Erityisesti opetustehtävissä edellytetään kykyä antaa opetusta suomeksi. Kyse ei ole yliopiston harjoittamasta ulkomaalaisiin kohdistuvasta syrjinnästä vaan yliopistolain asetuksesta. Aihe herättää toistuvasti intohimoja, ja etenkin nyt on muodikasta asettaa kaikenlainen eriarvoisuus suurennuslasin alle.
Monikulttuurisuus ja kansainvälisyys käsitteinä valitettavasti ovat saaneet kylkiäiseksi arvokeskusteluista peräisin olevia määritelmiä esimerkiksi suvaitsevuuden suhteen. Leimautuminen rasistiksi tai ”suvakiksi” liittyy läheisesti monikulttuurisuuteen ja kansainvälisyyteen liittyviin mielipiteisiin. Mielenkiintoista on mielestäni se, että tämä ilmiö on läsnä myös yliopistossa. Siis paikassa, jossa työskennellään tiedon kriittisen arvioinnin parissa, etsitään faktoja ja tarkastellaan ilmiöitä mahdollisimman monipuolisesti. Tästä huolimatta yliopistolaisten keskuudessa suvaitsevaisuudesta sellaisenaan on tullut normi, josta poikkeaminen saattaa johtaa leimautumiseen.
Opetustehtävien kielivaatimuksia arvostelevat vetävät syrjintäkortin helposti esiin. On totta, että kielivaatimukset sulkevat ovia joiltakin ihmisiltä ja sellaisenaan ovat tulkittavissa eriarvoisuutta lisääviksi. Asialla on toinenkin puoli, jonka takia se luultavasti on lakiin asti ulotettu. Suomalaista identiteettiä määrittää ennen kaikkea puhuttu ja kirjoitettu suomen kieli. Se oli keskeisimpiä uudistuksia valtiomme itsenäisyyteen johtavalla polulla. Suomen kieli toimii kommunikointivälineenä ikäryhmästä riippumatta. Yliopistojen tehtäviin kuuluu myös tiedon popularisointi, joka tapahtuu parhaiten suomen kieltä käyttäen. Kansainvälisyyden ihannoinnin ohella tulisi muistaa myös tämä epämuodikas ja pikavoittoa tuottamaton sivistystehtävä.
Lisäksi ruoho ei ole aina vihreämpää aidan toisella puolella eli siellä kansainvälisyydessä ja ”tuoreissa” ideoissa. Ajatusprosessien tiedetään olevan erilaisia äidinkielestä riippuen. Samoin on kommunikaation laita. Ihminen usein laskee äidinkielellään, kun haluaa olla täysin varma tuloksesta. Äidinkielellä ajatellessa ollaan siis varmalla ja turvallisella pohjalla, joka näkyy esim. lääkärin vastaanotolle mentäessä. Intiimeistä vaivoista luultavasti jokainen puhuu mieluummin suomeksi. Haluammeko kouluttaa lääkärit tulevaisuudessa englanniksi?
Englantia äidinkielenään käyttävät unohtavat helposti olevansa jatkuvasti mukavuusalueella. Lähes kaikki osaavat sitä auttavasti, jolloin on helppo vaatia operointia englanniksi kaikkialla. Olemme kuitenkin pieni kielialue maailman mittakaavassa. Koulutus äidinkielellä on tärkeässä asemessa kielen säilymisen kannalta. Ehkäpä voimme ajatella, että suomalaisessa yliopistossa pitkään toiminut ulkomaalainen tutkija haluaisi jo mielenkiinnosta opiskella tätä harvinaista kieltä. Erityisesti silloin, jos hän haluaa toimia opetustehtävässä.
Se, että joku opettaja käyttää monikansalliselle opiskelijaporukalle lähettämissä sähköposteissaan pelkästään suomen kieltä on huonoa käytöstä. Sillä ei ole tämän asian kanssa mitään tekemistä.
3 thoughts on “Näkökulma yliopiston kielipolitiikkaan – suomen kielen tarpeellisuudesta virantäytöissä”
Comments are closed.
Erittäin tärkeitä näkökulmia! Lisäisin vielä senkin, että on jotenkin ristiriitainen ajatus, että “monikulttuurisuuteen” yhdistetään “yksikielisyyden” vaatimus eli ikäänkuin “monikulttuurisuus” olisi hienosti toteutettu ja otettu huomioon silloin, kun kaikki luennot, seminaarit, tekstit jne olisivat tarjolla englanniksi. Monikulttuurinen yhteiskunta on kuitenkin myös yleensä monikielinen yhteiskunta. Monikielisyyttä voi toteuttaa hyvin monella eri tavoin ja niitä tapoja pitäisi myös käyttää ja kehittää paljon nykyistä enemmän!
Englanninkielen ylivalta ja suomenkielisten keskustelufoorumeiden puute näkyy omalla, aika tuoreella alallani (kulttuurienvälinen viestintä) mm. siten, että monista aivan peruskäsitteistä ei ole mitään hyväksyttyjä suomennoksia, vaan jokainen kääntää ne oman makunsa ja osaamisensa mukaan. Tutkimus jää myös suomeksi vaikeasti hahmotettavaksi, jos käsitteet on käännetty ajatuksella “laita vain -i perään” (kuten minua neuvottiin, kun vielä opiskelin).
Tätä asiaa voi tietenkin pohtia monesta eri näkökulmasta, mutta jospa pohditaan sitä viran saavan sopeutumisen kannalta? Ajattelen, että ihmisen on hyvä ymmärtää ja pystyä käyttämään asuinympäristönsä kieltä. Muussa tapauksessa hän on väistämättä ulkopuolinen. Sopeutuminen jää kesken. Suomessa englanti ei vielä ole virallinen kieli, ja vaikka sillä selviää loistavasti, jää vain englantia osaavalta valtavasti piiloon sitä, mitä ympäristössä tapahtuu. On tietenkin toinen asia, onko kielitaidolla rekrytointiajankohtana suurta merkitystä. Sen yhteydessä voisi ehkä ajatella samoin, kuin usein pedagogisen pätevyyden suhteen – jos kielitaitoa ei rekrytointihetkellä ole, voisi viran saaja sitoutua hankkimaan ainakin auttavan kielitaidon tietyn ajan kuluessa. Toinen kysymys onkin, minkälaista kielitaitoa odotetaan – tärkeintähän yleensä on ymmärrettävyys ja viestin välittyminen…
Eikö yliopistossa jo olekin periaate, että riittävä suomen kielen taito tulisi saavuttaa kahden (?) vuoden kuluessa virkaan valituksi tulemisesta? Vakituisen opetusviran ollessa kyseessä tämä on mielestäni aivan kohtuullinen vaatimus, erityisesti jos kielitaidon saavuttamista tuetaan työnantajan taholta. Vakituisen viran haltijan voisi olettaa asettuvan pysyvämmin Suomeen, ja edellisten kommentoijien tavoin näkisin, että kielitaito on avain yhteiskuntaan integroitumisesta. Kiinnostaisi tietää sekin, miten “riittävä kielitaito” määritellään. Se lienee kuitenkin jotakin muuta kuin äidinkielen tasoinen kielitaito. Sen sijaan määräaikaiseen tutkijan tai opettajan pestiin ei kielivaatimustavoitetta tulisi mielestäni asettaa.