Ärsyttävä monikulttuurisuus

Tänään yliopistopedagogiikan Koulutus kansainvälisessä toimintaympäristössä-kurssilla teemana oli monikulttuurisuus, eli englanniksi “multiculturalism”. Tuo sana on minusta ärsyttävä. En ole aikaisemmin oikein osannut määritellä miksi, mutta uskon, että tämän päiväistä kurssitapaamista varten luetut tekstit sekä lähiopetuksen aikana käydyt keskustelut auttoivat minua pääsemään tuon ärsytyksen taustatekijöiden jäljille.

Kuten kurssillamme tänään vieraillut Tom Regelski totesi, monikulttuurisuus on käsite, joka on määritelty monella tavalla. Se on hyvin ajankohtainen käsite, ja sitä voisi sanoa jopa muotisanaksi, josta on joillekin ihmisille muodostunut kirosana. Monikulttuurisuutta viljellään aika huolettomasti eri yhteyksissä, hieman niin kuin mausteena jollekin puheelle tai kirjoitukselle. Kun joku sana on näin monimuotoisesti käytössä, tullaan helposti tilanteeseen, jossa sana vesittyy ja menettää merkityksensä sen takia, että sillä voidaan tarkoittaa oikeastaan mitä vaan. Samalla tavalla kävi sosiaalityössä psykososiaalinen-käsitteelle, josta joitain vuosia sitten todettiin, että koska sitä oli käytetty niin paljon ja niin eri merkityksissä käsitteen määrittelystä oli tullut lähes mahdotonta.

No, mikä minua siinä monikulttuurisuudessa sitten oikein ärsyttää, muu kuin tuo, että sanaa käytetään kaikenlaisissa yhteyksissä, sen enempää reflektoimatta, mihin sillä oikein viitataan. Regelski (2010) tarkastelee Musiikkikasvatus-lehdessä julkaisemassa kolumnissa sanaa kulttuurisuus (culturalism) postmodernista viitekehyksestä. Hän painottaa sitä, että eri kulttuuristen ryhmien sisäiset erot voivat monesti olla suurempia kuin eri kulttuurien väliset erot. Toisin sanoen, me ollaan kaikki yksilöitä, ja yksilöiden ryhmitteleminen, jonkun abstraktin kulttuuri-käsitteen avulla on lähes mahdotonta.

Minä olen suomalainen, mutta isäni puolelta suomenruotsalainen. Minä vartuin pienessä kylässä ruotsinkielisellä pohjanmaalla, pienviljelijä- ja täysin ei-akateemisessa perheessä. Nykyään minä olen asunut yli puolet elämästäni Helsingissä, sekä lyhempiä jaksoja myös ulkomailla, Norjassa ja Yhdysvalloissa. Samoin puolet elämästäni olen hengaillut näissä akateemisissa piireissä ja kohta voin tituleerata itseäni tohtoriksi, jos katson sen olevan tarpeellista.

Minä käyn mielelläni oopperassa, mutta meidän bändi soittaa 1980-90-luvun ”sukkahousuheviä”, josta minä pidän valtavasti. Kotona kuuntelen Olavi Virran tangoja ja pienenä rakastin Vicky Rostin ”Kun Chicago kuoli”-biisiä, mutta osaan tietenkin myös Carolan ”Främling”- ja Herrey’sin Digiloo digilay-kappaleiden sanat ulkoa. Jooga on rentouttavaa ja se vahvistaa sekä kehoa että mieltä, mutta toisinaan on kiva käydä ampumaradalla, jossa voin harjoitella mielenhallintaa hieman eri tavalla.

Pointtini alkaa luultavasti olemaan jo aika selvä. Uskon, että jokainen ihminen on enemmän kuin joku ”kulttuuri”. Itse koen olevani sisäisesti monikulttuurinen ja uskon, että useimmat meistä maapallontallaajista on monikulttuurisia ihan luonnostaan. Mutta koska olen tuolta pohjanmaalta, pienestä yhteisöstä, ymmärrän sen, että tuo sisäinen monikulttuurisuus on eriasteista, riippuen siitä miten paljon erilaisia ihmisiä on kohdannut ja miten paljon erilaisille asioille on altistunut. Ajattelen, että olemalla kohtelias, sekä olemalla nöyrä ja huomioimalla toisten ihmisten eriasteinen sisäinen monikulttuurisuus pääsemme pitkälle paremman, turvallisen ja tasa-arvoisen maailman rakentamisessa.

Lähteet: Regelski (2010) Culturalism, Multi-Culturalism, and Multi-Musical Prosperity

One thought on “Ärsyttävä monikulttuurisuus”

  1. Kiitos postauksesta, joka sai minut pohtimaan Suomen rajojen sisällä ilmeneviä kulttuurieroja. Nostit esiin muun muassa sen, että tulet täysin ei-akateemisesta perheestä. Itselläni on myös tämä tausta.

    Mieleeni tuli Laura Kolben ja Kristiina Järvisen opus Luokkaretkellä hyvinvointiyhteiskunnassa (2007). Siinä väitetään, että oman luokkataustan esiintuominen on Suomessa tabu. Järvinen kuvaa, millaista on tulla Helsingin yliopistoon työlaistaustaisena, helluntalaisperheen kasvattina. Eri luokista tulevien kohtaamiset olivat avartavia ja synnyttivät ystävyyssuhteita eri taustaisten välille. Mutta toisaalta kohtaamiset ruokkivat myös erilaisuuden, ulkopuolisuuden ja häpeän kokemuksia. “Hyvistä perheistä” tulevat ovat myös hävenneet – sitä, että ovat hyväosaisia ja syntyneet hopea lusikka suussa.

    Kirja herättää ajatuksia yhä. Valitettavasti Suomen nykyinen hallitus on leikkaamassa opintotukia(kin), mikä edesauttaa vähävaraisten opiskelijoiden eriytymistä. Yliopiston perinteisiin osallistuminen ei ole ilmaista – esimerkiksi juhliin osallistuminen asuineen ym. maksaa. Vähävaraisella ei ole varaa osallistua ja he menettävät muun muassa verkostoitumismahdollisuuksia. Verkostoituminen on yksi tärkeimmistä yliopiston “anneista” työelämää ajatellen.

    Toisaalta, vaikka työläistaustainen haluaisi ja pystyisi osallistua, hän saattaa kokea ettei osaa “käyttäytyä” akateemisten tavoilla. Akateemisilla on oma kulttuuri. Akateemisten lasten vanhemmat ovat kasvaneet tähän kulttuuriin. Aivan vähän aikaa sitten eräässä kahvipöytäkeskustelussa korkeakouluharjoittelija kertoi, miten hän on oikolukenut tutkijavanhempiensa englanninkielisiä artikkeleita ollessaan 12-vuotias. Tämä nuori aikuinen on hyvä esimerkki siitä, miten akateemisuuden voi saada jo äidinmaidossa. Akateemisuus myös “periytyy”, sillä yhä yliopisto-opiskelijoilla on useammin akateemiset vanhemmat (Tilastokeskus 2009). Miten Suomi saadaan nousuun, jos pienestä kansastamme ei saada kaikkea potentiaalia irti?

    Olen tarkastellut omia kokemuksiani opiskeluajoilta tähän päivään asti. Koen olevani rennoimmillani ja oma itseni “omieni joukossa” eli niiden parissa, joilla tiedän olevan samanlainen tausta kuin itselläni. Näin se vain on.

Comments are closed.