Näin loppukesän aikaan on hyvä alkaa miettiä jo hyytävämpiä asioita, kuten esimerkiksi museoesineiden pakastamista. Voi kuulostaa oudolta, että museoesineitä pakastetaan. Esineiden pakastus mahdollisten tuhohyönteisten varalta on verrattain helppo ja edullinen tapa varmistaa, että kokoelmatiloihin ei vahingossa viedä mitään elävää, kuten esineitä nakertavaa ötökkäyhdyskuntaa. Tuhohyönteiset pääsevät helposti leviämään tilasta toiseen esineiden kautta, jolloin mahdolliset vahingot eivät mahdollisesti jää enää vain oman museon säilytystiloihin, kun tuhohyönteiset pääsevät myös muiden samassa kiinteistössä toimivien organisaatioiden tiloihin. Kaikki orgaaninen materiaali pakastetaan – esimerkiksi tekstiilit, puiset huonekalut, paperi ja erilaiset eläinperäiset materiaalit, kuten nahka, turkikset, luu ja hampaat. Joitakin materiaaleja kuten metallia voi pakastaa, mutta se ei ole välttämätöntä, sillä metalli ei ole kummoinenkaan kiinnostuksen kohde ötököille. Tuhohyönteiset etsivät syötävää ja paikkaa, johon munia.
Tuhohyönteisiä voi torjua monin eri tavoin, mutta pakastaminen on yleisin museoissa käytössä oleva menetelmä. Pakastamisen etuna on myrkyttömyys, sillä siitä ei jää ihmiselle tai esineille haitallisia yhdisteitä esineisiin kuten tuholaistorjunta-aineista. Happikatoon perustuvat eli anoksiset menetelmät, kuten typpikaasun käyttö, taas vaativat erityiset tilat tai mahdollisuuden pakata esineet kuumasaumattuihin pusseihin. Typpikaasun käyttö kulttuuriperintöalalla kiellettiin vuonna 2017 EU:n biosidivalmisteasetuksella (EU528/2012). Typpikaasun etu pakastukseen nähden oli voimakkaiden lämpötilavaihteluiden välttäminen.
Monia materiaaleja ja esinetyyppejä ei suositella pakastettavaksi, sillä kosteuden ja lämpötilan suuri vaihtelu saattaa vaurioittaa niitä. Tällaisia materiaaleja ovat esimerkiksi lasi, keramiikka, kipsi, audiovisuaaliset tallennusformaatit ja erilaiset muovit. Myöskään hyvin hauraita tai vaikkapa nesteitä sisältäviä esineitä ei yleensä voi laittaa pakkaskäsittelyyn. Pakastamisen suhteen päätökset tulee tehdä aina tapauskohtaisesti. Esineet, joita ei voi pakastaa, pakataan muovilaatikoissa tai tiiviissä muovipusseissa karanteeniin, jossa ne viettävät kaksi vuotta seurannassa.
Yliopistomuseon muuttoprojektissa olemme valinneet melko tiukan linjan esineiden pakastamiseen. Myös materiaaleja, joita ei normaalisti suositella pakastettavaksi vaurioitumisriskin vuoksi, on pakastettu. Muutettavia esineitä on valtavasti, eikä kaikkia ehditä tarkastamaan tuhohyönteisten varalta riittävän tarkasti. Myös käytössä olevaa karanteenitilaa on rajoitetusti. Tähän mennessä olemme projektin aikana pakastaneet mm. lasia, kipsiä, keramiikkaa, erilaisia muoveja ja lakattuja huonekaluja. Lähes kaikki esineet ovat selvinneet käsittelystä ilman silmämääräisessä tarkastelussa havaittuja vaurioita.
Tarkkaa esineiden mikroskooppitutkimista ei meillä muuttoprojektin aikana ole mahdollista tehdä, joten kaikkia vaurioita ei välttämättä havaita. Hyönteisten leviämisen riski on kuitenkin useiden esineiden kohdalla arvioitu vakavammaksi kuin riski mikrovaurioista, joten esineet on pakastettu. Olemme tehneet pakastuslinjauksia yhdessä Museovirastossa työskentelevän konservaattorikollegan kanssa. Hänellä on tekeillä opinnäytetyö, joka käsittelee erilaisten materiaalien pakkasenkestoa. Työn on määrä valmistua viimeistään alkuvuodesta 2021.
Yliopistomuseolla on Museoviraston Kokoelmakeskuksella käytössään valtava pakastuskontti, jossa on noin 69 kuutiota tilaa. Pakastettavat esineet pakataan muoviin, ja kuorma peitetään pressulla pakastuksen ajaksi. Näin estetään vesihöyryn tiivistyminen vedeksi esineiden pintoihin eli kondensaatio. Olemme useiden pakastuskertojen jälkeen todenneet, että kondensaatiota ei synny muoviin pakattuihin esineisiin olosuhteiden pysyessä hallittuina.
Museoilla on erilaisia pakastuskäytäntöjä tuhohyönteisten torjumiseen. Usein pienissä museoissa on käytössä kotikäytöstä tuttuja arkkupakastimia, jotka eivät yleensä kylmene -20°C:ta kylmemmäksi, mutta pakastusaikaa pidennettäessä ne toimivat melko hyvin. Hyönteisten kasvu, lisääntyminen, syöminen vähenevät huomattavasti jo lämpötilan laskiessa alle +15°C:n ja nollassa asteessa ne vaipuvat horrokseen.
Jotta suurin osa tuhohyönteisistä, niiden toukista ja munista saataisiin hengiltä yhdellä pakastuskerralla, vaaditaan -35°C lämpötila. Tässä lämpötilassa esineet viettävät viisi päivää, minkä jälkeen pakastin sammutetaan. Lämpötila saa alkaa nousta hitaasti, ennen kuin esineitä aletaan purkaa pakastimesta. Pakastimen olosuhteita seurataan lämpötilaa ja kosteutta mittaavalla pienellä laitteella, dataloggerilla, joka lähettää tietonsa vastaanottavalle tietokoneelle. Tämän rutiinin mukaan pakastin tyhjennetään ja täytetään aina kerran viikossa. Joissain museoissa pakastamisessa on käytössä menetelmä, joissa yhden kuorman käsittelyyn menee kolme viikkoa. Tällöin pakastin sammutetaan välissä, ja esineet pakastetaan vielä toisen kerran, jolloin kuolevat myös sellaisten tuhohyönteisten munat, joissa on niin kutsuttua pakkasnestettä. Pakkasnestettä sisältävät munat selviävät toisinaan pakastamisesta. Yliopistomuseolla on kuitenkin katsottu, että ns. yhden viikon taktiikka yhdessä kokoelmien säilytystilojen tehokkaan hyönteistarkkailun kanssa riittää tuholaisten torjuntaan.
Anni Tuominen, konservaattori
Riina Uosukainen, konservaattori
Lähteet:
CCI Notes 3/3, Canadian Conservation Institute. 1997. Controlling Insect Pests with Low Temperature. https://www.canada.ca/en/conservation-institute/services/conservation-preservation-publications/canadian-conservation-institute-notes/controlling-insects-low-temperature.html
Museumpests.net: Solutions – Low Temperature Treatment. https://museumpests.net/solutions-low-temperature-treatment/
Western Australian Museum: Freezing Objects. https://manual.museum.wa.gov.au/freezing-objects
Conserve O Gram, number 3/6. 1994. An Insect Pest Control Procedure: The Freezing Process. https://www.nps.gov/museum/publications/conserveogram/03-06.pdf
Konservaattori-lehti. 1/2020. Puheenjohtajan terveiset.