Kulttuuri määrittää edustajaansa ja tukee identiteettiämme. Samaa kulttuuria edustavat, jakavat saman yhteisen historian, jolloin kulttuuri toimii eräänlaisena yhdyssiteenä myötävaikuttaen kanssakäymiseemme. Ihmisellä on halu tulla ymmärretyksi ja kuulua ryhmään – samaa kulttuuria edustavien parissa se toteutuu todennäköisemmin. Suomalaisuutta pidetään yhtenä kulttuurina, mikä lyhyen tarkastelun jälkeen osoittautuu virheelliseksi ajatukseksi. Suomennimeä ovat alkuperäiskansana asuttaneet saamelaiset, joiden kulttuuri on nipin napin säilynyt poliittisista sulattamisyrityksistä. Oma kulttuurinsa on romaneilla, jotka ovat asuneet Suomessa vähintään viiden sadan vuoden ajan. Muita kulttuureita ovat mm. suomen-ruotsalaiset ja karjalaiset eli monimuotoisuutta löytyy, jos sitä haluttaan nähdä.
Pyrkimys monikulttuurisuuteen, jossa eri kulttuureita arvostetaan ja vaalitaan on Suomessa verrattain tuoretta. Suomalaisuus nähdään tässä asettelussa monikulttuurisuuden vastinparina (Riitaoja 2013). Varsinkin kansallismieliset korostavassa propagandassaan yhtenäistä suomalaisuutta ja kansallisvaltion sisäisistä eroista vaietaan. Näitä piirteitä on tunnistettavissa tämänhetkisessä maanmuuttokeskusteluissa: me vastaa muukalaiset. Pelkään, että valtakulttuurin, jota edustavat valkoiset, suomenkieliset, keskiluokan, heteroseksuaalit, ydinperheelliset, luterilaiset miehet (Riitaoja 2013), näkemys monikulttuurisuudesta on itsekeskeistä ja varsin suvaitsematonta. Ei ymmärretä tai ollaan haluttomia näkemään, mitä hyötyä monikulttuurisuudesta on. Oma maailmankatsomus, arvomaailma ja tavat toimia on opettavaista kyseenalaistaa silloin tällöin ja miettiä voisimmeko oppia toisesta kulttuurista jotain. Tähän tarvitaan kulttuurien välistä kanssakäymistä ja aitoa kiinnostumista.
Ja mikä olennaisinta, asioista on mahdollista olla erimieltä ja silti kunnioittaa toista. Tätä kutsutaan suvaitsevaisuudeksi. Itse pyrin opettamaan ja iskoistamaan tämän lapsilleni sekä lähiympäristööni. Itsensä altistaminen vähemmistöasemaan opettaa miksi ja mihin suvaitsevaisuutta tarvitaan. Suvaitsevien ihmisten eli suvakkien herjaus somessa on tätä päivää. Minusta tämä kuvastaa, että kansallinen itsetuntomme ponnistaa melko kapealla pohjalta ja monet ovat epävarmoja omasta identiteetistään. Suvaitsevaisuus on rakentava voima, joka mahdollistaa integroitumisen yhteiskuntaan. Tästä on näyttöä menneiltä ajoilta ja toivottavasti myös tulevilta.
Lingua francat
Englannista on toisen maailmansodan jälkeen tullut maailmankieli (world language), jota puhutaan ja ymmärretään laajalti. Sitä puhutaan paitsi äidinkielenä myös usean maan virallisena kielenä, tai useassa maassa ns. lingua francana, erikielisten yhteisöjen välisenä kommunikaation kielenä. Tällaisena kielenä englanti on varmasti tilastojen kärjessä, yleisin käytetty kommunikaation kieli. Samoin englanti on kiistatta tieteen yleisin lingua franca, joillakin tieteenaloilla ehkä jopa ainoa, ja sellaisena kehittynyt jo omaan suuntaansa.
Vaikka viimekertaisen tapaamisemme aiheena oli juuri englanti lingua francana, mietimme tapaamisen aluksi, mitä kaikkia kieliä käytämme lingua francana. En ollut juurikaan pohtinut tätä aikaisemmin, mutta tottahan käytän muitakin kieliä kuin englantia. Luonnollisesti yksi näistä kielistä on venäjä, jota käytän suomea osaamattomien kollegojeni kanssa – heistä kaikki eivät suinkaan puhu venäjää äidinkielenään. Paljon käytän saksaa, mutta erittäin usein käytän suomea niin työssä kuin työn ulkopuolellakin.
Vaikka aiheenamme olikin siis englanti, olisi kuitenkin tärkeä muistaa, että englanti ei ole ainoa maailmankieli eikä ainoa lingua franca edes tieteessä, esim. arabialla on merkittävä rooli tietyllä alueella. Meitä läheisempi esimerkki löytyy naapurimaastamme: maantieteelisesti valtava Venäjä käsittää lukuisia vähemmistökansallisuuksia ja -kieliä, joiden yhteinen kieli on venäjä. Samoin venäjää käytetään usein Neuvostoliiton hajoamisen seurauksena syntyneissä valtioissa, ja aikaisemmin kielen asema oli vahva Itä-Euroopan maissa – toki tämä tilanne on nyt muuttunut.
Suomessa lingua franca voi olla suomi: voimme puhua suomea muista maista tulijoiden kanssa. Kuten lingua francalle yleensä käy, tällainen suomi voi saada omat sääntönsä, kun tärkeintä on viestin perillemeno ja ymmärrettävyys. Äidinkieltäänkin puhuvan puhujan tulee pystyä sopeuttamaan puheensa niin, että tulee ymmärrettäväksi. Oletko jo tutustunut selkokielen puhumisen ohjeisiin Miten puhua selkokieltä? Niistä on ollut minulle monenlaista iloa sekä jokapäiväisessä kommunikaatiossa kuin myös omassa työssäni, jossa joudun varsin usein käyttämään selkokieltä tullakseni ymmärretyksi.
Viestin siitä, että englanti ei ole ainoa maailman lingua franca, haluaisin välittää myös yliopisto-opiskelijoille. Ajatus, että englannin osaaminen on tarpeeksi, on kestämätön, vaikka englannin osaamisen merkitystä ei voi tietenkään kiistää. Opiskelijan opiskeluala vaikuttaa luonnollisesti siihen, miten hyvin englanti oikeasti riittää, mutta toivoisin, ett opiskelijoillamme olisi aikaa ja voimia viestintä- ja kielitaitonsa laajentamiseen omaa äidinkieltä unohtamatta. Lisäksi toivon, että opintojen myötä syntyisi halu kommunikoida eri kielillä, myös silloin, kun kielitaito on heikompi. Samaa halua ja halua välittää viestejä pitäisi olla äidinkielensä puhujalla, kun hän keskustelee kieltä vieraana kielenä puhuvan kanssa.
Taavitsainen, I. 2004. Tieteen englanti – ei kenenkään äidinkieli. Teoksessa Nevalainen, T., Rissanen, M. & Taavitsainen, I. Englannin aika. Elävän kielen kartoitusta. WSOY.
Pikkarainen, M. 2015. Finnish and Russian as lingua francas. Joint activity in conversations. Slavica Helsingiensis 46.
Kannattaako minun opetuksestani maksaa 25000 euroa vuodessa?
Vuoden 2017 syyslukukaudesta alkaen Helsingin yliopisto alkaa periä lukuvuosimaksuja EU- ja ETA-maiden ulkopuolelta tulevilta uusilta opiskelijoilta. Lukuvuosimaksu on tämänhetkisen suunnitelman mukaan 10000 – 25 000 euroa koulutusohjelmasta riippuen. Maksuja on tarkoitus käyttää kansainvälistymisen edistämiseen, mikä on sinänsä vallan mainio tavoite.
Itse opetan parhaillaan joka toinen vuosi luennoitavaa syventävien opintojen kurssia fysiikan laitoksella. Opiskelijoita kurssillani on noin tusinan verran, mutta mutu-tuntumalla sanoisin, että puolet heistä on EU- ja ETA-maiden ulkopuolelta. Näin ollen voin olettaa, että seuraavalla kurssillani keväällä 2018 tulee olemaan aika monta opiskelijaa, joiden kuuluu maksaa vuosittain opiskelustaan jopa 25 000 euroa.
Tietenkin näiden opiskelijoiden opintoihin kuuluu paljon muutakin kuin minun kurssini. Mutta annanko minä niin hyvää opetusta, että siitä on mukavaa maksaa näinkin suuri hinta? Totuuden nimessä pitää sanoa, että itse hoidan opetustani lähinnä vapaaehtoispohjalta. Minulla ei ole opetusvelvollisuutta, mutta eipä muilta työtehtäviltä ole varattu aikaakaan luentojen valmisteluun ja opiskelijoiden tehtävien tarkistamiseen. Niinpä teen mitä ehdin.
Mutta nuoret ja opettaminen on sydäntäni lähellä, ja aidosti innoissani opetan omaa erikoisosaamistani seuraavalle fyysikkosukupolvelle. Tosin töitä riittää iltaisin ja viikonloppuisin, mikä ei ole hyvä tilanne kotona olevan oman nuorison kannalta. Niinpä jos tämä tämä vapaaehtoistyöni menee liian vaikeaksi oman perheeni kannalta, antamani opetuksen laatu ei ainakaan parane.
Minä sentään olen tiedostava opettaja, ja olen sijoittanut paljon omaa aikaani ja vaivaani yliopistopedagogiikan opiskeluun ja hyväksi opettajaksi tulemiseen. Tässäkin sitä ollaan jo ypedan aineopintojen kurssilla. Mutta edelleenkin mutu-tuntumalla sanoisin, että laitoksellani näinkin suuri panostus pedagogisten taitojen kehittämiseen on melko harvinaista. Toki monet opettajakollegani ovat erinomaisia opettajia muodollisesta koulutuksesta tai sen puuttumisesta huolimatta.
Mutu-tuntumalla väittäisin, että keväällä 2018 kansainvälisten opiskelijoiden määrä kurssillani on joka tapauksessa melko pieni. Ehkäpä voin jopa aloittaa luennoimisen suomen kiellellä, mihin olen viimeksi pystynyt joskus muinaisella 1990-luvulla. Nimittäin huolimatta siitä, minkälaista opetusta minä, fyysikkokollegani tai koko yliopisto tarjoaa, maantieteelliselle sijainnillemme emme voi mitään. Rakkaassa kotimaassamme nyt vaan sattuu olemaan kylmä ilmasto ja vaikea kieli. Ja jos opetuksesta pystyy maksamaan 25 000 euroa vuodessa, erinomaisia opiskeluvaihtoehtoja alkaa jo löytyä muualtakin.
Toisaalta Helsingin yliopistolla on hyvä maine, ja Suomikin on kaunis ja turvallinen maa. Niinpä on hyvinkin mahdollista, että minunkin kurssilleni ilmaantuu näitä huomattavan lukuvuosimaksun maksaneita kansainvälisiä opiskelijoita. Oletettavasti he ovat tällaisen summan maksettuaan erittäin tiedostavia kuluttajia, ja odottavat saavansa sijoitukselleen asianmukaista ja riittävää katetta. Hyvinkin tuolla hinnalla opiskelija odottaa saavansa jotakuinkin yksityisopetusta. Sitä minä en todellakaan kellekään tarjoa.
Näkökulma yliopiston kielipolitiikkaan – suomen kielen tarpeellisuudesta virantäytöissä
Erityisesti opetustehtävissä edellytetään kykyä antaa opetusta suomeksi. Kyse ei ole yliopiston harjoittamasta ulkomaalaisiin kohdistuvasta syrjinnästä vaan yliopistolain asetuksesta. Aihe herättää toistuvasti intohimoja, ja etenkin nyt on muodikasta asettaa kaikenlainen eriarvoisuus suurennuslasin alle.
Monikulttuurisuus ja kansainvälisyys käsitteinä valitettavasti ovat saaneet kylkiäiseksi arvokeskusteluista peräisin olevia määritelmiä esimerkiksi suvaitsevuuden suhteen. Leimautuminen rasistiksi tai ”suvakiksi” liittyy läheisesti monikulttuurisuuteen ja kansainvälisyyteen liittyviin mielipiteisiin. Mielenkiintoista on mielestäni se, että tämä ilmiö on läsnä myös yliopistossa. Siis paikassa, jossa työskennellään tiedon kriittisen arvioinnin parissa, etsitään faktoja ja tarkastellaan ilmiöitä mahdollisimman monipuolisesti. Tästä huolimatta yliopistolaisten keskuudessa suvaitsevaisuudesta sellaisenaan on tullut normi, josta poikkeaminen saattaa johtaa leimautumiseen.
Opetustehtävien kielivaatimuksia arvostelevat vetävät syrjintäkortin helposti esiin. On totta, että kielivaatimukset sulkevat ovia joiltakin ihmisiltä ja sellaisenaan ovat tulkittavissa eriarvoisuutta lisääviksi. Asialla on toinenkin puoli, jonka takia se luultavasti on lakiin asti ulotettu. Suomalaista identiteettiä määrittää ennen kaikkea puhuttu ja kirjoitettu suomen kieli. Se oli keskeisimpiä uudistuksia valtiomme itsenäisyyteen johtavalla polulla. Suomen kieli toimii kommunikointivälineenä ikäryhmästä riippumatta. Yliopistojen tehtäviin kuuluu myös tiedon popularisointi, joka tapahtuu parhaiten suomen kieltä käyttäen. Kansainvälisyyden ihannoinnin ohella tulisi muistaa myös tämä epämuodikas ja pikavoittoa tuottamaton sivistystehtävä.
Lisäksi ruoho ei ole aina vihreämpää aidan toisella puolella eli siellä kansainvälisyydessä ja ”tuoreissa” ideoissa. Ajatusprosessien tiedetään olevan erilaisia äidinkielestä riippuen. Samoin on kommunikaation laita. Ihminen usein laskee äidinkielellään, kun haluaa olla täysin varma tuloksesta. Äidinkielellä ajatellessa ollaan siis varmalla ja turvallisella pohjalla, joka näkyy esim. lääkärin vastaanotolle mentäessä. Intiimeistä vaivoista luultavasti jokainen puhuu mieluummin suomeksi. Haluammeko kouluttaa lääkärit tulevaisuudessa englanniksi?
Englantia äidinkielenään käyttävät unohtavat helposti olevansa jatkuvasti mukavuusalueella. Lähes kaikki osaavat sitä auttavasti, jolloin on helppo vaatia operointia englanniksi kaikkialla. Olemme kuitenkin pieni kielialue maailman mittakaavassa. Koulutus äidinkielellä on tärkeässä asemessa kielen säilymisen kannalta. Ehkäpä voimme ajatella, että suomalaisessa yliopistossa pitkään toiminut ulkomaalainen tutkija haluaisi jo mielenkiinnosta opiskella tätä harvinaista kieltä. Erityisesti silloin, jos hän haluaa toimia opetustehtävässä.
Se, että joku opettaja käyttää monikansalliselle opiskelijaporukalle lähettämissä sähköposteissaan pelkästään suomen kieltä on huonoa käytöstä. Sillä ei ole tämän asian kanssa mitään tekemistä.
Kulttuurinen herkkyys
Kulttuuristen erojen huomioimen ihmisten välisessä kanssakäymisessä ja toiminnassa edellyttää herkkyyttä tulkita tilanteita myös toisten ihmisten näkökulmasta. Moraalipsykologiassa tätä kykyä kutsutaan moraaliseksi sensitiivisyydeksi tai herkkyydeksi. Se määritellään usein kyvyksi ymmärtää, kuinka toimintamme vaikuttaa muihin ihmisiin ja mitä ovat eri osapuolten oikeudet ja velvollisuudet tilanteessa. Meidän täytyy siis pystyä tarkastelemaan tilannetta toisten ihmisen näkökulmasta. Moraalinen sensitiivisyys näyttäisi edellyttävän myös tietyn määrän empatiaa tai myötätuntoa – taipumusta, joka on ollut paljon tapetilla viime aikoina. Empatiantutkijoiden mielestä myötätunto, niin moraalisen toimintaan motivoiva tekijä kuin onkin, ei aina yksiselitteisesti ole vain hyvä asia, vaan voi johtaa myös empaattiseen vääristymään (tunnemmekin myötätuntoa vain joitain tilanteen osapuolia kohtaan) tai yliempaattisuuteen (esim. ammattilainen menee liikaa mukaan toisten tunteisiin, jonka johdosta uupuu tai ei pysty järkevään päätöksentekoon). Yliopisto-opettajalla tämä voisi tarkoittaa vaikka sitä, että hän paneutuu vaikeassa elämäntilanteessa olevan opiskelijan huoliin ja auttamiseen siinä määrin, että opiskelijoiden yhdenvertainen kohtelu kärsii ja opettaja itse kuormittuu.
Moraalinen sensitiivisyys on tutkimusten mukaan usein tilannesidonnaista: olemme erityisen herkkiä tulkitsemaan tapahtumia toisten näkökulmasta silloin kun tilanne ja muut osapuolet ovat meille tuttuja. Tilannetekijät vaikuttavat niinkin, että olemme erityisen herkkiä havaitsemaan toisten tekemiä rikkomuksia silloin, kun normin rikkoja on ulkoryhmän jäsen ja mahdollinen uhri sisäryhmän jäsen. Ulkomaalaista opiskelijaa voidaan helpommin epäillä tenttivilpistä tai plagioinnista, jos stereotypiamme tukevat käsitystä, että esimerkiksi italialaisiin ei voi täysin luottaa. Stereotypialla tarkoitetaan jaettuja uskomuksia, että tietyllä yksilöllä tai ryhmällä on tiettyjä ominaisuuksia kuten luonteenpiirteitä tai toimintatapoja. Toisaalta moraalista herkkyyttä voidaan myös edesauttaa muun muassa etiikan opetuksella, asioista keskustelemalla ja tarkastelemalla niitä eri näkökulmista. Aivan kuin tälläkin kurssilla tehdään.
Kulttuurista herkkyyttä voidaan pitää moraalisen herkkyyden yhtenä alalajina, ja se tarkoittaa taitoa tunnistaa kulttuurien erityispiirteitä ja reflektoida omaa kulttuuria ja sen vaikutusta omaan toimintaan. Tämä taas edellyttää omien arvojen, asenteiden ja stereotypioiden tiedostamista. Stereotypioita muodostetaan helpommin ulkoryhmän jäsenistä, osittain siksi, että ulkoryhmän jäseniä kohdataan usein sellaisissa tilanteissa, jossa he edustavat nimenomaan omaa sosiaalista ryhmäänsä. Toisaalta sosiaalinen identiteettimme vaihtelee tilanteen mukaan, ja ulkoryhmä – sisäryhmä – jaottelu muodostuu hyvinkin pienistä vihjeistä. Olemme akateemisia tutkijoita ja opettajia työyhteisössämme, tieteenalamme edustajia monitieteisessä tutkimusryhmässä ja suomalaisia tutkijoita kansainvälisessä kongressissa, jossa mieluusti ryhmitymme illanvietossa maamiesten kanssa samaan pöytään. Kukaan ei määrity siis vain yhden sosiaalisen identiteetin mukaan, ja äkkiseltään vieraalta tuntuvan ulkoryhmän jäsenen voi sisällyttää omaan sisäryhmään, kunhan löytää jonkin yhdistävän kategorian, oli se sitten tieteenala, työyhteisö, sukupuoli tai koko ihmiskunta.
Verkko-opetuksella kansainvälisemmäksi – tuo maailma luokkahuoneeseesi
Opettajat voisivat kansainvälistää opetustaan hyödyntäen verkon tarjoamia mahdollisuuksia. Tässä on listattuna Helsingin yliopiston verkko-opetuksen palveluita, joiden käyttöön opettajat saavat tukea yksiköiden verkko-opetuksen tukihenkilöiltä ja Opetusteknologiakeskukselta.
MOOC:it eli Massive Open Online Courses
Opettajat voisivat yhä enemmän hyödyntää kasvavaa MOOC-tarjontaa. Onko omalla alallasi tarjolla laadukkaita MOOC-kursseja? Tsekkaa mm. Coursera. Osallistu itse ja suosittele opiskelijoillesi.
Voisiko MOOC-kurssin suorituksella korvata opintoja Helsingin yliopiston tutkinnoista?
Helsingin yliopistokin on jo julkaissut myös englanninkielisiä MOOC-kursseja. Voisiko laadukkailla MOOC-kursseilla houkutella Helsinkiin opiskelijoita?
Miten MOOC:it hyödyntävät eri puolilta maailmaa tulevien tietotaitoa?
Adobe Connect –verkkokokousjärjestelmä (AC) mahdollistaa ulkomaisten vierailijaluennoitsijoiden käytön – ilman matkakuluja. AC:ssa luennoija voi toteuttaa luennon dioineen. Luennot voidaan tehdä pelkiksi tallenteiksi tai ne voidaan myös välittää opiskelijoille omille kotikoneilleen/luokkahuoneeseen. Jos luennoitsija ja opiskelijat ovat samaan aikaan linjoilla, kannattaa hyödyntää myös reaaliaikaista vuorovaikutusta. Opiskelijat voivat kysyä AC:ssa omalla äänellään tai chatilla. Luennoija voi aktivoida opiskelijoita mm. äänestystyökalulla tai teettämällä ryhmätöitä.
Voit myös itse luennoida ulkomaille hyödyntäen AC:ta.
Blogit
Tutustu ja tutustuta opiskelijasi oppiaineenne kansainvälisiin tiede- yms. blogeihin. Arvioikaa blogeja ja kommentoikaa postauksia. Kirjoittakaa omia blogeja, verkostoitukaa ja pyytäkää kommentteja Suomen rajojen ulkopuolelta.
Wiki mahdollistaa yhteiskirjoittamisen ajasta ja paikasta riippumatta. Perustaisitko vaikka oman oppiaineesi Wikipedian? Tai onko tarvetta tehdä yhteisiä kirjoituksia, nettisivuja tai vaikkapa artikkeleja Suomen rajojen ulkopuolella olevien kanssa? Wikin avulla voitte kirjoittaa yhdessä.
Verkkomateriaalit
Edellisten työkalujen avulla voit tehdä oppimateriaaleja ja kursseja hyödynnettäväksi myös Suomen ulkopuolella. Voit myös käyttää luentojen, paneelien ja haastatteluiden tallentamiseen UniTube-studiota tai –luentosaleja.
Ennen kuin teet oman materiaalisi, varmista ettei hyvää materiaalia ole jo olemassa. Tsekkaa esim. Khan Academyn luennot.
Verkko-oppimisympäristö Moodle
Moodle on maailmanlaajuisesti käytetty verkko-oppimisympäristö. Opettajat ovat myös julkaisseet omia Moodle-kurssejaan. Joko olet tutkinut, löytyykö tarjonnasta kurssia, jota voisit hyödyntää?
Moodleen ei voida ottaa opiskelijoita ilman HY:n käyttäjätunnuksia, joten tämä hankaloittaa ulkomaalaisten opiskelijoiden pääsyä Moodle-kursseillemme.
Kotikansainvälistyminen
Edelliset esimerkit kurottavat Suomen rajojen ulkopuolelle. Muista myös kotikansainvälistyminen. Miten voisit hyödyntää esimerkiksi Helsingin yliopistossa opiskelevia kv-opiskelijoita oman oppiaineesi opetuksessa? Entä voisitko hyödyntää ulkosuomalaisia?
Kansallista menettelyä kansainvälisesti?
Mitä kaikkea kansainvälisyydellä voidaankaan tarkoittaa, on laaja kysymys, johon en edes yritä nyt vastata. Otan tietoisesti hyvin subjektiivisen lähestymistavan ja tarkastelen asiaa oman oppiaineeni opetuksen näkökulmasta. Tarkoitan kansainvälisillä opiskelijoilla ja kollegoilla sellaisia henkilöitä, jotka eivät ymmärrä, puhu ja kirjoita suomea tai ruotsia niin hyvin, että selviytyisivät opiskelusta tai opettamisesta oppiaineessani näillä kielillä. Tästä näkökulmasta kansainvälisyys tarkoittaa käytännössä ennen kaikkea englanninkielistä opetusta.
Oma oppiaineeni prosessioikeus kuuluu lakimiesammatissa tarvittavan osaamisen ytimeen. Perinteisissä lakimiesammateissa (tuomari, syyttäjä, asianajaja) ei voi toimia, jos ei tunne oikeudenkäyntimenettelyä tuomioistuimessa. Prosessioikeuteeen kuuluu muitakin aihealueita, mutta oikeudenkäyntimenettely muodostaa keskeisen osan siitä. Kansainvälisesti vertaillen oikeudenkäyntimenettely on hyvin kansallista: oikeudenkäynnissä noudatetaan tyypillisesti menettelyn osalta kyseisen maan oman kansallisen lain säännöksiä. EU:n asetukset muokkaavat tilannetta jonkin verran, mutta valtaosin oikeudenkäyntimenettelyt perustuvat kansallisiin säännöksiin.
Suomessa oikeudenkäynnin (tuomioistuimen) kielenä on suomi tai ruotsi. Jos toimii Suomessa oikeudenkäynnissä tuomarina, syyttäjänä tai oikeudenkäyntiasiamiehenä, on pakko osata suomea tai ruotsia. Nämä taustapremissit vaikuttavat siihen pohdintaan, mitä minun pitäisi opettaa ja millä kielellä. Opettaisinko suomalaista oikeudenkäyntimenettelyä englanniksi? Kenelle? Jos opetan suomeksi, olenko lähtökohtaisesti ei-moderni, nurkkakuntainen, ei-kansainvälinen, jopa ei-tieteellinen?
Huomaan pohtiessani asiaa, että käytetyllä kielellä on suuri merkitys juuri oikeustieteen alalla. Juridiset termit saavat sisältönsä tyypillisesti lainsäädännöstä ja oikeuskäytännöstä. Vaikka termi olisi sama, sen sisältö voi olla hyvinkin erilainen eri oikeusjärjestyksissä, koska asiaa koskeva lainsäädäntö ja oikeuskäytäntö eroavat valtioittain. On myös mahdollista, että jollekin termille ei ole lainkaan vastinetta toisessa oikeusjärjestyksessä.
Päädyn nyt ajatukseen, että opetettava substanssi vaikuttaa siihen, millä kielellä on järkevää opettaa ja vastaavasti kielivalinta siihen, mitä on järkevää opettaa. Asia on näin ainakin tutkintoon kuuluvan opetuksen näkökulmasta. Järkevällä tarkoitan sitä, että pystyn ilmaisemaan opetettavan substanssin riittävän tarkasti eli oikeustieteelle ominaisella tavalla, ja että opetukselle on olemassa kohderyhmä. Luulen, että oikeustiede (ainakin pääasiassa kansallisella lainsäädännöllä säännellyillä oikeudenaloilla) on tässä suhteessa varsin erikoislaatuinen tieteenala.
Kulttuuriset erot: konfliktien siemenkö?
Regelski (2010: 95) kirjoittaa, että kulttuurisen essentialismin perusnäkemyksen vastaisesti yksilöiden ja ryhmien identiteetit tosiasiassa vaihtelevat huomattavasti ja että näihin identiteetteihin liittyvät sosiaaliset toiminnot ja niiden tulkinnat kuten esimerkiksi musiikki yhtä lailla vaihtelevat yksilöittäin ja ryhmittäin.
Regelskin esittämä väite on saanut viime vuosina melko paljonkin epäsuoraa tukea, ja näyttää siltä, että käsite kulttuuri on huomattavasti monisyisempi kokonaisuus kuin mm. kielitieteilijät ja antropologit ovat aiemmin ajatelleet. Esimerkiksi Mustajoki (2012) argumentoi artikkelissaan A speaker-oriented multidimensional approach to risks and causes of misunderstanding voimakkaasti sen näkemyksen puolesta, että todellisessa(kin) maailmassa jokaisen ihmisen ja erityisesti kielenkäyttäjänä toimivan ihmisen tulkinta ympäröivästä maailmasta on aina huomattavassa määrin yksilökohtainen (s. 220) ja että ihmisillä on systemaattinen taipumus nähdä homogeenisuutta sielläkin, missä sitä ei itse asiassa ole (s. 229) – mikä saa meidät uskomaan, että tulemme ymmärretyiksi silloinkin kun emme oikeasti tule.
Tämä liiallinen tai perusteeton usko ihmisten maailmankuvien tai niin kuin mm. kielentutkijat usein sanovat mentaalisten maailmojen samankaltaisuuteen ihmisten ja ryhmien välillä on seikka, joka osin selittää, miksi eri kulttuureita edustavat ihmiset saavat joskus melkeinpä väistämättä aikaan konfliktitilanteita välilleen. Kun omat oletukset toisen kulttuurin edustajien käyttäytymisestä tai näkemyksistä eivät esimerkiksi kansainvälisissä neuvotteluissa toteudukaan, tullaan tilanteeseen, jossa petytään toiseen osapuoleen. Pettymys taas johtaa helposti siihen, että omat ajatukset ja lähtökohdat koetaankin äkkiä uhatuiksi, kun toinen osapuoli ei niitä omilla menettelyillään vahvista, jolloin ruvetaan puolustamaan omaa maailmankuvaa. Tästä taas ei ole pitkäkään harppaus siihen, että ryhdytään tilanteeseen johtaneiden syiden analysoinnin sijaan etsimään syyllisiä. Suomalaisessa kulttuurissa tilannetta vaikeuttaa kielellisistä syistä vielä se, että suomen kielen syy voi tarkoittaa kahta eri asiaa: toisaalta syy voi viitata muuhun kuin ihmiseen liittyvään tekijään, joka aiheutti jonkin tilanteen (Mistähän syystä bussi on taas myöhässä? Rengasrikkoko?), toisaalta taas ihmiseen, jonka katsotaan olevan vastuussa jostakin ja siis toiminnallaan aiheuttaneen jotakin (Kenen syy on takavuosina tunnetuksi tulleen laulun nimi, ja se jos mikä kertoo siitä, että sanalla syy tosiaan on tämä toinenkin, ihmisissä joskus hyvinkin voimakkaita tunnereaktioita synnyttävä käyttö). Jos näitä eri käyttöjä ei osata (tai haluta) tilanteen kiihkeydessä erottaa toisistaan, konflikti on pian valmis.
Miksi sitten näitä eri kulttuureja edustavien ihmisten menettelytapoja ei läheskään aina osata verrata toisiinsa asiantuntevasti ja sitä kautta estää väärinkäsityksiä tai väärinymmärryksiä? Uskon, että keskeinen tekijä tässä aina silloin tällöin perusteettomassa odotuksessa kulttuurien samankaltaisuudesta on vaikeus verrata kulttuureja toisiinsa ymmärrystä systemaattisesti lisäävällä tavalla. Tämä taas johtuu pitkälti siitä, että vieraan kulttuurin ja sen edustajien toimintojen analysointi ylipäätään on erittäin työlästä ja pitkää, monipuolista kyseiseen kulttuuriin perehtymistä edellyttävää työtä. Schuetz (1944: 504) argumentoi jo yli 70 vuotta sitten ilmestyneessä mutta keskeisiltä osiltaan edelleen ilmeisen pätevässä artikkelissaan The Stranger: An Essay in Social Psychology, että ulkopuolelta tuleva vieras, joka haluaa perehtyä johonkin toiseen kulttuuriin kuin omaansa, on erittäin vaativan tehtävän edessä:
”The approaching stranger has to ‘translate’ its terms into terms of the cultural pattern of his home group, provided that, within the latter, interpretive equivalents exist at. If they exist, the translated terms may be understood and remembered; they can be recognized by recurrence; they are at hand but not in hand. Yet, even then, it is obvious that the stranger cannot assume that his interpretation of the new cultural pattern coincides with that current with the members of the in-group. On the contrary, he has to reckon with fundamental discrepancies in seeing things and handling situations.”
Kyse on siis pitkälti siitä, että toiseen kulttuuriin voi perehtyä ja että sitä voi kuvata aidosti vain sen omilla ehdoilla, mutta kun tämä ei kuitenkaan aina ole mahdollista ymmärrettävyyden kärsimättä, on joskus pakko ”kääntää” tämän toisen kulttuurin menettelytapoja tutkijan oman kulttuurin kielelle ja sitä kautta pyrkiä hahmottamaan, mitä jokin tuon toisen kulttuurin menettelytapa sisältää, miksi se on sellainen kuin on ja mihin sillä pyritään. Läheskään aina ei kuitenkaan ole olemassa sopivia käännösvastineita, jotka eivät analyysin aikana vääristäisi suhteettomasti vieraan kulttuurin menettelytapojen hahmottamista, jolloin seurauksena on tahaton(kin) toisen kulttuurin osien samankaltaistaminen tutkijan oman, vastaaviksi otaksuttujen tai suorastaan pakotettujen osien kanssa. Tästä syystä ”täydellinen” kulttuurien välinen ymmärrys on yhtä mahdoton saavuttaa kuin ”täydellinen” käännös tekstien maailmassa – molemmat ovat samanlaiseen harhakuvaan tai kulttuurien perusolemusta koskevaan ymmärtämättömyyteen perustuvia ideaaleja, joihin ei siis kannata eikä tule pyrkiä. Ainakin aluksi riittää, että turhasta syyttelystä päästään irti niin että vältettävissä olevien väärinymmärrysten ja niistä seuraavien kansainvälistenkin konfliktien määrä saadaan nykyistä pienemmäksi. Tämä pätee mielestäni myös akateemisissa ympäristöissä esiintyviin pienen luokan ”kansainvälisiin” konflikteihin kantasuomalaisten ja Suomen ulkopuolelta tulevien ihmisten välillä.
LÄHTEET
Mustajoki, Arto (2012), “A speaker-oriented multidimensional approach to risks and causes of misunderstanding,” Language and Dialogue 2 (2): 216 – 243.
Regelski, Thomas A. (2010), “Culturalism, Multi-Culturalism, and Multi-Musical Prosperity,” Musiikkikasvatus 13 (1): 95 – 98.
Schuetz, Alfred (1944), “The Stranger: An Essay in Social Psychology,” American Journal of Sociology 49 (6): 499 – 507.
Ärsyttävä monikulttuurisuus
Tänään yliopistopedagogiikan Koulutus kansainvälisessä toimintaympäristössä-kurssilla teemana oli monikulttuurisuus, eli englanniksi “multiculturalism”. Tuo sana on minusta ärsyttävä. En ole aikaisemmin oikein osannut määritellä miksi, mutta uskon, että tämän päiväistä kurssitapaamista varten luetut tekstit sekä lähiopetuksen aikana käydyt keskustelut auttoivat minua pääsemään tuon ärsytyksen taustatekijöiden jäljille.
Kuten kurssillamme tänään vieraillut Tom Regelski totesi, monikulttuurisuus on käsite, joka on määritelty monella tavalla. Se on hyvin ajankohtainen käsite, ja sitä voisi sanoa jopa muotisanaksi, josta on joillekin ihmisille muodostunut kirosana. Monikulttuurisuutta viljellään aika huolettomasti eri yhteyksissä, hieman niin kuin mausteena jollekin puheelle tai kirjoitukselle. Kun joku sana on näin monimuotoisesti käytössä, tullaan helposti tilanteeseen, jossa sana vesittyy ja menettää merkityksensä sen takia, että sillä voidaan tarkoittaa oikeastaan mitä vaan. Samalla tavalla kävi sosiaalityössä psykososiaalinen-käsitteelle, josta joitain vuosia sitten todettiin, että koska sitä oli käytetty niin paljon ja niin eri merkityksissä käsitteen määrittelystä oli tullut lähes mahdotonta.
No, mikä minua siinä monikulttuurisuudessa sitten oikein ärsyttää, muu kuin tuo, että sanaa käytetään kaikenlaisissa yhteyksissä, sen enempää reflektoimatta, mihin sillä oikein viitataan. Regelski (2010) tarkastelee Musiikkikasvatus-lehdessä julkaisemassa kolumnissa sanaa kulttuurisuus (culturalism) postmodernista viitekehyksestä. Hän painottaa sitä, että eri kulttuuristen ryhmien sisäiset erot voivat monesti olla suurempia kuin eri kulttuurien väliset erot. Toisin sanoen, me ollaan kaikki yksilöitä, ja yksilöiden ryhmitteleminen, jonkun abstraktin kulttuuri-käsitteen avulla on lähes mahdotonta.
Minä olen suomalainen, mutta isäni puolelta suomenruotsalainen. Minä vartuin pienessä kylässä ruotsinkielisellä pohjanmaalla, pienviljelijä- ja täysin ei-akateemisessa perheessä. Nykyään minä olen asunut yli puolet elämästäni Helsingissä, sekä lyhempiä jaksoja myös ulkomailla, Norjassa ja Yhdysvalloissa. Samoin puolet elämästäni olen hengaillut näissä akateemisissa piireissä ja kohta voin tituleerata itseäni tohtoriksi, jos katson sen olevan tarpeellista.
Minä käyn mielelläni oopperassa, mutta meidän bändi soittaa 1980-90-luvun ”sukkahousuheviä”, josta minä pidän valtavasti. Kotona kuuntelen Olavi Virran tangoja ja pienenä rakastin Vicky Rostin ”Kun Chicago kuoli”-biisiä, mutta osaan tietenkin myös Carolan ”Främling”- ja Herrey’sin Digiloo digilay-kappaleiden sanat ulkoa. Jooga on rentouttavaa ja se vahvistaa sekä kehoa että mieltä, mutta toisinaan on kiva käydä ampumaradalla, jossa voin harjoitella mielenhallintaa hieman eri tavalla.
Pointtini alkaa luultavasti olemaan jo aika selvä. Uskon, että jokainen ihminen on enemmän kuin joku ”kulttuuri”. Itse koen olevani sisäisesti monikulttuurinen ja uskon, että useimmat meistä maapallontallaajista on monikulttuurisia ihan luonnostaan. Mutta koska olen tuolta pohjanmaalta, pienestä yhteisöstä, ymmärrän sen, että tuo sisäinen monikulttuurisuus on eriasteista, riippuen siitä miten paljon erilaisia ihmisiä on kohdannut ja miten paljon erilaisille asioille on altistunut. Ajattelen, että olemalla kohtelias, sekä olemalla nöyrä ja huomioimalla toisten ihmisten eriasteinen sisäinen monikulttuurisuus pääsemme pitkälle paremman, turvallisen ja tasa-arvoisen maailman rakentamisessa.
Lähteet: Regelski (2010) Culturalism, Multi-Culturalism, and Multi-Musical Prosperity
Kansainväliseen ympäristöön sopeutuminen
Vuosi sitten oppilaani Johanna Saarentalo-Vuorimäki, Brysselissä asuva ekspatriaatin puoliso, väitteli aiheesta ”suomalaisten ekspatriaattien ja heidän puolisoidensa sopeutuminen monikulttuuriseen ympäristöön”. Brysseliä voi sanoa varsinaiseksi kulttuurien sulatusuuniksi, etenkin Suomeen verrattuna. Vaikka ekspatriaatit lähtevät työkomennukselleen vapaaehtoisesti ja he ovat ehkä keskivertoa avoimempia uusille kokemuksille, kertoivat haastateltavat sopeutumisestaan monia tarinoita ja ihmettelyn aiheita. Suomalaiseen niukkaan ilmaisuun tottuneille saattoi viedä aikaa ymmärtää, että töihin tullessa ja sieltä lähtiessä tulee tervehtiä/hyvästellä kaikki työtoverit kädestä pitäen tai ainakin nimeltä mainiten. Jos sanoo vain yhteisesti kaikille ”huomenta” tai ”heippa” työtoverit voivat loukkaantua. Sähköpostiviestittelyyn tulee kiinnittää huomiota ja lisätä niihin kaunopuheisia ilmauksia, jotteivat toiset ihmettele, onko jokin hullusti. Tennistunnille saapuessa ja lähtiessä tulee antaa poskisuudelmat kanssapelaajille, seikka mikä varsinkin miespuoleisia haastateltavia aluksi oudoksutti – eritoten jos pelikaverit olivat samaa sukupuolta. Erot aikakäsityksissä ja täsmällisyydessä olivat myös totuttelemista vaativa asia. Dead line oli vain päivä, jonka jälkeen aletaan kysellä projekti perään, liikenneruuhkat olivat aina hyväksytty syy myöhästymisille, ja pesukoneenkorjaaja tuli silloin kun tuli.
Johanna löysi haastatteluaineistostaan viisi sopeutumisen ulottuvuutta: avarakatseisuus (kuten suvaitsevaisuus, perspektiivinotto ja erilaisuuden hyväksyntä), joustavuus (tilanteen pakottamana tai kyvykkääseen tilannearviointiin perustuvana), ulospäinsuuntautuneisuus (tietoisena pyrkimyksenä tai luontaisena kykynä), usko omiin kykyihin (kuten kykyyn oppia kieltä) sekä seikkailunhalu. Näistä ulottuvuuksista avarakatseisuus oli läsnä jossakin muodossa kaikissa haastatteluissa ja joustavuus sekä ulospäinsuuntautuneisuus lähes kaikissa. Parhaiten sopeutuivat ne, joilla oli motivaatiota sekä taitoja, kuten kieli- ja sosiaalisia taitoja, sopeutua monikulttuuriseen ympäristöön. Ei-sopeutuneilla sekä motivaatio että taidot olivat muita heikompia. Ei-sopeutuneita oli tutkittavista vähiten, mutta ehkäpä huonosti sopeutuvat olivat alun perinkin jääneet kotimaahan tai lähteneet pikaisesti takaisin.
Toisin kuin Bryssel, Helsinki ja suomalainen yhteiskunta ylipäänsä on edelleen hyvin monokulttuurinen. Johannan tulokset saavat miettimään, miten esimerkiksi Helsingin yliopistoon tulevat kansainväliset opiskelijat, tutkijat ja opettajat kokevat sopeutumisensa. Tästä saimme hieman vihiä ennakkotehtävänä olevasta videosta kansainvälisyydestä Aalto-yliopistossa. Siinä nousi esiin ainakin suomalainen täsmällisyys ja tarkkuus ajankäytön kanssa, ehkä myös suomalainen varautuneisuus ja vähäeleisyys. Toki Helsingin yliopistossakin on muun muassa varsin kansainvälisiä tutkimusryhmiä, mutta käyttäytymiskoodit voivat olla kuitenkin suomalaisia. Millaista avarakatseisuutta ja joustavuutta vaaditaan henkilöltä, joka on tottunut toisia huomioivaan kulttuuriin tai venyvään aikakäsitykseen? Riittääkö ulospäinsuuntautuneisuus kontaktien solmimiseksi suomalaisten kanssa? Auttaako seikkailunhalu selviytymään Suomen talvesta?
Johanna Saarentalo-Vuorimäen väitöskirja ”Finnish expatriates’ adaptation to a multicultural environment’ on luettavissa Heldasta: https://helda.helsinki.fi/handle/10138/144496