Social media and researcher’s responsibility: Case Peterson

Recent hustle behind Jordan Peterson’s figure in social media opens up floor for discussion on researchers’ role in public discussion and scientific facts as a background of arguments.

Social and digital media have become such essential part of our lives that even more traditionally oriented academics are more and more present in these spaces. Ever since I saw Jordan B. Peterson’s interview on Channel 4 by Cathy Newman the whole thing has bugged me. The interview together with Peterson’s colorful history with media inspired a huge amount of discussion that is probably going to continue even though the biggest buzz seems to have calmed down. Partly because of the interview, Peterson and his book 12 Rules for Life have become increasingly known. One of the reasons of the popularity is also Peterson’s preference to represent himself as a truth-speaker and someone who dares to disagree aloud in this so very politically correct world. He has his grounds for disagreeing: Peterson is a psychologist also with bachelor’s degree on political science and years of clinical experience with patients.

I will not take a stand here to Peterson’s views per se since the main issue of this text is whether it is even possible to achieve truth in political issues. Questioning aloud whether it is possible to be right in the age of alternative facts and fierce political discussion of science’s role in today’s societies might sound a bit awkward, but it is essential to remember that there are different levels of debates – and there is not always need to end them in a win-lose or win-win situation. Sometimes the main function can be just sharing knowledge to each other, even when the premises for the discussion differ greatly between the participants. Within the heated conversations we should remember that the Enlightenment thinkers never considered people to be rational – rationality is just revolutionary ideal we have tried to reach ever since. Therefore, disagreements are not just possible but legitimate part of political and scientific discussions.

Although Peterson’s calm and persistent way of constructing and representing his arguments is very likeable, I would like to point out, humbly and agreeably, that easy truths and solid facts are rarely if ever achievable. It all comes to that how much of your existence you are willing to question, which can be intriguing, fun – and drive you mad. Humanity’s scientific research is still, hopefully, in the beginning. This does not mean throwing our scientific legacy to rubbish bin. But it does mean constant questioning and re-evaluation of our thoughts since we do not want to fall to the trap of arrogance again – we do not know everything but we most certainly can aim for that. Let us just keep the discussion going while remembering to base our personal views as wide and carefully considered sophisticated opinions as possible.

Lastly, universities as institutions and questions of validity are always questions of power. Peterson, as a private individual, represents his own values but his statements are also colored and underlined by the power that lies within his status. It matters  what he says and it should be questioned. I personally value greatly the conversation itself while admitting my views are harshly colored by educational sciences, history of ideologies and belief in constant development of thinking. It all leads me to be convinced “truth-speakers” do simply not exist since the truth is still something yet to achieve. To me it seems there are more or less promising paths towards it and all we can do mean time is trying to find out which ones are the best paths to follow – for now.

Rage against the machine

By Liubov Vetoshkina

Today I watched HBO’s second season finale of Westworld, one of my personally favorite series. It tells a story of a future American Old West theme park populated by androids, which are programmed to fulfill all human desires. Apart from being a truly stunning series with a fascinating plot, it touches upon philosophical and ethical questions with regard to technology. One of the issues is not just in possible changes and threats technologies may bring us, but in the way how we, humans, should treat new, “human-like” technologies, like AI and robots.

Westworld may lack scientific feasibility on the issues of consciousness, but rises important ethical and philosophical questions. The plot, visuals and actors are also stunning.  Picture source:

Recurrently, one can find different trends or questions in discussing new  technologies. Not only modern ones, like AI or robotics. Atomic bomb, assembly line. Wheel, I suppose. The trends often find reflection in plots of movies, games and literature. Generally, I am rather critical about looking at general trends. Putting it simply, things are a little bit different in Silicon Valley and in Krasnogor village in central Russia (the place is real, my aunt lives there). Things are even different for separate activities and communities.  But the general trends though provide a certain background for concrete activities, connected to technologies, and need to be addresses and discussed.

One of the recurring moral questions, reflected in movies, is “how we can harm other people with certain technology or using a certain technology”. Canonical movie example will be the already mentioned atomic bomb – represented, for instance in Stanley Cubrik’s Dr. Strangelove or: How I Learned to Stop Worrying and Love the Bomb. A less evident example is the moral choice to use Uber or Amazon – the companies having their dark side and exploiting their workers.

Another recurring question is the fear of new technology – “how can machines harm us”? The Terminator series is the classic example with robots rebelling against humans. Discussions on whether humans at workplaces will be replaced by AI can be put into the same category.

But Westworld tackles more complex philosophical and ethical questions concerning humanity: “how we should treat AI/ robots?”, “are they equal to humans and what rights and responsibilities do they have?”. These questions have been present in a variety of recent movies, from Ex machina to Bladerunner 2049.

It is a question of humans being cruel (like ones kicking food delivery robots) and exploiting robots.  This issue goes beyond a simple question of the intelligence of machines – are the machines “smart”? It goes as far as their free will and their nature – their similarity and difference to humans. It is a question whether robots and AI be have same rights and responsibilities as humans. Should the self-driving Uber car be put to jail for killing a pedestrian?  Or the human overseeing it (or is it even it)?

The solutions and answers should be discussed now – until it is too late, like in Westworld (spoiler alert!), where android hosts, subjects of constant abuse by humans, rebel and kill almost everyone in the amusement park. Humankind is creating something new and exiting, the problem is to avoid abuse – from all the sides.

Digiloikka arkisiin digikäytäntöihin?

Sami Paavola

Olin kuuntelemassa keskiviikkona Helsingin yliopiston digiloikka-hankkeiden loppuseminaaria. Digiloikka näyttäytyi siellä aika monenlaisina, uudenlaisina kursseina ja välineinä, joita on otettu käyttöön eri kampuksilla. Digiloikka – jo sanana – herättää myös kritiikkiä ja ärtymystä. Monen mielestä tuntuu, että meitä pakotetaan johonkin muutokseen ja muoteihin. Unohdetaanko samalla keskeiset oppimisen tai yhteistyön tekemisen tavat, jotka eivät ole kiinni pelkästään teknologiasta?

Apulaisprofessori Kalle Juuti ja opiskelijat Kasvatustieteellisestä tiedekunnasta kertovat Digiloikasta Tiedekulmassa. (Kuva: L Vetoshkina)

Mutta mitä digiloikka oikeastaan tarkoittaa? Pitäisikö sitä tarkastella enemmän arkisempien digitaalisten käytäntöjen kautta? Ne ovat jo nyt muuttaneet akateemista työntekoa hyvin laajasti ja radikaalisti.

Jos olette töissä yliopistolla, oletteko miettineet, kuinka paljon prosentuaalisesti vietätte aikaa tietokoneen tai jonkin ruudun äärellä työajastanne? Tai ylipäänsä vuorokaudesta? Omasta työstäni ainakin valtaosa tapahtuu tällä lailla ”digivälitteisesti”. Tällaisen työskentelyn aiheuttamiin ongelmiin on herätty. Se aiheuttaa potentiaalisesti esimerkiksi keskittymisvaikeuksia, unettomuutta tai masennusta. Ongelmiin pitäisikin suhtautua vakavasti, koska tuskin digivälitteinen työ ainakaan vähenee lähiaikoina.

Myös se tapa jolla yliopiston opettajana olen yhteydessä opiskelijoihin, on muuttunut digitaalisuuden myötä. Nykyään opettajana minulla on paljon ”virtuaaliopiskelijoita” (pahoittelen hiukan esineellistävää ilmaisua!) eli opiskelijoita joiden kanssa sovin asioista sähköpostin välityksellä, esimerkiksi kurssien suoritustavoista, mutta joita en ole välttämättä nähnyt kasvokkain. Kummallisinta on tuo ”välttämättä”. Usein olen näitä opiskelijoita kyllä kurssien yhteydessä tavannutkin. Mutta koska opiskelijoita on niin paljon ja kursseilla ei esittäydytä nimillä, niin en voi oikein tietää, kuka sähköpostia lähettänyt opiskelija on kuka kasvokkaisessa maailmassa.

Voi tietysti väittää, että tämä ”virtuaalinen” opiskelijoiden tapaaminen osoittaa vain yliopistomme massoittumista ja rappiota. Ehkä se kertoo siitäkin, mutta toisaalta sähköpostiviestien lähettäminen on tehokasta – niin opettajalle kuin opiskelijoillekin.  Eräässä mielessä sähköpostiviestit ovat korvanneet vanhat opettajien vastaanottoajat.

Kirjoitin vähän aikaa sitten erääseen alan käsikirjaan artikkelin ulkomaisen ”virtuaalikollegan” kanssa. Hän oli jutun ykköskirjoittajalle tuttu myös kasvokkaisesta maailmasta. Me kolme kirjoitimme ja muokkasimme jutun, jossa kävimme aika perusteellisia keskusteluja jutun painotuksista ja siitä mitä kukin tekee. Tuntui, että opin tuntemaan kyseisen henkilön luonteenpiirteitä ja persoonallisuutta sähköpostiviesteilyn yhteydessä.

Vanhanaikaisemman käsityksen mukaan meidän kasvokkainen tapaaminen olisi edistänyt yhteistyötä, mutta en itse huomannut, että sen puute olisi juurikaan haitannut. En oikeastaan halunnut nähdä edes valokuvaa kyseisestä henkilöstä, koska se olisi turhaan vain sotkenut kuvaa virtuaalihenkilön persoonasta, joka liittyi kyseisen jutun muokkaamiseen! Tällainen yli rajojen tapahtuva yhteistyö oli helppoa ja luontevaa.

Ehkä digiloikkaa ei tulisikaan mieltää suurina hyppäyksinä uudenlaiseen digitaalisuuteen vaan kiinnittää huomiota niihin arkisiin digikäytäntöihin, joihin olemme jo liukuneet. Nehän ei ole millään lailla ongelmattomia vaan vaativat jatkuvaa kehittämistä. Erityisesti jos tavoitteena on digitaalisuus joustavana osana omaa toimintaa.

Olemme keväällä pitäneet verkkoyhteydellä tohtoriseminaaria, jossa osallistujia on ollut eri puolilta maailmaa. Nykyään on periaatteessa hyvin helppoa järjestää tällainen verkkokokous. Yllättävän paljon olemme kuitenkin edelleen joutuneet käyttämään aikaa mikrofonien ja kameroiden virittelyyn tai järjestelmän toiminnallisuuksien hakemiseen tai ihmettelyyn, kun yhteydet ovat katkeilleet. Tässä digiloikka tarkoittaisi, että näitä asioita ei tarvitsisi enää miettiä.

Pitäisi myös muistaa, että digitaalisuus ei voi olla oma erillinen saarekkeensa tai maailmansa – vaikka näinhän siitä helposti tulee puhuneeksi. Joskus toiminta tai yhteistoiminta täysin virtuaalisti toimii hyvin, mutta yleensä toimivat digikäytännöt edellyttävät myös hyvin toimivia lihallisen maailman käytäntöjä ja toimintatapoja. Jos toiminta ei ole oikeudenmukaista tai hyvin järjestettyä, niin digitaalisuus ei yksinään sitä pelasta. Digitaalisuus sekä ratkaisee että tuottaa uusia ongelmia. Nämä eri puolet tulisi aina ottaa huomioon, kun puhutaan digiloikan mahdollisuuksista tai tarpeista.

Kirjoitus liittyy ”Akateemisen työn muutos ja digitalisaatio” -tutkimushankkeeseen, jota olemme aloittamassa Helsingin yliopistolla.