Kulttuuristen erojen huomioimen ihmisten välisessä kanssakäymisessä ja toiminnassa edellyttää herkkyyttä tulkita tilanteita myös toisten ihmisten näkökulmasta. Moraalipsykologiassa tätä kykyä kutsutaan moraaliseksi sensitiivisyydeksi tai herkkyydeksi. Se määritellään usein kyvyksi ymmärtää, kuinka toimintamme vaikuttaa muihin ihmisiin ja mitä ovat eri osapuolten oikeudet ja velvollisuudet tilanteessa. Meidän täytyy siis pystyä tarkastelemaan tilannetta toisten ihmisen näkökulmasta. Moraalinen sensitiivisyys näyttäisi edellyttävän myös tietyn määrän empatiaa tai myötätuntoa – taipumusta, joka on ollut paljon tapetilla viime aikoina. Empatiantutkijoiden mielestä myötätunto, niin moraalisen toimintaan motivoiva tekijä kuin onkin, ei aina yksiselitteisesti ole vain hyvä asia, vaan voi johtaa myös empaattiseen vääristymään (tunnemmekin myötätuntoa vain joitain tilanteen osapuolia kohtaan) tai yliempaattisuuteen (esim. ammattilainen menee liikaa mukaan toisten tunteisiin, jonka johdosta uupuu tai ei pysty järkevään päätöksentekoon). Yliopisto-opettajalla tämä voisi tarkoittaa vaikka sitä, että hän paneutuu vaikeassa elämäntilanteessa olevan opiskelijan huoliin ja auttamiseen siinä määrin, että opiskelijoiden yhdenvertainen kohtelu kärsii ja opettaja itse kuormittuu.
Moraalinen sensitiivisyys on tutkimusten mukaan usein tilannesidonnaista: olemme erityisen herkkiä tulkitsemaan tapahtumia toisten näkökulmasta silloin kun tilanne ja muut osapuolet ovat meille tuttuja. Tilannetekijät vaikuttavat niinkin, että olemme erityisen herkkiä havaitsemaan toisten tekemiä rikkomuksia silloin, kun normin rikkoja on ulkoryhmän jäsen ja mahdollinen uhri sisäryhmän jäsen. Ulkomaalaista opiskelijaa voidaan helpommin epäillä tenttivilpistä tai plagioinnista, jos stereotypiamme tukevat käsitystä, että esimerkiksi italialaisiin ei voi täysin luottaa. Stereotypialla tarkoitetaan jaettuja uskomuksia, että tietyllä yksilöllä tai ryhmällä on tiettyjä ominaisuuksia kuten luonteenpiirteitä tai toimintatapoja. Toisaalta moraalista herkkyyttä voidaan myös edesauttaa muun muassa etiikan opetuksella, asioista keskustelemalla ja tarkastelemalla niitä eri näkökulmista. Aivan kuin tälläkin kurssilla tehdään.
Kulttuurista herkkyyttä voidaan pitää moraalisen herkkyyden yhtenä alalajina, ja se tarkoittaa taitoa tunnistaa kulttuurien erityispiirteitä ja reflektoida omaa kulttuuria ja sen vaikutusta omaan toimintaan. Tämä taas edellyttää omien arvojen, asenteiden ja stereotypioiden tiedostamista. Stereotypioita muodostetaan helpommin ulkoryhmän jäsenistä, osittain siksi, että ulkoryhmän jäseniä kohdataan usein sellaisissa tilanteissa, jossa he edustavat nimenomaan omaa sosiaalista ryhmäänsä. Toisaalta sosiaalinen identiteettimme vaihtelee tilanteen mukaan, ja ulkoryhmä – sisäryhmä – jaottelu muodostuu hyvinkin pienistä vihjeistä. Olemme akateemisia tutkijoita ja opettajia työyhteisössämme, tieteenalamme edustajia monitieteisessä tutkimusryhmässä ja suomalaisia tutkijoita kansainvälisessä kongressissa, jossa mieluusti ryhmitymme illanvietossa maamiesten kanssa samaan pöytään. Kukaan ei määrity siis vain yhden sosiaalisen identiteetin mukaan, ja äkkiseltään vieraalta tuntuvan ulkoryhmän jäsenen voi sisällyttää omaan sisäryhmään, kunhan löytää jonkin yhdistävän kategorian, oli se sitten tieteenala, työyhteisö, sukupuoli tai koko ihmiskunta.
Moraaliseen sensitiivisyyteen liittyy myös luottamus. On todettu että ihmisen on vaikeampi luottaa toisiin ihmisiin, jos hän kokee että he ovat paljon erilaisia kuin hän on itse. Hän ei aina näe että hän itse voi olla yhtä erilainen toisen silmässä. Ainoa tapa päästä tämän erilaisuuden yli on oppia tuntemaan toista konkreettisena olentona. Luottamus yhdistää ihmisiä ja opetuksessa on opettajan tehtävä luoda tilanteita, jossa opiskelijat joutuvat lähelle toisia, keskustelemaan ja vaihtamaan ajatuksia, niin että he silleen oppivat tuntemaan muut ryhmäläiset ja heidän tapojansa. On helpompi luottaa toisiin, kun heistä on tullut tuttuja. Olen itse kokenut kuinka nopeasti ulkomaalaisesta opiskelijasta voi tulla osa opiskelijaryhmästä kun opettaja määrätietoisesti vaihtaa työskentelymenetelmää.
Ymmärsin kirjoituksestasi, että moraalinen herkkyys ja kulttuuriherkkyys vaativat empatiakykyä. Empaattisuus puuttuu myös kiusaajalta. Hän ei kykene lukemaan saati tunnistamaan uhrinsa fiiliksiä ja osittain siksi saattaa jatkaa kiusaamista. Kiusaaja ja kiusattu reflektoivat kriisitilannetta hyvin eri tavoin, että saattaa luulla että he kuvailevat eri tapahtumaa. Vastaavaa on havaittavissa tämänhetkisessä maahanmuuttokeskustelussa – empatian puute värittää myös sitä.
Pitkää oli vallalla ajatus, että empaattisuuden puuttuminen tai sen vähyys on menestyksen merkki. Ihminen pystyy tekemään raskaistakin, muihin vaikuttavia päätöksiä, koska hänellä itsellään on sokea piste muiden tunteille. Toisaalta viime aikoina on keskusteltu herkän, empaattisen johtajan vahvuuksista – hän näkee ja myös kokee henkilöstönsä kuormittumisen ja on siten herkempi toiminnassaan. Minusta empaattisuus on olennainen piirre, joka erottaa ihmisen koneesta.
Empaattisuutta voi harjaannuttaa esim. opetella tunnistamaan eri tunnetiloja toisen kasvoilta ja käytöksestä. Myös eläimet opettavat empaattisuutta. Kissavideoiden katselua ei siis kannata vältellä! Ehkä myös henkilökohtainen tutustuminen maahanmuuttajaan ja toisen kuunteleminen saattaisi herättää uinuvan myötätunnon?
Kiitos mielenkiintoisesta avauksesta! Olen itse kirjoittamassa artikkelia hermeneuttisesta kansainvälisyyskasvatuksesta, jossa pyöritään pitkälti samojen kysymysten parissa. Törmäsin artikkelia valmistellessa Stephanie Kimballin & Jim Garrisonin artikkeliin “Hermeneutic Listening: An Approach to Understanding in Multicultural Conversation” (Studies in Philosophy and Education, 15: 51-59, 1996). He tuovat esiin kiinnostavan pointin, jonka voisi tässä mainita. He argumentoivat, että pelkkä empaattisuus ei riitä vieraista kulttuureista tulevien ymmärtämiseen – päinvastoin, empatia yksinään voi olla jopa vaarallista. Heidän mukaansa se ohjaa “ymmärtämään” toista omien kokemusten valossa ja sivuuttaa sen, miten meidän tulkintamme toisten ihmisten mielentiloista, tarkoituksista jne. ovat tietyn kulttuurillisen, historiallisen ja sosiaalisen horisontin välittämää. Toisin sanoen, meille ei ole mitään suoraa pääsyä toisen ihmisen maailmaan, vaan kaikki suodattuu meidän oman hermeneuttisen horisonttimme läpi. Tällöin se “toinen”, jota empatisoimme, on aina tavalla tai toisella oman tulkintamme tuote. Tällöin on vaarana, että toinen ihminen saatetaan redusoida johonkin kulttuuriseen tms. kategoriaan, eikä häntä kohdata enää aidosti toisena. Tällöin toiselle tehdään väkivaltaa, vaikka empatia tähtääkin aivan päinvastaiseen lopputulokseen. Kimball & Garrison ehdottavatkin, että kansainvälisyyskasvatuksessa pitäisi korostaa sitä, miten meidän omat ennakkoluulomme värittävät tapoja, joilla luomme kuvia toisista. Heidän mukaansa meidän tulee olla empaattisia toisia kohtaan, mutta siten, että emme kuvittele täysin ymmärtävämme toisten kokemuksia vaan tiedostamme, että oma tulkintamme voi ainoastaan simuloida toisen kokemuksia oman elämänpiirimme kautta.