2.1 Puolueet

Johdanto (Pasi Saukkonen)

Vaalit ja puolueiden kannatus (Sami Borg)

Poliittisten puolueiden ajankohtaiset haasteet (Kyösti Pekonen)  

Vaalit ja puolueiden kannatus (Sami Borg)   

(versio 1.1, päivittänyt 10/2007 Tuomas J. Alaterä, FSD)   

Johdanto

Yleisiä vaaleja ovat Suomessa eduskunta- ja kunnallisvaalit, presidentinvaalit sekä Euroopan unionin monikansallisen parlamentin edustajien valitsemiseksi toimitettavat europarlamenttivaalit. Instituution luonteen nojalla valtiollisia vaaleja ovat eduskunta- ja presidentinvaalit. Valtiolliset tai kunnalliset kansanäänestykset eivät sitä vastoin ole vaaleja, koska niissä ei valita henkilöitä poliittisiin instituutioihin.

Eduskuntavaalit ovat perustuneet vuoden 1906 valtiopäiväjärjestyksestä lähtien yleiseen ja yhtäläiseen äänioikeuteen. Maamme itsenäisyyden aikana vaalit järjestettiin aluksi kolmen vuoden välein vuoteen 1954 saakka, minkä jälkeen säännöllinen vaalikausi on ollut neljä vuotta. Vaalit on toisinaan järjestetty ennenaikaisesti eduskunnan hajottamisen vuoksi. Kunnallisvaaleissa yleinen ja yhtäläinen äänioikeus tuli käyttöön vasta vuoden 1918 vaaleissa. Neljän vuoden vaalikauteen siirryttiin vuoden 1956 kunnallisvaalien jälkeen.

Presidentinvaalit olivat pitkään välilliset valitsijamiesvaalit. Tällaisia vaaleja järjestettiin vuosien 1925-1982 välisenä aikana kaikkiaan yhdeksän kertaa. Vuoden 1988 kahden lipun vaaleissa äänestettiin suoraan sekä presidentti- että valitsijamiesehdokasta. Presidentistä äänestäviä valitsijamiehiä tarvittiinkin lopulta presidentti Koiviston suoran uudelleenvalinnan jäätyä kiinni vain parista prosenttiyksiköstä. Vuodesta 1994 alkaen presidentti on valittu ns. suoralla kaksivaiheisella kansanvaalilla. Virkakausi on edelleen kuusi vuotta.

Suomen ensimmäiset europarlamenttivaalit järjestettiin yhdessä kunnallisvaalien kanssa lokakuussa 1996. Normaalipituiseen viiden vuoden vaali- ja toimintakauteen siirryttiin vuoden 1999 vaaleista alkaen.

Jokaisen äänioikeutetun on mahdollista mutta ei pakko äänestää Suomen yleisissä vaaleissa. Äänioikeutettuja ovat nykyisin kaikki viimeistään vaalipäivänä 18 vuotta täyttäneet maan kansalaiset. Yleisten vaalien äänestysprosentit ovat olleet pääsääntöisesti laskusuunnassa erityisesti 1980-luvulta alkaen. Itsenäisyyden ajan yleisten vaalien äänestysprosentit osoittavat presidentinvaalien olevan nykyisin suosituimmat yleiset vaalit, kun asiaa tarkastellaan äänestysaktiivisuuden kannalta.

Taulukko 1. Eduskuntavaalien äänestysprosentti (Suomessa asuvat)

Huom! voit printata artikkelin taulukot yhtenä kokonaisuutena tästä linkistä.

Puolueen kannattaminen ja äänestäminen

Puoluekannatus tarkoittaa tässä artikkelissa vaalikannatusta eli eduskuntavaalien ääniosuutta. Vaaleissa äänestäminen merkitsee yleensä, ainakin teknisessä mielessä, äänestetyn ehdokkaan ja hänen puolueensa tai ryhmittymänsä kannattamista. Käytännössä asia on kuitenkin hieman monimutkaisempi.

Kysely- ja haastattelututkimukset valitsijoiden suhtautumisesta vaaleihin, puolueisiin ja äänestämiseen ovat osoittaneet, että kansalaisten osallistumiselleen itse antamat merkitykset vaihtelevat. Johonkin puolueeseen lujasti kiinnittyneelle aktiiville äänestämässä käynti ja äänestysvalinnat voivat merkitä vahvaa kokemusta asioihin vaikuttamisesta. Vaaleista toiseen vakaa äänestyskäyttäytyminen saattaa myös vahvistaa äänestäjän omaa puoluepoliittista identiteettiä. Toiset tulkitsevat äänestämässä käynnin myös ääneksi vaalidemokratialle.

Puolueisiin ja politiikkaan täysin perehtymätöntä nuorta on puolestaan ehkä patistettu äänestämään ”kasvatusmielessä”. Hän ei välttämättä löydä helposti itselleen sopivaa puoluetta ja ehdokasta, eikä hän ehkä omasta mielestään kannata äänellään mitään.

Puolueiden vaalikannatus toki määräytyy hyväksyttyjen äänten perusteella, mutta puolueen äänestäminen ja sen kannattaminen eivät ole sama asia. Jotkut äänestävät joskus vakiintuneiden puoluekantojensa vastaisesti, ja monet äänestävät vaaleissa ensisijassa ehdokasta välittämättä hänen puolueestaan.

Sitä paitsi puolueiden ehdokaslistoilta löytyy nykyisin ehdokkaita, jotka eivät ole puolueen jäseniä. Siksi vaaleissa äänestäneet ovat teknisessä mielessä puolueen tai muun ryhmittymän listoilla olevan ehdokkaan äänestäjiä, mutta eivät välttämättä ehdokkaan puolueen kannattajia.

Puolueläheisyys ja puoluesamastuminen

Puolueen kannattamisesta tai kannattajista puhuttaessa on paikallaan viitata myös vakiintuneen puoluekiinnittymisen tai -kannatuksen piirteisiin. Ne voivat vaihdella puolueen aktiivijäsenyydestä ja luottamustehtävissä toimimisesta verraten heikkoon mutta silti ainakin kohtuullisen pysyvään kannattamiseen.

Koska vaalit ovat salaiset, annettujen äänten perusteella on mahdollista tehdä ainoastaan puolueiden ja ehdokkaiden alueellista vaalikannatusta koskevia päätelmiä. Kyselytutkimuksissa valitsijoilta kuitenkin tiedustellaan puoluevalintoja ja sitä, kuinka vakiintuneena he pitävät omaa puoluekantaansa. Lisäksi tutkimuksissa on tiedusteltu, kuinka lähellä kannattamaansa puoluetta vastaajat katsovat olevansa ja kuinka läheisinä he pitävät muita puolueita.

Vuosina 2002 ja 2003 Suomessa tehdyissä valtakunnallisissa kyselyissä tiedusteltiin yksinkertaisella kysymyksenasettelulla, katsoivatko vastaajat ylipäänsä kannattavansa jotakin puoluetta vai eivät. Haastateltujen enemmistö sanoi, etteivät he kannata erityisesti mitään puoluetta.

Yhdysvaltalaisen vaalitutkimuksen mallia seuraten kansalaisten kiinnittymistä puolueisiin on tutkittu runsaasti myös puoluesamastumisen käsitteen avulla (party identification). Sen taustalla on ajatus suhteellisen vakiintuneesta puoluepoliittisesta suuntautuneisuudesta. Samastumisen sisältö (suunta) määrää kannatetun puolueen ja samastumisen voimakkuus kertoo läheisyyden asteen.

Nykyäänkin suomen puhekieli tunnistaa joidenkin puolueiden tai aatesuuntien vakiintuneet kannattajat kiertämättä: demari, sossu, kepulainen, porvari jne. Näillä ilmauksilla viitataan puolueiden aktiiviseen kannattamiseen, johon liittyy usein puolueen jäsenyys.

Puolueiden kannatusarviot

Vaaleissa äänestämistä tiedustellaan suomalaisissa mielipidekyselyissä yleensä kahdella eri tavalla. Menneessä aikamuodossa koskeva kysymys kuuluu, minkä puolueen tai muun ryhmittymän ehdokasta vastaaja äänesti jo käydyissä vaaleissa. Vastaushetken puoluekantaa ja äänestysaikomuksia tulevissa vaaleissa tiedustellaan tavallisimmin kysymällä, minkä puolueen tai muun ryhmittymän ehdokasta vastaaja äänestäisi, jos vaalit pidettäisiin nyt.

Vastauksista saadut tiedot kertovat melko luotettavasti mittausajankohdan tilanteen. Se ei aina vastaa vaalitulosta. Aikaeron lisäksi poikkeamat johtuvat siitä, että kaikkien puolueiden kannattajat eivät käytä äänioikeuttaan yhtä aktiivisesti, eivätkä myöskään osallistu tutkimuksiin yhtä edustavasti. Suomessa esimerkiksi vihreiden kannatus on usein ollut mittauksissa vaalikannatusta suurempaa, koska puolueen nuorehko kannattajakunta käy äänestämässä keskimääräistä harvemmin. Vasemmistoliiton kannattajat puolestaan saattavat muita useammin jättää osallistumatta tutkimuksiin tai olla kertomatta todellisen puoluekantansa haastattelussa. Kyselyin tuotettu puoluekannatuksen jakauma on muutoinkin keinotekoinen, koska mittauksessa vastaaja ilmoittaa puolueen, mutta äänestyskopissa ehdokkaan numeron.

Kaupalliset mielipidetutkimuslaitokset tekevät puolueiden kannatusarvioita tiedotusvälineiden toimeksiannosta. Mittaukset ovat enimmäkseen joko Suomen Gallup Oy:n tai Taloustutkimus Oy:n laatimia. Suomen Gallup Oy tekee lisäksi vuosittain suurimmille puolueille niiden kannatukseen ja poliittisiin kysymyksiin liittyviä ns. ajankohtaistutkimuksia, joiden aineistot tallentuvat vuoden parin kuluessa Yhteiskuntatieteelliseen tietoarkistoon. Taloustutkimuksen kotisivut tarjoavat aikasarjatietoa puolueiden mittauskannatuksesta vuodesta 1994 alkaen.

Puolueiden kannatus eduskuntavaaleissa

Seuraavassa tarkastellaan puolueiden eduskuntavaalikannatusta valtakunnallisten, vaalipiirikohtaisten ja joidenkin kuntakohtaisten vaalitulosten perusteella. Tiedot ovat peräisin Tilastokeskuksen vaalitilastoista (Suomen Virallisen Tilaston sarja SVT Vaalit) sekä Tilastokeskuksen Internet-vaalisivuilta.

Sotien jälkeisten vaalien ääniosuudet antoivat pitkään aiheen puhua neljästä suuresta puolueesta. Vielä 1980-luvulle saakka SDP:n, kokoomuksen, keskustan sekä SKDL:n ääniosuus eduskuntavaaleissa osui suurin piirtein 15-25 prosentin haarukkaan. Sittemmin ryhmä on supistunut kolmeksi suureksi kansandemokraattien kannatuksen romahdettua.

Taulukko 2. Suurimpien puolueiden kannatus eduskuntavaaleissa 1983 –
2007 (osuus äänistä %)

Puolueiden kannatus vuosina 1945-2003, ks. Tilastokeskuksen aikasarjat.

Kamppailulla suurimman puolueen asemasta ei ollut hallituksen muodostamisen kannalta nykyisen kaltaista ratkaisevaa merkitystä vielä Kekkosen presidenttikausien aikaan. Tuolloin hallituskoostumuksiin vaikuttivat muun muassa vahva punamultahallitusten (Sosiaalidemokraatit + Maalaisliitto/Keskustapuolue) tai kansanrintamahallitusten (sosiaalidemokraatit + Maalaisliitto/Keskustapuolue + kansandemokraatit) perinne sekä kokoomuksen jääminen hallitusten ulkopuolelle ulkopoliittisista syistä. Tästä huolimatta suurimman puolueen asemaan liittyvä näkökulma tarjoaa mahdollisuuden ryhmitellä puolueiden kannatuskehitystä.

Sotien jälkeen kilpailua suurimman puolueen asemasta käytiin 1960-luvulle saakka SDP:n, maalaisliitto/keskustapuolueen ja SKDL:n välillä. Seuraava vuosikymmen eli 1970-luku oli SDP:n hegemonia-aikaa, kunnes pitkä oppositiotaival nosti 1980-luvun lopulla kokoomuksen haastamaan sosialidemokraattisen puolueen. Sittemmin SDP:n haastajaksi on noussut Suomen Keskusta, joka onkin onnistunut saamaan ääniosuuksien ja eduskuntapaikkojen kärkisijan muutamissa vaaleissa (1991, 2003 ja 2007).

Suomen Sosialidemokraattinen Puolue (SDP)

Vaalikannatukseltaan suurin puolue on useimmiten ollut Suomen Sosialidemokraattinen Puolue. Sen keskimääräinen ääniosuus eduskuntavaaleissa on vuodesta 1945 ollut vajaat 25 prosenttia. SDP:n peruskannattajakunta on painottunut työväestöön mutta väestön ammattirakenteen muutoksen myötä sillä on ollut jo pitkään erityisen vahva asema myös toimihenkilöväestössä. Viime vuosikymmeninä puolueella on ollut vaikeuksia saavuttaa entisenkaltaista suosiota nuorten valitsijoiden joukossa. Toisaalta puolue on säilyttänyt asemansa ns. suurten ikäluokkien suosituimpana puolueena.

Eduskuntavaalien vahvin kannatusalue on usein ollut Kymen vaalipiiri. Puolueen kannatus jakaantuu varsin vahvana ja vakaana muihinkin vaalipiireihin. Vaalikannatukseltaan heikoimpia alueita ovat olleet Vaasan, Oulun ja Lapin vaalipiirit. Näissä puolueen keskikannatus on jäi vuosien 1991-2007 eduskuntavaaleissa noin 15 prosenttiin.

Taulukko 3. SDP:n ääniosuus eduskuntavaaleissa vaalipiireittäin (%)

SDP:n kannatus on ollut myös kaikissa maamme kymmenessä suurimmassa kaupungissa verraten korkeaa. Vahvimpia ovat olleet esimerkiksi Vantaa, Pori ja Lahti, joissa puolueen ehdokkaat ovat keränneet jopa kolmasosan kaikista äänistä.

Viime aikojen eduskuntavaaleissa SDP on kampanjoinut voimakkaasti kannattajiensa äänestysosanoton puolesta, koska puolueen kannattajat ovat keskimääräistä passiivisempia valitsijoita. Ammatillisten keskusjärjestöjen, erityisesti SAK:n, yleiset vaaliosallistumiskampanjat ovat pyrkineet tukemaan tätä tavoitetta.

Maalaisliitto / Keskustapuolue / Suomen Keskusta

Suomen Keskustan, aikaisemmalta nimeltään Maalaisliiton ja Keskustapuolueen, keskimääräinen kannatus on ollut sotien jälkeisissä eduskuntavaaleissa koko maassa noin 21 prosenttia. Yksinkertaistetusti voidaan puhua kolmesta kannatusjaksosta. 1960-luvulle asti puolue sai aina yli 20 prosenttia, 1970- ja 1980-luvuilla jopa hämmästyttävän vakaasti yleensä vähän päälle 17 prosenttia, ja sitten 1990-luvulta alkaen taas useimmiten yli 20 prosenttia annetuista äänistä. Vuosina 1991 ja 2003 johtavan oppositiopuolueen asema toi puolueelle jopa lähes 25 prosentin valtakunnallisen kannatuksen.

Maatalous- ja maaseutuväestöllä on ollut perinteisesti vankka jalansija puolueen jäsenistössä mutta puolueen kannattajakunta on ollut jo vuosikymmeniä ammattirakenteeltaan monipuolinen. Varsinkin puolueen vahvoilla kannatusalueilla Pohjanmaalla sekä Pohjois- ja Itä-Suomessa myös merkittävä osa toimihenkilöväestöstä kannattaa Keskustaa.

Taulukko 4. Keskustan ääniosuus eduskuntavaaleissa vaalipiireittäin (%)

Puolueen heikoimpia kannatusalueita ovat ns. etelän keskukset sekä erityisesti Helsingin ja Uudenmaan vaalipiirit. Nykyiseltä asukasluvultaan maan kymmenestä suurimmasta kaupungista vain Oulu, Kuopio ja Jyväskylä antoivat puolueelle sen valtakunnallista vaalikannatusta lähellä olevia ääniosuuksia vuosien 1991-2003 eduskuntavaaleissa.

Kokoomus

Kansallisen Kokoomuksen tyypillisiä kannattajia ovat kaupunkilaiset, jotka työskentelevät johtavissa asemissa tai ylempinä toimihenkilöinä. Kannatus on vahvaa myös yleensä toimihenkilöväestössä, vauraimmassa maatalousväestössä sekä yrittäjien joukossa. Muiden puolueiden tavoin kokoomus on tavoitteiltaan yleispuolue, joka tavoittelee kannatusta kaikista palkansaajaryhmistä. Vasemmistopuolueisiin verrattuna se on suositumpi nuorten äänioikeutettujen joukossa.

Sotien jälkeisissä eduskuntavaaleissa 1960-luvun vaaleihin asti kokoomuksen valtakunnallinen kannatus oli keskimäärin noin 15 prosenttiyksikköä. Vuoden 1970 vaaleista lähtien puolueen kannatus on puolestaan säännöllisesti vaihdellut pari kolme prosenttiyksikköä 20 prosentin molemmin puolin. Parhaita tuloksia puolue on saanut pitkän oppositiokauden loppupuolen vaaleissa vuosina 1979, 1983 ja 1987 sekä vuosien 1999 ja 2007 eduskuntavaaleissa.

Vaalipiireittäin tarkasteltuna kokoomuksen alueellinen kannatus on eduskuntavaaleista 1991 lähtien yleensä ollut korkeinta siellä missä keskustan kannatus on matalaa. Suhteellisesti suurimman kannatuksen alueita ovat Helsinki ja Uusimaa sekä Varsinais-Suomi. Matalinta vaalipiirikannatus on Itä-, Pohjois- ja Keski-Suomessa.

Taulukko 5. Kokoomuksen ääniosuus eduskuntavaaleissa vaalipiireittäin (%)

Suurimmista kaupungeista vahvinta kokoomuksen kannatusaluetta on Espoo, jossa puolue on kerännyt yli kolmanneksen ääniosuuksia lähiaikojen eduskuntavaaleissa. Vuoden 2007 eduskuntavaaleissa puolueen kannatus noisi Espoossa Sauli Niinistön poikkeuksellisen vahvan kannatuksen siivittämänä jopa yli 40 prosentin.

Vasemmistoliitto

Vasemmistoliiton edeltäjä oli Suomen Kansan Demokraattinen Liitto, jonka jäsenjärjestöihin kuului Suomen Kommunistinen Puolue. SKDL menestyi sotien jälkeisissä vaaleissa verraten tasaisesti yli 20 prosentin valtakunnallisella ääniosuudella aina vuoden 1966 vaaleihin saakka. 1970-luvun eduskuntavaaleissa SKDL:n kokonaiskannatus putosi noin 17-19 prosenttiin, ja vuoden 1983 eduskuntavaaleissa vain 13,5 prosenttiin.

Heikentyvään kannatuskehitykseen liittyivät puoluehajaannus sekä nimenvaihdokset. SKDL:n rinnalla esiintyi vuoden 1987 vaaleissa SKP:n vähemmistön perustama puolue Demokraattinen Vaihtoehto (DEVA). Vasemmistoliitto perustettiin vuonna 1990, ja sen eduskuntavaalikannatus on ollut noin 10-11 prosenttia.

Vasemmistoliiton peruskannattajakunta on työväenluokkaista mutta mukana on merkittävässä määrin myös muiden ammattiryhmien edustajia. Kannattajien ikärakenne painottuu jonkin verran ikääntyneeseen valitsijakuntaan, mutta puolue on onnistunut saamaan jalansijaa myös nuorten ja keski-ikäisten valitsijoiden joukossa.

Vasemmistoliiton vahvoja kannatusalueita ovat olleet Lapin ja Oulun vaalipiirit sekä Pohjois-Savo ja Pirkanmaa. Suurimmista kaupungeista puolue on menestynyt lähiaikojen eduskuntavaaleissa maan kokonaiskannatustaan paremmin erityisesti Porissa, Oulussa ja Turussa.

Taulukko 6. SKDL:n / Vasemmistoliitonn ääniosuus eduskuntavaaleissa vaalipiireittäin (%)

Vihreä liitto

Vihreät organisoituivat rekisteröidyksi puolueeksi vuonna 1986 ja ovat osallistuneet Vihreän liiton nimellä eduskuntavaaleihin vuodesta 1987. Ääniosuuksin mitattuna puolue nousi maan viidenneksi suurimmaksi vuoden 1991 eduskuntavaaleissa 6,8 prosentin kannatuksella. Vuosien 1995-2007 eduskuntavaaleissa puolueen koko maan kannatus oli 6,5-8,5 prosenttia kaikista annetuista äänistä.

Vihreiden vaalikannatus on ollut jatkuvasti matalampaa kuin sen menestys mielipidetutkimuslaitosten laatimissa puolueiden kannatusmittauksissa. Puolueen mittauskannatus ei realisoidu alueilla, joille se ei ole saanut koottua riittävän vahvoja ehdokaslistoja. Lisäksi puolueen äänestäjien keski-ikä on suhteellisen matala. Nuorten muita heikomman äänestysinnon vuoksi puolue ei saa kaikkia potentiaalisia äänestäjiään liikkeelle vaaleissa.

Puolueen vaalikannatus keskittyy erityisesti suuriin kaupunkikeskuksiin. Maamme kymmenessä suurimmassa kaupungissa, Poria, Lahtea ja Turkua lukuun ottamatta, puolueen ääniosuus oli maan kokonaiskannatusta suurempaa kaikissa vuosien 1991-2003 välisissä eduskuntavaaleissa. Tyypillinen vihreiden äänestäjä on akateeminen ja korkeintaan keski-ikäinen kaupunkilaisnainen, mikä on näkynyt myös puolueen eduskuntaryhmän kokoonpanossa.

Taulukko 7. Vihreän liiton ääniosuus eduskuntavaaleissa vaalipiireittäin (%)

Ruotsalainen kansanpuolue

Ruotsalaisen kansanpuolueen kannatus sijoittuu luonnollisesti vahvimmin pääkaupunkiseudulle ja Uudellemaalle, Varsinais-Suomeen sekä ruotsinkieliselle Pohjanmaalle eli alueille, joissa myös suomenruotsalaista väestöä on eniten. Puolue ei yleensä ole edes asettanut eduskuntavaaliehdokkaita muiden alueiden vaalipiireihin.

Sotien jälkeisissä eduskuntavaaleissa puolueen valtakunnallinen ääniosuus on laskenut noin kahdeksasta prosentista viiden prosentin tuntumaan. Tänä aikana maamme ruotsinkielisen väestön osuus on vähentynyt noin yhdeksästä prosentista hieman yli viiteen prosenttiin.

Selvä enemmistö puolueen äänestäjistä on ruotsinkielisiä, ja kannattajat edustavat jokseenkin tasaisesti eri ammatti- ja ikäryhmiä. Vuoden 2003 eduskuntavaalien jälkeen kerätyn käyntihaastattelun nojalla puolueen äänestäjistä jopa kolmannes oli muita kuin ruotsinkielisiä. Vastaavasti huomattava osa maamme ruotsinkielisistä äänestäjistä, myös mahdollisesti yli kolmannes, äänestää eduskuntavaaleissa muita puolueita kuin RKP:tä.

Puolueen alueellinen vaalimenestys on ylivoimaisesti vahvinta Vaasan vaalipiirissä, jossa se on kerännyt lähiaikojen eduskuntavaaleissa noin joka viidennen vaalipiirin äänen. Helsingin ja Uudenmaan vaalipiireissä eduskuntavaalikannatus on vaihdellut vuodesta 1991 alkaen 10 prosentin molemmin puolin. Varsinais-Suomessa (ent. Turun eteläinen vaalipiiri) puolue on joutunut tyytymään noin viiden prosentin ääniosuuteen.

Taulukko 8. Ruotsalaisen kansanpuolueen ääniosuus eduskuntavaaleissa vaalipiireittäin (%)

Kristillisdemokraatit

Suomen Kristillinen Liitto on osallistunut eduskuntavaaleihin vuodesta 1966 alkaen. 1970-luvulla puolue onnistui vakiinnuttamaan muutaman prosentin valtakunnallisen vaalikannatuksen, ja vuosina 1999 ja 2003 (jälkimmäisissä vaaleissa jo kristillisdemokraattien nimellä) sen ääniosuus nousi edellisiin eduskuntavaaleihin verrattuna noin prosenttiyksikön. Täten kristillisdemokraatit (KD) ohittivat vuonna 2003 kannatuksessa RKP:n nousten valtakunnallisissa ääniosuuksissa kuudenneksi suurimmaksi puolueeksi.

KD:n äänestäjäkunta on naisvaltainen ja sen kannattajien keski-ikä on jonkin verran äänioikeutettujen keski-ikää korkeampi. Monet kannattajat kuuluvat ns. vapaisiin kristillisiin tunnustuskuntiin tai toimivat evankelis-luterilaisen kirkon piirissä vaikuttavissa, sotien jälkeen syntyneissä herätysliikkeissä.

Lähiaikojen eduskuntavaaleissa saavutettujen ääniosuuksien valossa puolueen vahvimpia vaalipiirejä ovat muun muassa Hämeen, Etelä-Savon ja Keski-Suomen vaalipiirit. Suurista kaupungeista ovat olleet kannatukselle suotuisimpia Lahti ja Jyväskylä.

Taulukko 9. SKL / Kristillisdemokraattien ääniosuus eduskuntavaaleissa vaalipiireittäin (%)

SMP ja Perussuomalaiset

Edellä käsitellyt seitsemän puoluetta ovat erottuneet vuoden 1995 eduskuntavaaleista alkaen kannatukseltaan muista puolueista. Sotien jälkeinen aika sisältää myös joitakin muita puolueita, jotka ovat menestyneet pitkäkestoisesti ja /tai vaihtelevasti eduskuntavaaleissa.

Veikko Vennamon johtama, usein populistiseksi mainittu Suomen Maaseudun Puolue (SMP) esiintyi 1960-luvun eduskuntavaaleissa nimellä Suomen Pientalonpoikien Puolue. Vuosien 1970-1995 eduskuntavaaleihin SMP:nä osallistunut puolue keräsi vuonna 1970 10,5 prosentin ääniosuuden sekoittaen vaalitulospalvelun tietokoneet.

Puolue pääsi kahdesti myöhemminkin, vuosina 1972 ja 1983, lähelle kymmenen prosentin kannatusta. Jälkimmäinen nousu oli vahva etenkin siksi, että puolueen eduskuntaryhmä hajosi vuonna 1972. Puoluehajaannuksen myötä syntyneen Suomen Kansan Yhtenäisyyden Puolueen (SKYP) taival jäi kuitenkin lyhyeksi.

SMP sai äänensä paljolti maaseudun ja kaupunkien alemmista sosiaaliluokista, ja sen vaalikannatus perustui usein karismaattisiin ehdokkaisiin, jotka onnistuivat keräämään paikallisesti huomattavasti puolueen valtakunnallista ääniosuutta suurempaa kannatusta.

Tämä piirre on yhä tyypillinen SMP:n jatkajaksi luonnehdittaville perussuomalaisille, jotka keräsivät vuosien 1999 ja 2003 eduskuntavaaleissa yhdestä puoleentoista prosenttiyksikön valtakunnallisen ääniosuuden, nousten kuitenkin eduskuntapuolueeksi. Vuoden 2007 eduskuntavaaleissa perussuomalaiset menestyivät selvästi paremmin kooten 4,1 prosenttia koko maassa annatuista hyväksytyistä äänistä.

Taulukko 10. Perussuomalaisten ääniosuus eduskuntavaaleissa, vaalipiireittäin 1999– (%)

Liberaalit ja Nuorsuomalaiset

Liberaalinen kansanpuolue ja sen edeltäjät Kansallinen Edistyspuolue ja Suomen Kansanpuolue kuuluivat sotien jälkeen keskisuurten eduskuntapuolueiden joukkoon. 1970-luvulle saakka kannatus oli useimmiten noin kuuden prosentin valtakunnallisella tasolla. Vuosien 1975 ja 1979 välillä kannatus kuitenkin putosi neljään prosenttiin. Vuoden 1983 vaaleihin puolueen ehdokkaat eivät osallistuneet itsenäisenä ryhmittymänä vaan osana Keskustapuolueen listoja, mikä ei auttanut kannatukseltaan laskusuunnassa ollutta ja aatteelliselta omaleimaisuudeltaan heikentynyttä puoletta. Tämän jälkeen puolueen eduskuntavaalikannatus on edelleen vähentynyt vuoden 1987 yhdestä prosenttiyksiköstä muutamiin prosentin kymmenyksiin.

Liberaalien ei-vasemmistolaista mutta samalla suurimpiin puolueisiin sitoutumatonta toimihenkilö- ja yrittäjäpainotteista kannattajakuntaa lähestyivät vuonna 1994 puolueensa perustaneet Nuorsuomalaiset. Tämä perinteisen nimen ottanut mutta uusliberaalin leiman saanut puolue ei ollut liberaalien toiminnan jatkaja. Se osallistui kohtalaisella menestyksellä vuoden 1995 eduskuntavaaleihin keräten 2,8 prosentin ääniosuuden, joka oikeutti kahteen edustajapaikkaan. Vuoden 1999 vaaleissa puolueen kannatus putosi yhteen prosenttiyksikköön eikä se saanut yhtään edustajaan läpi edes vankimmilta kannatusalueiltaan Helsingistä ja Uudeltamaalta.

Vaalitappion myötä puolue teki harvinaisen päätöksen pyytää oikeusministeriöltä puolueen poistamista puoluerekisteristä. Oikeusministeriön mukaan tätä ennen omasta hakemuksesta on puoluerekisteristä poistettu ainoastaan vuonna 1973 Työväen ja Pienviljelijäin Sosialistinen Liitto (TPSL), joka erkani SDP:stä vuonna 1959.

Muut pienpuolueet

Suomen puoluerekisteriin on sen perustamisesta saakka ollut kirjattuna useita kymmeniä eri puolueita. Enimmillään rekisteröitynä on ollut samanaikaisesti yli 20 puoluetta. Lain mukaan puolue poistetaan rekisteristä, jos se ei ole saanut kaksissa peräkkäisissä eduskuntavaaleissa edustajia läpi. Käytännössä saman puolueen on voinut kuitenkin perustaa uudelleen keräämällä rekisteröitymisen edellyttämät 5 000 kannattajan allekirjoitukset ja laatimalla rekisteröitymiseen tarvittavat muut asiakirjat.

Pienimpien sirpalepuolueiden valtakunnallinen vaalimenestys on usein jäänyt korkeintaan muutamiin tuhansiin ääniin. Näin ne eivät ole saavuttaneet vaaleissa edes niin suurta kannatusta kuin puolueen perustamisen on ajateltu edellyttävän. Toisaalta viime vuosikymmenten saatossa on esiintynyt pienpuolueita, joiden valtakunnallinen ääniosuus olisi matemaattisesti, niin sanotun täydellisen suhteellisuuden toteutuessa ja ilman vaalipiirien luomia piileviä äänikynnyksiä, oikeuttanut ainakin yhteen edustajapaikkaan.

Ääniosuuksien muuntuminen paikoiksi

Eduskuntavaaleissa jaettavat paikat määräytyvät vaalipiireittäin turvaten eri alueiden tasapuolisen edustuksen. Puolueiden välisessä paikkajaossa suhteellisuus ei toteudu täysipainoisesti. Toisaalta mahdollisuus vaaliliittoihin on parantanut pienten ja keskisuurten puolueiden mahdollisuuksia kannatusta vastaavan paikkamäärän saamiseksi.

Sotien jälkeisten eduskuntavaalien valtakunnallinen paikkajako kuvaa puolueiden välisiä suuruuseroja suurin piirtein yhtenevästi ääniosuuksien kanssa. Suurimmat puolueet ovat yleensä saaneet jonkin verran suuremman osuuden paikoista suhteelliseen valtakunnalliseen ääniosuuteensa verrattuna. Vaalipiirijaon ja oman puolueen kannatuksen alueellinen yhteensopivuus on hyödyttänyt erityisesti RKP:tä.

Taulukko 11. Puolueiden edustajapaikat eduskuntavaaleissa 1983 – 2007                 Puolueiden edustajapaikat vuosina 1945-2003, ks. Tilastokeskuksen aikasarjat.

Johtopäätökset

Kaiken kaikkiaan suomalainen puoluejärjestelmä on osoittanut eduskuntavaaleissa sekä joustavuutta että vakautta. Uusia puolueita on ilmaantunut aina silloin tällöin puoluekartalle ja näistä menestyksekkäimmät ovat päässeet eduskuntaan saakka. Joidenkin vanhojen (liberaalit) ja uusienkin puolueiden (nuorsuomalaiset) eduskuntatie on puolestaan katkennut. Toisaalta esimerkiksi Vihreä Liitto on onnistunut vakiinnuttamaan asemansa parlamenttipuolueena.

Kansainvälisissä vertailuissa nykyinen suomalainen kolminapainen puoluejärjestelmä, jossa yhdellä pääpuolueista on agraarinen tausta, on suhteellisen erikoinen. Yhteiskunnan ammattirakenteeseen pohjautuva puoluejako on Suomessa edelleen merkityksellinen. Vasemmistopuolueet edustavat erityisesti työväestöä, ja maatalous- sekä maaseutuväestön poliittinen kannatus kanavoituu etenkin Suomen Keskustalle. Määrältään huomattavasti kasvaneen toimihenkilöväestön äänistä kamppailevat kuitenkin jokseenkin kaikki puolueet, vaihtelevalla menestyksellä.

Puoluekannatuksen kokonaisvaihtelu eli voittaneiden puolueiden ääniosuuksien lisäysten yhteenlaskettu osuus on ollut eduskuntavaaleissa yleensä melko vähäistä. Vain joitakin kertoja kokonaismuutos on kohonnut sotien jälkeen yli kymmenen prosenttiyksikön (1970/14,4 ja 1991/12,1). Sotien jälkeisessä historiallisessa perspektiivissä Suomen parlamenttivaalien niin sanottu kokonaisvolatiliteetti on ollut länsieurooppalaista keskitasoa.

Kirjallisuus

Bengtsson, Åsa & Grönlund, Kimmo (red.) (2005): Den finlandssvenska väljaren. Vasa: Åbo Akademi, Institutet för finlandssvensk samhällsforskning.

Borg, Sami (1996): Velvollisuus vaikuttaa. Tutkimus suomalaisten äänestysosallistumisen perusteista ja eduskuntavaalien äänestysprosentin laskusta. Acta Universitatis Tamperensis, ser A vol. 491. Tampere: Tampereen yliopisto.

Borg, Sami (toim.) (2006): Suomen demokratiaindikaattorit. Oikeusministeriön julkaisu 1/2006. Helsinki: Oikeusministeriö.  

Borg, Sami & Sänkiaho, Risto (toim.) (1995): The Finnish Voter. Tampere: Finnish Political Science Association.

Grönlund, Kimmo (1995): Att rösta under social tryck: en studie av finländskt väljarbeteende 1945-1991. Turku: Åbo Akademi.

Martikainen, Tuomo & Yrjönen, Risto (1991): Voting, Parties and Social Change in Finland. Helsinki: Statistics Finland.

Martikainen, Tuomo & Wass, Hanna (2002): Äänettömät yhtiömiehet: Tutkimus osallistumisesta vuosien 1987 ja 1999 eduskuntavaaleihin. Vaalit 2002:1.Helsinki: Tilastokeskus.

Paloheimo, Heikki (toim.) (2005): Vaalit ja demokratia Suomessa. Helsinki. WSOY.

Pesonen, Pertti (1965): Valtuutus kansalta. Porvoo: WSOY.

Pesonen, Pertti (toim.) (1972): Protestivaalit, nuorisovaalit: tutkielmia kansanedustajien vaaleista 1966, 1970 ja 1972. Helsinki: Ylioppilastuki.

Pesonen, Pertti, Sänkiaho, Risto & Borg, Sami (1993): Vaalikansan äänivalta. Tutkimus eduskuntavaaleista ja valitsijakunnasta Suomen poliittisessa järjestelmässä. Juva: WSOY.

Pesonen, Pertti & Riihinen, Olavi  (2002): Dynamic Finland. The Political System and the Welfare State. Studia Fennica, Historica: 3. Helsinki: Finnish Literature Society.

Zilliacus, Kim (1995): Finländs communism I ljuset av väljarstöd 1945-1991. Helsinki: Finska Vetenskaps-Societeten.

Huom! voit printata artikkelin taulukot yhtenä kokonaisuutena (lukuunottamatta taulukoita 2 ja 10) yhtenä kokonaisuutena tästä linkistä.

2 thoughts on “2.1 Puolueet

  1. Päivitysilmoitus: ”Työväenpuolueen” tie on SDP:lle tuhon tie - Mikael Isoaho

  2. Päivitysilmoitus: Vasemmistoliiton sukupolvet — Megafoni

Kommentointi on suljettu.