Kansainvälisyys ravitsemustieteessä

Kansainvälisyydestä on tullut tavoiteltava itseisarvo (yliopisto)maailmassa ja viimeisin kannanotto tähän on sen sisällyttäminen Helsingin yliopiston uusimpaan strategiaan. Mutta mitä kansainvälisyys tarkoittaa omalla tieteenalla? Ravitsemustiede on oppiaineen varsin nuori, sillä 70-vuotisjuhlia vietetään vasta lähitulevaisuudessa. Sijoittuminen tai ”koti” maatalousmetsätieteellisessä tiedekunnassa on asettanut omat haasteensa ja kehittymisedellytykset oppiaineelle. Mainittakoon, että from farm to fork -lausahdus, jolla kuvataan tiedekunnan osaamisskaalaa diskriminoi kliinisen ja fysiologisen ravitsemustieteen piirissä toimijoita ja kuin piikki lihassa muistuttaa pakotetusta huostaanotosta, jota on vaikea ulkomaalaisille kollegoille selittää.

Kansainvälisyys opiskelijalle näyttäytyy perehtymisenä globaaleihin ongelmiin aina aliravitsemuksesta lihavuusepidemiaan. Oppimismateriaalit ovat pääsääntöisesti englanninkielistä ja opettajilla vahvaa kansainvälistä kokemusta. Toisaalta ruoankäyttö ja ruokaan liittyvät uskomukset ovat kuitenkin vahvasti kulttuurisidonnaista, jota opetettiin aikaisemmin ravitsemusantropologian kurssilla. Tämän tyyppisiä opintoja rikastuttaisi, että vieraista kulttuureista ja uskonnoista luennoisi vähintäänkin niissä kulttuureissa vieraillut ja ne omaksunut henkilö. Muutaman viikon takainen sianlihaskandaali puistatti maahanmuuttajien ohella myös ravitsemustieteilijöitä.

Vaikka makrotason ravitsemuskysymykset ovat hyvinkin globaaleja, ravitsemustieteen opetukseen sisältyy myös aihepiirejä, joista kansainvälistä näkökulmaa joutuu etsimään. Esimerkiksi itäisen ja läntisen ruokakulttuurin lisäksi Suomessa on useita hyvinkin paikallisia ruokakulttuureita. Myös paikkalliset kasvuolosuhteet ja maaperä asettavat omat ehtonsa – eikä niukka seleeninen ja jodinen maaperä ole ideaali kaikelle luomutuotannolle. Näiden ymmärtäminen ja vaikutuksien oivaltaminen ovat osa asiantuntijuutta, jota edesauttaa perehtyneisyys paikallisiin ja kansallisiin faktoihin. En väitä etteikö vastaavia haasteita muulla maailmassa olisi, mutta paikallinen asiantuntijuus on myös arvokasta.

Vielä. Vaikka useiden elintarvikkeiden markkinat ovat hyvin kansainväliset, on elintarvikevalikoimissa maakohtaisia eroja. Suomessa tuotetut laktoosittomat maitotuotteet ovat haluttuja Venäjällä, mutta näiden lisäksi Venäjän markkinoille valmistetaan venäläiseen makuun osuvia maitotuotteita, joita pääsi Suomen markkinoille talouspakotteiden myötä. On ymmärrettävää, että elintarvikkeiden koostumustietokannat ovat myös paikallisia. Ja on vain järkevää, että ”koodaava” ravitsemustieteilijä tuntee elintarvikevalikoiman omakohtaisesti. Samasta syystä ruokavaliomallien terveyshyötyjen tutkiminen on väestökohtaista. Niin kutsutut prudent diet tai traditional diet kuvaavat aina paikallisia tottumuksista eikä vastaava ”pullakahvi-kulttuuria” välttämättä löydy muualta maailmasta. Oma havaintoni on, että ravitsemustutkimuksen parissa työskentelee yllättävän vähän kansainvälisiä, vierailevia tutkijoita. Mikä tähän lääkkeeksi?

3 thoughts on “Kansainvälisyys ravitsemustieteessä”

  1. Kiinnostavia pohdintoja oman oppialasi kansainvälisyydestä. Kerrot, että oppialasi on nuori ja sen sijoittuminen tiedekuntaan on ollut haasteellista, ja että kansainvälisyys on oppialalla lähinnä ilmiöiden tasolla, mutta käytännöt ovat pitkälle kulttuurisidonnaisia ja paikallisia. Miten ravitsemustiede oppialana asettuu muualla maailmassa, esimerkiksi Euroopassa (täällä siis maatalous-metsätieteellinen tiedekunta, miten muualla)? Miten kansainvälisyys näkyy(kö) muualla? Entä miten kansainvälisyyteen kannustetaan opinnoissa, erityisesti perusopintojen aikana?

  2. Miten ravitsemustieteen kansainvälisyydelle kävisi, jos tiedekunta vaihtuisi MMTDK:sta LTDK:aan? Voisin kuvitella Kuopio-jaoston vastustavan tätä reviiriajattelun takia, mutta itse tieteenalana saattaisitte saada lisää näkyvyyttä ja kontakteja. Jo nyt teiltä käy opettajia kouluttamassa meidän kandeja, ja teidän koulutusohjelmaan kuuluva osa (esim. anatomia ja fysiologia) löytyy meiltä valmiiksi. Tänne vaan, lääkiksessähän on juuri nyt imua (vrt. psykologia ja logopedia)!

  3. Hyviä kommentteja Asta ja Pauli!
    En tiedä, lisäisikö oppiaineen sijoittaminen lääketieteelliseen tiedekuntaan yksinään kansainvälisyyttä. Tälläkin hetkellä yhteistyötä eri oppiaineiden ja laitosten kesken on runsaasti niin farmakologian ja eläinlääketieteellisen kanssa ainakin opetuksessa, ymmärtääkseni myös tutkimuspuolella. Mutta olen samaa mieltä, että avain kansainvälisyyteen on juuri monipuolinen yhteistyö eri tieteenalojen välillä.
    Perusopinnoissa 90-luvun lopulla meitä rohkaistiin opiskelijavaihtoon ja monet sinne lähtivätkin – minä muiden mukana. Toisaalta huomattavasti harvemmin osasto otti vastaan vierailevia opiskelijoita. En tiedä mistä tämä johtui taikka onko tilanne kenties muuttunut? Ravitsemustieteen dosenttina minulla on vain epäsuoria kontakteja osaston toimintaa mm. graduohjausten kautta. Luen itseni niihin kaiken maailman dosentteihin, joiden osaaminen on verrattain spesifistä, että sille selkeää tarvetta vain tutkimuksen piirissä.
    Vielä Kuopion ravitsemustieteen opetuksesta. Ravitsemusterapeuttien opetus eriytyi omaksi ohjelmakseen ”vihdoinkin” vuonna 1983 Kuopion yliopistoon ymmärtääkseni pitkälti Pohjois-Karjala –projektin edesauttamana. Tällä hetkellä kliininen ravitsemustiede muodostaa yksikön kansanterveystieteen kanssa, ja tämä toimii osana lääketieteen laitosta terveystieteiden tiedekunnassa. Valmistuvat ravitsemustieteilijät ovat terveystieteiden maistereita ja laillistettuja ravitsemusterapeutteja, kun taas Viikistä valmistutaan elintarviketieteen maisteriksi. Omakohtainen kokemukseni on, että tutkimusympäristö on Kuopiossa kansainvälisempää kuin Viikissä mm. vierailevia postdoc-tutkijoita. Kansainvälistä näkyvyyttä lisää myös englanninkielinen opetustarjonta mm. Masters in Public Health tutkinto-ohjelma. Yhteenvetona totean, että Kuopio kerää enemmän kansainvälisyyspisteistä tässä vertailussa.

Comments are closed.