Vuoden 2017 syyslukukaudesta alkaen Helsingin yliopisto alkaa periä lukuvuosimaksuja EU- ja ETA-maiden ulkopuolelta tulevilta uusilta opiskelijoilta. Lukuvuosimaksu on tämänhetkisen suunnitelman mukaan 10000 – 25 000 euroa koulutusohjelmasta riippuen. Maksuja on tarkoitus käyttää kansainvälistymisen edistämiseen, mikä on sinänsä vallan mainio tavoite.
Itse opetan parhaillaan joka toinen vuosi luennoitavaa syventävien opintojen kurssia fysiikan laitoksella. Opiskelijoita kurssillani on noin tusinan verran, mutta mutu-tuntumalla sanoisin, että puolet heistä on EU- ja ETA-maiden ulkopuolelta. Näin ollen voin olettaa, että seuraavalla kurssillani keväällä 2018 tulee olemaan aika monta opiskelijaa, joiden kuuluu maksaa vuosittain opiskelustaan jopa 25 000 euroa.
Tietenkin näiden opiskelijoiden opintoihin kuuluu paljon muutakin kuin minun kurssini. Mutta annanko minä niin hyvää opetusta, että siitä on mukavaa maksaa näinkin suuri hinta? Totuuden nimessä pitää sanoa, että itse hoidan opetustani lähinnä vapaaehtoispohjalta. Minulla ei ole opetusvelvollisuutta, mutta eipä muilta työtehtäviltä ole varattu aikaakaan luentojen valmisteluun ja opiskelijoiden tehtävien tarkistamiseen. Niinpä teen mitä ehdin.
Mutta nuoret ja opettaminen on sydäntäni lähellä, ja aidosti innoissani opetan omaa erikoisosaamistani seuraavalle fyysikkosukupolvelle. Tosin töitä riittää iltaisin ja viikonloppuisin, mikä ei ole hyvä tilanne kotona olevan oman nuorison kannalta. Niinpä jos tämä tämä vapaaehtoistyöni menee liian vaikeaksi oman perheeni kannalta, antamani opetuksen laatu ei ainakaan parane.
Minä sentään olen tiedostava opettaja, ja olen sijoittanut paljon omaa aikaani ja vaivaani yliopistopedagogiikan opiskeluun ja hyväksi opettajaksi tulemiseen. Tässäkin sitä ollaan jo ypedan aineopintojen kurssilla. Mutta edelleenkin mutu-tuntumalla sanoisin, että laitoksellani näinkin suuri panostus pedagogisten taitojen kehittämiseen on melko harvinaista. Toki monet opettajakollegani ovat erinomaisia opettajia muodollisesta koulutuksesta tai sen puuttumisesta huolimatta.
Mutu-tuntumalla väittäisin, että keväällä 2018 kansainvälisten opiskelijoiden määrä kurssillani on joka tapauksessa melko pieni. Ehkäpä voin jopa aloittaa luennoimisen suomen kiellellä, mihin olen viimeksi pystynyt joskus muinaisella 1990-luvulla. Nimittäin huolimatta siitä, minkälaista opetusta minä, fyysikkokollegani tai koko yliopisto tarjoaa, maantieteelliselle sijainnillemme emme voi mitään. Rakkaassa kotimaassamme nyt vaan sattuu olemaan kylmä ilmasto ja vaikea kieli. Ja jos opetuksesta pystyy maksamaan 25 000 euroa vuodessa, erinomaisia opiskeluvaihtoehtoja alkaa jo löytyä muualtakin.
Toisaalta Helsingin yliopistolla on hyvä maine, ja Suomikin on kaunis ja turvallinen maa. Niinpä on hyvinkin mahdollista, että minunkin kurssilleni ilmaantuu näitä huomattavan lukuvuosimaksun maksaneita kansainvälisiä opiskelijoita. Oletettavasti he ovat tällaisen summan maksettuaan erittäin tiedostavia kuluttajia, ja odottavat saavansa sijoitukselleen asianmukaista ja riittävää katetta. Hyvinkin tuolla hinnalla opiskelija odottaa saavansa jotakuinkin yksityisopetusta. Sitä minä en todellakaan kellekään tarjoa.
Uskoakseni lukukausimaksujen perimisellä on ainakin se positiivinen vaikutus, että opetuksen laatu tulee kautta linjan paranemaan, koska maksavat asiakkaat vaativat entistä parempaa opetusta. Kun opiskelijat maksavat opetuksesta, niin he saavat myös oikeuden vaatimuksiinsa. Tähän mennessä opetuksen oltua ilmaista tällaista oikeutta heillä ei ole samassa mielessä ollut. Vaatimuksia on toki ollut, mutta niihin ei välttämättä ole vastattu, ei ainakaan riittävästi. Toisaalta myös ulkomaalaisten opiskelijoiden itsensä “laatu” saattaa uudistuksen myötä kohentua – vaikkei tässä mitään isoa ongelmaa ole käsittääkseni tähänkään mennessä ollut. Jotta saa kotimaastaan mahdollisuuden lähteä opiskelemaan maahan, jossa opiskelu maksaa (vaikka eihän opiskelijan eläminen tähänkään mennessä ole ilmaista ollut!), niin yleensä jo aikaisemman opintomenestyksen on oltava kohtuullisen hyvää.