University homepage | Suomeksi | På svenska | In English

Miten minusta tuli käännöstieteilijä – Kristiina Taivalkoski-Shilov

The Electronic Journal of the Department of English
at the University of Helsinki

ISSN 1457-9960

Volume 4, 2009

Translation Studies


tehoste14

© 2009 Kristiina Taivalkoski-Shilov

MITEN MINUSTA TULI KÄÄNNÖSTIETEILIJÄ

Kristiina Taivalkoski-Shilov

Vuonna 1993 aloitin kääntämiseen erikoistavat opinnot Ranskalaisen filologian uudella kääntäjälinjalla. Opintoihimme kuului englanninkielinen luentosarja, jonka nimi oli Translation Theory. Kurssin opettaja oli etäinen mutta innostava britti. Niinpä jokaikinen perjantai menin kiltisti yliopistolle pelkästään tuon luennon takia. Ikuisesti on jäänyt mieleeni opettajan antama esimerkki Hamletin kuuluisan repliikin äänteellisestä käännöksestä: “Tuu piano tuubi, tätisi kestän”. Jos joskus dementoidun, kenties jään toistelemaan tuota lausetta loppuiäkseni. Kurssi loppui aikanaan tenttiin, johon luimme opettajan toimittaman ja suureksi osaksi kääntämän kirjan Readings in Translation Theory. Kirjassa on kääntämistä koskevia teoreettisia tekstejä mm. John Drydenilta, J.C. Catfordilta, Eugene Nidalta, Katharina Reissilta, Juliane Houselta ja Hans Vermeerilta. Olin oppinut, että kääntämiseen on suhtauduttu eri aikoina hyvin eri tavoin, ja että siihen vaikuttavat monet muutkin seikat kuin kielelliset erot. Olin myös oppinut tarkkailemaan itseäni kotikäännöksiä tehdessäni ja ottamaan hieman enemmän vapauksia käännösstrategioissani, joista nyt aloin olla tietoinen.

Kun olin saanut graduni valmiiksi kesällä 1996 ja mietin, mitä tekisin maisterintutkinnon jälkeen, ranskalainen kälyni, joka oli oikolukenut graduni, ehdotti, että lähettäisin sen tuolle mukavalle käännöstieteilijälle, joka oli tietenkin Andrew Chesterman. Kirjoitin saatteeksi, että olin ollut hänen kurssillaan ja että uskalsin lähettää hänelle graduni, koska hän oli aina ollut valmis keskustelemaan opiskelijoiden kanssa. Kemiössä päivätty ystävällinen vastaus saapuikin muutaman viikon kuluttua. Chesterman ehdotti minulle lukemiseksi Tourya, Lefeverea, van Leuven-Zwartia jne., ja tavattuamme (ensimmäisellä vastaanotolla lausuin vakuuttavasti Touryn nimen väärin ja paljastin, etten vielä osannut käyttää sähköpostia enkä internettiä) aloin suorittaa lisensiaatintutkintoa, jonka sain valmiiksi joulukuussa 1998. Lisensiaatintutkielmassani käytin hyväkseni van Leuven-Zwartin käännösanalyysimallia, jota olin muokannut tarkoitukseeni sopivaksi. Touryn, Hermansin ja kumppaneiden historiallis-kuvaileva käännösteoria tuntui sopivan erityisen hyvin minun aineistooni, koska tutkin vapaata kääntämistä 1700-luvun Ranskassa. Aineistonani oli Joseph Andrewsin ensimmäinen ranskannos vuodelta 1743. Työni tarkastaja oli Ritva Leppihalme, joka pistikin minut melko koville lisensiaatintyöni tarkastustilaisuuden alussa. Kiperän ensimmäisen kysymyksen jälkeen (hän pyysi minua soveltamaan luomaani käännösanalyysimallia yleisön edessä) kaikki menikin oikein hyvin.

Seuraava merkittävä askel matkallani käännöstietelijäksi oli CETRAn seminaari kääntämisen jatko-opiskelijoille Misanossa syksyllä 1998. Paikalla olivat ilmielävinä sellaiset legendat kuin Theo Hermans, Lawrence Venuti, Anthony Pym, Yves Gambier (jonka tapasin ensimmäistä kertaa), Dirk Delabastita ja Giuliana Schiavi. Seminaarissa tehtiin paljon töitä, mutta ehdimme myös nauttia läheisestä merenrannasta, jossa kävimme pitkillä kävelyillä. Oli kiinnostavaa nähdä kuuluisat käännöstieteilijät tavallisina ihmisinä. Tosin esimerkiksi Dirk Delabastitan yleinen briljanssi ja täydellinen brittienglanti oli suorastaan hämmentävää. Kaikki opiskelijat saivat luentojen ohella keskustella henkilökohtaisesti jokaisen gurun kanssa. Yhden tällaisen keskustelun seurauksena keksin väitöskirjani aiheen, joka oli puheen esittäminen Henry Fieldingin romaanien ranskannoksissa. Sitä ehdotti minulle José Lambert. CETRAsta matkustin suoraan Venetsian kautta ensimmäiseen kongressiini Granadaan, jossa kävin kiinnostavia käännöstieteellisiä keskusteluja Brian Mossopin, Ubaldo Stecconin ja suomea täydellisesti puhuvan Doug Robinsonin kanssa (luulin Robinsonia aluksi hotelliimme osuneeksi tamperelaiseksi kauppamieheksi). Granadan kaupunki on aivan ihastuttava ja kiertelin siellä myös suomalaisten käännöstieteilijöiden (mm. Outi Paloposki, Riitta Oittinen ja hänen poikansa, Pirkko Lilius ja edesmennyt Tiina Puurtinen) kanssa. Paikalla oli myös Ritva Leppihalme, jonka uutta kirjaa Culture Bumps katselin kongressirakennuksen aulassa.

CETRAssa meitä oli varoitettu, että väitöskirjan kirjoittaminen on sosiaalisesti tuhoisaa aikaa. Sen tulinkin toteamaan seuraavina vuosina, kun tähän työhön ryhdyin. Varsinainen kirjoitusurakka alkoi vuonna 1999, kun sain Emil Aaltosen nuoren tutkijan kolmivuotisen apurahan. Lukuvuoden 1998-1999 olin työskennellyt Romaanisten kielten laitoksella opetuskoordinaattorina ja tuntiopettajana. Seurasi kolmen vuoden ankara ja kuitenkin onnellinen työjakso, jolloin kirjoitin ja opetin kääntämistä Helsingin yliopistossa syksystä kevääseen ja kesäisin tein tutkimusta Pariisissa Bibliothèque Nationalessa. Noiden vuosien aikana muutuin ystävieni mukaan hieman tylsäksi hiirulaiseksi, joka tuli aina juhliin meikittömänä ja autolla. Kenties asia ei aina ollut näin, mutta olin kyllä valtavan omistautunut aiheelleni. Koska tutkimukseni oli poikkitieteellinen, jouduin omaksumaan syvällisesti puheen esittämisen teoriaa, filologisen tutkimuksen metodeja, lisää käännöstiedettä (Mossop, Folkart, Berman, Englud Dimitrova, Leppihalme, Ballard, Even-Zohar), Fielding-tutkimusta (jossa minua opasti edesmennyt amerikkalainen Fielding-tutkija Hugh Amory) ja 1700-luvun Ranskan historiaa. Andrew Chesterman oli ohjaajana erittäin kannustava ja tapasimme säännöllisesti, minkä ansiosta työni eteni nopeasti. Keskustelin työstäni myös Pirkko Liliuksen ja Outi Paloposken kanssa. Jätin väitöskirjani La Tierce main esitarkastukseen vuonna 2002 hieman ennen kuin esikoispoikamme syntyi. Itse väitöstilaisuus oli tilanteena miellyttävä vastaväittäjäni Michel Ballardin ansiosta, vaikka olin turhaan jännittänyt sitä kuukausikaupalla etukäteen. La Tierce main ilmestyi myös kirjana Ranskassa helmikuussa 2006. Näin jälkikäteen ajatellen onnistuin saamaan siihen mukaan monia asioita, jotka olivat minua aina kiinnostaneet. Jopa Taivalkosken murre ja Kalle Päätalo mainitaan siellä puheen esittämisen kääntämistä käsittelevässä luvussani, kun referoin Ritva Leppihalmeen käännöstutkimusta. Fielding on yhä kirjailija, jota arvostan eniten. Kävin katsomassa hänen hautaansa Lissabonissa, kun osallistuin EST-käännöskongressiin tuossa kaupungissa vuonna 2004.

Väitöskirjan jälkeisen tutkimukseni aiheen keksin jo ennen väitöstilaisuutta. Olin äitiyslomalla ja päätin mennä elokuviin ystäväni kanssa tiukasta imetysaikatalusta huolimatta. Menimme katsomaan Eminemin elämästä kertovaa elokuvaa 8 Mile, jota Mikko-Pekka Heikkinen oli kehunut Nyt-liitteessä kiinnittäen huomiota myös elokuvan tekstitykseen. Pidin elokuvasta ja erityisesti sen lopun verbaalisista kaksintaisteluista. Mutta kuinka tehdä aiheesta tutkimus, millä metodeilla? Miten tutkia eläviä kääntäjiä, kun on tottunut kaivamaan arkistoista hataria tietoja muinaisista kääntäjistä?! Aloitin ottamalla yhteyttä Mikko-Pekka Heikkiseen, jonka avulla pääsin käsiksi elokuvan tekstittäjään Karri Miettiseen alias Palefaceen. Miettinen oli todella avulias ja antoi minulle jo ensitapaamisellamme paljon tutkimusmateriaalia. Seuraavien vuosien aikana 2003-2005 tein tutkimustani hiljakseen opetustyön ohella (hoidin ranskan kääntäjälinjan lehtorin virkaa tuntiopettajana kevään 2004 ja MonAKOn yliopistonlehtorin virkaa lukuvuoden 2004-2005 Helsingin yliopistossa). Luin jonkin verran rapin teoriaa ja perehdyin myös Christiane Nordin käännösongelman käsitteseen. Laajensin tutkimukseni koskemaan myös elokuvan ranskan- ja venäjänkielistä tekstitystä, minkä jälkeen siitä tuli koko perheemme projekti, koska mieheni auttoi minua venäjänkielisen tekstityksen tutkimuksessa hyvin paljon. Venäjällä ongelmana olivat mm. lukuisat piraattikopiot ja -käännökset filmistä, joita ostimme turhaan ennen kuin saimme käsiimme elokuvan virallisen tekstityksen. Otin yhteyttä moniin elokuvan tekstityksen avainhenkilöihin ja haastattelin kääntäjiä myös puhelimitse ja sähköpostitse. Tutkimusprojektini kannalta onnekkaita tapahtumia olivat Lissabonin EST-kongressi, jossa osallistuin Yves Gambier’n multimediakääntämisen työpajaan ja tutustuin mm. Henrik Gottliebiin (hän lähetti minulle kirjansa Screen Translation) sekä Saarlandin yliopiston Euro-konferenssi (2005), jossa tapasin Jorge Díaz-Cintasin ja muita tärkeitä alan ihmisiä. Sain tutkimukseni valmiiksi jo kesällä 2005, mutta se ilmestyi monen mutkan kautta artikkelina Targetissa vasta vuonna 2008, kun olin taas äitiyslomalla hoitamassa tytärtämme. Tutkimusprojektistani jäi jäljelle kipinä kokeilla itse tekstittämistä, minkä pääsin vihdoin toteuttamaan elokuussa 2009, kun osallistuin Titelbildin kurssille uudessa kotikaupungissani Berliinissä.

Vuodesta 2005 olen ollut etuoikeutetussa asemassa Helsingin yliopiston tutkijakollegiumin tutkijana. Työskentely kollegiumissa on luonnollisesti vaikuttanut paljon siihen, mitä pidän tärkeänä tutkimuksen tekemisessä. Isot asiat ja eettiset päämäärät ovat nouseet yhä enemmän pienten tekstuaalisten detaljien edelle. Kollegiumin tutkimukseni “Voice and Difference” käsittelee 1700-luvun Ranskaa ja Englantia, ja selvitän sitä, miten tietyt valistusajan suuret keskustelunaiheet, jotka koskivat lapsia (kasvatus, perintöoikeus, tyttöjen ja poikien asema), palvelijoita (palvelijoiden muuttuva asema perheessä, palvelijoiden yhteiskunnallinen status), orjia (keskustelu orjuuden lakkauttamisesta), naisia (avioero, sopimusavioliitot, naisten asema väkivaltaisissa avioliitoissa) ja rikollisia (rankat tuomiot kuten karkoitukset ja kuolemanrangaistukset) heijastuivat aikakauden englantilaisiin ja ranskalaisiin romaaneihin. Kääntäminen on mukana tutkimuksessani ja näyttää paljastavan keskeisiä seikkoja tutkimistani teksteistä. Huomionarvoista on toki se, mitä kääntäjät muuttavat tai poistavat käännöksistään mutta myös se, minkä he säilyttävät muuttumattomana. Myös sekundäärikirjallisuudesta saan jatkuvasti uusia esimerkkejä kääntäjien valveutuneesta työskentelystä 1700-luvulla. Tuo valveutuneisuus näkyy joskus sanatarkkana kääntämisenä, toisinaan selvänä manipulaationa.

Käännöstieteilijät näyttävät usein elävän kulttuurien välissä, mitä Anthony Pym kuvaa termillä “interculture”. Pym itse on australialainen ja elää Espanjassa. Andrew Chesterman puolestaan on englantilainen, elää Suomessa, ohjaa mm. ranskankielisiä väitöskirjoja ja keskustelee lounaalla suomeksi ja saksaksi. Sebnem Susam-Sarajeva, turkkilainen käännöstutkija, jonka puoliso on latvialainen, elää Englannissa ja työskentelee Edinburgin yliopistossa. Ja nyt minäkin olen sitten liittynyt näiden monikulttuuristen joukkoon. Tunnen velvollisuudekseni lisätä ymmärtämystä eri kansallisuuksien välillä. Sukunimeni on vaikeasti muistettava ja itse asiassa se kirjoitetaan useimmiten väärin. Perheessämme puhutaan kolmea kieltä (onneksi ei koskaan sekaisin), ja kun astumme ovesta ulos, joudumme käyttämään neljättä. Ei ole päivää, jolloin en olisi tekemisissä ainakin neljän, viiden kielen kanssa. Mutta kaikkeen tottuu ja ajattelen, että se on valtavan mielenkiintoista ja hyväksi aivoille. Kentien en siis vanhainkodissa toistelekaan papukaijamaisesti “Tuu piano tuubi…” vaan viihdytän itseäni vertailemalla suurennuslasi kädessä tee- tai lääkepakkausten erikielisiä tekstejä. Kuten tiedämme, ne eivät koskaan ole täysin samanlaisia.