Koulutus kansainvälisessä toimintaympäristössä

Innan jag kom in på forskarbanan hade jag skrivit ett stort antal populärvetenskapliga artiklar i dagstidningar och tidskrifter av olika slag. Ibland kom uppdraget från tidningen eller tidskriften i fråga, men ofta kom också idén till vad jag skulle skriva om enbart från mig själv. En tanke som jag fann intressant eller angelägen utformades till en konkret tråd att ta fasta på och utveckla i skrift efter nödvändig utforskning. Efter att artikeln skickats in, så tog det några dagar och i undantag ett par veckor tills artikeln publicerades. Inom kort därefter trillade sedan ersättningen in på mitt bankkonto – inga stora summor, men helt skälig timpenning. När jag inbjöds att hålla föredrag på seminarier och konferenser så fick jag också skälig ersättning. Ingen jämförde eller mätte det jag gjorde enligt någon given måttstock. Det räckte att det var aktuellt, välskrivet och intressant. För den som var av annan åsikt var det fritt fram att öppet polemisera. Numera innehåller dagstidningarna sällan långa populärvetenskapliga inlägg eller debattartiklar. De flesta sidor fylls av snuttexter och bilder eller skidringar av enskilda personers liv och leverne. Ett viktigt forum för populärvetenskap har försvunnit och övertagits av olika publiceringskällor på Internet, mer eller mindre seriösa.

De vetenskapliga forskningsresultaten däremot, som många fler än forskare kunde ta del av, publiceras i dag oftast oåtkomliga för allmänheten. I den akademiska världen är policyn en helt annan än den var under min tid som skribent i dagspressen (och jag medger att valet av den akademiska banan var mitt eget). Som akademiker förmodas jag publicera mig med täta intervaller, i allmänhet oftare än vad den egentliga arbetstiden räcker till. Likaså ska jag gärna dela med mig av min forskning på konferenser så ofta jag kan. Ett stort arbete förväntas jag också lägga ner på att söka pengar för forskning och resor. Inte ett skvatt extra får jag för att ha rest utomlands och satt ner flera dar på att hålla ett 20 minuters anförande. Av goodwill ställer jag också upp och sakgranskar artiklar för flera akademiska journaler – någon ska ju också utvärdera det jag skriver frivilligt, så i rättvisans namn ställer jag upp gratis.

Universitet får 13 % av sin finansiering genom att jag och andra forskare vid universitetet lyckas få publicerat våra alster i internationella journaler som A1 artiklar (enl. Kultur- och Undervisningsministeriets klassificering). Ju högre Julkaisufoorumi sedan har klassat de journaler vi valt att publicera oss i, desto mer pengar genereras. Det lustiga i denna finansieringsmodell är dock att universiteten blir tvungna att betala stora summor för att de internationella forskningsjournaler, som vi forskare behöver i vårt dagliga arbete ska kunna finnas tillgängliga för oss i vår forskning för att vi sedan i vår tur ska kunna få våra artiklar publicerade i dessa journaler. Antalet journaler blir bara fler och fler och likaså gör systemet att allt fler försöker få bli en del av detta sammanhang – också som forskare och skribenter. Konkurrensen blir en grogrund för ekonomiska intressen, som styrs av stora förlagshus. Värst drabbas den enskilda forskare som av en eller annan anledning inte är kopplad via forsknings- eller arbetsavtal till ett universitet. För en sådan person är mycket av det som publiceras i dag otillgängligt. Inte ens de största universiteten har råd att köpa tillgång till alla akademiska publikationskanaler. Att det finns ett logiskt fel i denna internationellt verkande policy är lätt att se. Universiteten får sin basfinansiering via det vi forskare lyckas få publicerat, men de betalar stora summor för att vi ska få tillgång till en del av det basmaterial vi som skrivande forskare behöver. Vi lägger sedan ner en stor del av vår arbetstid (och även fritid) på att få externa bidrag för att forska och bli publicerade, och en stor del av den tiden går upp i rök – efter flera försök är resultatet: ingen finansiering och ingen publicering. Det oaktat kunde den ratade forskningen ha stor relevans i ett nationellt perspektiv eller som grundforskning. Det är en hel del som borde förändras i detta, men någonstans måste man börja och till det behövs modiga personer, som vågar ta strid mot väderkvarnarna.

År 2011 fick den ryska neuroforskaren Alexandra Elbakyan nog och beslöt att ändra på förlagsmonopolet. Hon har helt enkelt gjort 48 miljoner vetenskapliga artklar fritt tillgängliga på Internet. Enligt henne är det förlagen gör i grunden fel och hon ser det som allas rätt att ha tillgång till forskning av hög kvalitet. Det innebär enligt hennes logik att i jämlikhetens namn ska forskningsresultaten göras tillgängliga för alla. Det skulle också vara ett sätt att motarbeta den fördumning som sker när så många skriver om sådant de inte vet i olika öppna sammanhang på Internet och denna kvasikunskap sedan läses av många som inte inser att det är just kvasikunskap. Alexandra visar exempel på vad verklig bildning innebär. Vad vore bildning utom just mod att gå emot det rådande? Eller med Immanuel Kants ord Sapere aude! Våga veta! (Have the courage to use your own understanding!)

Läs mer om Alexandras förehavanden här:
http://www.sciencealert.com/this-woman-has-illegally-uploaded-millions-of-journal-articles-in-an-attempt-to-open-up-science

Och förslag till förändring av beräkningen av hur publikationerna värderas i Finland här:
https://www.tsv.fi/sites/tsv.fi/files/media/yo_rahoitusmalli_05062015_0.pdf

Meille hiukkasfyysikoille monikulttuurisuus on niin itsestään selvää, ettei siihen tule kiinnitettyä mitään erityistä huomiota. Tyypillisesti suuri osa lähimmistä kollegoista on peräisin jostain Suomen rajojen ulkopuolelta, ja omakin tutkimus vie jatkuvasti ulkomaille joko lyhyiksi tai pitkiksi ajoiksi. Koti-instituuttini eli fysiikan tutkimuslaitoksen hallintopäällikkö laski juuri, että neljännes meistä on muun maan kansalaisia; sihteerit ja labrainssit mukaan lukien.

Oma työni, eli kokeellisen hiukkasfysiikan tutkimus vaatii valtavia infrastruktuureja, joiden rakentaminen ja ylläpito ovat teknisesti ja taloudellisesti mahdottomia yksittäisille maille. Esimerkiksi Euroopan hiukkastutkimuslaboratoriossa CERNissä Sveitsissä on maailman suurin kone eli LHC (Large Hadron Collider)-hiukkaskiihdytin ja sen koeasemat, joilla työskentelee tuhansittain fyysikoita kymmenistä eri maista etsimässä selitystä aineen perimmäiseen rakenteeseen.  Siellä olemme mukana myös me kolmisen kymmentä fysiikan tutkimuslaitoksen kokeellista fyysikkoa kokeita suunnittelemassa ja rakentamassa sekä mittausdataa keräämässä ja analysoimassa.  Meillä on ollut tärkeä rooli mm. Higgsin hiukkasen löytämisessä vuonna 2012.

Kansainvälisyys sinänsä on tietenkin meille hiukkasfyysikoille näköaloja ja maailmankatsomusta avartavaa. Mutta lisäksi tällaisessa yhteistyössä syntyy verkostoja, joiden kautta vaihdamme tehokkaasti tutkimustuloksia, ideoita, ratkaisuehdotuksia – ja ihmisiä. Meidän suomalaiset fyysikkomme ovat työllistyneet hyvin maailmalle mielenkiintoisiin tutkimusprojekteihin, ja toisaalta maailmalta on tullut paljon kansainvälisiä fyysikoita meidän ryhmäämme uusine ajatuksineen ja avauksineen.

Toisinaan kulttuuri- ja kielierot toki asettavat haasteita yhdessä työskentelylle. Väärinymmärryksiä ja tapojen yhteentörmäyksiä sattuu. Mutta yhteinen innostus fysiikkaan ja tieteentekoon yleensä kantaa yli vaikeiden aikojen. Loppujen lopuksi olemme kuitenkin kaikkialla melko samanlaisia: haluamme mahdollisuuden tehdä työmme hyvin, haluamme olla työstämme ylpeitä ja haluamme muiltakin arvostusta omaa työtämme kohtaan.

Kansainvälisyydestä on tullut tavoiteltava itseisarvo (yliopisto)maailmassa ja viimeisin kannanotto tähän on sen sisällyttäminen Helsingin yliopiston uusimpaan strategiaan. Mutta mitä kansainvälisyys tarkoittaa omalla tieteenalla? Ravitsemustiede on oppiaineen varsin nuori, sillä 70-vuotisjuhlia vietetään vasta lähitulevaisuudessa. Sijoittuminen tai ”koti” maatalousmetsätieteellisessä tiedekunnassa on asettanut omat haasteensa ja kehittymisedellytykset oppiaineelle. Mainittakoon, että from farm to fork -lausahdus, jolla kuvataan tiedekunnan osaamisskaalaa diskriminoi kliinisen ja fysiologisen ravitsemustieteen piirissä toimijoita ja kuin piikki lihassa muistuttaa pakotetusta huostaanotosta, jota on vaikea ulkomaalaisille kollegoille selittää.

Kansainvälisyys opiskelijalle näyttäytyy perehtymisenä globaaleihin ongelmiin aina aliravitsemuksesta lihavuusepidemiaan. Oppimismateriaalit ovat pääsääntöisesti englanninkielistä ja opettajilla vahvaa kansainvälistä kokemusta. Toisaalta ruoankäyttö ja ruokaan liittyvät uskomukset ovat kuitenkin vahvasti kulttuurisidonnaista, jota opetettiin aikaisemmin ravitsemusantropologian kurssilla. Tämän tyyppisiä opintoja rikastuttaisi, että vieraista kulttuureista ja uskonnoista luennoisi vähintäänkin niissä kulttuureissa vieraillut ja ne omaksunut henkilö. Muutaman viikon takainen sianlihaskandaali puistatti maahanmuuttajien ohella myös ravitsemustieteilijöitä.

Vaikka makrotason ravitsemuskysymykset ovat hyvinkin globaaleja, ravitsemustieteen opetukseen sisältyy myös aihepiirejä, joista kansainvälistä näkökulmaa joutuu etsimään. Esimerkiksi itäisen ja läntisen ruokakulttuurin lisäksi Suomessa on useita hyvinkin paikallisia ruokakulttuureita. Myös paikkalliset kasvuolosuhteet ja maaperä asettavat omat ehtonsa – eikä niukka seleeninen ja jodinen maaperä ole ideaali kaikelle luomutuotannolle. Näiden ymmärtäminen ja vaikutuksien oivaltaminen ovat osa asiantuntijuutta, jota edesauttaa perehtyneisyys paikallisiin ja kansallisiin faktoihin. En väitä etteikö vastaavia haasteita muulla maailmassa olisi, mutta paikallinen asiantuntijuus on myös arvokasta.

Vielä. Vaikka useiden elintarvikkeiden markkinat ovat hyvin kansainväliset, on elintarvikevalikoimissa maakohtaisia eroja. Suomessa tuotetut laktoosittomat maitotuotteet ovat haluttuja Venäjällä, mutta näiden lisäksi Venäjän markkinoille valmistetaan venäläiseen makuun osuvia maitotuotteita, joita pääsi Suomen markkinoille talouspakotteiden myötä. On ymmärrettävää, että elintarvikkeiden koostumustietokannat ovat myös paikallisia. Ja on vain järkevää, että ”koodaava” ravitsemustieteilijä tuntee elintarvikevalikoiman omakohtaisesti. Samasta syystä ruokavaliomallien terveyshyötyjen tutkiminen on väestökohtaista. Niin kutsutut prudent diet tai traditional diet kuvaavat aina paikallisia tottumuksista eikä vastaava ”pullakahvi-kulttuuria” välttämättä löydy muualta maailmasta. Oma havaintoni on, että ravitsemustutkimuksen parissa työskentelee yllättävän vähän kansainvälisiä, vierailevia tutkijoita. Mikä tähän lääkkeeksi?

While it seems clear that “historical continuities…resist innovation,” as argued by Rothblatt (1997: 247), it is also worth our while to note that such lethargy on the part of these continuities, including academic traditions, is not necessarily only negative in character. Specifically, it appears that the sluggishness exhibited by many forms of academic as well as non-academic culture may also serve the distinctly positive function of filtering out at least some emergent developments which might not prove all that felicitous in the end while allowing other, more appropriate changes to establish themselves properly in the course of time. A good case in point is the current state of translation studies in the Finnish academia.

That universities wish to appear as “dynamic” or “attractive” research centres and places of study is hardly surprising, given that “the research university is critically dependent upon outside support,” as also argued by Rothblatt (p. 259). Since government funding alone can no longer guarantee that universities can provide all the teaching and research facilities they need to, the obvious way out of the dilemma is to change the university profile in ways which will (hopefully) make the academic milieu more interesting in the eyes of the general public. To this end, universities typically seek to emit various types of signals which they hope will make people interested in their programmes apply for admission. A good way of achieving this goal – in the opinion of surprisingly many academic administrators, it seems – is to make sure that the university is constantly engaged in some sort of change or “development”. (I insist on the quotation marks here.) The absence of stability which accompanies such constant change coupled with impatience and the ensuing lack of willingness to wait for the results of previous changes may, however, produce a state of affairs where it is no longer possible for anyone to tell which change caused which effects. While it may take more than just a modicum of historical continuity to resist such an unwarranted fear of almost any kind of stasis, I do not think that the situation in present-day academia is hopeless.

Consider the case of the discipline of translation studies in Finland. Up until the early 1980s translator and interpreter training in Finland was provided by four language institutes, which were non-academic institutions. In 1981, however, the four institutes were all made university departments and amalgamated with their respective universities. There were many people who more or less publicly opposed the change. This resistance or the desire to keep the universities involved “as they had always been” (especially with regard to the status of their language departments) resulted in a number of meetings and discussions which nevertheless ultimately resulted in the emergence of four academic translation studies departments.

This change in turn brought about another change: while the previous language institutes had concentrated on the practical aspects of translation and interpreting, the new academic departments assumed a different role and started producing research-based knowledge to an extent which would not have been possible in the old system and which, in a span of some two decades, made Finnish scholars in the field widely recognised experts not only in Europe but also worldwide. Thus a well-argued, persistent response to criticism from the establishment resulted in what most if not all of those involved in translation studies now consider a happy end.

That the situation has recently changed again, mostly because of cuts in university spending, is another, different story altogether.

REFERENCE

Rothblatt, Sheldon (1997), “The ‘Plce’ of Knowledge in the American Academic Profession,” Daedalus 126 (4): 245 – 264.

Kun yliopistojen kansainvälisyydestä on tullut jotain mitä mitataan ja verrataan on jouduttu valitsemaan ne asiat, joita mitataan, esim. kansainvälisen henkilökunnan tai opiskelijavaihtojen määrä. Suomella on vähän sellaisia tekijöitä, jotka houkuttelisivat tänne suuria määriä ulkomaalaisia opiskelijoita tai huippututkijoita. Näillä mittareilla emme ikinä tule pärjäämään esimerkiksi Ison-Britannian yliopistoille. Ja miksi oikeastaan pitäisi? Yliopistoilla on tärkeä kansallinen merkitys ja kansainvälisyyden tulisi olla osa sitä – hyvä renki, ei isäntä.

Kuinka paljon yliopistossa on tutkimusta, joka ei nykyään ole kansainvälistä? Tutkimusta, jossa ei olisi mukana minkäänlaista kansainvälistä yhteistyötä? Tietysti monet tutkittavat kysymiset ovat kansallisia, mutta ei ole alaa, jossa toimittaisiin ilman kansainvälisiä yhteyksiä. Kansainväliset yhteistyöhankkeet ovat se muoto kansainvälisestä tutkimuksesta, jota mitataan, kuten pidemmän tutkijavierailut, mutta onko muu kansainvälinen tutkijoiden vuorovaikutus ja kanssakäyminen tutkijoiden välillä itsestäänselvyys? En tarkoita, että näitä asioita pitäisi jotenkin laskea ja mitata, vaan sitä, että esimerkiksi sähköpostilla yhteyden pitäminen saman alan kansainvälisiin tutkijoihin voi tutkimuksen etenemisen kannalta olla joskus huomattavasti merkityksellisempää kuin mikään tutkimusvierailu yhteen paikkaan.

Verkko ja Skype ovat kutistaneet tutkimusmaailman yhden klikkauksen päähän, ja kansainvälisen projektin kokoukset voidaan pitää Skypen välityksellä, olivat tutkijat sitten missä maassa tahansa. Monien kansainvälisten kokousten esitelmät ovat verkossa erilaisina tallenteina, joita voi hyödyntää, jos ei itse ole päässyt matkustamaan. Tekniikka helpottaa kansainvälistä yhteydenpitoa huomattavasti ja monesta yhteydenpidon muodosta on tullut itsestäänselvyyksiä, joita osaa ehkä arvostaa enää me, jotka olemme joskus vuonna X aes. (ajalta ennen sähköpostia) lähetelleet kirjepostilla tiedusteluja ulkomaalaisille professoreille kysyäksemme heiltä neuvoa johonkin asiaan, johon Suomesta ei ole löytynyt asiantuntijaa.

Kansainvälisyyttä voidaan mitata monella tapaa, otetaan näin alkuun vain yksi mittari. 2000-luvulla Helsingin yliopiston metsätieteissä väitelleistä 37 % on ollut kansainvälisiä opiskelijoita. Lukua voi pitää aika korkeana, keskiarvo kaikista tieteenaloista Suomessa kun on noin 15 prosentin luokkaa.
Miksi näin?
Voisi kuvitella, että metsäntutkimus on hyvin kansallista. Metsät pysyvät paikallaan ja ovat hyvin erilaisia eri kasvillisuusvyöhykkeillä. Metsätalous myös poikkeaa paljonkin maailman eri puolilla. Verrattuna esim. lääketieteeseen metsät ja metsätalous eivät ole samassa mitassa yleispäteviä. Miksi siis metsätieteet Helsingin yliopistossa ovat niin kansainvälisiä? Varmaa vastausta ei ole mutta pari helppoa selitystä voin antaa.
Ensinnäkin Suomessa metsäteollisuudella on ollut poikkeuksellisen suuri painoarvo. Teollisuus on myös aina ollut vientivetoista ja siksi kansainvälistä. Viime vuosikymmeninä myös metsäteollisuuden tuotanto on kansainvälistynyt laajasti. Voi sanoa, että jo 1900-luvun alkupuoliskolta metsätieteisiin on panostettu kansallisesti ja luotu edellytyksiä ja paineitakin kansainvälisesti korkeatasoiselle tutkimukselle.
Toiseksi opetuksen ja erityisesti Helsingin yliopiston metsätieteiden laitoksen historiassa myös muutamilla poikkeuksellisen kansainvälisillä opettajilla on ollut oma roolinsa. Dosentti Nyyssönen taisi tehdä aikoinaan yli sata matkaa Meksikoon, prof. emeritus Olavi Luukkainen aloitti pitkälti tyhjästä 1960-luvun lopulla trooppisen metsänhoidon tutkimuksen, joka myöhemmin muotoutui omaksi instituutikseen. Laitoksella on toiminut nyt jo 35 vuoden ajan monitieteinen Viikki tropical resources institute, VITRI. Sen toiminta levittäytyy niin Sahara eteläpuoliseen Afrikkaan kuin kaakkois-Aasiaankin. Instituutissa tehdyistä kymmenistä väitöskirjoista suurin osa on ulkomaalaisten kirjoittamia.
Metsätieteet tarjoavat nykyisin erinomaiset resurssit kansainvälistymiseen. Lähes kaikki maisteritason kurssit ovat englanninkielellä opetettavia. Metsätieteissä on oma englanninkielinen maisteriohjelma, jota kautta laitokselle tulee vuosittain noin 15 ulkomaalaista opiskelijaa. Tämän lisäksi on lähes yhtä paljon vaihto-opiskelijoita. Noin kolmasosa suomalaisista opiskelijoista lähtee vaihtoon ulkomaille.
Metsätieteiden opetus toimii kahden pääaineen alla. Metsien ekologia ja käyttö on osin ollut viime vuosikymmeninä kotimaahan painottuneempaa ja metsäekonomia ja markkinointi kansainvälisempää. Poikkeuksia näiden laajojen pääaineiden sisällä toki on runsaasti kuten ekologian parista alkunsa saanut VITRI osoittaa.
Nykyistä maisteriohjelmaa perustettaessa kymmenisin vuotta sitten oli jonkin verran keskustelua siitä, missä määrin suomenkielisiä maisteritason kursseja tulisi muuttaa englanninkielisiksi. Varsinkin ekologiaan ja käyttöön kuuluvassa suometsätieteessä oltiin sitä mieltä, että on tarpeetonta ja keinotekoista opettaa englanniksi kotimaisia suometsänhoidon asioita. Nykyisin soihin liittyvistä kursseista löytyvät niin ” Forests and Peatlands as Modifiers of Atmospheric Composition” kuin “ Turpeen käyttö Suomessa – tavoitteet ja ristiriidat”. Sekä kansainväliset suokysymykset kuten ilmastonmuutos että kotimaiset kysymykset kärjistyen turpeen käyttöön ovat siis opetusohjelmassa sulassa sovussa.
Kansainvälisyys on mielestäni löytänyt luontevan asemansa Metsätieteiden laitoksella.

Henkilökunnan tiedotustilaisuudet pidetään ilman suurempia ongelmia englanniksi. Vierailevien tutkijoiden ja ulkomaalaisten tutkijakoulutettavien on ymmärtääkseni jokseenkin helppo sopeutua laitoksella työskentelyyn. Sen sijaan heidän kertomuksensa suomalaisten viranomaisten kanssa toimimisesta eivät aina ole mieltäylentävää kuunneltavaa. Samoin oma haasteensa on löytää valmistuttua työtä muualta kuin tutkimuksen parista. Vaikka metsäala on kansainvälinen, Suomen työmarkkinoille tuntuu olevan vaikea asemoitua ilman kunnollista suomen kielen taitoa.

Kurserna på kandidatnivå i mitt ämne ordnas på finska och svenska, det vill säga det finns två parallella utbildningar på två språk. Från och med hösten kommer magisterkurserna att vara gemensamma för alla och trespråkiga, så att studenterna kan studera enbart på finska, svenska eller engelska, men den som kan och är beredd att välja kurser på två eller tre språk får också göra det och har då de största valmöjligheterna. Ett nytt färdigplanerat och godkänt magisterprogram med annan inriktning och med alla kurser på engelska är lagd på is på grund av ”Iso pyörä”.

Hittills har det bara erbjudits enstaka kurser på engelska och vi har fortfarande mestadels finländska studerande på de svenskspråkiga kurser jag undervisar. De som inte är finländare kommer i allmänhet från Sverige. De flesta doktoranderna kommer också från Finland, men internationellt forskarutbyte och forskarsamarbete hör till vardagen och där möter vi många nationaliteter. Professorn som ansvarar för den svenska sidan av mitt ämne har också bott och arbetat över 20 år utomlands. Jag hoppas att det nya studieprogrammet får grönt ljus nästa år och jag skulle gärna också ha fler kolleger med utländsk bakgrund. Det skulle kunna stimulera diskussionerna och göra dynamiken mer spännande. Själv är jag också med och planerar och undervisar på en engelskspråkig och tvärvetenskaplig kurs tillsammans med flera andra lärare på ett annat universitet. Förra året var deltagarna en mycket heterogen grupp. Det var inte bara brokighet när det gällde etnicitet, utan också minst lika brokigt vad beträffar ämnestillhörigheten och tidigare studieerfarenheter. Ändå var alla mycket engagerade och samarbetet under kursen lyckades bra. Likaså var diskussionerna mycket givande.

Trots att jag bara undervisat enstaka utbytesstudenter och studenter som flyttat från andra länder, har jag under flera års tid undervisat blandgrupper med barn och unga från andra kulturer. Lika så har jag själv studerat utomlands i en mångkulturell miljö och också bott i en studielägenhet där faktiskt alla åtta kom från olika länder. Under min doktorandtid hade jag också många forskarkolleger från andra länder. Dessutom har jag många år verkat inom internationella organisationer. Nu ser jag fram emot att få åka på lärar- och forskarutbyte och undervisa i andra universitetsmiljöer än de finska.

Ett problem som jag ser när vi diskuterar hur vi ska bemöta internationella studerande är att vi ofta ser dem som en enda grupp ”utländska studenter”, trots att de kan vara mycket mera olika sinsemellan vad beträffar erfarenheter och kulturella särdrag än vad en del av dem är lika oss. Det är så mycket mer än härkomsten som gör en människa till den hon är och bidrar till att vi kan uppleva likheter och olikheter med varandra. Jag tycker att Amartya Sen (2006, 10) uttrycker det jättebra i sin bok Identitet och våld: ”Samma person kan, utan motsägelse, vara amerikansk medborgare, komma från Västindien, ha sina rötter i Afrika, vara kristen, liberal, kvinna, vegetarian, långdistanslöpare, historiker, lärare, författare, feminist, heterosexuell, engagerad i kampen för homosexuellas rättigheter, älska teater, arbeta för miljön, spela tennis, uppskatta jazz och vara djupt övertygad om att det finns intelligent liv på andra planeter och att det är av största vikt att vi kommunicerar med dessa utomjordingar (helst på engelska)”. Det är just detta att vi alla är så mångbottnade, som gör att vi kan uppleva möten med andra så fascinerande, oberoende av varifrån de kommer. Jag har flera gånger snabbt blivit vän med någon jag träffat utomlands, trots att vår bakgrund har varit mycket olika. Det har nämligen också funnits mycket som förenat.

Yliopiston strategiassa korostetaan kansainvälisen oppimisympäristön tukemista. Tämä tarkoittaa muun muassa monikielisyyden ja monikulttuurisuuden tukemista eri tavoin, esimerkiksi siten että tarjotaan muun kuin suomen- ja ruotsinkielistä opetusta suomalaisille ja ulkomaalaisille opiskelijoille sekä tuetaan opettajia ja muuta henkilökuntaa kansainvälistymisen haasteissa.

Valtiotieteellinen tiedekunta on melko kansainvälinen, ainakin mitä opiskelija-ainekseen tulee. Olemme mukana seitsemässä englanninkielisessä maisteriohjelmassa, mikä on aika paljon tiedekunnan kokoon nähden, vuosittain täällä opiskelee noin 4300 tutkinto-opiskelijaa. Myös jatko-opiskelijoista yhä suurempi osuus on muualta kuin Suomesta. Opetusta tälle kasvavalle kansainväliselle opiskelijajoukolle tarjotaan vaihtelevasti. Yleisenä periaatteena on, että kaikki jatko-koulutus on englanninkieliestä, maisteriopinnoissa on vaihtelevuutta. Kv-maisteriohjelmat toki ovat sitoutuneet tarjoamaan riittävän määrän englanninkielistä opetusta, ja joissakin oppiaineissa, kuten taloustieteessä, maisteriopinnot ovat pääsääntöisesti englanniksi. Samalla koetetaan kannustaa kotikansainvälisyyteen, eli suomalaisten opiskelijoiden osallistumista englanninkielisille kursseille. Kielitaidon puolesta tähän ei liene nykyaikana esteitä esteitä: nykyopiskelijoiden kielitaito on keskimäärin korkeammalla tasolla kuin minulla ja opiskelutovereillani 1980–1990 –luvuilla. Ruotsinkielen asema sen sijaan tuntuu olevan aina vain heikompi. Muutama vuosi sitten tiedekunnassa aloitettiin kaksikielisyyspilotti, jossa muutamissa oppiaineissa olisi ollut mahdollista suorittaa kandiopinnot kaksikielisesti suomen- ja ruotsinkielellä, niin että toista kieltä tuli sisältyä tutkintoon tietty määrä. Opiskelijoille luvattiin runsaasti kielitukea tutkinnon suorittamiseen, mutta vain harva opiskelija o ollut kiinnostunut tästä polusta. Erään oppiaineen vastaava huokailee, kun opetushenkilöstöstä ei tahdo löytyä ohjaajia tai tarkastajia ruotsinkielisiin graduihin.

Englanninkielistä opetusta on siis tarjolla, vaikka varsinkin menetelmäopetuksessa sen riittävyys on välillä ollut ongelma. Olen itsekin pitänyt englanniksi opetusta niin maisteri- kuin jatko-opiskelijoille, ja monikulttuuristen ryhmät ovat toimineet isommitta ongelmitta, vaikka etenkin maisteriopiskelijoiden taustojen ja osaamisen heterogeenisuus on vaatinut tasapainottelua kurssien suunnittelussa. Jatko-opiskelijat ja tutkijat, jotka ovat jo pidempään olleet Suomessa ja kenties suunnittelevat jäävänsä tänne kaipaavat ehkä jo tukea toisinpäin: suomenkieleen ja suomalaiseen yhteiskuntaan integroitumiseen. Siksi yliopistopedagogiikan kursseillani onkin ollut useamman kerran opiskelija, joka ymmärtää jo hyvin puhuttua kieltä, mutta jonka kielitaito ei ehkä riitä kirjalliseen ja/tai sanalliseen ilmaisuun. Hyvin he ovat kuitenkin pärjänneet, hieman tuettuina ja joustavasti eri kieliä käyttäen, suomenkielisillä kursseilla.

Mitä haasteita kansainvälisyys aiheuttaa? Blogiaiheeseen oli jotenkin vaikea tarttua. Onko kansainvälisyys haaste vai mahdollisuus? Mitä se kansainvälisyys oikeastaan edes tarkoittaa? Sitä, että tutkintoon tähtäävässä koulutuksessa on opiskelijoita muista maista? Että opiskelijoita on erilaisissa vaihto-ohjelmissa? Että koulutukset ja tutkinnot ovat kansainvälisesti mitoitettuja ja rakennettuja, eli siis kansainvälisesti yhdenmukaisia ja vertailukelpoisia? Että meillä on englanninkielisiä maisteriohjelmia ja muita opintoja? Että henkilökunta kansainvälistyy kun rekrytoidaan osaajia ulkomailta? Että opettajat ja muu henkilöstö osallistuvat vaihto-ohjelmiin ulkomailla? Onko kansainvälisyys sitä, että tutkimusta julkaistaan kansainvälisesti, lähinnä siis englanniksi? Onko kansainvälisyys yhtä kuin englanninkielisyys? Onko se tutkimus- ja muuta yhteistyötä eri (maiden) yliopistojen kanssa? Miten monikulttuurisuus nähdään osana kansainvälisyyttä, ja miten se otetaan huomioon (suomen tai ruotsinkielisessä) opetuksessa? Pitäisikö se jollain erityisellä tavalla ottaa huomioon? Miten kansainvälisyys ja monikulttuurisuus huomioidaan yliopiston toiminnassa? Vai onko kansainvälisyys kaikkea tätä, ja sitä, että osaisimme suhtautua asioihin avarakatseisesti ja avoimesti?

Etsin vastauksia Kotimaisten kielten keskuksen kielitoimiston sanakirjasta, joka määrittelee kansainvälisyyden eri kansojen tai valtioiden väliseksi, niitä koskevaksi tai niille yhteiseksi tai muunmaalaisiin verrattuna kilpailukelpoiseksi. Tältä pohjalta kansainvälisyyttä olisi mm. edellä mainittu tutkintojen yms. koulutusten yhdenvertaisuus ja kaikenlainen yhteinen toiminta. Osittainhan tähän on päästy Bolognan prosessin myötä, mutta yliopistossa on myös täydentäviä koulutusohjelmia, jotka eivät ole suoraan vertailtavissa muualla järjestettävän koulutuksen kanssa (esimerkiksi erikoislääkärikoulutuksessa).

Tarkastelin myös Helsingin yliopiston opetuksen ja opintojen kehittämisohjelmaa 2007-2009, jossa painopistealueena on ollut kansainvälinen oppimisympäristö. Kansainvälinen oppimisympäristö on tässä ohjelmassa määritelty monikielisyytenä ja monikulttuurisuutena, opiskelijoiden liikkuvuuden mahdollistamisena (niin täältä muualle kuin muualta tänne), suomen- ja ruotsinkielen opintojen tarjoamisena sekä opettajien ja muun henkilöstön tukemisena kansainvälisyyden haasteissa. Mutta onko tämä liian suppea näkemys, ja edustaako tämä jo hieman vanhentunutta näkemystä kansainvälisyydestä? Näissä esimerkeissä kansainvälisyys nähdään toimintoina.

Kunnes löysin Cimon ja Demos Helsingin julkaisun (2013) Piilotettu osaaminen: selvitys kansainvälisyyden merkityksestä työelämässä. Selvityksessä kansainvälisyyttä käsitellään osaamisena, jota perinteisesti on edustanut kielitaito, laajat verkostot omalla toimialalla, ymmärrys kansainvälisestä toiminnasta, kyky työskennellä monenlaisten ihmisten kanssa, ulkomailla opiskelu tai asuminen. Raportissa tämän rinnalle esitetään laajennettu näkemys kansainvälisyydestä, jonka mukaan kansainvälinen osaaminen pitää sisällään kyvyn ajatella omaa kokemuspiiriään laajemmin, laajat verkostot poikki toimialojen, taitojen oppimisen myös vapaa-ajalla, monenlaisissa yhteisöissä toimimisen sijainnista tai kielestä riippumatta sekä globaalin median seuraamisen. Ehkäpä tässä alkaisi näkyä jo kansainvälisyyden ymmärtäminen avoimuutena erilaisille toimintatavoille, osaamisena ja kenties jopa yksilön ominaisuutena. Tällainen avoimuus luo kuvaa kansainvälisyydestä mahdollisuutena, johon voi tarttua kun siihen on tilaisuus.