Muunmaalaisten kulttuurisista oletusarvoista yliopistossa ja vähän muuallakin

Koska koulutan tulevia kääntäjiä ja tulkkeja ja teen kääntämiseen liittyvää tutkimustyötä, on muissa kuin suomalaisissa ympäristöissä toimiminen ollut suuri osa työnkuvaani koko työurani ajan. Niinpä olen ihan väkisinkin tullut panneeksi merkille muutamia asioita, joiden suhteen suomalaiset opiskelijat ja ylipäätään suomalaiset ihmiset eroavat – ja tässä täytyy sanoa arvottamisen riskeistä huolimatta, edukseen – joidenkin toisten kulttuurien ihmisistä niin yliopistoympäristössä kuin akateemisen maailman ulkopuolellakin.

Yliopistomaailmasta aloittaakseni voin todeta, että joillakin kansainvälisillä vaihto-opiskelijoilla ei ole varsinkaan opintojensa alkuvaiheissa läheskään aina kovin selvää kuvaa siitä, mitä itsenäinen työskentely tarkoittaa. Tämä näkyy joskus siinä, millaisia tekstejä nämä muualta tulleet opiskelijat tuottavat: lähteiden merkinnässä ei ohjeistuksesta huolimatta olla välttämättä kovin tunnollisia, minkä voi todeta esimerkiksi Urkundilla tai jollakin muulla plagiaatintunnistusohjelmalla. Tämä ei kuitenkaan tarkoita välttämättä sitä, että opiskelija olisi yrittänyt sumuttaa kurssin opettajaa vaan voi olla yksinkertaisesti merkki siitä, että opiskelijan kotiyliopistossa tai ylipäätään akateemisessa kotikulttuurissa ei tekstin alkuperään suhtauduta samalla tavalla kuin suomalaisessa tai länsimaisessa yliopistokulttuurissa.

Olin joitakin vuosia sitten professorina Lähi-Idässä yliopistossa, jossa opetus- ja tutkimustyöni ohella osallistuin maisteri- ja tohtoriohjelmien rakentamiseen, ja tässä yhteydessä tulin näkemään käytännössä, kuinka useiden arabikulttuurien käsitys tekstistä ja sen arvostamisen syistä poikkeaa joiltakin osin selvästi niin suomalaisten kuin yleensäkin länsimaisten ihmisten käsityksistä. Osa kollegoistani oli eurooppalaisia ja amerikkalaisia, ja heitäkin ajoittain hämmästytti – pitkäaikaisesta kokemuksestaan huolimatta – kuinka vaikeaa oli joskus saada paikallisia opiskelijoita ymmärtämään ja hyväksymään tiettyjä tekstien tuottamiseen liittyviä omaperäisyyden ja toisen työn kunnioittamisen vaatimuksia. Kysymys oli mielestäni ainakin ajoittain ihan oikeasti siitä, että ei-länsimaisen kulttuurin piirissä kasvaneen opiskelijan oli joskus vaikea mieltää perusteluja lähteiden merkitsemiseen sillä tarkkuudella kuin länsimaista tulleet opettajat vaativat.

Kysymys ei kuitenkaan ole pelkästään akateemisesta ilmiöstä. Olin aiemmin tänä vuonna kertomassa eräässä Suomen Punaisen Ristin järjestämässä tilaisuudessa turvapaikanhakijoiden kotouttamistyöhön osallistuville ihmisille näistä kulttuurisista eroista, ja siinä yhteydessä törmäsin asiaan hieman toiselta kannalta. Eräs paikalla olijoista kertoi jossain määrin loukkaantuneensa, kun hän oli varta vasten varannut aikaa ja mennyt tapaamaan erästä turvapaikanhakijaa, joka ei kuitenkaan ollut sovittuna aikana paikalla vaan jossain muualla. Suomalainen vapaaehtoinen ihmetteli ääneen, kuinka hänen panostaan arvostettiin niin vähän, että ei viitsitty tulla sovittuun aikaan paikalle. Kerroin silloin, että monissa arabikulttuureissa aikakäsitys poikkeaa jossain määrin länsimaisesta ajattelutavasta ja että aikaan liittyvät sopimukset pidetään ”insha’allah”, jos Jumala suo, so. mikäli sopimus sopijan mielestä kohtuudella päivän muuhun ohjelmaan sopii. Kerroin paikalla olleille myös, että tämä aikaan liittyvä rentous näkyy yliopistomaailmassakin siinä, että joskus saa muistuttaa ei vain arabikulttuureista vaan ylipäätään joistakin toisista kulttuureista tulevia opiskelijoita siitä, että tehtävien määräajat on tarkoitettu noudatettaviksi ja että määräaikojen omavaltainen ylittäminen johtaa sanktioihin. Paikalla olevat tuntuivat löytävän jonkin verran lohdutusta siitä, että minun kaltaiseni ammatikseen eri kulttuurien parissa työskenteleväkin joutuu ajoittain asian kanssa tekemisiin…

Kansainvälistymisen ja oman kulttuurin tuntemuksen vuorovaikutus yliopistossa

Kansainvälisyys on yksi Helsingin yliopiston pääteemoista tulevien vuosien varalle. Oman alani, biologian opetuksessa, kansainvälisyys on ollut vahvasti esillä jo vuosia (vuosikymmeniä) ja sen painottaminen koulutuksessa on luonnollisesti lisääntynyt sekä biotieteellisessä, että maa- ja metsätieteellisessä tiedekunnassa. Mitä kansainvälisyys yliopistossa käytännössä tarkoittaa? Tällä käsitteellä on monia ulottuvuuksia, jotka voitaisiin näin suoralta käsin jaotella esim. seuraavalla tavalla (järjestystä ei ole painotettu millään lailla):
1) Englannin kielellä tehtävä opetus/opiskelu
– oppimateriaaleina englanninkieliset oppikirjat, tutkimus- ja katsausartikkelit
– englannin kielisen tekstin tuottaminen opinnäytetöissä (erityisesti tohtorintutkinto)
2) Monikulttuuriset ryhmät opetuksessa
– vaihto-opiskelijoita sisältävät ryhmät
– englanninkieliset maisterinohjelmat
– ulkomaisia opettajia/luennoitsijoita sisältävät ryhmät
– monikulttuurisessa tutkimusryhmässä tehtävät opinnäytetyöt
3) Opiskelija- ja opettajavaihdot niille suunnattujen ohjelmien välityksellä
– suomalaiset opiskelijat ja opettajat ulkomaille
– ulkomaiset opiskelijat ja opettajat Suomeen
4) Vierasluennoitsijat ja vastaväittäjät
– seminaarisarjat ja väitökset
5) Monikulttuurisuus tutkimustyössä
– apurahat ulkomailla tehtävään postdoc-tutkimukseen
– monikulttuuriset tutkimusryhmät ja englanninkieliset kokoukset
– kansainvälisiin konferensseihin osallistuminen
– Kansainvälisten konferenssien järjestäminen
– tutkimuslehdissä julkaiseminen (englannin kieli)
– ulkomailta haettavat apurahat
– kansainvälinen verkostoituminen ja yhteistyökumppanit (akateemiset tahot sekä kaupalliset tiedettä edistävät palvelut)

Tätä listaa kirjoittaessani tunnen olevani onnellisessa asemassa biologin työssäni, koska pidän erittäin paljon kansainvälisessä ympäristössä työskentelystä. En muista milloin minulla olisi viimeksi ollut tylsää töissä tai ylipäätänsä työpäivää, jolloin olisin puhunut pelkästään suomea. Totean samalla, että joitain harvoja matka-apurahahakemuksia lukuun ottamatta en juurikaan kirjoita tieteellistä tekstiä suomeksi. Silloin harvoin, kun näin tapahtuu, Word-ohjelman automaattinen kielenkorjaustoiminto on paljastanut minulle esimerkiksi, että käytän lukuisia ylimääräisiä i-kirjaimia sanoissa joihin ne eivät kuulu. Opiskelijoiden opinnäytetöitä korjatessani (suomeksi tai ruotsiksi) havaitsen usein englannista väännettyjä suomenkielen sekaan ripoteltuja sanoja, kuten ”peak-osio”, ”standardoitu”, ”ladder-kuvio”, ”scatter-ilmiö”, ”originaali”, ”extreme-ympäristö”, ”referee-käytäntö” jne. Vaikka kieli onkin vain yksi haaste kansainvälisessä oppimisympäristössä, mielestäni se on yksi tärkeimmistä huomioonotettavista kehityskohteista. Ulkomailta Suomeen muuttaneet työtoverini kysyvät silloin tällöin hyviä neuvoja siihen kuinka sopeutua suomalaiseen yhteiskuntaan. Vastaan aina, että paras tapa on opetella puhumaan, lukemaan ja kirjoittamaan suomea paremmin kuin suomalaiset itse. Tämä on kuitenkin hyvin haasteellinen tehtävä etenkin yliopistossa. Monet suomea opiskelevista työtovereistani ovat kertoneet, että niinä hetkinä, kun he onnistuvat keräämään kaiken rohkeutensa ja koettavat puhua suomea, suomalaiset tahattomasti ajattelevat olevansa paremmaksi avuksi vastaamalla englanniksi.

Mietin Suomessa tapahtuvan tieteenkehityksen kansainvälistymisen vuorovaikutusta oman kulttuurimme kehitykseen akateemisessa maailmassa. Yksi kansainvälistymisen edellytys on ulkomaisten opiskelijoiden ja opettajien houkutteleminen Suomeen laajentamaan kansainvälistä osaamistamme sekä viemään omaa kulttuuriamme muualle maailmaan. Mielestäni emme ole kuitenkaan sijoittaneet tarpeeksi resursseja siihen, mitä ainutlaatuista tiedettä ja kulttuuria me voisimme viedä ulkomaille vahvistamaan asemaamme kansainvälisessä maailmassa ja miten tuemme omaa kulttuuriamme ja erityisosaamistamme niin, että sen avulla voimme houkutella kiinnostuneita ihmisiä tänne oppiin?

Mitä opin kansainvälisessä maisteriohjelmassa opettamisesta?

Opetin viime syksynä ensimmäistä kertaa tiedekuntamme tarjoamassa englanninkielisessä maisteriohjelmassa Religion, Conflict and Dialogue (http://www.helsinki.fi/rcd/). Kyseessä on melko pieni, mutta hyvin heterogeeninen, ryhmä opiskelijoita. Opiskelijoiden äidinkieli, koulutustausta, kansallisuus, uskonto ja ikä vaihtelevat. Koko kurssin aiheena oli ”Contemporary Approaches to Recognition”, ja tavoitteena esitellä omassa huippuyksikössämme tehtävää tutkimusta (Reason and Religious Recognition, https://blogs.helsinki.fi/reasonandreligiousrecognition/). Oma osuuteni oli vain kahdeksan opetustuntia, mutta tuo lyhyt kokemus oli merkittävä oman oppimisen ja opettamisen kehittämisen kannalta. Luentoviikkoni aiheena oli eettisiin kysymyksiin liittyvät erimielisyydet uskonnollisissa yhteisöissä, ja esimerkkitapauksena käsittelimme omaa tutkimusaihettani, seksuaalivähemmistöjen asemaa luterilaisissa kirkoissa.
Kohtasin siis monikulttuurisuuden ja kansainvälisyyden kysymyksiä tuolla viikolla hyvin monella eri tasolla. Etukäteen suorastaan pelotti, haasteita tuntui olevan niin moneen eri suuntaan. Mitä tuosta viikosta sitten opin, mitä jäi mieleen?
Ensimmäinen havainto liittyi itsestäänselvyyksiin. Suomalaisella opiskelijajoukolla on tietty kollektiivinen itseymmärrys monista yhteiskunnan ilmiöistä, mutta kansainväliselle opiskelijaryhmälle ilmiöitä joutuu avaamaan aivan eri tavalla. Ensimmäisellä luennolla puhuin johdannonomaisesti siitä, minkälaista keskustelua Suomessa on käyty viime vuosina samaa sukupuolta olevien parisuhteista. Ilmiöt –kuten Ajankohtaisen kakkosen homoilta, kirkosta eroaminen, Tahdon-liike ja Aito avioliitto-liike–, jotka suomalaisille opiskelijoille avautuivat pelkällä maininnalla, herättivät toisissa opiskelijoissa ison liudan kysymyksiä. Mikä kirkko? Kuinka moni siihen kuuluu? Miksi ihmiset, jotka kuuluvat kirkkoon, eivät käy jumalanpalveluksissa tai elä kirkon opetuksen mukaisesti? Miksi ihmiset eroavat kirkosta, jos maallinen laki muuttuu? Opettaja ja kanssaopiskelijat joutuivat koville, kun jouduimme selittämään meille itsestään selviä kulttuurisia piirteitä.
Toinen havainto liittyi yksilön asemaan ryhmässä. Erään opiskelijan kokemus siitä, että hän edustaa ryhmässä paitsi itseään, myös koko omaa kansaansa, oli pysäyttävä. Opiskelijan koki, että hän joutuu välillä puolustamaan oman kansakuntansa harjoittamaa politiikkaa, vaikka itse olisi siitä eri mieltä. Tämä johti ajattelemaan stereotypioita ja niiden vaikutusta opiskelijan kohtaamiseen ryhmässä. Tälle ilmiölle on oma nimensäkin, jonka toivottavasti joku lukija muistaa ja postaa tämän blogikirjoituksen kommentteihin.
Kolmas havainto liittyi kieleen. Ryhmässä oli joitakin opiskelijoita, joiden äidinkieli on englanti, toisia, joilla kielitaito on sujuva, ja pieni ryhmä heitä, jotka kokivat englanniksi opiskelun vaikeaksi. Tiedekuntamme nykyisen opinto-ohjelman mukaan jokaisen on sisällytettävä vähintään yksi vieraskielinen opintojakso tutkintoonsa. Kurssin suoritustapa oli essee, joten jäin pohtimaan myös sitä, miten arvostelusta saadaan oikeudenmukainen siten, että esseen sisältä ja kielen sujuva hallinta ovat oikeassa tasapainossa. Tätä kirjoittaessa lopullisia esseitä ei vielä ole jätetty tarkastettavaksi, joten kysymys on avoin.