Ruskeasuon selätys

Keväällä muuttotiimissä koittivat ilon ja helpotuksen ajat: urakka Ruskeasuon hammasklinikalla saatiin valmiiksi ja entisen Hammaslääketieteen museon kokoelmat siirrettiin onnistuneesti Kokoelmakeskukseen. Yksi projektin laajimmista ja haastavimmista kokonaisuuksista aloitettiin syksyllä 2020, ja loppuvuodesta loimme myös muuttoblogissa katsauksen kiehtovaan hammaslääketieteen kokoelmaan sekä tulevaan urakkaan.

Nyt pienen kesätauon jälkeen on hyvä palata muistelemaan hammaslääkärin hoitoyksiköiden eli unittien, röntgenkoneiden ja hammasmallien täyteisiä työpäiviä Ruskeasuolla. Ruskeasuon hammasklinikan rakennuksien purun alta kokoelman turvaan saattaneet työn sankarit Jenni Jormalainen, Katariina Pehkonen, Hanna Tanskanen, Marika Tarkiainen ja Riina Uosukainen avaavat tässä blogikirjoituksessa tunnelmiaan ja projektin mielenkiintoisia vaiheita. 

Innolla kohti haasteita 

Tiimi pääsi tutustumaan Ruskeasuon hammasklinikan tiloihin ja kokoelmaan jo ennen työskentelyn aloittamista. Ennakkotunnelmat olivat odottavat, mutta ahtaat tilat, esineiden runsas määrä ja suurten esineiden liikutteluun liittyvät mahdolliset haasteet herättivät myös pohdintaa. 

”Ensimmäinen reaktio oli, että melkoinen urakka edessä”, Jenni toteaa ja saa näkemykselleen hyväksyntää muun tiimin suunnalta. 

”Ennakkoon suurin huolenaihe olivat röntgenkoneet ja isot unitit, kun esineistä näkee jo päälle, että ovat hankalia nostaa ja siirtää”, kokoelmamuutossa projektipäällikkönä toimiva Katariina kertoo. 

Samalla laajan kokoelman läpikäyntiin oltiin tarttumassa muuttotiimille tutulla reippaalla asenteella: 

”Tutustumiskäynnin jälkeen oli kuitenkin innokas olo ja teki mieli tarttua toimeen. Kiinnosti tietää, mitä kaikkea hyllyjen kätköistä voisi löytyä”, Hanna muistelee ennakkotunnelmiaan. 

Helsingin yliopistomuseon työntekijä tutkii esineitä suojavarusteissa valkoisen seinän edessä. Työntekijän vieressä on valkoisesta kankaasta ja pöydästä kyhätty valokuvasupiste.
Hanna Tanskanen inventointityössä. Kuva: Helsingin yliopistomuseo / Riina Uosukainen.

Yllätyksiltä ei voi välttyä 

Työt Ruskeasuolla aloitettiin kokoelmien inventoinnilla ja valokuvaamisella.  

”Inventoinnissa eroteltiin eri numeroille huonekalut, taide, esineet, arkistomateriaali ja kemikaalit. Esineille tai esineryhmille annettiin inventointinumerot, ja ne kuvattiin, minkä jälkeen niiden sijainti ja tiedot kirjattiin Exceliin. Inventointi saatiin tehtyä paikan päällä jouluun mennessä”, Hanna kertoo työskentelyn alkuvaiheista.

Metropolian enstisiin tiloihin on aseteltu lattialle koko huoneen täydeltä pieniä inventoituja esinekokonaisuuksia.
Inventoidut esineet odottavat pakkaajaansa. Kuva: Helsingin yliopistomuseo / Jenni Jormalainen.

Taustatietojen perusteella kokoelman oli arvioitu sisältävän noin 13 000–15 000 esinettä. Työn edetessä kävi kuitenkin ilmi, että esinemäärä oli huomattavasti isompi, ja esineistä vain murto-osa oli luetteloitu. Lopulta inventoinnin jälkeen esineiden määräksi arvioitiin noin 20 000. 

”Ei uskoisi kahteen varastohuoneeseen ja muutamaan pieneen näyttelytilaan mahtuvan niin paljon!” Katariina huudahtaa. 

Myös muita haasteita ilmeni: 

”Monista esineistä puuttui kontekstitietoja. Esineitä oli myös sijoiteltu ympäri rakennusta, ja niiden sijaintipaikkoissa oli tapahtunut odottamattomia muutoksia”, Jenni muistelee. 

Kokoelmien oli jo etukäteen arvioitu sisältävän runsaasti erilaisia haitta-aineita, kuten esimerkiksi asbestia, elohopeaa, PCB-öljyä ja muita kemikaaleja. Myös näitä löytyi vielä arvioitua enemmän. Sekä tämä että runsas esinemäärä pakottivat tiimiläiset muokkaamaan alun perin suunniteltuja työprosesseja myös työn tiimellyksessä. 

”Päätimme jonkin aikaa esineinventointeja tehtyämme, että on turvallisempaa aloittaa suojavarusteissa myrkkyjen inventoimisella ja samalla siirtää kemikaalit pois muiden esineiden joukosta”, Hanna kuvailee kemikaaliurakan selätystä. 

”Inventoinnin jälkeen kemikaalien CAS-numerot ja vaarallisuus selvitettiin ja jokainen myrkky sai poisto- tai säästöpäätöksen. Tämän jälkeen myrkyt lajiteltiin säästöihin ja poistoihin.”

Ruskeasuon muista kokoelmista erotellut kemikaalipakkaukset on asteltu lattialle pahvi- ja muovilaatikoihin. Yliopistomuseon työntekijä seisoo huoneen oviaukossa suojavarusteissa.
Poistopäätöksen saaneet myrkyt odottavat Fortumin asiantuntevaa kuljetusta omassa nurkassaan. Susanna Paasonen on suojahuppunsa sisällä tyytyväinen. Kuva: Helsingin yliopistomuseo / Hanna Tanskanen.

Hammaslääketieteen kokoelman myrkyllisten aineiden läpikäyntiä on valotettu blogissa jo aiemmin kahden tekstin verran (osa 1 ja osa 2). Tämä kertoo osaltaan omaa kieltään siitä, miten merkittäväksi osaksi kemikaalien selvitys- ja käsittelytyö projektissa muodostui. 

Kokoelma saatiin kunniakkaasti inventoitua kokonaisuudessaan, mutta ennakoitua suuremmasta esinemäärästä ja tiukasta muuttoaikataulusta johtuen esimerkiksi osa luetteloinnista joudutaan tekemään vasta myöhemmin. Suurin osa esineistä pääsi kuitenkin jo ennen Kokoelmakeskukseen siirtämistä kulkemaan koko tehokkaan kokoelmaprosessin läpi. 

”Inventoinnin jälkeen kokoelmasta tehtiin poistoja kokoelmapäällikkö Jaana Tegelbergin ja museoamanuenssi Henna Sinisalon päätöksillä. Säilytyspäätöksen saaneille esineille seuraavana oli vuorossa luettelointi kokoelmatietokanta Akseliin ja pakkaaminen pitkäaikaissäilytystä varten laatikoihin tai lavoille. Työtehtävien monipuolisuus toi onneksi paljon vaihtelua työpäiviin”, Jenni kertoo.

Ahtaat tilat, valtavat masiinat 

Jo ennakkoon todetut ahtaat työskentelytilat aiheuttivat myös monessa kohtaa päänvaivaa. 

”Hammasklinikan rakennusta ei oltu suunniteltu museon kokoelmatilaksi: ahtaat käytävät ja oviaukot estivät esimerkiksi käyttämästä isoja lavoja, ja valmiiden lavojen kerääminen kuljetuksiin oli hankalaa”, projektipäällikkö Katariina summaa. 

Keinot kuitenkin keksittiin: 

”Tehokas tetris ja lavasiirtojen aikataulutus olivat tässä apuna!”

Museomestari Johannes Keltto sahaa kapean oviaukon alaosan karmeja, jotta kuormalava mahtuu ovesta ulos.
Ahtaisiin oviaukkoihin tehtiin omakätisesti tarvittavia laajennuksia. Ruskeasuon hammasklinikan rakennus tullaan purkamaan, joten museomestari Johannes Kelton sahauspuuhat olivat täysin tervetullut apu esineiden siirossa. Kuva: Helsingin yliopistomuseo / Susanna Paasonen. 

Myös tiimin työskentelyyn varatut tilat olivat aluksi riittämättömät, mutta tämäkin ongelma ratkesi aktiivisten lisätilakyselyiden myötä. 

Meillä oli aluksi vain muutaman neliön kokoinen huone, johon mahtui kaksi kuvauspöytää ja kaksi työskentelypöytää. Onneksi myöhemmin saimme käyttöön entiset Metropolian isot tilat, joihin muuttotiimi pystyi levittäytymään ja toisaalta myös levittämään esineitä kuvattavaksi, pakattavaksi tai muuten käsiteltäväksi”, Marika kertoo lisätilan vaikutuksesta työskentelyyn. 

Myös jo ennakkoon huolta herättäneet suurikokoiset esineet edellyttivät tiimiltä monenlaista ongelmanratkaisua. 

”Suuret esineet olivat kuin oma projekti projektin sisällä”, Hanna luonnehtii urakkaa. 

Ruskeasuon raskas laitteisto sisälsi muun muassa hammaslääkärien unitteja, poria, turbiineja, kompressoreja, röntgenlaitteita ja potilastuoleja. Kuten Katariina aiemmassa raskaiden, mahdollisesti öljyä sisältävien, esineiden käsittelyä valottavassa tekstissään kuvailee, vaati näiden pakkaaminen ja siirtely erityistä suunnitelmallisuutta sekä välinehankintoja. Haitallisen PCB-öljyn pitoisuuksia testattiin etukäteen ottamalla näytteitä sekä esineistä että hengitysilmasta. Museomestarimme Johannes oli tiimille korvaamaton apu suurten esineiden liikuttelussa ja turvallisten säilytysratkaisujen kehittämisessä niille.

Neljä Yliopistomuseon työntekijää seisoo tulettamassa kädet ilmaan nostettuina lavalle kiinnitetyn röntgenkoneen takana
Massiivinen röntgenkone on lavalla, ja tilanne vaatii yhteiskuvaa. Kuva: Helsingin yliopistomuseo / Jenni Jormalainen.

Onnistumisen iloa 

Suurien hoitoyksiköiden ja röntgenlaitteiden liikkeelle saaminen oli suuri onnistuminen. Moni Ruskeasuolla työskennelleistä listaakin tämän suosikkimuistojensa joukkoon. 

Oli ilo nähdä, kuinka jokin murheenkryyniksi osoittautunut esine saatiinkin liikkumaan lavalle ja pakattavaksi”, Marika kuvailee. 

Myös ilon hetkiä mahtui runsaasti mukaan monista haasteista huolimatta. Erityisesti tiimin kanssa jaetut hauskat hetket, kuten pikkujoulut Ruskeasuon Unicafen tiloissa, Euroviisu-hittien vauhdittamat yhteiset pakkausrupeamat sekä kevään lämmössä vietetyt jäätelötauot ulkona toivat piristystä puurtamisen lomassa. 

Neljä Yliopistomuseon työntekijää istuu rappusilla auringonpaisteesssa.
Kevään koittaessa taukoja pystyi pitämään myös ulkona auringosta nauttien. Kuva: Helsingin yliopistomuseo / Jenni Jormalainen.

Kokoelman erityisen kiinnostavat ja kauniit esineet ovat jääneet myös mieleen hankalasti liikutettavien laitteiden ja myrkkypullojen ohella. 

”Mieleen on jäänyt esimerkiksi valtava leikkaussalilamppu, joka oli jollain konstilla nostettu huteran hyllyn päälle. Sen siirto vaikutti erittäin haastavalta ahtaissa tiloissa, mutta lopulta lamppu saatiin onnellisesti alas. Lamppu olikin tarkemman tutkimisen jälkeen yllättävän hieno esine”, Jenni kertoo. 

Jotkin lasiesineet olivat todella kauniita, ja niitä oli ilo käsitellä”, Marika muistelee. 

Joillekin suosikkiesineen valinta tuottaa myös vaikeuksia: 

”Ruskeasuon kokoelma oli yllättävän monipuolinen, vaikea sanoa!” tuumailee Katariina. 

Hammaslääkäri(esineide)n pelko voitettu 

Urheilutoimittajan suosikkikysymykseen ”Miltä nyt tuntuu?” Ruskeasuon tiimillä on varsin yksimielinen vastaus: helpottuneelta. Valtaosin tuntemattoman laajan kokoelman haltuunotto on ollut todellinen urakka, jossa oli usein reagoitava myös yllättäviin tilanteisiin. 

”Projektin onnistuminen vaati kaikilta paikalla työskennelleiltä jatkuvasti erilaista ongelmanratkaisua työn ohessa, ja onneksi työkaverilta sai tarvittaessa myös henkistä tukea. Aina tulee yllätyksiä, mutta niiden kanssa oppii elämään, jos niihin on mahdollista etsiä yhdessä ratkaisuja”, Marika kiittelee. 

”Jokainen työntekijä toi projektiin oman huomiokykynsä ja osaamisensa, eikä minulla ainakaan ollut epäilystäkään, etteikö tätä saataisi hoidettua”, Riina jatkaa. 

Selin kameraan seisova Yliopstomuseon työntekijä kirjoittaa valkotaululle jäähyväisviestiä Ruskeasuon urakalle.
Kiitos ja näkemiin! Marika Tarkiainen kirjoittaa odotettua viestiä taululle Ruskeasuon viimeisenä työskentelypäivänä Jenni Jormalaisen seuratessa vierestä. Kuva: Helsingin yliopistomuseo / Hanna Tanskanen.

Jenni tiivistää Ruskeasuon projektista mukana lähteviä oppeja: 

”On tärkeää tutkia ennen töiden aloittamista, millaisia esineitä kokoelmaan kuuluu. Onko joukossa mahdollisesti haitta-aineita? Mitä henkilösuojaimia ja välineitä esineiden läpikäymiseen tarvitaan, ja onko tarpeellista tehdä haitta-aineanalyysejä tiloissa ennen töiden aloitusta.” 

Huolellisen suunnittelun ja toimivan asiantuntijayhteistyön merkitys, kuten Ruskeasuolla Hammasklinikan henkilökunnalta saatu apu esineiden tunnistuksessa, korostuu myös muiden tiimiläisten näkemyksissä. Yksimielisiä ollaan kuitenkin myös siitä, että kokoelmatyössä tulee aina vastaan ennakoimattomia asioita, joten varautua kannattaa lähtökohtaisesti kaikkeen.  

Kuten Hanna kiteyttää: 

”Kaikkea mahdollista voi tulla vastaan, kuten kartonkirasiasta pöllyävää asbestipumpulia*.” 

 

*Toim. huom. asbestipumpulia käsiteltiin asianmukaisissa suojavarusteissa. 

 

Susanna Paasonen, (niin ikään Ruskeasuolla karaistunut) projektityöntekijä. 

Kesä Silmätautien klinikalla

Muuttoprojektin aikana olemme päässeet tarkastelemaan omin silmin mitä erilaisempia työskentelymiljöitä. Osa muuttotiimistä vietti viime kesän sairaalaympäristössä Silmätautien klinikalla, jonka kokoelmia kartoitimme yhdessä HUSin museotoimikunnan kanssa. Tässä tekstissä silmäilemme museaalisen yhteistyön mahdollisuuksia sekä valotamme sitä, millaista asiantuntijatyötä esineiden kokoelmiin ottaminen oikeastaan vaatii.

Katse yhteistyön taustaan: HUSin museotoimikunta ja Yliopistomuseon historiallinen vastuu 

Helsingin yliopiston ja Meilahdessa sijaitsevien sairaaloiden yhteinen historia on mittava. Silmätautien klinikan kokoelmalla on pitkät perinteet: silmätautioppi sai ensimmäisen professorinsa vuonna 1871 ja kokoelman vanhimmat esineet ovat 1800-luvulta.  Useat opetussairaalat ja yksiköt on Silmä-korvasairaalan tavoin perustettu alun perin yliopiston yhteyteen, ja sairaalat yhdistyivät Helsingin yliopistolliseksi keskussairaalaksi vuonna 1958. Vuodesta 2000 lähtien Yliopistollinen keskussairaala on ollut osa Helsingin ja Uudenmaan sairaanhoitopiiriä eli HUSia. Kuntayhtymän sairaalat ja yksiköt ovat vuosien saatossa itsenäisesti keränneet museaalisia esineitä, ja näitä kokoelmia kartoittamaan HUS perusti oman museotoimikunnan vuonna 2018. Toimikunnan ja sen kolmen työntekijän tehtävänä on koordinoida, kartoittaa, kehittää ja hoitaa HUSin museokokoelmia. Tämänhetkisen arvion mukaan kokoelmissa on yli 12 000 esinettä ja yli 15 000 valokuvaa.

Helsingin yliopistomuseo ja HUSin museotoimikunta päättivät yhteistyössä kartoittaa Meilahdessa sijaitsevan Silmätautien klinikan museokokoelmat. Osa kokoelmista kuuluu historiallisista syistä Helsingin yliopistolle ja kuuluu siten Yliopistomuseon tallennusvastuualueeseen. Projektiin kohdistui aikataulupaineita, sillä Silmätautien klinikan tilan tulee olla tyhjä vuoden loppuun mennessä. HUSin museotoimikunnan puolelta mukana olivat projektisuunnittelijat Maria Tukia ja Helena Hämäläinen, ja käytännön työtä suunniteltiin yhdessä. Myös työtapojen yhtenäistäminen sujui mutkattomasti, sillä yhteinen tavoite hitsasi molempien tiimien työntekijät saumattomasti yhdessä toimivaksi yksiköksi.

Kuvassa valkoiseen moottorihuppuun sonnustautunut museotyöntekijä työskentelee runsaans esinemäärän keskellä. Esineet levitelty pöydille.
Projektisuunnittelija Maria Tukia inventoinnin tuoksinassa Silmätautien klinikalla. Etualalla inventoituja esineitä. Kuva: Helena Hämäläinen / Helsingin yliopistomuseo.

Pikainen silmäys käytännön työhön 

Mitä Silmätautien klinikalla sitten oikeastaan tehtiin? Jokainen tilassa ollut museoesineeksi tulkittu esine kuvattiin ja sen tiedot kerättiin talteen. Varsinaisen inventointityön arveltiin kestävän noin kuukauden ajan, mutta rupeama venyi oletettua runsaamman esinemäärän vuoksi useaksi kuukaudeksi. Inventoinnin tukena toimivat vuonna 2000 tehty inventointilista, Google sekä laitevalmistajien tietokannat. Kokonaisuudessaan kokoelma hahmotti silmäsairauksiin ja niiden hoitoon liittyvän esineellisen sekä kulttuurisen kehityksen jatkumon aina 1800-luvulta nykypäiviin asti.

Museotyöntekijä imuroi esineitä kellarissa. Isot esineet ovat levällään ympäri huonetta työntekijän molemmilla puolilla.
Projektisuunnittelija Helena Hämäläinen esipuhdistaa imuroimalla Silmätautien klinikan kellaritilassa pölykerroksen peitossa olleita esineitä. Kuva: Mai Joutselainen / Helsingin yliopistomuseo.

Sairaalat on suunniteltu ihmisiä, ei museoesineitä varten. Tämä näkyi myös Silmätautien klinikan esineissä: niitä oli säilytetty pakon edessä epäsuotuisissa oloissa. Esimerkiksi kellaritiloissa säilytetyt esineet olivat paksun pölykerroksen peitossa, ja tila oli vuosien varrella altistunut kosteudelle ja lämpötilavaihteluille. Esineissä tämä ilmeni muun muassa murentuvana kumina, pölynä ja muoviosien vaurioina. Mahdollisten sisäilmaongelmien ja massiivisen pölymäärän vuoksi työntekijät käyttivät työskennellessään moottoroituja henkilönsuojaimia.

Näkökulmia valintaprosessiin

Jo ennen inventoinnin alkua Yliopistomuseon ja HUSin museotoimikunnan tahoilta oli saavutettu yhteisymmärrys, että osa objekteista päätyy Yliopistomuseon ja osa HUSin museotoimikunnan kokoelmiin. Yliopistomuseon osalta valinnat kokoelmiin otettavista esineistä tekivät amanuenssi Henna Sinisalo ja projektisuunnittelija Susanna Hakkarainen. Valintoja ohjasi jossain määrin ajallinen jakolinja HYKSin perustamista edeltävään ja sen jälkeiseen aikaan.

”Ajoitus on ollut meille suuntaa-antavana ohjenuorana, mutta emme antaneet sen sitoa käsiämme. Sovimme HUSin museotoimikunnan kanssa heti aluksi, että voimme neuvotella myös ’väärän’ ikäisistä esineistä keskenämme”, Sinisalo kertoo.

Valintoja tehtäessä jokainen esine arvioitiin huolella ja päätös kokoelmiin otosta tehtiin kunkin kohdalla useiden valintakriteerien perusteella. Säilytystilojen rajallisuuden vuoksi valinnoissa on Sinisalon ja Hakkaraisen mukaan pyrittävä maltillisuuteen. Samalla Silmätautien klinikan esineistö on monella tapaa Yliopistomuseon kokoelmapoliittisten linjausten perusteella museon keskeistä tallennusaluetta. Molemmat asiantuntijat korostavatkin kokoelmapolitiikan merkitystä valintoja tehtäessä. Inventoituja esineitä vertailtiin myös Yliopistomuseon jo olemassa oleviin kokoelmiin päällekkäisyyksien välttämiseksi, mutta samalla harkiten täydentävätkö klinikan esineet jotain jo olemassa olevaa kokonaisuutta.

Oleellinen kriteeri valintoja tehtäessä on esineen museoarvo.

”Museoarvo koostuu fyysisestä objektista itsestään, mutta lisäksi erityisesti objektiin liittyvistä taustatiedoista, esimerkiksi mihin esinettä on käytetty, mistä se on hankittu, kuka sen on omistanut, missä se on ollut ja ketkä ovat käyttäneet sitä, milloin sen käyttö on loppunut ja miksi. Mitä enemmän esineellä on taustatietoja, sen mielenkiintoisempi se on museon kannalta”, Sinisalo avaa monitahoista käsitettä.

Museoarvoa määritellessä esineiden taustoihin liittyvä tutkimustyö korostuu. Silmätautien klinikan kohdalla tärkeänä lähteenä selvitystyölle toimi professori ja Silmätautien klinikalla professori Tero Kivelän aloitteesta vuonna 2000 laadittu luettelo klinikan museokokoelman esineistä.

Suorakaiteen muotoinen, valkoisella ja punaisella kankaalla vuorattu rasia. Rasian sisällä metallisia instrumentteja, joissa osassa valkoiset varret. Rasian vieressä kaksi paperilappua.
Instrumenttirasia kuului Hanna Galetski-Olinille, mikä tekee siitä erityisen kiinnostavan. Kuva: Susanna Paasonen / Helsingin yliopistomuseo.

Kontekstitiedot voivat tietyissä tapauksissa nostaa varsin tavanomaisen esineen museoarvon uudelle tasolle. Tästä esimerkkinä Hanna Galetski-Olinille (1890–1966) kuulunut instrumenttirasia, jonka Hakkarainen ja Sinisalo nostavat molemmat suosikkiesineittensä joukkoon. Galetski-Olin oli Suomen ensimmäinen silmälääkärinä toiminut nainen. Usein esineen tavanomaisuus itsessään saattaa tosin olla juuri ominaisuus, joka tekee siitä kiinnostavan. Monien käyttämä voi olla kuriositeettia parempi tallenne tietystä ilmiöstä tai tapahtumasta.

”Esinetyypin tavallisuus tai erikoisuus voi ominaisuutena olla tapauksesta riippuen plussaa tai miinusta”, Hakkarainen summaa.

Kokoelmapoliittisten linjausten, museoarvon sekä jo olemassa olemien kokoelmien kanssa käytävän vuoropuhelun ohella Hakkarainen ja Sinisalo ottivat valintoja tehdessä huomioon myös esineiden kunnon sekä niiden mahdollisesti tuottamat haitat ihmisille tai muille esineille.

Näkyvät tulokset

Hakkarainen ja Sinisalo tekivät käytännössä esinevalinnat inventoinnin yhteydessä otettujen kuvien ja luettelon perusteella ja karsinnat toteutettiin pääosin etäyhteyskokouksin. Sitä seuranneiden HUSin museotoimikunnan työntekijöiden kanssa käytyjen neuvottelujen päätteeksi Yliopistomuseon kokoelmiin päätyi Silmätautien klinikalta reilun 2 000 inventoidun kokonaisuuden joukosta yhteensä 140 esinettä, 153 valokuvaa sekä pieni määrä muita arkistomateriaaleja. Sekä Hakkarainen että Sinisalo vaikuttavat tyytyväisiltä työn tuloksiin ja valikoituun otokseen.

”Toisin kuin esimerkiksi tallin ja kalliosuojan kohdalla, tässä kokoelmassa oli nimenomaan valintojen kannalta luksusta se, että koko kokoelma voitiin ensin inventoida ja lopulliset valinnat tehdä vasta kun kokonaisuus oli oikeasti tiedossa”, Hakkarainen kiittelee.

Kaksi monokkelilasia ja yhdet metallisankaiset silmälasit. Esineissä kiinni numerolaput ja niiden vieressä tekstilaput, joissa tekstit: "Arkkiatri Arvo Ylpön monokkelit" ja "Prismalasit".
Arkkiatri Arvo Ylpön monokkelit saivat inventoinnissa numeron SKL1889 ja metallisankaiset prismalasit puolestaan numeron SKL1890. Museoarvoltaan merkittävien monokkelien suhteen päädyttiin ratkaisuun, jossa toinen linsseistä tuli osaksi Yliopistomuseon kokoelmaa ja toinen HUSin. Prismalasit päätyivät sen sijaan kokonaisuudessaan osaksi Yliopistomuseon kokoelmaa. Kuva: Susanna Paasonen / Helsingin yliopistomuseo.

Hyvä yhteistyö HUSin museotoimikunnan kanssa ulottui myös esinejakoon.

”Vaikka tallennusvastuualueemme ovat osin päällekkäiset, ei ole mielekästä, että lähtisimme kilpailemaan esineistä keskenämme. On fiksumpaa tehdä yhteistyötä ja varmistaa, että museaalisesti arvokkaat objektit säilyvät jonkin tahon hoidossa”, Sinisalo tiivistää yhteisymmärrystä.

Mikäli esineistä tulee lisäselvitysten ja luetteloinnin yhteydessä esille uusia kontekstitietoja, on niiden jakamisesta jo sovittu puolin ja toisin. Yhteistyö Silmätautien klinikan tiimoilta tuleekin todennäköisesti jatkumaan, vaikka varsinainen työ on Yliopistomuseon osalta takana päin, ja kokoelmiin valitut esineet ovat jo puhdistettuna ja turvallisesti paikoillaan Kokoelmakeskuksessa.

Mai Joutselainen, projektityöntekijä.

Susanna Paasonen, projektityöntekijä.

Helsingin yliopistomuseon kokoelmapoliittinen ohjelma

Talli tyhjänä

Voimme iloksemme ilmoittaa, että muuttoprojektin ensimmäinen osatavoite on saavutettu: talli on tyhjä!

Mikä talli?

Viikin kartanoon aikoinaan kuulunut tallirakennus toimi entisen Viikin Maatalousmuseon varastotilana 1970-luvulta lähtien, jolloin se saatiin ratkaisuksi museoalalla hyvin tuttuun ongelmaan, akuuttiin tilan puutteeseen. Vuonna 2016 Maatalousmuseon kokoelma muutettiin pääosin Suomen maatalousmuseo Sarkaan (lue lisää Sarkan Orastaa-blogista!), mutta esineitä jäi jäljelle erinäisiin varastotiloihin arviolta noin 500 kappaletta. Nyt käynnissä olevan muuttoprojektin yhteydessä nämä käydään kokonaisuudessaan läpi.

Tiloista ensimmäisenä vuorossa olleen tallin tyhjennys alkoi kesän aikana muutamalla inventointikerralla ja pääsi toden teolla käyntiin syyskuussa muuttotiimiläisten aloitettua urakkansa. Ensimmäisellä käynnillä eteemme avautui (kauniisti sanottuna) museoesineille epäotollinen tila, jossa esineet täyttivät rakennuksen koko mitalla paikoitellen maalattiasta kattoon asti. Tilannetta ei helpottanut, että vuosien varrella talliin oli muiden toimijoiden puolesta tuotu Maatalousmuseon kokoelmaesineiden lisäksi muutakin tavaraa. Jälkitunnelmamme ensimmäinen katsauksen jälkeen olikin lievä hämmennys: mistäs sitä aloitetaan?

Maatalousmuseon esineitä tallin lattiasta kattoon. Tästä tilanteesta aloitettiin kesällä 2019. Kuva: Helsingin yliopistomuseo / Katariina Pehkonen.

Työ käyntiin

Työvaiheet tallin esineiden käsittelyssä olivat selkeät, kun esineet yksi kerrallaan eroteltiin kaaoksen keskeltä, kuvattiin ja inventoitiin. Tämän jälkeen Yliopistomuseon projektisuunnittelija Susanna Hakkarainen yhteistyössä Sarkan asiantuntijoiden kanssa teki esinekohtaiset harkitut päätökset siitä, mitkä esineet otetaan osaksi Suomen maatalousmuseon kokoelmia ja mitkä poistetaan.

Tilanpuutteen takia isompien esineiden inventointikuvaus järjestettiin toisinaan hyvällä säällä ulkona. Muuttotiimiläiset pitelevät taustakangasta tallin edustalla kuvausta varten. Kuva: Helsingin yliopistomuseo / Marika Tarkiainen.

Säilytettävät esineet matkasivat huolellisesti kuormalavoille kiinnitettyinä Vantaalle puhdistusta varten, poistettavat puolestaan asianmukaisesti hävitettäviksi. Vähitellen epämääräisiltä näyttäneiden puu- ja metallikasojen selvittelyn myötä tallista paljastuikin mielenkiintoisia museoesineitä, jotka täydentävät hienosti Sarkaan jo aiemmin siirtynyttä kokoelmaa. Erityisesti monenlaiset aurat, äkeet, peltokammat ja risukarhit tulivat tallissa työskennellessä hyvin tutuiksi.

Muuttotiimiläiset kiinnittävät tallista pelastettuja äkeitä kuormalavoille kuljetusta varten. Tiimiläisten suojavarusteisiin kuuluivat suojapuvun, hengityssuojaimen ja hanskakerrosten lisäksi kenkiin kiinnitettävät liukuestesuojat. Kuva: Helsingin yliopistomuseo / Susanna Paasonen.

Olosuhteiden luomat haasteet

Vuosien varrella maapohjaisen tallin esineet olivat altistuneet monenlaisille olosuhteille ja haittatekijöille, kuten homeitiöille, jyrsijöille ja pikkulintujen jätöksille, joten tilan läpikäymiseen tarvittiin kattava suojavarustus moottoroituja hengityssuojaimia myöten. Varsin vilkkaan tien varrella herätimmekin varusteissamme kovasti huomiota ja saimme lähes päivittäin vastata ohikulkijoiden kysymyksiin. Olimme jopa päätyä osaksi lähistöllä kuvattua Putous-sketsiä sekä aiheuttamassa halloweenin aikaan kauhua paikalle sattuneissa päiväkotilapsissa, jotka luulivat valkoisiin Tyvek-pukuihin sonnustautuneita museoammattilaisia kummituksiksi.

Tallin ympäristössä riitti uteliaita ohikulkijoita. Projektityöntekijä Mai Joutselainen pitelee kylttiä, joka kiinnitettiin tallin oveen jottei kukaan eksyisi ihmettelemään sisälle asti. Kuva: Helsingin yliopistomuseo / Susanna Paasonen.

Syksyn kylmetessä suojavarusteiden alle oli haalittava runsas määrä vaatekerroksia, eikä pukeutuminen aina onnistunut täydellisesti, kun tallissa vuorotellen hikoiltiin ja paleltiin. Lisäksi tilan puute museoesineiden käsittelyssä, näiden monesti huono kunto ja iso koko sekä hankala liikuteltavuus toivat tallissa työskentelyyn lisähaasteita. Suojavarusteiden putsaaminen ulkona lokakuisessa tihkusateessa työpäivän päätteeksi ei myöskään ollut aina varsinaista juhlaa.

Museoamanuenssi Katariina Pehkonen kulkee kohti tallia marraskuisessa aamuauringossa. Kuvassa oikealla näkyy työmaakoppi, joka oli tuotu tallin taakse tiimin sosiaalitilaksi. Kuva: Helsingin yliopistomuseo / Susanna Paasonen.

Pala kerrallaan

Haasteista huolimatta tiimi tarttui jo ensimmäisestä inventointikeikasta lähtien hyvällä sykkeellä toimeen. Rautaisen ammattitaidon, voimallisten muskeleiden, loputtoman tahdonvoiman ja yhdistävän huumorin siivittämänä saimme työn etenemään hyvässä aikataulussa. Tärkeät välietapit, kuten ensimmäinen kosketus tallin takaseinään, isojen ja painavien esineiden onnistunut saattaminen kuljetusauton sekä esineröykkiöiden selviäminen vauhdittivat projektia pala palalta kohti maalia. Parin kuljetuksen jälkeen hihkuimmekin jo innosta: tallissahan on tilaa!

Tilaa on! Tallissa oli kuvan ottohetkellä jäljellä enää jokunen poistopäätöksen saanut esine ja kuormalavoja, jotka kuljetetaan seuraavaan muuttokohteeseen. Kuva: Helsingin yliopistomuseo / Susanna Paasonen.

Saimme urakan aikana arvokasta apua asiantuntevalta esinekuljettajaltamme sekä toisinaan myös raavailta NCC:n ja Teollisuusmuutot Oy:n työntekijöiltä, jotka olivat ansiokkaasti varustautuneet kunkin tilanteen vaatimilla työkaluilla. Esimerkiksi viimeisellä kuljetuskerralla pystyimme vain ihailemaan, kun viimeksi mainitun yrityksen edustajat ajoivat trukilla talliin sisälle asti ja onnistuivat siirtämään esineet, joiden nostelusta saatoimme omin voimin vain haaveilla.

Mitä tarvitaan museoesineen siirtoon? Tämän erityisen raskaan esineen tapauksessa kolme miestä, pumppukärryt, vanerilevyä ja trukki. Teollisuusmuutto Oy:n työntekijät siirtävät aamuhämärässä museoesineen kuormalavalle tallin edustalla. Kuva: Helsingin yliopistomuseo / Susanna Paasonen.

Nyt tallin taival museoesineiden säilytyspaikkana on tullut tiensä päähän ja esineiden matka jatkuu toisaalle. Myös tiimi siirtyy muuttoprojektissa kohti uusia haasteita, mutta ensin on hetki aikaa iloita tämän syksyn saavutuksista. Tämän osatavoitekilistelykuvan myötä toivotamme oikein mukavaa joulunaikaa ja menestyksekästä uutta vuosikymmentä!

Muuttotiimin jäsenet kilistelevät ansaittuja kuohuviinilasillisia tyhjennetyn tallin kunniaksi. Kuva: Helsingin yliopistomuseo / Susanna Paasonen.

Susanna Paasonen, projektityöntekijä