University homepage | Suomeksi | På svenska | In English

Pallo hallussa – suomentaja siepparina – Hilkka Pekkanen

The Electronic Journal of the Department of English
at the University of Helsinki

ISSN 1457-9960

Volume 4, 2009

Translation Studies


tehoste15

© 2009 Hilkka Pekkanen

PALLO HALLUSSA – SUOMENTAJA SIEPPARINA

Hilkka Pekkanen

Pallon kiinni ottaminen ei ole vaikeaa. Kun pallo lähtee heittäjän kädestä, vastaanottaja sijoittuu vaistomaisesti sopivaan paikkaan. Nopea kädenliike, ja pallo on hallussa. Kaikki tapahtuu muutamassa sekunnissa. Kiinniottaja ei ajattele heiton lähtönopeutta, ei arvioi etäisyyttä, ei laske kitkan vaikutusta pallon lentorataan eikä painovoiman aiheuttamaa hidastumista.

Kaunokirjallisuuden suomentajan työ saattaa vaikuttaa tällaiselta vaistomaiselta “kiinni ottamiselta”: käännös suoltuu paperille näennäisen vaivattomasti, ehkä peräti taiteellisen innoituksen siivittämänä. Monimutkaiset “laskutoimitukset” tapahtuvat kääntäjän päässä salamannopeasti kuin supertietokoneessa.

Millaista tietoa näistä kahdesta tapahtumasta voidaan saada tutkimalla?

Yhtäläisyydet pallon ja käännöksen “kiinni ottamisen” välillä rajoittuvat lähinnä siihen, ettei tuotosta edeltävä prosessointivaihe ole havaittavissa. Sieppari ei punnitse pallon kulkuun vaikuttavien variaabeleiden eksakteja arvoja ja niiden yhteisvaikutusta tietoisesti. Eikö suomentajakaan sitten tiedosta prosessia, jonka tuloksena käännös “siepataan kiinni”? Ammattikääntäjänä vastaan: Ei ainakaan aina eikä varmastikaan kokonaisuudessaan. Ei kuitenkaan ole mahdotonta eikä edes harvinaista, että kääntäjä on tietoinen osasta niitä prosesseja, jotka käännöksen tuottaminen häneltä vaatii. Toisaalta pallon kiinniottajakin saattaa havaita esimerkiksi märän nurmikon liukkauden tai auringon häikäisyn ja ottaa sen harkitusti huomioon palloa tavoitellessaan.

Yksi selvä ero pallon kiinni ottamisen ja käännöksen välillä on se, että pallon kiinni saaminen on hetkellinen teko, josta ei jää konkreettista tuotetta muuten kuin muistiinmerkintänä, kuvatallenteena tai mahdollisesti pelihistorian osatapahtumana. Käännös sen sijaan jää kääntämisen tuotteena tutkimuksen kohteeksi, ja se antaa runsaasti mahdollisuuksia retrodiktioon, vaikutuksista syihin etenevään päättelyyn itse tapahtuman päättymisen jälkeen. Käännöstä tutkittaessa voidaan siis tutkia joko prosessia tai sen tuotetta.

Kun tarkastellaan ihmisen toimintaa ja aikaansaannoksia ja niihin liittyviä ilmiöitä, puhutaan yleensä tulkinnasta, kuvailusta tai selittämisestä. Niiniluoto (1990: 296) puhuu esimerkiksi romaaneista tai runoista (joihin käännöksetkin voidaan lukea) kulttuuritieteellisinä tutkimuskohteina, ihmisen toiminnan tuloksina eli artefakteina. Niiniluodon mukaan tällainen kulttuuritieteellinen tutkimuskohde on osa sosiaalisten suhteiden verkostoa, johon kuuluvat sen tekijät, kulttuuriympäristö, vastaanottajat sekä asiaan liittyvien henkilöiden aikomukset, uskomukset ja intressit. Tulkinnan, kuvailun ja selittämisen luonnetta voi havainnollistaa niiden kysymysten kautta, joita tutkija esittää kohteestaan. Seuraavassa pohdin lyhyesti näitä kysymyksiä suhteessa kaunokirjalliseen käännökseen ja kääntämiseen.

1. Tulkitseva tarkastelu

Tulkintaa painottavassa tarkastelussa kysytään, mitä jokin tarkoittaa tai merkitsee. Niiniluoto (1983: 172-174; 1990: 297-298) luettelee tulkinnalle neljä alakysymystyyppiä: tutkimuksessa voidaan pohtia teoksen tai toiminnan historiallisesti alkuperäistä merkitystä, merkitystä tulkitsijalle ja tulkitsijan ajalle ja yhteisölle, piilevää merkitystä tai tutkimuskohteen sisäistä merkitystä.

Alkuperäinen merkitys viittaa tekijän aikomaan merkitykseen tai tekijän yhteisön kohteelle antamaan merkitykseen. Niiniluoto antaa esimerkit: Mitä Sibelius pyrki ilmaisemaan 5. sinfoniassaan? Mitä Rosettan kivessä sanotaan? Tällaista kaunokirjallisten teosten ja niiden käännösten aikaansa sitoutunutta merkitystä tarkastellaan lähinnä kirjallisuudenhistoriassa ja käännöshistoriassa, joissa pyritään kontekstualisoimaan sekä lähtöteksti että sen (mahdollisesti eri aikoina tuotetut) käännökset omassa kieli- ja kulttuuriympäristössään. Käännöksen kontekstualisointia monimutkaistaa lähtötekstin ja kohdetekstin välinen sidos, ja sekä kääntäjä että uusi kohdeyhteisö saattavat kuulua kokonaan toiseen historialliseen aikaan kuin lähtötekstin alkuperäiset vastaanottajat.

Merkitys tulkitsijalle ja tulkitsijan ajan yhteisölle muuttuu tulkintatilanteen mukaan.  Käännös on kirjallisena dokumenttina tutkittavissa eri aikakausina ja monen eri tieteenalan kautta. Tulkitsijan merkityksen tarkastelu eroaa muista tarkastelunäkökulmista sikäli, että siinä kohteena oleva merkitys ei ole olemassa tulkitsijasta riippumatta, vaan tulkitseva subjekti ja tutkittava objekti ovat tavallista tiiviimmin sidoksissa toisiinsa.

Piilevä merkitys voi olla tekijälle tiedostamaton. Esimerkkeinä tästä tulkintakohteesta Niiniluoto antaa sosiaalisen toiminnan ilmifunktion ja piilofunktion sekä Freudin tulkinnan unen muotoon pukeutuneista toiveista. Toisin sanoen: piilevän merkityksen tutkija pyrkii ymmärtämään tutkittavaa kohdetta paremmin kuin sen tekijä ja selvittämään kulttuurin ilmiöiden ja kirjallisen tekstin pintarakenteen kätkemiä taustalla piileviä merkityksiä.

Neljäs tulkitsevan tarkastelun tyyppi on kohteen sisäinen merkitys. Sisäinen merkitys jää jäljelle, kun kohteen synty ja vaikutus suljetaan pois tarkastelusta. Kaunokirjallista käännöstä voi tarkastella sisäisen merkityksen kannalta vaikkapa esteettisenä kohteena, ja sen rakennetta ja erityispiirteitä voi selvittää kirjallisuudentutkimuksen, kielitieteen, sosiologian ja monen muun eri tieteenalan näkökulmasta.

2. Kuvaileva tarkastelu

Kuvailevassa tarkastelussa, deskriptiossa, tarkastelija kysyy, millainen jokin on, miten se toimii ja miten se on valmistettu (Niiniluoto 1983: 265). Kuvailu voi kohdistua sekä prosessiin että tulokseen. Prosessina kääntämistä voi tarkastella sekä ulkopuolisen tutkijan näkökulmasta että kääntäjän itsensä havaintojen ja kokemusten perusteella. Prosessin tuloksena syntyneen käännöksen tarkastelu avartaa tarkastelumahdollisuudet moninkertaisiksi, ja tällainen kuvailu voi kattaa koko tutkittavan prosessin sen historiallisesta ja yhteiskunnallisesta taustasta käännöksen sisäisiin ominaisuuksiin ja vaikutuksiin eri aikakausina. Kuvailussa käytetään usein apuna teoreettisia käsitteitä, joiden avulla tarkastelu saadaan systemaattiseksi (Niiniluoto 1999: 111). Silloin avautuu myös mahdollisuus vertailla eri kuvauksia keskenään. Käännöstutkimuksen edustaja Toury (1995: 10-11) pitää kuvailevaa tarkastelua käännöstieteen napana (“a focal point and pivot, both as an activity and a scientific branch”), mutta varoittaa erillisten yksittäiskuvausten hyödyttömyydestä ja painottaa pyrkimystä vuorovaikutussuhteiden selittämiseen niin prosessin, tuloksen kuin funktionkin tarkastelussa.

Pallon kiinni ottamista voidaan kuvailla vaikkapa seuraamalla sitä hidastettuna videonauhalta, voidaan mitata tuulen voimakkuus, pallon massa ja nopeus ja niin edelleen. Voidaan myös tutkia, mitkä aivoalueet stimuloituvat kiinniottamisen aikana. Heitto voidaan toistaa joko säilyttäen mahdollisimman monta muuttujaa ennallaan tai niitä muunnellen, ja muuttujien vaihtelun mahdollisesti aiheuttamiin suoritusten välisiin eroihin voidaan kiinnittää huomiota. Toury (1995: 11-12) suosittaa kokeellisten menetelmien käytön lisäämistä myös käännöstutkimuksessa, koska tunnettujen parametrien kontrolloiminen antaa mahdollisuuden hankkia eksaktia tietoa. Kokeellinen tarkastelu soveltuu siis sekä pallon kiinni ottamiseen että kääntämiseen, ja toistettavuus antaa tilaisuuden nousta yksittäistapauksia yleisemmälle tasolle. Kokeellista tarkastelua on kuitenkin arvosteltu käännöstutkimuksen yhteydessä siitä, ettei se välttämättä anna kuvaa ammattikääntäjän arkielämän työtilanteessa tapahtuvasta kääntämisestä. Kääntäjän arkitodellisuutta ei kokeellinen metodi ehkä pysty kovinkaan helposti jäljittelemään, mutta on toki mahdollista tutkia kääntämisen muita piirteitä ja eri muuttujien vaikutuksia kokeellisten menetelmien avulla. Muunneltavissa olevia variaabeleita ovat käytettävissä oleva aika ja välineistö, tekstityyppi, kääntäjän tausta ja koulutus ja monet muutkin käännöstilanteen erityisolosuhteet.

3. Selittävä tarkastelu

Toury (1995: 85) kaipaa käännöstieteeseen kokonaiskuvaa ja peräänkuuluttaa selittämiseen pyrkiviä hypoteeseja. Niiniluodon (1983: 265-266) mukaan tapahtumia, tosiasioita ja säännönmukaisuuksia koskevat selitykset ovat vastauksia kysymykseen: Miksi? Tarkastelija pyrkii siis selittämään, miksi jokin on niin kuin on (kausaalinen selitys), kuinka on mahdollista, että niin on, (geneettinen selitys) ja mitä varten niin on (funktionaalinen selitys). Tekstin siirtymistä lähettäjältä vastaanottajalle voidaan selvittää viestintäteorian, kognitiotieteen, semiotiikan, neurotieteiden ja muiden lähitieteiden kautta. Funktionaalisia selityksiä ovat käsitelleet muiden muassa Reiss jaVermeer, joiden skopos-selitysmalli perustuu käännöksen funktion ratkaisevaan vaikutukseen.

Selityksiä perätessään Toury (1995: 15-16) vaatii käännöstutkimusten kuvailevien ja selittävien tarkastelujen annin työstämistä käännösteoriaksi. Touryn mukaan kuvailevan tutkimuksen kumulatiivisten tulosten perusteella pitäisi pyrkiä laatimaan yhtenäinen kokoelma lakeja, jotka ilmaisevat käännöksiin ja kääntämiseen liittyvien muuttujien keskinäiset suhteet.

Niiniluotokin (1978/1984: 192-193) puhuu teoriasta kokoelmana lainomaisia yleistyksiä. Niiniluodon mukaan teoria on loogisiin suhteisiin perustuva yksinkertaistettu muoto, joka tekee mahdolliseksi toisaalta ilmiöiden selittämisen ja ymmärtämisen ja toisaalta niiden ennustamisen ja manipuloinnin. Se selittää havaitut säännönmukaisuudet, mutta sen avulla voi myös ennustaa tulevaa säännönmukaisuutta. Apunaan teoria käyttää teoreettisia käsitteitä. Niiniluoto (1999:113) painottaa, että on tärkeää erottaa toisaalta teorian semanttiset suhteet todellisuuteen, jota se kuvaa, ja toisaalta teorian metodologiset suhteet niihin havaintoprosesseihin, joita teorian koettelemisessa käytetään. Käännöstutkimuksessa tuntuu olevan voittopuolisesti meneillään deskriptiivinen, vähitellen selittävään vaiheeseen etenevä suuntaus, jossa sovelletaan varsin monenlaisia kääntämistä sivuavia tieteenaloja. Myös käännöstutkimuksen terminologinen moninaineksisuus viittaa siihen, että käännösteorian looginen perushahmo on vasta muotoutumassa.

4. Voiko pallon sieppaamista verrata kääntämiseen?

Sekä pallon kiinni ottamiseen että kääntämiseen vaikuttavat lähettäjä, lähetettävä kohde ja vastaanottaja. Yhteistä näissä kahdessa toiminnassa on myös se, että harjaantuminen yleensä parantaa suoritusta, ja se, etteivät prosessin kaikki osatekijät ole vaivattomasti havaittavissa. Viimeksi mainittu piirre synnyttää näennäisen helppouden vaikutelman.

Yhtäläisyydet ovat kuitenkin pitkälti pintapuolisia, ja “sieppaaminen ilmasta” toimii lähinnä metaforana tapahtuman näennäiselle helppoudelle. Todellisuudessa kääntämisen lähtöparametrit ovat moninaisemmat ja vaikeammin määritettävissä. Kääntäminen ei myöskään ole hetkellinen tapahtuma, vaan saattaa tehtävästä riippuen kestää useita kuukausia tai peräti vuosia. Se, että toiminnan tuotos, käännös, on tarkasteltavissa erillisenä kohteena, antaa mahdollisuuden monipuoliseen tutkimukseen myös irrallaan käännöksen tekijästä. Tämän erillisyyden ansiosta kääntäjä voi myös arvioida, muunnella ja parannella tuotettaan prosessin aikana. Kääntäjä voi myös eläytyä tekstin tilaajan tai loppukäyttäjän tilanteeseen ja antaa tiedon niistä vaikuttaa työnsä tulokseen.

Kääntäjän rooli on kaksitahoinen: hän toimii ensin vastaanottajana ja lisää sitten oman panoksensa lopulliseen kohdetekstiin ottaen samalla huomioon uuden vastaanottajan. Käännös tarjoaa erityisen runsaasti materiaalia retrodiktioon siksi, että lähtötekstin olemassaolo antaa mahdollisuuden vertailevaan tarkasteluun. Käännös kantaa mukanaan monimutkaista ja monitasoista merkitysten verkostoa, joka on sidoksissa kokemusmaailman ja kielen väliseen suhteeseen. Tämän verkoston suhde lähtötekstin laatijan rakentamaan merkitysverkostoon liittyy läheisesti kulttuuriperinteiden keskinäiseen vertailuun. Käännöksen muotoutuminen lopulliseen hahmoonsa on summa kääntäjän koko henkilöhistoriasta, elinolosuhteista, kokemusympäristöstä ja kulttuuritaustasta, johon sisältyy vähintään kaksi eri kulttuuria, ja lopputulos on siksi emergentti: se on niin monitahoinen kokonaisuus, että osien vuorovaikutussuhteet synnyttävät kokonaisuudessa ominaisuuksia, joita erillisissä osissa ei ole. Toisin sanoen voidaan väittää, että käännös on enemmän kuin osiensa summa. Vielä yhden lisädimension tarkasteluun tuo se, että käännetyn tekstin vastaanottajia on yleensä useita ja että he voivat olla lähtöisin useista eri alakulttuureista ja elää useana eri ajankohtana.

5. Tutkimuksen anti kääntäjälle

Kun on kysymys kääntämisen kaltaisesta monimutkaisesta ilmiöstä, jossa monikulttuurisuuteen yhdistyy kielen kaltainen jatkuvasti elävä ja muuttuva ilmaisuväline, kaiken lisäksi kahtena erilaisena ilmentymänä (lähtökielenä ja kohdekielenä), on lainomaisuuksien löytäminen haastavaa. Kääntämisen selittävä teoriamalli, “kaiken teoria”, on vasta hahmottumassa, jos sellainen ylipäätään on löydettävissä. Vaikka kaiken selittävää mallia ei löytyisikään, voidaan kääntämisen kenttää valottaa eri näkökulmista ja siten lisätä ilmiön ymmärtämistä. Tutkimuksen ja teoriankehittelyn yhteydessä kysytään usein, onko käännöstutkimuksesta käytännön hyötyä, ja erityisesti, onko siitä hyötyä ammattikääntäjille. Voidaan väittää, ettei pallon kiinniottajalle ole hyötyä fysiikan lakien tuntemisesta. Siitä voidaan edelleen johtaa ajatus, ettei kääntäjälle ole hyötyä kääntämiseen liittyvien lainomaisuuksien tuntemisesta tai kääntämisen kuvauksista ja että kääntäjän taidot paranevat yksinomaan harjoittelemalla niin kuin pallon kiinniottajankin. Harjoittelu on tietenkin ratkaiseva tekijä useimmissa suorituksissa, erityisesti kääntämisen kaltaisessa toiminnassa, jossa tilanteet ja niihin vaikuttavat tekijät vaihtuvat. Esimerkiksi romaanikäännös sisältää lukemattomia tilanteita, joissa kääntäjä joutuu (tietoisesti tai tiedostamattaan) punnitsemaan sekä tekstin että sen sisällön eri tekijöiden painoarvoa käännösratkaisuja tehdessään. Hän joutuu valitsemaan, mistä luopuu ja mitä säilyttää, kun kieliparin resurssit eivät vastaa toisiaan. Monipuolinen kokemus helpottaa ratkaisujen tekemistä, ja ensisijaisesti kokemusta saa tekemällä käännöstyötä. Toissijaisesti kokemusta voi nähdäkseni saada myös tutustumalla muiden ratkaisuihin ja niihin vaikuttaneisiin tekijöihin. Tätä kautta käännöstutkimuksen tuntemus parantaa kääntäjän tietoisuutta käännöstilanteisiin vaikuttavista tekijöistä, käytettävissä olevista apuvälineistä ja niiden käyttötavoista, tietyille kielipareille tyypillisistä käännösongelmista ja niiden erilaisista ratkaisumalleista ja niin edelleen. Kääntämisen universaalit, toisin sanoen kaikessa kääntämisessä ilmenevät yleiset tendenssit saattavat vaikuttaa lopputulokseen arvioijasta ja arviointikriteereistä riippuen neutraalisti, parantavasti tai haitallisesti. Esimerkiksi lähtökielen interferenssin kaltainen universaali piirre saattaa olla harkittua vieraannuttamista, vaikkapa paikallisvärin luomista, tai se voi vaikuttaa käännöksen lukijaan häiritsevästi ja ymmärtämistä kohtuuttomasti vaikeuttavasti. Tällaisten erilaisten vaihtoehtojen olemassaolon tiedostaminen helpottaa käännösten arviointia. Kääntäjä voi tavallaan itse toimia omana kriitikkonaan käännösprosessin aikana ja parantaa kättensä jälkeä. Luonnollisesti tieto tutkimuksesta auttaa myös kääntäjien kouluttajia ja ammattikriitikoita.

Voitaneen sanoa, että tutkimuksen anti kääntäjälle on tieto siitä, mitä muut tekevät, mitä muut ovat tehneet ja miksi he ovat niin tehneet ja tämän tiedon avulla kehittyvä kyky tiedostaa se, mitä itse tekee, miksi niin tekee ja mitä tarkoitusta varten niin tekee. Joku saattaisi väittää vastaan vetoamalla romanttiseen näkemykseen taiteesta ja sanoa, että kaunokirjallisuuden kääntäjä on parhaimmillaan taiteilija, joka luo spontaanisti – taide kumpuaa esiin, ja kaikkinainen harkinta jähmettää taiteellisen herkkyyden. Onko tosiaan näin? Ajatellaan vaikkapa romaanin tai runon kääntäjää. Viekö tieto tutkimuksesta ja eri ratkaisumallien punnitseminen mukanaan taiteellisen herkkyyden ja vimmaisen eläytymisen? Tekeekö tieto innoittuneesta luomisesta ankeaa puurtamista? Jos verrataan kääntäjää taidemaalariin, voidaan kysyä, huononsiko maalaustaiteen vanhojen mestareiden tieto maalaustekniikasta, värien valmistuksesta ja kompositiosta taiteellista toteutusta. Ei, tekee mieleni väittää. Saan tukea Niiniluodon (1990: 141) näkemyksestä, jonka mukaan luovan ongelmanratkaisun pahimpia esteitä ovat ihmisten itse asettamat turhat rajoitukset, ennakko-oletukset ja kaavamaiset ajattelutottumukset, muiden muassa käsitys, että luovuus on mystistä ja irrallaan järjen käytöstä ja että johdonmukainen ajattelu lamauttaa luovuutta. Niiniluodon sanoin: luovuudessakin on järkeä.

Käytännön käännöstyötä tekevä saattaa kuitenkin kokea, ettei tutkimus anna vastauksia eteen tuleviin ongelmiin. Näin voi hyvinkin olla yksittäisten ongelmien kohdalla, sillä ne ovat aina omaan tekstiympäristöönsä, kulttuuriinsa ja aikaansa sidottuja ja siksi keskenään erilaisia. Itse ongelmanratkaisuprosessiin ja kykyyn punnita eri tekijöitä ja niiden vaikutusta tutkimus saattaa kuitenkin voi antaa vaihtoehtoisia ratkaisumalleja, periaatteita tai tarkastelunäkökulmia, jotka helpottavat ratkaisujen löytymistä. Omassa kääntäjän tyyliin keskittyvässä tutkimuksessani olen todennut, että kaunokirjallisuuden kääntäjillä on taipumusta turvautua samantyyppisiin ratkaisuihin riippumatta lähtötekstin tyylistä. Myös tämän tiedostaminen saattaa vaikuttaa kääntäjän näkemykseen avartavasti ja monipuolistavasti. Niiniluoto (1990: 150) katsookin, että luovuuskasvatus taiteessa voisi olla harjaantumista tarvittaviin käsite- ja ilmaisujärjestelmiin ja niiden käyttöön. Tällaisesta käytöstä hän antaa esimerkkinä Poen kuvauksen Korppi-runon järjestelmällisestä rakentamisesta sana sanalta. Kirjailija määritti ensin vaikutelman, jonka halusi antaa, ja valitsi sitten keinot, joilla toteutti sen suunnitelmallisesti fonologisin, rytmisin ja muin runollisin tehokeinoin.

Toimiiko tutkija sitten norsunluutornissa, vieraana käytännön käännöstyölle? Ja jos näin on, onko se etu vai haitta? Löytääkö tutkija omasta näkökulmastaan käsin helpommin sellaista, mikä arjen kiireessä ahertavalta kääntäjältä jää huomaamatta? Toury (1995: 17-18) tekee tiukan eron tutkijoiden ja käytännön toimijoiden välille ja katsoo, että sillan rakentaminen teorian ja käytännön välille on sellaisten käytännön toimijoiden vastuulla kuin kriitikot ja kouluttajat ja että puutteet sillan toiminnassa johtuvat usein näistä käytännön toimijoista eivätkä teorian puutteista. Kääntäjä itse toimii Touryn mielestä sillanrakentajana vain siinä tapauksessa, että haluaa tietoisesti itse kouluttaa itseään sitä tietä.

Saattaa tutkijakin toki hyötyä käytännön työn tuntemisesta. Itse olen työssäni kääntäjänä ja kääntämisen opettajana keskittynyt käytännön työn ongelmiin, ja juuri tästä käytännön työstä on kasvanut halu tutkia kääntämiseen liittyviä ilmiöitä. Erityisesti käännöstyön opetuksessa olen kohdannut kiinnostavia tutkimuskohteita ja joutunut pohtimaan, miten käännös syntyy ja miksi se on sellainen kuin on. Olen halunnut tarkastella kääntämistä tutkijana löytääkseni yleistyksiä sen kuvaukseen ja ymmärtääkseni niiden kautta kääntämistä ja sen opettamista entistä monipuolisemmin. Voisi sanoa, että minut houkutteli alun perin käytännön käännöstyöstä tutkimuksen piiriin juuri pallon kiinni saamisen mysteeri.

Kirjallisuutta

Niiniluoto, Ilkka 1978 2. painos 1983. Johdatus tieteenfilosofiaan. Keuruu: Otava
Niiniluoto, Ilkka 1983. Tieteellinen päättely ja selittäminen. Keuruu: Otava.
Niiniluoto, Ilkka 1990. Maailma, minä ja kulttuuri. Keuruu: Otava.
Niiniluoto, Ilkka 1999. Critical Scientific Realism. Oxford: Oxford Univesity Press.
Toury, Gideon 1995. Descriptive Translation Studies and beyond. Amsterdam: John Benjamins.