Helsingin yliopiston tavoitteena on kansainvälisyys. Nykysuomen sanakirjasta määritelmää kansainvälisyydelle ei löydy, mutta käsitettä käytetään runsaasti eri yhteyksissä ja varsinkin yliopistojen arvioinnissa opetus- ja kulttuuriministeriön taholta.Tiedepolitiikan yhtenä painopisteenä 2015 onkin kansainvälisyyden lisääminen. Yliopistojen rahoitusmallissa kansainvälisyys onkin yksi vaikuttavista tekijöistä laadun ja vaikuttavuuden ohella. Kansainvälisyys rahoitusmallissa muodostuu ulkomaalaisten suorittamista tutkinnoista, kansainvälisestä opiskelijavaihdosta, kilpaillusta kansainvälisestä tutkimusrahoituksesta ja ulkomaalaisesta opetus- ja tutkimushenkilöstöstä. Viimeksi mainitun kohdalla jää ihmettelemään, miten ulkomaalainen määritellään, kuten kurssillakin pohdimme. Tomperi varoittaakin verkkosivullaan siitä, että kansainvälisyys on yhtäläistetty englanninkielen kanssa. Kyseenalaistaessaan monikulttuurisuuskasvatustutkimuksen metodologiaa, Riitaoja (2013) tuo esiin kysymyksen siitä, kuka on suomalainen ja ovatko suomalaisuuden ulkopuolella olevat niitä muita, keitä ovat maahanmuuttajat ja siten niitä muita, sillä Suomeen on muuttanut vuosisatojen saatossa tullut ihmisiä useista eri syistä eri ilmansuunnista.
Kansainvälisyyskasvatus sisältää Timosen ja Kantelisen (2013) mukaan “globaalin näkökulman, rauhanedistämisen, ihmisoikeudet ja maailmanpolitiikan ja -talouden näkökulmat”. Useiden Helsingin yliopiston tiedekuntien verkkosivuilla on maininta siitä, kuinka opintoihin liittyen kansainvälisyyttä voi toteuttaa moni eri tavoin: osallistumalla opiskelijavaihtoon omatoimisesti tai vaihto-ohjelmissa, harjoitella ulkomailla, tehdä opinnäytetyö ulkomailla (tai kerätä sen aineisto ulkomailla), osallistua kansainväliseen opiskelijatoimintaan yms. Timosen ja Kantelisen (2013) artikkelin perusteella em. toiminta on kuitenkin ehkä enemmän moninaisuuskasvatuksen kriteerit (“globaali ja lokaali näkökulma, moninaisuus toiseuden kaikkiaan kattavan käsitteenä, eettisyys ja tasa-arvoisuus, taito toimia vastuullisesti moninaisessa maailmassa”) täyttävää, erityisesti moninaisessa maailmassa toimisen taitoja kehittävänä toimintana. Toisaalta toiminnassa voi nähdä myös monikulttuurisuuskasvatuksen (“globaali ja lokaali näkökulma, kulttuurien välinen moninaisuus ja sensitiivisyys, eettisyys, taito toimia vastuulliseti kulttuurisesti moninaisessa ympäristössä”) piirteitä, erityisesti eettisyyden ja moninaisessa ympäristössä toimimisen kannalta tarkasteltuna. Kulttuurien välisen kasvatuksen piirteistä (“globaali, jossain määrin lokaali näkökulma, kulttuurien tuntemus, sensitiivisyys, viestintätaidot, taito toimia erilaisissa kulttuureissa ja erilaisten ihmisten kanssa”) täyttyvät erityisesti viestintätaitojen ja erilaisten ihmisten välisen kanssakäymisen myötä. Timonen ja Kantelinen (2013) korostavatkin nimenomaan opiskelijan ajattelun, kokemusten ja reflektion merkitystä moninaisuuden omaksumisessa. Tässä puolestaan opettajan rooli ja kokemus korostuu.
Em. perusteella kansainvälisyyden, monikulttuurisuuden, moninaisuuden ja kultturienvälisyyden rajapinnat ovat jossain määrin päällekkäisiä ja niiden tarkka erottelu on haasteellista ja ilmeisesti johtanut termien sekavaan ja vaihtelevaan käyttöön (Dervin ym. 2013). Regelski (2010) ja Riitaoja (2013) tuovatkin esiin erilaisen näkökulman: sen sijaan, että keskityttäisiin erotteluun teennäiseen kulttuurisuuteen pohjautuen, huomiota tulisi kiinnittää enemmän sosiaalisuuteen, jonka ymmärrän yhteisöllisyytenä ja sen toimintana. Pohdinkin sitä, onko OKMn asettama kansainvälisyystavoite osuva vai pitäisikö senkin olla moninaisuutta korostava.