancon termein voidaan kuvata muutokseksi joukkopuolueista kohti vaalipuolueita. Kyseinen erottelu auttaa ymmärtämään puolueiden kokemia muutoksia ja puolueisiin kohdistuvia haasteita.

Puolueiden muuttuminen joukkopuolueista kohti vaalipuolueita ei voi tietysti olla muutoksen varsinainen syy, vaan pikemminkin seuraus laajemmista yhteiskunnallis-taloudellis-poliittisista muutoksista. Taustalla vaikuttavat muun muassa yhteiskunta- ja luokkarakenteen muutokset, taloudellinen ja poliittinen integraatio, globaalistuminen. 1900-lukua on kutsuttu paitsi demokratian vuosisadaksi niin myös työväenliikkeen vuosisadaksi. Poliittisella tasolla yksi merkittävä tekijä onkin ollut työyhteiskunnan arvoa ja merkitystä luovan utooppisen voiman tyhjentyminen viime vuosisadan lähestyessä loppuaan. Esimerkiksi saksalainen yhteiskuntafilosofi Jürgen Habermas (1987) on tällaisessa yhteydessä puhunut tulevaisuuden näköalojen synkistymisestä, neuvottomuudesta ja näköalattomuudesta, joka on hänen mielestään vallannut sekä poliitikot että intellektuellit.

Panebiancon väitteen mukaan “vahvojen puolueiden ja vahvojen instituutioiden historiallinen aikakausi näyttää olevan lähestymässä loppuaan” (Panebianco 1988, 267). Panebiancon mielestä joukkopuolueiden aikakausi alkaa olla ohitse ja joukkopuolueet korvautuvat uudella puoluetyypillä, josta hän käyttää nimeä “vaalipuolue”. Tärkeintä muutoksessa joukkopuolueista kohti vaalipuolueita on vaalipolitiikan paradigman muutos toiminnan painopisteen siirtyessä puolueorganisaatiosta ja puolueiden jäsenistä valitsijakuntaan. Joukkopuolueiden dominoimassa poliittisessa toimintaympäristössä äänestäjä on ikään kuin puolueen jatke. Muutos kohti vaalipuoluetta merkitsee puolueorganisaation ja -koneiston merkityksen heikkenemistä ja mielipideäänestäjän merkityksen korostumista. Painopisteen muutos vaikuttaa myös poliittisen asiantuntemuksen luonteeseen. Joukkopuolueissa puolueorganisaation “hyvinvoinnista” huolehtivan puoluekoneiston toimitsijan asema on keskeinen. Vaalipuolueena menestyminen edellyttää puolestaan uudenlaisia erityisasiantuntemuksia.

Joukkopuolueiden ja vaalipuolueiden eroa Panebianco luonnehtii seuraavasti (taulukko 6). Massapuolueissa johtajat pyrkivät ylläpitämään puoluekoneiston välityksellä läheisiä suhteita jäseniin ja jäsenien kautta edelleen puolueen äänestäjien perusjoukkoon eli siihen sosiaaliseen ryhmään, johon puolue on pääasiallisesti ankkuroitunut. Uudessa tilanteessa ja puoluetyypissä keskeistä roolia näyttelevät eri alojen ammattilaiset (ekspertit). He ovat traditionaalista puoluekoneistoa tärkeämpiä, kun suhteita rakennetaan ja ylläpidetään nimenomaan ja välittömämmin valitsijakuntaan, eikä enää niinkään puoluekenttään. (Mt., 264.)

Taulukko 6. Joukko- ja vaalipuolueiden eroavuuksia

Joukkopuolueet (Mass bureaucratic parties) Erityisasiantuntemuksen varaan rakentuvat vaalipuolueet (Electorial-professional parties or Catch-all parties)
Keskeisessä asemassa on puoluekoneisto toimitsijoineen, sillä organisaation vahvuus ja vahvuuden edellyttämät poliittis-hallinnolliset tavoitteet ovat menestymisen kannalta olennaisia. Byrokraattinen joukkopuolue on vahva puolue. Keskeisessä asemassa ovat eri alojen ammattilaiset ja ekspertit kuten esimerkiksi vaaliasiantuntijat, mediaekspertit, imago-konsultit, talousekspertit, integraatio-asiantuntijat jne. Eksperttien asiantuntemus korostuu siitä syystä, että puolueiden tavoitteet ovat nyt moninaisia, eriytyneitä ja erikoistuneita. Heidän asiantuntemuksensa ei ole niinkään puoluepoliittista asiantuntemusta, vaan pikemminkin puoluepolitiikan ulkopuolella hankittua tieto-taitoa.
Massapuolue on ennen kaikkea jäsenpuolue, jolle ovat ominaisia vahvat vertikaaliset organisatoriset siteet ja se, että äänestäjiin vedotaan “kuulumisen” näkökulmasta. Äänestäjien oletetaan ja edellytetään kuuluvan ainakin henkisesti johonkin puolueeseen. Vaalipuolueelle ovat tyypillisiä heikot vertikaaliset siteet ja se, että vaalipuolueet vetoavat “mielipideäänestäjään”.
Puoluejohtajat ovat ennen kaikkea puolueen johtajia, sisäisiä johtajia, ja heidän asemaansa liittyy usein kollegiaalinen johtajuus. Etualalle nousevat “julkiset edustajat” (public representatives) ja henkilöitynyt johtajuus (personalized leadership)
Puoluerahoitus rakentuu jäsenkunnan ja lähitoimintojen ja -organisaatioiden varaan. Rahoitusta hoidetaan pääasiassa intressiryhmien ja julkisen rahoituksen kautta.
Puolueideologia on keskeinen, samoin “ideologiaan uskovien” asema organisaatiossa. Toiminnan painopiste on ajankohtaisissa asioissa (issues), mielipideäänestäjän mielipidemuutosten ennakoinnissa ja johtajuudessa. Painopisteen muutoksen myötä keskeiseen asemaan organisaatiossa nousevat ekspertit, oman karriäärin rakentajat ja intressiryhmien edustajat.

Lähde: Panebianco 1988, 264.

Vaalipuolue tarkoittaa Panebiancolla lähes samaa kuin Otto Kirchheimerin “catch-all party” (josta on käytetty suomennosta “yleispuolue”) (Kirchheimer 1966). Vaikka Kirchheimer käytti termiä “catch-all”, hän oli kuitenkin hyvin tietoinen siitä, ettei mikään puolue voi täysin menettää kosketustaan omaan identiteettiinsä ja identiteetin kuvailemaan ja kuvailun hyväksyvään äänestäjäkuntaan. Kyse on pikemminkin siitä, että puolueet pyrkivät vetoamaan moniin sosiaalisiin ryhmiin samanaikaisesti.

Poliittisen vetoomuksen ulottaminen laajempiin sosiaalisiin ryhmiin oli vain yksi piirre Kirchheimerin catch-all party -ideassa. Muita keskeisiä piirteitä olivat muun muassa:

  1. Puolueiden tiukan ohjelmallisen ideologisuuden heikkeneminen ja poliittisen propagandan keskittyminen sellaisiin yleisiin asioihin (issues), jotka kiinnostavat koko äänestäjäkuntaa. Tällaisia asioita ovat esimerkiksi taloudellinen kehitys, yleisen järjestyksen säilyttäminen jne.
  2. Puolueiden jäsenten poliittisen painoarvon väheneminen, mistä seuraa ruohonjuuritason jäsenkunnan aktivismin heikkeneminen. Kirchheimerin mukaan johtajien organisatorinen valta tulee kasvamaan puoluekoneiston merkityksen heiketessä ja jäsenkunnan aktiivisuuden laimenemisen myötä.
  3. Puolueiden ja äänestäjien välinen perinteinen kiinteä side niin ikään löystyy, eikä puoluekanta välttämättä enää periydy samalla tavalla kuin ennen. Puolueiden ja äänestäjien välinen suhde muuttuu “satunnaisemmaksi”, kontingentimmaksi. (Panebianco 1988, 263.)

Puolueiden ja kansan välejä hiertävä keskeinen ongelma on joukkopuolueiden hallitsemassa Suomessa ollut kansalaisen ja äänestäjän liian pieni ominaispaino. Asiat on perinteisesti hoidettu vahvojen järjestöjen ja asioita hoitavien eliittien kesken. Kansalaisilta on odotettu vain passiivisen uskollisuuden ja luottamuksen osoittamista. Kansalaisten ja järjestöjen, kuten puolueiden, välinen suhde on rakennettu “kuulumisperiaatteen” pohjalta. Tässä “kuulumisessa” ideologinen kiinnittyminen on näytellyt keskeisintä osaa.

Tähän asiaan Jaakko Nousiainen kiinnitti huomiota jo vuonna 1959 ilmestyneessä kirjassaan Puolueet puntarissa seuraavaan tapaan: “Kun suuri osa valitsijakuntaa on kiinnittynyt jäseninä puolueisiin ja kun johtajisto on saanut hyvän otteen jäsenkunnasta, menettävät vaalit paljon aikaisemmasta merkityksestään. Ajan mittaan saattaa käydä niin, ettei puoluejärjestelmä ole enää kuva yleisestä mielipidejakautumasta vaan että tämä jakautuma muodostuu pikemminkin puoluejärjestelmän heijastumaksi.” (Nousiainen 1959, 103.)

Tästä näkökulmasta tarkasteltuna massapuolueille rakentuvan puoluejärjestelmän heikkeneminen voi tarkoittaa vaalien merkityksen korostumista: sitä, että kansalaisten mielipiteiden muutokset ja uudet virtaukset näkyvät helpommin vaaleissa ja saavat siten kenties enemmän merkitystä.

Muutos joukkopuolueista kohti vaalipuolueita merkitsee ennen kaikkea politiikan pelivaran eli kontingenssin lisääntymistä. Toiminnan vapausasteet ja uudet pelivarat lisääntyvät traditioiden murtuessa, luokkien koheesion heiketessä ja perinteisten yksilön kollektiiviin liittävien siteiden katketessa. Pelivaran lisääntyminen tarkoittaa uusia tilaisuuksia ja uusia mahdollisuuksia. Politiikan pelivaran kasvaminen luo puolueiden johtajille uusia haasteita ja velvoitteita. Johtajien kyvyistä riippuu pelivaran hyödyntäminen. Politiikan pelivaran lisääntyminen huipentuu johtavien poliitikkojen taitoon voittaa vaaleissa. Tässä taidossa on kyse taidosta käsitellä ja kesyttää kontingentti tapahtuma omaksi eduksi. Uuden politiikan pelivaran hyödyntämisessä korostuu uusien välineiden (kuten joukkoviestimien ja erityisesti television) sekä uusien keinojen (kuten ehdokkaiden omien tukiryhmien) merkitys puoluekoneiston kustannuksella.

Puolueet puun ja kuoren välissä: “valtionhoitajapuolue” vai “vaalipuolue”?

Poliittiset puolueet ovat perinteisesti organisoineet hallitusten ja äänestäjien välisen suhteen. Äänestäjät ovat tehneet valintansa puolueiden välillä, edustuksellisuus on kanavoitu puolueiden kautta, puolueet ovat muodostaneet hallitukset ja puolueet ovat myös harjoittaneet poliittisten päättäjien valvontaa. Puolueilla onkin ollut selvä kaksoisrooli: puolueilta on edellytetty sekä edustuksellisuudesta huolehtimista että osallistumista hallitsemiseen.

Valtion asioiden hoitamisen näkökulma ja valtionhoitajapuolueena toimiminen saattavat kuitenkin joutua ristiriitaan puoluepolitiikan tärkeimmän tehtävän kanssa — sen suhteen, että puolueiden tärkein tavoite on voittaa vaalit. Tämä ristiriita on luonnehtinut suomalaista poliittista järjestelmää viime vuosikymmenet. Ristiriita ilmenee useilla eri tasoilla ja muodoissa, kuten esimerkiksi erona valtion tarpeiden ja puolueen tarpeiden välillä, valtiomiesroolin ja puoluejohtajaroolin välillä sekä poliittisen johtajan sisäisenä rooliristiriitana hänen toimiessaan samanaikaisesti esimerkiksi pääministerinä ja puolueen puheenjohtajana.

Rooliristiriita näkyy myös erilaisena suhtautumisena vaaleihin ja kansaan (äänestäjiin ja valitsijoihin). Puolueen ja puoluejohtajan tavoitteena on voittaa vaalit, mutta valtiollisesta asioiden hoitamisen näkökulmasta vaalit saattavat merkitä pelkästään häiriön mahdollisuutta. Vaalirituaali on käytävä läpi, mutta siitä ei ole juurikaan iloa tai hyötyä valtionhoitajana ratkaistavia ongelmia ajatellen.

Tällaiset ristiriidat huomioonottaen on helppo yhtyä Onni Rantalan väitteeseen siitä, että varsinkin 60-luvun murroksen jälkeen “puolueiden ongelma on niiden ambivalentissa tehtäväkuvassa: toisaalta ne ovat äänestäjä- ja jäsenpuolueita, toisaalta niistä on tullut puolivirallisia hallintokeskuksia” (Rantala 1981).

Kansainvälisesti arvostetun puoluetutkijan Peter Mairin (2000) mukaan joukkopuolueille rakentuneen puoluedemokratian perusoletukset ovat heikentyneet seuraavasti. 1) Puolueilla on yhä suurempia vaikeuksia toimia äänestäjien ja hallituksen välisenä keskeisenä legitiiminä linkkinä. Äänestäjäkuntaa eivät enää kuvaa sellaiset perinteiset ja suhteellisen pysyvät intressiristiriidat (ns. vanhan politiikan ristiriitaulottuvuudet), joiden varaan puoluelaitos aikoinaan muotoutui. Vaikka näillä ristiriidoilla on edelleen merkitystä, äänestäjät ovat kuitenkin entistä heikommin poliittisesti sitoutuneita niihin. 3) Perinteiset intressit ja intressiristiriidat eivät myöskään enää kiteydy puolueiden ohjelmissa. 4) Hallitukset eivät muodostu suoraan vaaleissa mitattavan puoluekilpailun ja siinä menestymisen tuloksena, eivätkä hallitukset myöskään ole itsestään selvästi puoluehallituksia.

Mairin johtopäätös näistä muutostrendeistä on, että modernia demokratiaa on jatkossa yhä vaikeampi luonnehtia “puoluedemokratiaksi”. Muutospaineet kohdistuvat uusina haasteina puolueidentiteeteille ja näkyvät puolueiden väistämättä muuttuvina tehtävinä.

Vaalipuolueiden “yleispuoluelaistuminen” ja hakeutuminen kohti keskustaa, keskivertoa tai niin sanottua “hiljaista enemmistöä” tulee Mairin käsityksen mukaan lähes väistämättä hämärtämään ainakin tärkeimpien etabloituneiden puolueiden ideologista ja ohjelmallista identiteettiä. Politiikan konfliktinomaisuus heikkenee ja politiikka konsensuaalistuu. Puolueiden väliseen kilpailuun sisältyy entistä vähemmän todellisen opposition esiin tuomista. Tällaisten muutosten seurauksena puolueet kamppailevat samoista äänestäjistä, mikä puolestaan yhtenäistää puolueita organisaation ja kampanjatekniikoiden suhteen, puoluelehdistö häviää ja niin edelleen.

Mair väittääkin, että äänestäjillä on ilmiselviä vaikeuksia kokea puolueita edustuksellisuuden toteuttamisen vastuullisina eliminä. Tämä puolestaan luo tilaa äänestäjien orientoitumiselle vaaleissa yksilöllisesti pelkästään omien mieltymysten tai joidenkin yksittäisten ajankohtaisten teemojen pohjalta. Tällaiset trendit merkitsevät toteutuessaan yhä epävakaampaa, vaikeammin hallittavaa ja yllätyksellisempää toimintaympäristöä puolueille.

Politiikan konsensuaalistuminen ei rajoitu vain puolueiden identiteettiin, vaan näkyy myös muutoshaasteina puolueiden hallitsemistehtävissä. Euroopan unionin esimerkki politiikan konsensuaalistumisesta on tärkeä. Kuten Mair (mt., 4) asian ilmaisee: “Hallitseminen etenee pikemminkin sopeutuvana säätelynä kuin puoluevetoisena päätöksentekona”. Siinä määrin kuin väite hallitsemisen poliittisuuden heikkenemisestä ja hallitsemisen muuttumisesta säätelyksi ja hallinnan ongelmaksi pitää paikkansa, tämä tulee näkymään puolueiden tehtävissä tapahtuvina muutoksina. Mairin mukaan puolueiden edustuksellinen rooli tulee heikkenemään samalla kun hallitsemisen proseduraaliset ja institutionaaliset tehtävät säilyvät tai voivat jopa korostua.

Puolueiden konsensuaalistuminen on yksi tekijä poliittisuuden “hillitsemisessä”. Mair väittää poliittisuuden häviämisen kansanvaltaisesta politiikasta heikentävän kansan osallistumista korostavaa tulkintaa demokratiasta. Politiikkaa ei enää koeta keinona ratkaista suuria kamppailuja vaihtoehtoisten poliittisten visioiden välillä, eikä sellaisia vaihtoehtoja juuri löydykään politiikasta. “Joko globalisaatiosta, kansainvälistymisestä tai jopa paikallisemmasta eurooppalaistumisesta johtuen hallitusten kyky harjoittaa asioiden poliittista kontrollia ja, edelliseen liittyen, kansanvaltaisen demokratian kyky valtuuttaa hallitustoimiin, ovat nyt vakavasti rajoittuneet.” (Mt., 2.)

Puolueiden ristiriitainen asema ja rooli

Presidentti Mauno Koivisto (1994, 365) toteaa muistelmissaan, että “hallituksen pitäisi voida hallita”. Toteamuksellaan hän viittaa siihen, että hallituksen pitäisi voida toteuttaa haluamaansa politiikkaa, mutta oireellista kyllä hän käyttää tässä yhteydessä sanaa hallita.

Oireellista tässä on se, että suomalaisessa poliittisessa kulttuurissa hallitusten tehtäväksi ja rooliksi mielletään edelleenkin enemmänkin “hallitseminen” – täsmällisemmin ilmaistuna asioiden pitäminen hallinnassa – kuin eksplisiittinen poliittinen johtaminen tai se, kenellä ja millaisilla voimilla hallitseva valta politiikassa kulloinkin on. Hallitusta ei tarkastella niinkään poliittisessa kontekstissa vaan pikemmin valtion kontekstissa: hallituksen ensisijainen tehtävä on valtion “hoitaminen”, sillä valtio on edelleen politiikan tärkein semanttinen “liittolainen”. Hallitsemisen tulkitseminen asioiden pitämiseksi hallinnaksi vahvistuu sitä mukaa kun – varsinkin 1900-luvun loppupuolelle tultaessa – poliittisten toimijoiden, olivat nämä sitten puolueita, poliittisia johtajia tai yksittäisiä poliitikoita, merkitys heikkenee samalla kun prosessit “vain” tapahtuvat ja etenevät ja järjestelmät toimivat.

Karl Rohe ja Andreas Dörner (1990, 62-63) tekevät eron kahden poliittisen kulttuurin välillä, joista toista he kutsuvat handlungsleitende– ja toista organisationslegitimierende poliittiseksi kulttuuriksi. Prosessien hallinnan “ulkopuolistuminen”, prosessien kansainvälistyminen ja globaalistuminen, näyttää osaltaan “murtavan” suomalaisen poliittisen järjestelmän kykyä hankkia aktiivista legitimiteettiä sen enempää toiminnan johtamisen kuin organisaatioiden uskottavuudenkaan kautta. Organisaatioiden merkitys legitimiteetin takaamisen kannalta on säilynyt Suomessa pitkään, mutta viime aikoina niidenkin toiminnan uskottavuus on asetettu kyseenalaiseksi. Tällainen “legitimiteettityhjiö” voi olla yksi tekijä kansalaisten ja äänestäjien virallista politiikkaa koskevan kiinnostuksen heikkenemisessä.

Kirjallisuus

Aarnio Eeva: Puolueen käsite. Ilmestyy teoksessa Hyvärinen, Matti, Kurunmäki, Jussi, Palonen, Kari ja Stenius, Henrik (toim.): Käsitteet liikkeessä. Vastapaino 2003, Tampere.

EVA: Kansa tienhaarassa. Raportti suomalaisten asenteista 1993. Elinkeinoelämän valtuuskunta 1993, Helsinki.

EVA: Erilaisuuksien Suomi. Raportti suomalaisten asenteista 2001. Elinkeinoelämän valtuuskunta 2001, Helsinki.

Habermas, Jürgen: Järki ja kommunikaatio. Gaudeamus 1987, Helsinki.

Kirchheimer, Otto: The Transformation of the Western European Party Systems. Teoksessa Lapalombara, J. & Weiner, M. (toim.): Political Parties and Political
Development. Princeton University Press 1966, Princeton.

Koivisto, Mauno: Kaksi kautta I. Muistikuvia ja merkintöjä 1982–1994. Kirjayhtymä 1994, Juva.

Lagerspetz, Eerik: Demokratian hautajaiset? Tiedepolitiikka 1/1999.

Mair, Peter: Populist Democracy VS. Party Democracy. Paper for presentation to the ECPR Workshop on Competing Conceptions of Democracy, University of Copenhagen, 14–19 April 2000.

Martikainen, Tuomo ja Wass, Hanna: Vaienneet äänet. Äänestäminen vuosien 1987 ja 1999 eduskuntavaaleissa. Vaalit 2001:2. Tilastokeskus 2001, Helsinki.

Nousiainen, Jaakko: Puolueet puntarissa. Kirjayhtymä 1959, Helsinki.

Nousiainen, Jaakko: Suomen poliittinen järjestelmä. WSOY 1991, Juva.

Palonen, Kari: Vaalit, demokratisointi ja temporalisointi. James Bryce ja Max Weber politiikan kontingenssista. Tiede & Edistys 1/1997.

Panebianco, Angelo: Political parties: organization and power. Cambridge University Press 1988, Worcester.

Pekonen, Kyösti (1997a): Puoluevastainen mieliala Suomessa. Politiikka 1/1997.

Pekonen, Kyösti (1997b): Kansa ja puolueet nyt: puolueiden toimintaympäristön muutos. Teoksessa Borg, Sami (toim.): Puolueet 1990-luvulla. Näkökulmia suomalaiseen puoluetoimintaan. Valtio-opillisia tutkimuksia n:o 53. Turun yliopisto 1997, Turku.

Pesonen, Pertti: Valtuutus kansalta. WSOY 1965, Porvoo & Helsinki.

Pesonen, Pertti: Puolueen ja edustajaehdokkaan painottuminen äänestyspäätöksissä. Politiikka 2/1991.

Pesonen, Pertti: The Voters’ Choice of Candidate. Teoksessa Borg, Sami ja Sänkiaho, Risto (toim.): The Finnish Voter. The Finnish Political Science Association 1995, Tampere.

Rantala Onni: Suomen puolueiden muuttuminen 1945-1980. Politiikan tutkimuksen ja sosiologian laitos. Valtio-opillisia tutkimuksia N:o 40. Turun yliopisto 1981, Turku.

Rohe, Karl & Dörner, Andreas: Political Culture and the Concepts of Politics. Linguistic Investigations into the British and German Understanding of Politics. Teoksessa Hänninen, Sakari & Palonen, Kari (toim.): Texts, Contexts, Concepts. Studies on Politics and Power in Language. The Finnish Political Science Association 1990, Helsinki.

Sundberg, Jan: Partier och partisystem i Finland. Schildts 1996, Saarijärvi.