Koska koulutan tulevia kääntäjiä ja tulkkeja ja teen kääntämiseen liittyvää tutkimustyötä, on muissa kuin suomalaisissa ympäristöissä toimiminen ollut suuri osa työnkuvaani koko työurani ajan. Niinpä olen ihan väkisinkin tullut panneeksi merkille muutamia asioita, joiden suhteen suomalaiset opiskelijat ja ylipäätään suomalaiset ihmiset eroavat – ja tässä täytyy sanoa arvottamisen riskeistä huolimatta, edukseen – joidenkin toisten kulttuurien ihmisistä niin yliopistoympäristössä kuin akateemisen maailman ulkopuolellakin.
Yliopistomaailmasta aloittaakseni voin todeta, että joillakin kansainvälisillä vaihto-opiskelijoilla ei ole varsinkaan opintojensa alkuvaiheissa läheskään aina kovin selvää kuvaa siitä, mitä itsenäinen työskentely tarkoittaa. Tämä näkyy joskus siinä, millaisia tekstejä nämä muualta tulleet opiskelijat tuottavat: lähteiden merkinnässä ei ohjeistuksesta huolimatta olla välttämättä kovin tunnollisia, minkä voi todeta esimerkiksi Urkundilla tai jollakin muulla plagiaatintunnistusohjelmalla. Tämä ei kuitenkaan tarkoita välttämättä sitä, että opiskelija olisi yrittänyt sumuttaa kurssin opettajaa vaan voi olla yksinkertaisesti merkki siitä, että opiskelijan kotiyliopistossa tai ylipäätään akateemisessa kotikulttuurissa ei tekstin alkuperään suhtauduta samalla tavalla kuin suomalaisessa tai länsimaisessa yliopistokulttuurissa.
Olin joitakin vuosia sitten professorina Lähi-Idässä yliopistossa, jossa opetus- ja tutkimustyöni ohella osallistuin maisteri- ja tohtoriohjelmien rakentamiseen, ja tässä yhteydessä tulin näkemään käytännössä, kuinka useiden arabikulttuurien käsitys tekstistä ja sen arvostamisen syistä poikkeaa joiltakin osin selvästi niin suomalaisten kuin yleensäkin länsimaisten ihmisten käsityksistä. Osa kollegoistani oli eurooppalaisia ja amerikkalaisia, ja heitäkin ajoittain hämmästytti – pitkäaikaisesta kokemuksestaan huolimatta – kuinka vaikeaa oli joskus saada paikallisia opiskelijoita ymmärtämään ja hyväksymään tiettyjä tekstien tuottamiseen liittyviä omaperäisyyden ja toisen työn kunnioittamisen vaatimuksia. Kysymys oli mielestäni ainakin ajoittain ihan oikeasti siitä, että ei-länsimaisen kulttuurin piirissä kasvaneen opiskelijan oli joskus vaikea mieltää perusteluja lähteiden merkitsemiseen sillä tarkkuudella kuin länsimaista tulleet opettajat vaativat.
Kysymys ei kuitenkaan ole pelkästään akateemisesta ilmiöstä. Olin aiemmin tänä vuonna kertomassa eräässä Suomen Punaisen Ristin järjestämässä tilaisuudessa turvapaikanhakijoiden kotouttamistyöhön osallistuville ihmisille näistä kulttuurisista eroista, ja siinä yhteydessä törmäsin asiaan hieman toiselta kannalta. Eräs paikalla olijoista kertoi jossain määrin loukkaantuneensa, kun hän oli varta vasten varannut aikaa ja mennyt tapaamaan erästä turvapaikanhakijaa, joka ei kuitenkaan ollut sovittuna aikana paikalla vaan jossain muualla. Suomalainen vapaaehtoinen ihmetteli ääneen, kuinka hänen panostaan arvostettiin niin vähän, että ei viitsitty tulla sovittuun aikaan paikalle. Kerroin silloin, että monissa arabikulttuureissa aikakäsitys poikkeaa jossain määrin länsimaisesta ajattelutavasta ja että aikaan liittyvät sopimukset pidetään ”insha’allah”, jos Jumala suo, so. mikäli sopimus sopijan mielestä kohtuudella päivän muuhun ohjelmaan sopii. Kerroin paikalla olleille myös, että tämä aikaan liittyvä rentous näkyy yliopistomaailmassakin siinä, että joskus saa muistuttaa ei vain arabikulttuureista vaan ylipäätään joistakin toisista kulttuureista tulevia opiskelijoita siitä, että tehtävien määräajat on tarkoitettu noudatettaviksi ja että määräaikojen omavaltainen ylittäminen johtaa sanktioihin. Paikalla olevat tuntuivat löytävän jonkin verran lohdutusta siitä, että minun kaltaiseni ammatikseen eri kulttuurien parissa työskenteleväkin joutuu ajoittain asian kanssa tekemisiin…