Globaali käytäntötutkimus juhlii toukokuussa 2020

Juuri ennen sosiaalityön käytäntötutkimuksen käsikirjan julkistamista on paikallaan taustoittaa juhlan kohdetta. Vierailin syksyllä 2019 Melbournen yliopiston sosiaalityön yksikössä aitiopaikalla, sillä kirjaa viimeisteltiin siellä. Valmis opuksen tuli olla toukokuussa 2020, jolloin Melbournen yliopisto järjestäisi viidennen kansainvälisen käytäntötutkimuksen konferenssin.

Hyvin tunnetuista syistä konferenssi siirtyi vuodella, mutta yli 500 sivuinen, Routledgen kustantama käytäntötutkimuksen käsikirja valmistui aikataulussa. Käsikirja on Australiasta, Itäisestä Aasiasta, Euroopasta ja USAsta kotoisin olevan 48 kirjoittajan työn tulos. Kansallisvaltioittain tarkastellen kirjoittajien enemmistö on Victoriasta, Tanskasta, Britanniasta, USAsta sekä Suomesta. Mukana on peräti 15 suomalaista sosiaalityön asiantuntijaa, joista 14 toimii Helsingin yliopistossa eri rooleissa, ja yksi Itä-Suomen yliopistossa. Tästä voi päätellä, että käytäntötutkimus on hyvässä vedossa niin kansainvälisessä kuin suomalaisessakin sosiaalityön keskustelussa.

Käytäntötutkimusta tekevät eivät pidä itseään koulukuntana, mutta sosiaalityön tutkimusta ja käytäntöjä uudistavana 2000-luvun liikkeenä sitä voi kyllä pitää. Sen ytimessä on tiedontuotannon auktoriteetin ja toimijuuden yleinen demokratisoituminen tutkijoilta kaikille osallisille. Jotkut kirjoittajat arvioivat (esim. M. Fisher), että käytäntötutkimus syntyi paikkaamaan näyttöön perustuvan sosiaalityön ongelmia sille liian kompleksiseksi käyneessä maailmassa. Toisaalta voi myös kysyä: eikö se ollut ajattelumme tiedon tuottamisesta ja tutkimuksesta, joka muuttui, ja tarvittiin käytännön toimijat mukaan ottavaa uudistumista? Ajankohtaiseksi käytäntötutkimusta perustelee myös se, että huomattava osa kirjoittajista oli koolla jo Englannin Salisburyssä keväällä 2008. Samat naamat ovat jatkaneet yhteistä keskustelua Helsingissä 2012, New Yorkissa 2014, Hong Kongissa 2017 – ja ensi vuonna Melbournessa – mutta vetäneet joka kerta mukaansa kasvavan joukon uusia tutkivia kollegoja.

Tällä vuosituhannella sosiaalityön käytäntötutkimuksesta on ilmestynyt lukuisia oppikirjoja eri maissa (Suomessa 2005 ja 2016; Pohjoismaissa 2012), mutta nyt ilmestynyt käsikirja on ensimmäinen globaali esitys aiheesta. Seuraava luonteva askel olisi tietenkin käytäntötutkimuksen kansainvälisen tieteellisen aikakausjulkaisun pystyttäminen, mutta tietääkseni se ei vielä ole tekeillä. Käytäntötutkijat ovat toistaiseksi saaneet julkaisunsa riittävästi esille moninaisilla sosiaalityölle relevanteilla kanavilla, ja toisaalta käytäntötutkijoilla ei ole ollut tarvetta oman koulukunnan sementoimiseen.  Se olisi vastoin liikkeen tämänhetkisiä pyrkimyksiä olla lähestymistavoissaan avoin ja neuvotteleva, sekä tukea demokraattista, moninäkökulmaista tiedon tuottamista inhimillisen hyvinvoinnin monista kysymyksistä.

The Routledge Handbook of Social Work Practice Research (toim. Lynette Joubert, University of Melbourne, Australia & Martin Webber, University of York, UK) sisältää 39 lukua, joista artikkeleiden määrällä mitaten painavimmat pääluvut (11 artikkelia/luku) käsittelevät käytäntötutkimuksen metodologiaa ja sovelluksia. Metodologisen keskustelun vahvuus on upeaa, sillä käytäntötutkimuksen tulosten tulee olla luotettavia, käytännön kannalta relevantteja, sekä eettisesti ja sosiaalisesti kestäviä – kuten tieteen tulosten yleensäkin. Tähän osaan sisältyy Heidi Muurisen (2019) väitöskirjaan nojaava pragmatismia käytäntötutkimuksen metodologiana esittelevä artikkeli.

Kolme muuta kirjan päälukua keskittyvät käytäntötutkimuksen ominaislaadun, pedagogiikan sekä tulevaisuuden kysymyksiin. Pedagogisen osan kaksi ensimmäistä artikkelia esittelevät yksityiskohtaisesti pääkaupunkiseudun Praksis opetusta. New Yorkin konferenssissa sitä kommentoi paikallinen sosiaalityön käytäntöjen opettaja: ”olette ainakin 20 vuotta meitä edellä”.

Kirjan monitahoisissa sisällöissä kuvataan käytäntötutkimuksen kehityskaari tällä vuosituhannella, tutkimustavan sidoksisuus kulloiseenkin kulttuuri- ja toimintaympäristöön sekä relationaalisten ja monimenetelmäisten tutkimusotteiden hyödyllisyys, kun tavoitteena on eri osapuolia osallistava tutkimus ja dialoginen tiedon tuottaminen.

Eri puolilla maailmaa kehittyneet käytäntötutkimuksen tavat vaihtelevat. Esimerkiksi New Yorkissa syntynyt sairaalan sosiaalityön clinical data mining (tiedonlouhinta kliinisistä dokumenteista) on levinnyt muun muassa Australiaan ja sikäläinen empiiriseen näyttöön perustuva sosiaalityöntekijän päivittäisten työsisältöjen tutkimus (Manguy, ym.) on tuotu Suomeen (ks. Yliruka ym. 2019). Se on yksi kirjassa esitellyistä käytäntötutkimuksen sovelluksista. Osallistavista käytäntötutkimuksista Suomessa ja muualla maailmassa kuvataan tutkimusta nuorten kanssa sekä pakolais- ja maahanmuuttajataustaisten ihmisten kanssa.

Globaalin käsikirjan virtuaalinen julkistus alkaa kokeiluna Australian Melbournessa pari päivää ennen globaalia juhlistusta. Silloin testataan globaalin (IT) ja lokaalin tekniikan (kilistely) käytännöllinen toimivuus. Koko maapallolle ulottuva julkistustapahtuma ajoittuu Kaliforniaan kello 8 aamulla, Victoriaan kello 22 illalla, ja muualle sillä välillä, kuten Suomeen kello 15.

Jos meillä ei olisi globaalia virusta, ei meillä myöskään olisi tätä jännittävää virtuaalista juhlaa, joka on lajissaan sosiaalityön ensimmäinen. Tulevaisuudessa virtuaaliset julkkarit lienevät vain luonteva osa tutkijan arkipäivää ja glokaalia elämänmenoa.

Mirja Satka

Viitteet:

Muurinen: Pragmatismi ja kokeileva lähestymistapa sosiaalityön tiedonmuodostuksessa. Helsinki: Heikki Waris -instituutin tutkimuksia 2/2019. http://urn.fi/URN:ISBN:978-952-5616-82-8

Yliruka & Heinonen & Satka & Metteri & Alatalo: Terveyssosiaalityö näkyväksi -tutkimus. Terveyssosiaalityön tarve, interventiot ja ajankäyttö. Työpapereita 2019:1. Helsinki: Socca 2019.  http://www.socca.fi/tutkimus/terveysosiaalityo_nakyvaksi_-tutkimus

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.