Kulttuuriset erot: konfliktien siemenkö?

Regelski (2010: 95) kirjoittaa, että kulttuurisen essentialismin perusnäkemyksen vastaisesti yksilöiden ja ryhmien identiteetit tosiasiassa vaihtelevat huomattavasti ja että näihin identiteetteihin liittyvät sosiaaliset toiminnot ja niiden tulkinnat kuten esimerkiksi musiikki yhtä lailla vaihtelevat yksilöittäin ja ryhmittäin.

Regelskin esittämä väite on saanut viime vuosina melko paljonkin epäsuoraa tukea, ja näyttää siltä, että käsite kulttuuri on huomattavasti monisyisempi kokonaisuus kuin mm. kielitieteilijät ja antropologit ovat aiemmin ajatelleet. Esimerkiksi Mustajoki (2012) argumentoi artikkelissaan A speaker-oriented multidimensional approach to risks and causes of misunderstanding voimakkaasti sen näkemyksen puolesta, että todellisessa(kin) maailmassa jokaisen ihmisen ja erityisesti kielenkäyttäjänä toimivan ihmisen tulkinta ympäröivästä maailmasta on aina huomattavassa määrin yksilökohtainen (s. 220) ja että ihmisillä on systemaattinen taipumus nähdä homogeenisuutta sielläkin, missä sitä ei itse asiassa ole (s. 229) – mikä saa meidät uskomaan, että tulemme ymmärretyiksi silloinkin kun emme oikeasti tule.

Tämä liiallinen tai perusteeton usko ihmisten maailmankuvien tai niin kuin mm. kielentutkijat usein sanovat mentaalisten maailmojen samankaltaisuuteen ihmisten ja ryhmien välillä on seikka, joka osin selittää, miksi eri kulttuureita edustavat ihmiset saavat joskus melkeinpä väistämättä aikaan konfliktitilanteita välilleen. Kun omat oletukset toisen kulttuurin edustajien käyttäytymisestä tai näkemyksistä eivät esimerkiksi kansainvälisissä neuvotteluissa toteudukaan, tullaan tilanteeseen, jossa petytään toiseen osapuoleen. Pettymys taas johtaa helposti siihen, että omat ajatukset ja lähtökohdat koetaankin äkkiä uhatuiksi, kun toinen osapuoli ei niitä omilla menettelyillään vahvista, jolloin ruvetaan puolustamaan omaa maailmankuvaa. Tästä taas ei ole pitkäkään harppaus siihen, että ryhdytään tilanteeseen johtaneiden syiden analysoinnin sijaan etsimään syyllisiä. Suomalaisessa kulttuurissa tilannetta vaikeuttaa kielellisistä syistä vielä se, että suomen kielen syy voi tarkoittaa kahta eri asiaa: toisaalta syy voi viitata muuhun kuin ihmiseen liittyvään tekijään, joka aiheutti jonkin tilanteen (Mistähän syystä bussi on taas myöhässä? Rengasrikkoko?), toisaalta taas ihmiseen, jonka katsotaan olevan vastuussa jostakin ja siis toiminnallaan aiheuttaneen jotakin (Kenen syy on takavuosina tunnetuksi tulleen laulun nimi, ja se jos mikä kertoo siitä, että sanalla syy tosiaan on tämä toinenkin, ihmisissä joskus hyvinkin voimakkaita tunnereaktioita synnyttävä käyttö). Jos näitä eri käyttöjä ei osata (tai haluta) tilanteen kiihkeydessä erottaa toisistaan, konflikti on pian valmis.

Miksi sitten näitä eri kulttuureja edustavien ihmisten menettelytapoja ei läheskään aina osata verrata toisiinsa asiantuntevasti ja sitä kautta estää väärinkäsityksiä tai väärinymmärryksiä? Uskon, että keskeinen tekijä tässä aina silloin tällöin perusteettomassa odotuksessa kulttuurien samankaltaisuudesta on vaikeus verrata kulttuureja toisiinsa ymmärrystä systemaattisesti lisäävällä tavalla. Tämä taas johtuu pitkälti siitä, että vieraan kulttuurin ja sen edustajien toimintojen analysointi ylipäätään on erittäin työlästä ja pitkää, monipuolista kyseiseen kulttuuriin perehtymistä edellyttävää työtä. Schuetz (1944: 504) argumentoi jo yli 70 vuotta sitten ilmestyneessä mutta keskeisiltä osiltaan edelleen ilmeisen pätevässä artikkelissaan The Stranger: An Essay in Social Psychology, että ulkopuolelta tuleva vieras, joka haluaa perehtyä johonkin toiseen kulttuuriin kuin omaansa, on erittäin vaativan tehtävän edessä:

”The approaching stranger has to ‘translate’ its terms into terms of the cultural pattern of his home group, provided that, within the latter, interpretive equivalents exist at. If they exist, the translated terms may be understood and remembered; they can be recognized by recurrence; they are at hand but not in hand. Yet, even then, it is obvious that the stranger cannot assume that his interpretation of the new cultural pattern coincides with that current with the members of the in-group. On the contrary, he has to reckon with fundamental discrepancies in seeing things and handling situations.”

Kyse on siis pitkälti siitä, että toiseen kulttuuriin voi perehtyä ja että sitä voi kuvata aidosti vain sen omilla ehdoilla, mutta kun tämä ei kuitenkaan aina ole mahdollista ymmärrettävyyden kärsimättä, on joskus pakko ”kääntää” tämän toisen kulttuurin menettelytapoja tutkijan oman kulttuurin kielelle ja sitä kautta pyrkiä hahmottamaan, mitä jokin tuon toisen kulttuurin menettelytapa sisältää, miksi se on sellainen kuin on ja mihin sillä pyritään. Läheskään aina ei kuitenkaan ole olemassa sopivia käännösvastineita, jotka eivät analyysin aikana vääristäisi suhteettomasti vieraan kulttuurin menettelytapojen hahmottamista, jolloin seurauksena on tahaton(kin) toisen kulttuurin osien samankaltaistaminen tutkijan oman, vastaaviksi otaksuttujen tai suorastaan pakotettujen osien kanssa. Tästä syystä ”täydellinen” kulttuurien välinen ymmärrys on yhtä mahdoton saavuttaa kuin ”täydellinen” käännös tekstien maailmassa – molemmat ovat samanlaiseen harhakuvaan tai kulttuurien perusolemusta koskevaan ymmärtämättömyyteen perustuvia ideaaleja, joihin ei siis kannata eikä tule pyrkiä. Ainakin aluksi riittää, että turhasta syyttelystä päästään irti niin että vältettävissä olevien väärinymmärrysten ja niistä seuraavien kansainvälistenkin konfliktien määrä saadaan nykyistä pienemmäksi. Tämä pätee mielestäni myös akateemisissa ympäristöissä esiintyviin pienen luokan ”kansainvälisiin” konflikteihin kantasuomalaisten ja Suomen ulkopuolelta tulevien ihmisten välillä.

LÄHTEET

Mustajoki, Arto (2012), “A speaker-oriented multidimensional approach to risks and causes of misunderstanding,” Language and Dialogue 2 (2): 216 – 243.

Regelski, Thomas A. (2010), “Culturalism, Multi-Culturalism, and Multi-Musical Prosperity,” Musiikkikasvatus 13 (1): 95 – 98.

Schuetz, Alfred (1944), “The Stranger: An Essay in Social Psychology,” American Journal of Sociology 49 (6): 499 – 507.

 

 

Leave a Reply

Your email address will not be published. Required fields are marked *