Sibeliuksen viulu ja kuolleen kasvot – pieni tutkimusmatka menneisyyteen

Vuonna 1922 tohtori ja professori Christian Sibelius kuoli perniöösiin anemiaan vain 54-vuotiaana. Yli viisikymmentä vuotta myöhemmin Lapinlahden tohtorin tytär Riitta Sibelius lahjoitti Lääketieteen historian museolle isänsä kuolinnaamion ja viulun. Esineet päätyivät kalliosuojan säilytystilaan. Keväällä 2020 Yliopistomuseon työntekijät nostivat hyllystä vaalean pahvilaatikon ja puisen viulukotelon, joiden sisältöä ei oltu tarkasteltu pitkään aikaan.

Mies lääkärintakissa pitelee käsissään instrumenttia. Kuva on mustavalkoinen.
Christian Sibelius 1900-luvun alussa. Kuva: Helsingin yliopistomuseo

”Soihdunsytyttäjä hän oli ajatuksen yössä.”

teksti Christian Sibeliuksen hautakivessä

Pahvilaatikon ympärille on kiedottu juuttinarua. Kannen alta paljastuu paperia ja paperin keskeltä kipsinen, korkea otsa ja jylhäprofiilinen nenä: Sibelius. Tosin ei tunnettu säveltäjämestari, vaan tämän veli, tohtori ja professori Christian Sibelius. Kipsinen kuolinnaamio oli tehty vainajan kasvoista kuoleman jälkeen, ja sitä säilytettiin muistona kuolleesta. Naamioita käytettiin myös patsaiden malleina, jotta ne vastaisivat esikuviaan. Tapa oli elinvoimainen aina antiikin ajoista 1900-luvun alkupuolelle asti.

Vuonna 1869 Hämeenlinnassa syntynyt Christian Sibelius toimi Lapinlahden keskuslaitoksen johtajana aina vuoteen 1921. Lapinlahden keskuslaitos oli ensimmäinen mielenterveyden hoitoon rakennettu laitos, ja Carl Ludwig Engelin (1778 – 1840) suunnittelema rakennus otti ensimmäiset potilaansa vastaan 1841. Aiemmin mielenterveyspotilaiden hoito oli kuntien vastuulla ja potilaat elivät usein vankilamaisissa oloissa. Sairauksia hoidettiin pakkokeinoilla. Sibeliuksen siirryttyä Lapinlahden johtoon vuonna 1904 pakkokeinoista luovuttiin ja aiempi sellijärjestelmä muuttui osastoihin perustuvaksi systeemiksi. Sairaalasta tuli sijoituspaikan sijaan hoitopaikka, ja Sibeliuksen tavoitteena oli kehittää sekä hoitoa, opetusta että lisätä tieteellistä tutkimusta. Vuonna 1909 laitoksen johtajuuteen yhdistettiin yliopiston ylimääräinen psykiatrian professuuri, joka muutettiin 1921 vakinaiseksi viraksi.

Kipsinen kuolinnaamio.
Kalliosuojasta löytynyt kuolinnaamio pintapuhdistuksen jälkeen. Kuva: Helsingin yliopistomuso/ Mai Joutselainen

Sibeliusta pidettiin edistyksellisenä ja humaanina psykiatrina, ja hänen aikanaan Lapinlahden hoitomuodot muuttuivat aiempaa inhimillisemmiksi. Hän oli opiskelijoiden keskuudessa pidetty opettaja ja maineeltaan analyyttinen tiedemies, vaikka tieteelliset julkaisut jäivätkin vähäisiksi. Veljelleen Jeanille Christian oli ”valohahmo”, joka kannatteli säveltäjää vaikeina hetkinä ja oli tukena tarjoten muun muassa turvapaikan Lapinlahdessa sisällissodan aikana 1918. Christian oli myös pitkälle koulutettu muusikko ja lahjakas sellisti, ja hän musisoi sekä veljensä että lääkäreistä koostuvan kamarikvartetin kanssa.

Tutkimusmatka menneisyyteen

Hypätään taas historiasta nykyaikaan. Kaiken pölyn keskellä museon työntekijä avaa mustan kotelon kannen. Sen alta paljastuu kaunis, punaruskeaksi lakattu viulu, jonka eläimen suolesta valmistetut kielet ovat irronneet ja kielenpidin haljennut. Ääniaukon vieressä on pieni halkeama. Huomio kiinnittyy soittimen erikoiseen päähän: tavallinen simpukka onkin muotoiltu leijonan pääksi. Myös viritystapit ovat mielenkiintoiset, sillä ne on valmistettu norsunluusta ja osoittavat alaspäin. Kotelossa olevien papereiden mukaan viulu on kuulunut Sibeliukselle, ja sen on tunnistanut lahjoituksen tehnyt tytär Riitta. Viulunrakentaja Carlo Bergmanin mukaan soitin on 1900-luvun alusta, tehdasvalmisteinen, saksalainen ja ”kertaustyylinen”. Museon diaarikirjoista viulusta ei kuitenkaan löydy merkintää, vaikka kuolinnaamion vastaanottopäivä täsmää mukana olevien papereihin merkittyyn päivään. Siitä huolimatta – tai ehkä juuri siksi – tajuaa, että esineessä on kauneuden lisäksi jotain erityistä.

Puinen, musta viulukotelo, joka on verhoiltu viheällä sametilla. Kotelossa lepää punaruskea viulu ja kotelon edessä puinen talla ja mustia kielenpitimiä.
Viulu kotelossaan. Kuva: Helsingin yliopistomuseo/ Mai Joutselainen
Viulun pää, joka on muotoiltu leijonan pääksi. Metalliset ja norsunluiset viritystapit.
Ykityiskohdat tekevät viulusta osaltaan erityisen. Kuva: Helsingin yliopistomuseo/ Mai Joutselainen

Toisinaan yksittäiset esineet laittavat liikkeelle tutkimuksen pyörän, joka vie yhä syvemmälle arkistoihin – ja kirjoittajan ajatuksiin. Sibeliuksen viulu ja kuolinnaamio kuljettivat kirjoittajan museon kirjastoon, arkistoon, elämäkertojen äärelle sekä internetin ihmemaailmaan. Museoammattilaisen silmin tarkasteltuna esineen matka alkuperäiseltä omistajaltaan siihen, missä se nykyisin on, on monitahoinen, mielenkiintoinen ja aukkojen täyttämä. Vaikka Christian Sibeliuksen elämästä ja työstä Lapinlahdessa tiedetään jonkin verran ja tehdystä lahjoituksesta on olemassa arkistotietoa, jotain jää aina pimentoon. Kuka kuolinnaamion valmisti? Oliko viulu Sibeliuksen vai jonkun muun, ja ketkä kaikki ovat sitä soittaneet? Näihin kysymyksiin saadaan tuskin koskaan lopullisia vastauksia, mutta mielikuvitusta ja mielenkiintoa ne kuitenkin ruokkivat. Esineet eivät liity vain entisen omistajansa henkilöhistoriaan, vaan ne kertovat myös tarinaa vallinneesta ajasta ja muista ihmisistä.

Mai Joutselainen, projektityöntekijä

Lähteet:

Kansallisbiografia, https://kansallisbiografia.fi/kansallisbiografia/henkilo/3629

Jean Sibeliuksen elämäkerta

Achté, Kalle: Lapinlahden sairaalan historia 1841­ – 1991. Gummerus, Jyväskylä 1991.

Achté, Kalle: Satakolmekymmentä vuotta psykiatriaa. Lapinlahden sairaalan historia 1841-1971. Otava,   Keuruu 1974.

Lääketieteen historian museon lahjoitusluettelo 1973 – 1978.

HYKS:n psykiatrian klinikan tiedotuslehti, 130 –vuotisjuhlanumero. 25.8.1971

Helsingin yliopistomuseon kuvakokoelmat

Kun nimi ei ole enne: tapaus kalliosuoja

Kuten jo aiemmissa blogipostauksissa on tullut ilmi, museoiden säilytystilat eivät aina ole esineystävällisiä. Vanha väestönsuoja, joka tunnetaan museolaisten keskuudessa kalliosuojana, ei nykyisellään ole kovin turvallinen ihmisillekään. Tässä kirjoituksessa paneudumme kokoelmamuuttoprojektimme seuraavaan vaiheeseen, kalliosuojan inventointiin ja tyhjentämiseen. Samalla tarkastelemme sitä, kuinka hyväkin kokoelmatila voi vuosien saatossa muuttua erilaisten tapahtumien kautta epämuseaaliseksi — ja jopa vaaralliseksi. Kalliosuojassa tehdyt haitta-ainemittaukset ja vaaralliset aineet ansaitsevat oman julkaisunsa, jonka saamme eetteriin lähiaikoina.

Vanha väestönsuoja valmistui vuonna 1969. Osa Lääketieteen historian museon kokoelmista sijoitettiin tilaan jo 1979. Museon kokoelmia oli tuolloin sijoiteltu eri puolelle Helsinkiä. Esineille varattu noin 50 m2 tila täyttyi nopeasti, ja kalliosuojaan tuotiin myös muiden museoiden kokoelmia. Kokoelmat levittäytyivät kahteen kerrokseen. Yliopiston eri tieteenalojen erikoismuseot yhdistyivät 2003 Helsingin yliopistomuseoksi, ja tuolloin myös lääketieteen kokoelmat tulivat museon hallintaan. Kokoelmat saivat kokea ilkivaltaa aina 1980-luvulta 2000-luvun alkupuolelle asti, sillä autio tila ja jännittävät esineet todennäköisesti houkuttelivat kutsumattomia vieraita. Pikkuhiljaa muiden vuokralaisten tavaroista tyhjentynyt tila koki useamman vesivahingon ja olosuhteet muuttuivat epäedullisiksi.

Kuvassa punaisella jalustalla kyltti, jossa kehotetaan käyttämään hengityssuojaimia.

Kyltti Kalliosuojan sisäänkäynnillä. Kuva: Riina Uosukainen / Helsingin yliopistomuseo.

Esinekasoja ja punttien tutinaa

Työskentely Kalliosuojassa aloitettiin tutustumiskäynnillä marraskuussa 2019. Muuttotiimin jäsenet tiesivät jo ennakkoon tilan ongelmista, sillä museon muu henkilökunta oli pitkään ollut tietoinen erilaisista vesivahingoista ja ilkivallasta, jotka tilaa olivat kohdanneet. Henkilösuojaimet  vastasivat Tallissa käytettyjä  moottoroituine hengityssuojaimineen. Säilytystilaan varastoidut esineet olivat resurssien puutteessa olleet lähes oman onnensa nojassa jo pitkään: vaikka museoammattilainen on ahkera ja sinnikäs eliö, ei aika, raha ja jaksaminen yksinkertaisesti riitä kaikkeen. Muuttoprojektin yhteydessä päästään siis toteuttamaan myös pitkään haaveissa ollut kalliosuojan esineiden inventointi, puhdistus sekä muutto uusiin tiloihin kokoelmakeskukseen.

Suoja-asuissa olevia ihmisiä täyteenahdetun kananverkkokopin edessä.

Yliopistomuseon henkilökuntaa tutustumiskäynnillä Kalliosuojassa. Kuva: Marika Tarkiainen / Helsingin yliopistomuseo.

Muuttotiimiläisten tunnekokemukset Kalliosuojasta vaihtelivat paljon. Tallin jälkeen osa oli tyytyväinen lämpimiin sisätiloihin siirtymiseen, osa taas maalaili silmiensä eteen kauhukuvia koko muuttotiimin mystisestä katoamisesta sokkeloisen väestönsuojan syövereihin. Paksujen, valkoiseksi rapattujen kallioseinien vuoksi esimerkiksi kännykät eivät toimineet tilassa lainkaan, mikä ei varsinaisesti lisännyt turvallisuuden tunnetta. Tehdyn riskikartoituksen mukaan esimerkiksi hapertuneet sähköjohdot aiheuttivat omat vaaransa jo muutenkin elämää nähneeseen työskentely-ympäristöön. Myös esineiden määrä ja laatu huolestutti: pääasiassa lääketieteen kokoelmia sisältävät, äärimmilleen täyteen ahdetut yläkerran kananverkkokopit olivat jo itsessään riski, muista riskeistä puhumattakaan. Tilassa oli erilaisten mittausten mukaan havaittu homeita ja sisäilmaongelmaa. Aktiivisemman työskentelyn alkaessa teettiin uudet mittaukset, joissa löydettiin abestia.  Työt päätettiin keskeyttää ja konsultoida asbestiasiantuntijoita, jotta saataisiin kunnollinen kokonaiskuva sekä työntekijöiden että esineiden turvallisuuden suhteen. Mittaustuloksista ilmeni, että tila oli turvallinen työskennellä ja inventointia saatettiin jatkaa.

Valkoisessa suoja-asussa ja moottoroidun hengityssuojaimen kanssa työskentelevä museotyöntekijä ahtaassa tilassa.

Museoammattilainen ahtaalla. Kuva: Henna Sinisalo / Helsingin yliopistomuseo.

Turvallista työskentelyä, sykähdyttäviä löytöjä

Inventointi Kalliosuojassa saatiin käynnistymisvaikeuksien jälkeen hyvään vauhtiin. Sopivat henkilösuojaimet takaavat turvallisen työskentelyn, eikä tilakaan tunnu enää niin pelottavalta. Muuttotiimiläiset käyvät esineistöä läpi ja kuvaavat sitä kiertävissä vuoroissa. Museon amanuenssit ja kokoelmapäällikkö tekevät esineistä säilytys -ja poistopäätökset, koostavat ne listoiksi ja toimittavat tiimiläisille. Laajasta esinemassasta löytyy toisinaan pysäyttäviä yksilöitä, jotka saavat muuttotiimin mietteliääksi: millaista Seilin saarella käsityötä tehneen naisen elämä on ollut ja kuinka monta ruumista obduktiopöytä 1800-luvulta onkaan nähnyt?  Jälleen kerran esineiden kokoluokka vaihtelee pienestä neulasta aina massiivisiin laitteisiin. Deleten henkilökunta on palkattu auttamaan painavimpien esineiden nostamisessa sekä tarvittaessa esineiden pintapuhdistuksessa ennen kuljetusta.

Museotyöntekijä käy läpi esineitä pöydän ääressä. Hänellä on päällään valkoinen suoja-asu ja kädessä siniset nitriilihanskat.

Esineiden inventointia . Kuva: Henna Sinisalo / Helsingin yliopistomuseo.

Sekä museoalalla että muuallakin maailmassa ainoa pysyvä asia vaikuttaa olevan muutos. Koronavirustilanne vaikuttaa Kalliosuojan tilanteeseen, ja tällä hetkellä työ etenee tavallista hitaammin. Töitä on tarkoitus jatkaa normaalilla tahdilla muutaman viikon kuluttua, mikäli tilanne sen sallii. Siihen asti edistämme muuttoprojektin muita osia ja yritämme pysyä terveinä.

 

Riina Uosukainen, konservaattori

Mai Joutselainen, projektityöntekijä

 

Lähteet:

Helsingin yliopistomuseon selvitys lääketieteen kokoelmien historiasta ja säilytystiloista 1930-luvulta nykypäivään. Julkaisematon

Konservointipalvelu Wirilanderin kalliosuojasta tekemä riskikartoitus 2011. Julkaisematon

Sinisalo, Henna 2020: Technical description: Ethical and practical perspectives on hazardous museum collections and spaces. Julkaisematon

 

 

Museotyö – välineurheilua parhaimmillaan

Mielikuvat museotyöstä saattavat usein olla suhteellisen yksipuolisia: työntekijä istuu näyttelytilassa, opastaa ja kieltää asiakkaita koskemasta esineisiin tai homehtuu rakastamiensa kokoelmien keskelle. Mutta museotyö on myös raavasta varusteurheilua, jossa liikutaan usean kohteen välillä ja nostellaan samaan aikaan hauraita mutta painavia esineitä haastavissakin olosuhteissa. Tämänkertaisessa muuttoblogin tekstissä pohditaan museotyöhön käytettäviä välineitä, kokoelmaesineitä sekä niiden määrää.

Toisinaan isojen esineiden käsittely ja siirtäminen vaatii tuumaustauon sekä suunnittelua. Kuva: Helsingin yliopistomuseo/ Susanna Paasonen

Turvallisuus ensin!

Museoiden ytimen muodostavat kokoelmat. Yliopistomuseon tapauksessa kokoelmaesineitä on runsaasti, ne ovat eri ikäisiä ja niiden koko sekä kunto vaihtelevat. Esineistöä on myös monelta eri tieteenalalta. Muuttoprojekti aloitettiin käsittelemällä Yliopistomuseon haltuun päätynyttä Viikin Maatalousmuseon kokoelmaa, jonka kohtalonhetkiä ja siirtymistä maatalousmuseo Sarkaan on saatu seurata jo aiemmin. Työturvallisuus ja vaarallisilta aineilta suojautuminen ei aina ole ollut museoiden tärkeimpiä prioriteetteja, mutta ala kehittyy koko ajan parempaan suuntaan.

Moottoroidut hengityssuojaimet ja suojapuvut ovat turvallisen työskentelyn perusta. Kuva: Helsingin yliopistomuseo/Susanna Paasonen

Vaikka esineet ovatkin museotyön pääosassa, on tärkeää huomioida myös työntekijöiden turvallisuus. Muuttoprojektissa työskentely-ympäristön asettamat haasteet on huomioitu siten, että työntekijät on varustettu asianmukaisin suoja-asuin. Moottoroiduissa hengityssuojaimissa, muovitetuissa Tyvek-suojapuvuissa ja turvakengissä työtekijät suojaavat itsensä sekä mahdollisilta mikrobivaaroilta että fyysisiltä vahingoilta. Pitkään epämuseaalisissa oloissa säilyttyjen esineiden metalliosat ovat esimerkiksi päässeet ruostumaan, ja aiheuttavat siksi omat haasteensa käsittelylle. Muovisten suoja-asujen lisäksi kerrospukeutuminen on valttia: ulkotiloihin verrattavassa talliympäristössä työskennellessä on huomioitava se, että muovipuvussa hiki lentää, mutta tulee myös helposti kylmä.

Isojen ja hauraiden esineiden käsittely tuo mukanaan myös haasteita: miten pitää omalta osaltaan huolta siitä, että esine säilyy käsittelystä huolimatta samassa kunnossa, mutta saadaan liikutettua turvallisesti ja tehokkaasti paikasta A paikkaan B? Työ vaatii koordinaatiokykyä, lihaksia ja ehkä vähän älliäkin: esineiden kunto, koko ja herkkyys on otettava huomion jokaisessa työvaiheessa.

Varusteet ja välineet

Kaikki esinekäsittelyn työvaiheet eivät vaadi järeitä suojavarusteita, mutta se ei tee työstä yhtään vähemmän välineorientoitunutta. Mittaamiseen mittanauha, esinenumeroiden merkitsemiseen pehmeä lyijykynä ja merkkaustussi, pakkaamiseen happovapaata ja puskuroitua silkkipaperia sekä arkistokelpoiset pakkauslaatikot, käteen nitriilihanskat… Esineet valokuvataan, mitataan, kuvaillaan sekä luetteloidaan kokoelmanhallintajärjestelmään.

Esineiden luettelointiin ja pakkaamiseen tarvittavaa välineistöä. Kuva: Helsingin yliopistomuseo/Mai Joutselainen

Kun esine on puhdistettu ja luetteloitu, se pakataan asianmukaisesti sillä ajatuksella, että se säilyy tulevillekin sukupolville. Kokoelmien säilyttämistä, luettelointia ja käsittelyä ohjaavat museon kokoelmapoliittiset ohjeistukset. Esineiden valmistusmateriaali ja kunto vaikuttavat siihen, miten ja mihin ne pakataan sekä myöhemmin säilytetään: alkoholiin säilötyn kirurgisen ompelulangan säilytyksessä on huomioitava eri asioita kuin täysmetallisen auran. Isommat esineet kääritään puuvillakankaaseen ja pienemmät asuvat silkkipaperiin pesitettyinä pahvilaatikoissa.

Yhdeksi kokoelmatyön kivijalaksi ja tärkeäksi varusteeksi on muodostunut museon oma turvaohje, jossa ohjeistetaan vaarallisten aineiden kanssa toimimiseen. Yllättävän moni vanha esine sisältää raskasmetalleja, DDT:tä, asbestia ja muita terveydelle haitallisia aineita. Kun tietää tarkkaan, mistä esine on valmistettu ja mitä se on syönyt, on helpompi jatkaa omaa työtään turvallisesti ja käsitellä esinettä oikein.

Selvitystyötä ja uuden oppimista

Kokoelmatyö on toisinaan myös selvitystyötä, joka puhuttelee museotyöntekijän sisäistä salapoliisia. Aika ei aina riitä perinpohjaiseen tutkimustyöhön, mutta usein jo esineen käyttötarkoituksen ja nimen selvittäminen auttaa viemään työtä eteen päin. Toisaalta kokoelmatyö saa KonMarituksen piirteitä, kun esinettä tutkiessa huomataankin, että kokoelmissa on jo kolme vastaavaa kappaletta. Silloin esineen poistamista museon kokoelmista voidaan harkita. Vaikka museon tehtävänä on tallentaa ja säilyttää kulttuuriperintöön liittyvää esineistöä, ovat sopivat säilytystilat usein rajalliset.

Yliopistomuseon henkilökuntaa kartoittamassa Tallin tilannetta. Kuva: Helsingin yliopistomuseo/Anni Tuominen

Vuosia sitten istuessani museologian luennolla en todellakaan ajatellut, että reippailisin muovipuku päällä aurojen parissa ja pohtisin, mitä geologisen laitteen pintaan kristallisoitunut valkoinen jauhe on. Siisti sisätyö on tässä projektissa saanut uuden, hieman ironisenkin merkityksen, mutta museoalan välineurheilullisempi puoli on avannut täysin uusia näkökulmia ja ajatuksia siitä, mitä museossa tehtävä työ oikeastaan voi olla. Muuttoprojektin yhteydessä se on pelastamista, uuden kokeilua ja erityisesti uuden oppimista.

Mai Joutselainen, projektityöntekijä