Lisääntyvän kansainvälistymisen ymmärretään tuovan yliopisto-opetukseen uudenlaisia haasteita. Koska myös omilla kursseillani yleensä yli puolet opiskelijoista on kotoisin jostakin muualta kuin Suomesta, lähdin pohtimaan sitä, millaisia nämä haasteet ovat tosiasiassa omalla kohdallani olleet.
Heti aluksi on vaikea olla takertumatta siihen ilmeiseen haasteeseen, että kansainvälisiä opiskelijoita opetettaessa opetuksesta ja opiskelijoiden kanssa keskustelemisesta pitää suoriutua englannin kielellä. Keskustelupainotteisia opetusmenetelmiä käyttäessäni usein suurin huolenaiheeni on, saanko tämän tai toisen maapallon toiselta puolelta tulevan opiskelijan englannin aksentista selvää. Mitä teen, jos en ymmärrä opiskelijan kysymystä vielä kolmannenkaan selvennyspyynnön jälkeen? Olisiko liian noloa pyytää tätä lähettämään minulle kysymyksensä kirjallisena sähköpostissa – vaikka ihan saman tien? Pitäisikö suosiolla jättää keskustelupainotteisen opetusmenetelmät näillä kursseilla väliin? Vai voisiko kieliongelman nostaa opiskelijoiden kanssa yhteiseksi metatason keskustelunaiheeksi ilman, että tilanne kävisi kenenkään yksittäisen opiskelijan kasvoja uhkaavaksi?
Edellä mainittua ongelmaa lukuun ottamatta yliopistomaailman lisääntyvä kansainvälistyminen ei tunnu radikaalisti muuttavan paljoakaan: opiskelijoiden yksilöllisten lähtökohtien ymmärtäminen on kaikkien yliopisto-opettajien jatkuva haaste, eivätkä kansainväliset toimintaympäristöt muuta tätä asiaa miksikään. Usein se tosiasia, että opiskelijat tulevat eri puolilta maailmaa, näyttäytyy pelkästään mukavana piristeenä opettajan arjessa. Kun uusi kurssi lähestyy, huomaan tämän yleensä siitä, että sähköpostiin alkaa tupsahdella toinen toistaan kohteliaammin kirjoitettuja viestejä, joissa tiedustellaan halukkuuttani armahtaa opiskelijaa, joka saapuu Suomeen vasta kurssin alkamisen jälkeen. Viesteistä välittyvä kunnioitus opettajaa kohtaan hivelee itsetuntoa siinä määrin, ettei viesteihin vastaaminen aiheuta minkäänlaisia ”haasteita”. Joku kansainvälinen opiskelija saattaa uudessa ympäristössä opiskellessaan kaivata poikkeuksellisen yksityiskohtaisia neuvoja tehtäviinsä. Näitäkin neuvoja on kiva antaa. Opettaja tuntee itsensä tarpeelliseksi ja saa lisäksi vielä kauniit kiitokset. Myös niissä tilanteissa, jolloin neuvot eivät tunnut menevän perille vielä viidennenkään sanomisen jälkeen, eri kansallisuuksia koskevat stereotypiat (kaikessa epäreiluudessaankin) tarjoavat opettajalle resursseja ymmärtää, oikeuttaa ja ottaa huomioon opiskelijoiden välisiä eroja – paremmin kuin nämä tekisivät silloin, jos vastaavanlaisia eroja ilmenisi vaikkapa pelkästään kantasuomalaisten välillä.
Kansainvälisyyden tuoman monikulttuurisuuden sijasta tieteidenvälisyyden tuoma ”monikulttuurisuus” onkin mielestäni huomattavasti kovempi pähkinä purtavaksi. Mitä eri kansallisuuksiin tulee, olemme sisäistäneet jonkinlaisen kulttuurirelativistisen ajattelutavan sekä kiinnostuksen ja avoimuuden muista kulttuureista tulevia kohtaan. Mitä taas eri tieteenalojen piiristä tulevien keskinäisiin kohtaamisiin tulee, ihmiset ovat kokemukseni mukaan yllättävän ahdasmielisiä. Kysymyksiin esimerkiksi siitä, millaista on pätevä tieteellinen tieto, ei ikään kuin ole varaa suhtautua liian kevytmielisesti – saattaisihan oman uravalintani mielekkyys joutua näissä keskusteluissa vaakalaudalle. Mutta entä sitten kun kansainvälisyyden ja tieteidenvälisyyden haasteet tuodaan yhteen ja järjestetään esimerkiksi kansainvälisiä kursseja, joiden opiskelijat tulevat eri tieteenaloilta? Ajattelen, että tällaisissa tilanteissa kansainvälisyyden haasteet ovat oikeastaan resurssi: niiden taakse voi kätevästi piilottaa kaikki ne syvemmät ongelmat, jotka liittyvät tieteidenvälisyyteen. Jotenkin on mielestäni moraalisesti paljon vähemmän latautunutta keskustella tyyliin ”meillä Ranskassa… – teillä Suomessa…” kuin tyyliin ”me luonnontieteilijät… – te humanistit…”.
Tieteidenväliset kulttuurierot ovat erittäin tärkeä huomio. Oma kokemukseni on se, että kulttuuriset erot ovat useammin huomattavasti ongelmattomampia kuin tieteenalojen erilaisuuteen liittyvät ongelmat. Tieteenalojen sisäiset jännitteet erilaisine näkökulmineen ja koulukuntineen ovat niinikään monesti haastavampia kuin kulttuurien erilaisuuteen liittyvät kysymykset. Toki opetustilanteissa opiskelijoiden kulttuurista kumpuavat asenteet tuottavat jännitteitä, mutta niissä tilanteissa auttavat usein keskustelu koko ryhmän kanssa. Tieteenalojen (tai koulukuntakiistoissa) kyse on usein perustavanlaatuisista paradigmatason kiistoista, joita tuskin koskaan voidaan tyhjentävästi selvittää.
Tuon englanninkielisen puheen (eri aksenttien) ymmärtämisen lisäksi ongelmallista voi olla kirjoitettujen tuotosten arviointi. Minkä verran siis pitäisi laittaa painoarvoa tekstin kieliasulle, jos kyseessä ei ole nimenomaan kieleen kohdistuva kurssi? Tämä saattaa olla vaikea asia ratkaista. Joidenkin kansainvälisten opiskelijoiden äidinkielihän saattaa olla englanti, jolloin heidän kielitaitonsa taso “sokaisee” helposti lukijan; ts. pelkkä kielellinen muoto saattaa saada liikaa painoarvoa ja peittää alleen sisällöllisiä puutteita. Toisaalta taas joissakin maissa vieraiden kielten opetuksen taso on selvästi matalampi kuin Suomessa, joten joidenkin kansainvälisten opiskelijoiden englanti saattaa etenkin kirjoitetussa muodossa olla selvästi heikompaa kuin suomalaisten opiskelijoiden englanti keskimäärin. Tällöin sisällöltään hyväkin työ saattaa vaikuttaa heikohkolta pelkän kieliasun takia.
Tuleepa mieleeni yksi 2000-luvun alkuvuosina pitämäni kurssi, jossa kansainvälisyydestä seurasi minulle aikamoista lisätyötä. Olin huolellisesti valmistellut tiiviskurssin suomalaisten rekisteriaineistojen käytöstä räätälöitynä “tilaustyönä” kansalliselle tutkijakoululle ja järjestäjän toiveiden mukaisesti kurssi pidettiin englanniksi. En kuitenkaan osannut ennakoida, että englanninkielinen menetelmäkurssi tietysti imuroisi osallistujiksi kaikki ulkkarit. Moinenhan ei nyt sinänsä tietenkään ole välttämättä mikään ongelma, mutta tässä tapauksessa se tarkoitti sitä, että miltei kaikilta opiskelijoilta puuttuikin se välttämätön tietämys suomalaisesta yhteiskunnasta ja toimintatavoista, jota tarvitaan rekisteriaineistojen tarkoituksenmukaiseen käyttöön. Käytännössä tämä tarkoitti, että jouduinkin valmistellun materiaalin sijaan sitten lennossa muokkaamaan kurssin ihan uuteen uskoon ja aikataulusta johtuen improvisoimaan ison osan uudesta tarvittavasta materiaalista lennossa. Oma mokahan tuo toki oli, mutta yksi esimerkki kansainvälisyyden aiheuttamista oikean elämän mahdollisista ongelmista.