Digiaineistoja Alankomaiden kolonialismin historiaan

Aelbert Cuyp (1660): “Een opperkoopman van de VOC, vermoedelijk Jacob Mathieusen en zijn vrouw ; op de achtergrond de retourvloot op de rede van Batavia” SK-A-2350 (schilderij, olieverf op doek), Schilderijencollectie Rijksmuseum.

Monet kollegat ovat kysyneet vinkkejä Alankomaiden kolonialismin historiaa käsitteleviin aineistoihin ja erityisesti Itä- ja Länsi-Intian komppanioiden digitoituihin materiaaleihin: Mitkä vanhat aineistot tulisi tuntea? Mitä uusia projekteja on käynnissä, missä projektien tuloksia on nähtävillä ja miten uusia aineistoja voisi soveltaa tutkimuksissa?

Koska merihistorian ja taloushistorian välinen liitto on Alankomaissa ehkä syvempi kuin missään muussa keskisuuressa eurooppalaisessa maassa, erilaisia lähdekokoelmia ja tietokantoja on vuosikymmenten saatossa ilmestynyt runsaasti eri yliopistojen ja tutkimuslaitosten projektien jäljiltä. Nyt sekä näitä vanhempia aineistoja että ihan uusien projektien tuloksia on tuotu paljon, suorastaan massoittain sähköisinä tutkijoiden saataville.

Paras paikka aloittaa etsintä on Alankomaiden tiedeakatemian Huygens Instituutin materiaalipankki, jonne on listattu lähes kaikki menneet relevantit projektit ja niissä syntyneet aineistot. En käsittele tässä kaikkia vaan tuon esille muutaman, jotka ovat ehkä käytetyimpiä, uusia ja vanhoja klassikkoja.

Erityisen runsasta tarjonta on Alankomaiden Itä-Intian kauppakomppaniaan liittyen. Instituutin sivuilta löytyviä paljon käytettyjä tietokantoja ovat matkoihin, kapteeihin ja tonnistoihin keskittyvä Dutch-Asiatic Shipping in the 17th and 18th centuries (englanninkielisellä johdannolla) sekä Alankomaiden kansallisarkiston ylläpitämä “henkilöstötietokanta”, VOC: OpvarendenMikäli on kiinnostunut vain ihmisten ja laivojen lukumääristä, näillä aineistoilla pääsee hyvin alkuun.

Syvälle kolonialismin hallintohistoriaan pääsee tutkimalla Itä-Intian komppanian kenraalikuvernöörin sekä raatien kirjeitä “johtokunnalle” (Heren XVII). Mikäli on kiinnostunut nimenomaan valtapolitiikasta, tämä aineisto on kullanarvoinen, joskin vaatii hollannin kielitaitoa pohjalle. Jos vanhan hollannin kolonialismi- tai kauppiastermistöä mielii ottaa haltuun, se onnistuu parhaiten VOC-sanaston avulla.

Harmillisesti Länsi-Intian komppanian materiaaleja on saatavilla sähköisenä huomattavasti vähemmän, mutta yleisesti transatlanttisen orjakaupan historiasta kiinnostuneelle Slave Voyages -tietokanta on erittäin hyödyllinen. Mikäli muuten tämä aihepiiri kiinnostaa, hollantilaisten ja erityisesti amsterdamilaisten kauppiaiden roolista orjakaupasta yleiskuvan antaa Cátia Antunesin ja Filipa Ribeiro da Silvan artikkeli Amsterdam Merchants in the Slave Trade and African Commerce, 1580s-1670s.

Tämän lisäksi uusia projekteja on vireillä ja niiden tuloksia on jo saatavilla. Erityisen kiinnostavia ovat uudehkon Prize Papers -projektin hedelmät, joihin on koottu englantilais-hollantilaisten kaappaussotien jäljiltä syntyneitä oikeusdokumentteja. Tällä hetkellä suurin osa näistä aineistoista käsittelevät 1700-lukua ja dokumentit sisältävät myös paljon englanninkielisiä tekstejä. Opinnäytteisiin tai muihin vastaavanlaajuisiin töihin juuri tämä aineisto lienee erityisen sopiva: sieltä saa etsittyä itselleen mitä erikoisempia tapaustutkimuksia.

Alankomaiden kansalliskirjaston digitointiprojekteissa yhteen kootut painateaineistot ovat myös merihistoriaa tutkivalle hyödyllisiä, suorastaan pakollista luettavaa. Tällä Delpher-sivustolla on runsaasti 1600-luvulta lähtien etenkin sanomalehtiä, joihin voi tehdä sanahakuja. Koska Hollannin maakunta oli “maailmankaupan” keskus, ilmestyi sanomalehtiä ja painatteita myös muilla kielillä, etenkin ranskaksi. Amsterdamissa ilmestyikin säännöllisesti esimerkiksi La gazette d’Amsterdam, joka oli vastine hollanninkieliselle Amsterdamsche Courantille.

Mikäli on kiinnostunut kuva-aineistoista, Geheugen van Nederland -sivusto pyrkii tuomaan kaiken digitaalisen aineiston saataville yhdelle sivustolle. Se on aarreaitta kenelle tahansa, joka etsii esimerkiksi maalauksia, propaganda-aineistoa tai muita merihistoriaan liittyviä “muistin politiikan” tuotoksia.

Lopuksi vielä mainittakoon Sound Toll Register -online tietokanta, joka on kaikille merihistorian tutkijoille eräänlainen “raamattu” . Vaikka kyseinen aineisto ei liitykään Alankomaiden Itä- tai Länsi-Intian komppanioihin, on se silti jokaisen merihistoriaa tutkivan syytä tuntea. Juutinrauman tullitileistä sekä Itämeren kauppaan liittyvästä aineistosta lienee kuitenkin paikallaan kirjoittaa laajemmin vielä myöhemmin. Uusista sovellutuksista voi kiinnostuneet lukea uudehkosta teoksesta Early Modern Shipping and Trade Novel Approaches Using Sound Toll Registers Online.

Tutkijavaihdossa, osa I: sopeutuminen

Lupasin taannoin kertoa vähän laajemmin kokemuksistani vierailevana tutkijana.

Koska lupaukset on pidettävä, olen koonnut alle joitakin lyhyitä, arkisia huomioita elämästäni tutkijavaihdosta Alankomaissa Leidenin yliopiston historian instituutissa (Instituut voor Geschiedenis) syyslukukautena 2019. Ensimmäisen kirjoituksen teemana on maahan asettuminen ja sopeutuminen ensimmäisten viikkojen aikana.

Viikko 1

Saavun Schipolin lentokentälle aamuvarhaisella, takana on kolmen tunnin yöunet. Kiroan ratkaisuani varata aikaiset lennot; mihin minulla nyt oli niin kiire? Onneksi vuokrakämppä odotti jo valmiina Delftissä, joten suuntaan suoraan sinne. Koomailen aamuruuhkaisessa junassa ja kuuntelen sivukorvalla kun kovaääninen herra valittaa työstään kollegalle. Ärsyttää.

Saavuttuani kämpälle, otan kolmen tunnin päiväunet ja herään iltapäivän kirkonkellojen soittoon. Tästä se lähtee!

Ensimmäisen viikon olen päättänyt ottaa rennosti ja hoitaa juoksevat asiat kerralla kuntoon. Hoidan ne päivässä ja käytän loppuviikon arkistossa ja kirjastossa Haagissa. ”Vihdoin on aikaa tälle kaikelle, ilman kiirettä lähteä parin päivän sisällä kotiin” ajattelen, kun selaan kansalliskirjaston merihistoriakokoelmaa. Alan silti stressata, miten optimoisin parhaiten ajankäyttöni.

Tapaan viikon lopulla ohjaajani hänen työhuoneellaan. Sovittuamme syksyn ohjelmastani ja aktiviteeteista hän kehottaa olemaan ”murehtimatta liikoja”. Alan murehtia, miten voisin olla mahdollisimman tehokkaasti olla murehtimatta.

Viikonloppuna syön ranskalaiset torilla. Valmistaudun normaaliin elämään hankkimalla joogamaton ja lenkkarit.

Kotikulmia Delftistä. Jätin väliin aamu-uinnin.

Viikko 2

Elämä asettuu uomiinsa ja alan elää arkea. Totun asuntoni ulkopuolella soiviin kirkonkelloihin, muutamassa päivässä ja nukun lopulta viimeiset univelat pois. Saatuani työhuoneen avaimet, epäilen aluksi jotain erehdystä: huone on tilava, upealla näkymällä ulos kanaalille. Eikö täällä tarvitse oikeasti taistella työtilasta? Onko tämä normaalia?

Alkuinnostusta pitää aisoissa lounaskulttuuri, tarkalleen ottaen sen puute. Elän edelleen suomalaisessa ruokailurytmissä ja kärsin nälästä noin puolet työpäivästä. Onneksi kotimatkalla voin valita huokeista wokki- ja muista paikoista jokaiselle päivälle jotain erilaista.

Historian instituuttimme lukukauden avajaiset on ehdoton viikon kohokohta. Pääsen tapaamaan vihdoin paikallisia kollegoita ja todistamaan avajaisseremonian. Urut soivat akatemiatalon upeassa salissa. Tunnelma viestii hengeltään akatemian vivahteista suhdetta kristilliseen kulttuuriperintöön.

Suomalaisena tähän jäykistelyyn on tietenkin helppo samastua ja tunnen oloni suorastaan kotoisaksi puupenkeillä. Fuksit vääntelehtivät kuunnellessaan avausluentoa. Tutkijan lehtereiden on kai määrä toimia varhaismodernin kontrollikoneiston tapaan.

Ei ihme, että Huizinga kirjoitti tässä miljöössä ”Leikkivän ihmisensä”. Ikonoklasmin ja puhdistukset eivät poistaneet koskaan tarvetta semanttisille, seremoniallisille viesteille. Jopa katoliseen loistoon törmään Vilhelm Oranialaisen hautamonumentilla Delftin uudessa kirkossa. Juuri näiden myyttien takana olevia rakenteita alkaa pienen pintaraaputuksen jälkeen paljastua.

Tunnelmia lukuvuoden avajaisseremoniasta. Akatemiatalo muutettiin vuonna 1581 kirkkorakennuksesta yliopistoksi.

Viikko 3

Tutkijaseminaarikurssi diplomatian historiasta alkaa. Olen lupautunut osallistumaan kurssille eräänlaisessa kaksoisroolissa: yhtäältä pääsen esittelemään maisterivaiheen opiskelijoille omaa tutkimustani ja toisaalta osallistun oppijan roolissa keskusteluun viikoittaisten lukujen jälkeen. Tämä on ehdottoman mukava lisä elämään, sillä pääsen näkemään ja kokemaan vierestä myös paikallista opiskelijakulttuuria, arkisine huolineen.

Pohdimme kurssilla diplomatian historian uusia tuulia ja analysoimme, miten vanhoja totuttuja teleologisen historiannäkemyksen teesejä voisi haastaa silti säilyttäen niiden tärkeät tutkimukselliset ansiot. Vierailen saman viikon aikana myös eräässä nationalismiseminaarissa, jossa samaa pohdintaa käytiin vähän eri kontekstissa.

Koen keskustelun virkistäväksi, joskaan en ollenkaan vieraaksi, sillä huomaan lukeneeni kaikki samat teokset ja artikkelit kuin kaikki muutkin – muutamia poikkeuksia lukuunottamatta. Uutta oli minulle täällä monilla uuden ajan alun tutkijoilla oleva tarve kyseenalaistaa – joskin maltillisesti – jopa nationalismin modernisaatioteorian kaltaista rakennelmaa. En ole argumenteista vakuuttunut, mutta olen tyytyväinen, että olen päässyt todistamaan paikallista “rohkeaa totuttujen totuuksien kyseenalaistamista” livenä.

Viikko 4

Alan kirjoittaa edellisten viikkojen arkistoreissujen pohjalta uudestaan väikkärini ensimmäisiä lukuja. Käy ilmi, että kaikki mitä olen Suomessa ajatellut olevan yksinkertaista, onkin vähän monimutkaisempaa. Olin tähän varautunut, koska näinhän se hermeneuttinen noidankehä toimii. Pää onneksi kestää nämä käsikirjoituksen väkivaltaiset moukaroinnit paremmin kuin projektia aloittaessani. Nyt siitä saa jopa jonkinlaista tarmoa: kyse ei ole lineaarisesta etenemisestä sivulta 1 sivulle 250 vaan monien pienten luovien tehtävien samanaikaisesta ratkomisesta.

Yritän pitää tästä edes jokapäiväisen kirjoitusrutiinin yllä ja saada aikaiseksi ainakin puoli sivua tekstiä joka aamu. Tässä auttaa instituutin minulle myöntämä kahvipassi, jolla saan rajoittamattoman määrän kofeiiniyliannostuksia. Vältän pahimpia ylilyöntejä pitämällä annoskoon paikalliseen tapaan espressomaisen pienenä. Sovin itseni kanssa, että olen oikeutettu kupilliseen kahvia jokaisen kirjoitetun kappaleen jälkeen.

Arkiston arkea. Alankomaiden kansallisarkiston legendaarinen “Liassen” -kokoelma on eräs väitöskirjatyöni pääaineistoista.

Viikko 5

Tapaan uudestaan toisen ohjaajani, jonka kanssa käyn läpi esille tulleita metodologisia kysymyksiä. Hän kehottaa minua katsomaan pari uutta arkistokokoelmaa Amsterdamissa ja Haagissa. Saan hyviä sisäpiirivinkkejä kokoelmien tehokkaaseen hyödyntämiseen. Alan päästä jyvälle. Mielialat vaihtelevat innostuksesta lievään haikeuteen: ”olisinpa tiennyt tai osannut kysyä näistä jutuista jo pari vuotta sitten.”

Annan kuitenkin itselleni armoa ja päätän ajatella positiivisesti.

Kuukauden viimeisen viikon aikana elämä on jo niin arkista ja rutinoitunutta, että alan kyllästyä paikallisiin ärsyttäviin piirteisiin. Alan ns. disautella joillekin tarkoin valituille kollegoilleni ruuhkista, kunnollisten lounaiden puutteista ja yleisistä maan arroganteista piirteistä. Jaan huoneen skotin ja tanskalaisen tohtorikoulutettavan kanssa, joten löydämme tässä hienosti yhteisen sävelen.

Päätimme, että jos tämä disauttelutarve kasvaa liian suureksi, menemme syömään yliopistoalueen ainoaan kunnolliseen ravintolaan kakkukahvit. Usein tämä tepsii akuuttiin ”plättyahdistukseen” (termi, jota olen alkanut käyttää tilan ja maantieteellisten erojen puutteesta).

Pullakaffet rannalla auttaa akuuttiin “plättyahdistukseen”.

 

Historiahemmon tiekartta oppimiseen

Kuten jokainen itselleen rehellinen, keskisuurissa organisaatioissa työskennellyt tai elämäänsä muuten vain viettänyt tietää: elämä ei ole prosessikaavio tai nelikenttä. Kaavioilla, malleilla ja pelkistyksillä on kuitenkin tärkeä paikkansa erilaisten ilmiöiden kartoittamisella, selittämisellä ja ymmärtämisellä. Tieteenfilosofisesti asennetta, jossa mallien ei katsota vastaavan suoraan oletettua olemassa olevaa maailmaa, kutsutaan antirealismiksi tai instrumentalismiksi.

Menemättä sen koommin tähän tieteellisen selittämisen keskusteluun, ajattelin tehdä nyt jotain poikkeuksellista: heittäydyn hetkeksi kaavio-orientoituneeksi instrumentalistiksi historianoppimisen ja tutkimisen oppimiskierrettä pohtiakseni.

Kokonaisvaltaisia oppijoita on yhtä monta kuin ihmisiäkin, omine ainutlaatuisine elämänkouluineen ja temperamentteineen. Siksi niin opiskelijoilla kuin tutkijoillakin on eri tapoja selittää sitä, ”miten” ja ”miksi” he oppivat niin kuin oppivat – tai miten päätyvät lopulta maailmankuvissaan sellaisiin orientaatioihin kuin päätyvät.

Oheinen kaavio ei yritä selittää eikä ymmärtää tätä oppijuuksien moninaisuutta eikä ota kantaa pedagogisiin kysymyksiin. Sen sijaan se antaa yhden näkökulman reflektiotaitojen kehittämiselle. Kaaviota käyttämällä voi kysyä itseltään: mitä osatavoitteita haluan asettaa oppimiselleni ja vastaavasti mitä näistä tavoitteista seurasi? Tällaiset kysymykset ovat mielestäni välttämättömiä, mikäli haluaa ottaa oman oppimisensa vakavasti iästä ja taustasta riippumatta.

Tarkastellaan kaavion rakennetta:

Kuten huomataan, kaavio jakautuu useisiin erilaisiin vastinpareihin. Suoraan horisontaalisesti ääripäissä ovat historiatieteiden erikoistutkimukset ja yleisesitykset. Vertikaalisesti taasen vastinpareina ovat ruohonjuuritason tutkimustaidot, kuten kirjoittaminen, tilastomatematiikka, kielitaidot ja toisessa päässä taas tieteenfilosofia (meidän alalla usein ”historian teoria”).

Nuolet kulkevat tämän lisäksi myös viistosti ylös ja alas. Tämä tarkoittaa sitä, että niin tutkimustaidot kuin tieteenfilosofinen keskustelukin voi jakautua niin erityisempiin kuin yleisimpiinkin materiaaleihin.

Tätä kaaviota purkaaksemme tarkastellaan tarkemmin ilmansuuntia erikseen.

1. Erikoistutkimukset ja yleisesitykset

Jokainen ”historiahemmo” (tekninen käsite tässä) kohtaa oppimisprosessissaan niin laajoja kokonaisuuksia käsitteleviä synteesejä kuin hyvin erityisiin kysymyksiin uppoutuvia erityistutkimuksia. Olennaista on se, että niiden paikkaa ja merkitystä osaa kartoittaa jatkuvasti omassa oppimisessaan.

Erityiskysymyksistä nousee yleisempiä pohdintoja, joita taas peilaa yleisesitysten tasolla. Jokaiselle oppijalle ”yleinen” ja ”erityinen” määrittyy tietenkin yksilöllisesti, omista intresseistä tai hänelle asetetuista vaatimuksista käsin: ”Mistä haluan oppia? Mitä minulta odotetaan?”

Esimerkiksi itselleni merkityksellinen yleisteos on ollut Jonathan Israelin ”Dutch Primacy in the World Trade”. Toisessa päässä taas on merkitykselliset erikoistutkimukset, kuten tutkimusartikkelit alankomaalaisten 1600-luvun viljakaupasta Amsterdamin ja Danzigin välillä.

2. Raaka metodologia/tutkimustaidot ja tieteenfilosofia/metateoria

Jotta näitä tutkimuksia voisi hyödyntää omassa oppimisessa ja tutkimuksessa, on harjaannuttava vertikaalisen janan taidoissa. Näitä ovat sekä raa’an puurtamisen kautta tulevat tutkimustaidot, kuten tilastotieteiden hallinta, kielitaidot ja taas toisaalta oman alan tieteenfilosofinen keskustelu (historian teoria ja historiatieteiden teoreettinen keskustelu).

Otan jälleen esimerkin omasta elämänkoulustani, jonka tunnen toistaiseksi parhaiten. Ilman tiettyjä kielitaitoja en saavuta omille tutkimusintresseilleni tärkeitä tutkimusartikkeleita: usein täytyy osata saksaa, ruotsia ja hollantia. Tämä on oma valintani. Muut muodostavat omat tutkimus- ja oppimispreferenssinsä. Toisille on tärkeämpää osata kattavasti derivointia ja hyödyntää tilastotieteen menetelmiä syvällisesti. Kaikki jäämme aina dilentanteiksi joillain aloilla. Yhteistyöllä voimme yhdessä saavuttaa synteesejä.

3. Viistoon sojottavat nuolet

Niin erikoistutkimukset kuin yleisesityksetkin asettuvat vastaavasti aina johonkin tutkimustraditioon ja laajemmin tieteenfilosofiseen orientaatioon. Tätä tarkoittavat nuolet, jotka kulkevat yleisesityksistä ja erityistutkimuksista kohti tieteenfilosofiaa (tai erilaisia teoreettisia keskusteluja).

Jana epäonnistuu tässä vaiheessa tehtävässään sikäli, että jokaisella tutkimustaidolla on tietenkin myös tieteenfilosofinen ulottuvuutensa, siis teoreettinen orientaatio – ja toisin päin (ei siis ole mitään ääripäätä). Mutta ei anneta tämän seikan pilata hyvää mallia. Ajatellaan kuten ehta ääri-instrumentalisti.

Nämä puutteet tiedostaen voidaan ajatella, että myös tutkijan taidot voidaan jakaa ”yleisempään” ja ”erityisempään”. Esimerkiksi tilastotieteen perusteet voidaan asettaa tässä yleisempiin taitoihin ja historiallisten aikasarjojen hyödyntäminen omissa harjoitustöissä asettuu viistosti kohti erikoistutkimuksia.

Yleisiin taitoihin voi myös laskea yön pikkutunteina saadut ohjeet vanhemmilta kollegoilta: ”Älä tee kuten minä aikoinaan!”. Kielitaitojen osalta vaihto-oppilasvuotena ”kahviloissa” opittu yleinen nykysaksa edesauttaa spesifeiden historiallisten germaanisten kielivariaatioiden haltuunottoa, ja niin edelleen.

Mikä on kaavion lopullinen tarkoitus?

Kaavion tarkoitus ei ole toimia fundamentalistin metodologialla: ”Raamatulla/Kaaviolla päähän!”. Pikemminkin tällaisella mallilla voi luoda itselleen ymmärrystä ja tiekartan siitä, mitä kaikkea monipuolinen oppiminen omalla tieteenalalla tarkoittaa. Tätä kautta on mahdollista luoda itselleen isompia tavoitteita, jotka jakautuvat mielekkäisiin osatavoitteisiin.

Itse hyödynnän oheista kaaviota siten, että pyrin joka viikon alussa miettimään mitä teen edistääkseni jotain suurempaa tavoitetta (esimerkiksi tutkimusluvun käsikirjoituksen loppuunsaattaminen). Näin muodostan osatavoitteita, jotka asettuvat oheisella janalla aina tiettyihin kategorioihin. Hyvä työ- tai opiskeluviikko on aina lisännyt ammattitaitoa jollain kaavion osa-alueella, pienin askelin.

Korostettakoon nyt vielä kerran: elämä ei kuitenkaan ole kaavio eikä omaa inhimillistä käyttäytymistä pidä väkisin survoa mihinkään sapluunoihin. Olen kuitenkin vakuuttunut, että lähes kaikki ihmiset tarvitsevat karttoja, jotta voivat kulkea jonnekin. Ilmansuunnan, maaston ja reitin päätämme tietenkin lopulta itse tai ainakin siinä yhteisössä, johon kuulumme. Tähän kaaviot ja mallit voivat tuoda helpotusta.

Miten päästä sisälle 1600-luvun virkakieleen?

Useimmat vanhempien aikojen tutkimusta aloittelevat ja vähän pidemmällekin harjaantuneet tuskailevat historiallisten tekstien kääntämisen kanssa. Paleografian jonkinasteinen haltuunotto on tietenkin ensimmäinen askel, mutta tämän jälkeen vasta-alkaja törmää polveilevaan virkakieleen, jossa tekstin varsinainen ydin hukkuu jonnekin kaunopuheisten titteleiden, loputtomien pitkien virkkeiden ja kappalejakojen sekaan.

Onneksi saatavilla on oppaita käsialojen ja kirjeiden tulkinnan maailmaan, kuten Anneli Mäkelä-Ylitalon Vanhat käsialat: Avain Ruotsin ajan asiakirjoihin. Tarpeellista tutkimuksellista tietoa tarjoaa myös Anu Lahtisen, Maarit Leskelä-Kärjen ja Kirsi Vainio-Korhosen toimittama yleisellä tasolla kirjeitä ja niiden vastaanottamista käsittelevä kokoelmateos Kirjeet ja historiantutkimus. Aatelisten toimintakulttuuria valottaa taasen hienosti Ulla Koskisen Hyvien miesten valtakunta. Arvid Henrikinpoika Tawast ja aatelin toimintakulttuuri 1500-luvun lopun Suomessa. Nämä teokset yhdessä antavat melko kattavan kuvan siitä viitekehyksestä, missä pohjoiseurooppalainen virkakieli syntyi.

Kun sitten tekstiä osaa jo tulkita monipuolisemmin, tutkija törmää uusiin haasteisiin: Miten säilyttää 1600-luvun tekstin henki, mikäli sitaatteja haluaa kääntää germaanisesta kielestä toiseen tai suomeen? Mitä ratkaisuja käännöksissä on tehtävä, jotta teksteistä tulee ymmärrettäviä nykylukijalle?

Tällaisessa tilanteessa on tietenkin käännyttävä jälleen erikoistutkimusten pariin, mutta itselleen voi tehdä myös eräänlaisia hyödyllisiä kotitehtäviä. Näitä voi tuottaa itselleen kokoamalla materiaalipankin helposti saatavilla olevista historiallisista teksteistä, joista on tehty useille kielille käännöksiä niiden luontiaikana.

Helpoimpia ovat tietenkin erilaiset rauhansopimukset – vaikkapa Ruotsin ja Englannin kuninkaan väliset rauhansopimukset ja kauppasopimukset. Koska useimmille on luontevaa lähestyä historiaa osaamansa englannin kautta, voi tällä tavalla luoda itselleen myös väylän oppia paremmin 1600-luvun ruotsia.

Tällaiset historiallisten tekstien vertailut eivät toki rajoitu vain rauhansopimuksiin. Esimerkiksi 1600-luvun puolivälin jälkeen Oliver Cromwellin hallinnossa työskenteli John Thurloe, jonka tiedustelu käänsi useiden eri maiden diplomaattikirjeenvaihtoa englanniksi. Tämä yksi maailman ensimmäisistä “tiedustelupalveluista” tuotti esimerkiksi kattavan määrän käännöksiä hollanninkielisistä teksteistä.

Alla on esimerkki Hollannin ja Länsifriisein säätyjen salaisesta muistiosta ja sen englanninnoksesta John Thurloen State Papers -kokoelmasta. Se käsittelee Alankomaiden-Ranskan -suhteita ja kaapparitoimintaa vuonna 1657:

Tällaisten äksiisien harrastaminen vaatii tietenkin hieman taustatyötä ja viitseliäisyyttä, mutta aika pienellä vaivalla harjoitusten luominen loppujen lopuksi onnistuu. Thurloen State Papers -kokoelmat ovat digitalisoitu ainakin useiden kirjastojen kokoelmista.

Tällaisten tekstien rinnakkaisessa lukemisessa on se etu, että virkakielen rytmi, käsitteet ja litaniat tulevat opituksi helpommin. Osa vaikeasta sanastosta kirkastuu jommankumman kielen kautta. Näin kehittyy myös hyvä tuntemus 1600-luvun keskeisestä sanastosta niiden spesifeissä konteksteissa.

Turun palo vuonna 1681 hollantilaisasiamiehen silmin

Ajankohtaiset uutistapahtumat ovat muistuttaneet meitä ikävällä tavalla siitä, miten kaikki pysyväksi mielletty onkin vain jatkuvan muutoksen alla olevaa ja haurasta, siis ihmisen rakentamaa. Yhtä kaikki, saamme olla kuitenkin kiitollisia siitä, että palokunta on pääsääntöisesti paikalla muutamissa minuuteissa ja hyödyntää moderneja sammutustekniikoita ja välineitä. Lisäksi hyvinkoulutetut ja siksi taidokkaat ammattipelastajat osaavat työnsä hyvin.

Menneinä vuosisatoina tulipalot olivat inhimillisinä tragedioina kouriintuntuvampia: ne pysäyttivät kirjaimellisesti koko elämän kaupungeissa. Esimerkiksi kirkkojen palot eivät olleet vain surkuttelun aihe sen takia, että menetettiin jotain identiteetin kannalta kaunista ja pyhää. Kyseessä oli aikakauden keskeisen infrastruktuurin romahdus. Kirkoissa kuultiin paitsi kuninkaan kuulutukset myös kauppakaupungeissa tarvittava bisnesinformaatio. Kirkko oli siis aikansa keskeinen medium, tiedonvälityspaikka.

Usein kaupunkien palot käsittivät tietenkin muutakin kuin vain kirkon ja tuhosivat merkittävän määrän koko asutuksesta. Tällainen tragedia oli vuoden 1681 Turun palo, yksi monista kaupunkia kohdanneista liekehtivistä katastrofeista. Palo oli luonteeltaan niin totaalinen, ettei se jäänyt vain paikalliseksi valtakunnanuutiseksi. Paikalliskatastrofi noteerattiin myös Euroopan talouden hermokeskuksissa, jonne eri asemapaikkojen asiamiehet ja lähettiläät kirjoittivat viimeisimmät uutiset liittyen etenkin kaupanteon puitteisiin.

Valtiollisten lähettiläiden lisäksi Itämeren piirin kauppakaupungeissa asui pitkin vuosisatoja enemmän tai vähemmän vakituisesti eri puolilta kotoisin olevia virallisia tai epävirallisempia asianhoitajia. Etenkin Alankomaalaisilla kauppiaspiireillä oli runsaasti erilaisia alemman tason edustajia, joiden titteliksi usein kirjattiin ”agent” tai ”kommissaris”. Näiden epävirallisempien edustajien tehtävänä oli tukea useimmiten välityspalkkiota vastaan maanmiehiään ja heidän bisnesintressejään. Samalla he kirjoittivat pääkaupungissa asuvalle valtakunnanlähettiläälle paikalliset kuulumiset, joista tärkeimmät välitettiin eteenpäin pääkaupunkeihin. Raporteissa tärkeässä osassa olivat tietenkin erilaiset säähavainnot, jotka olivat purjehduksen ja kaupanteon kannalta aivan olennaisia.

Turussa vaikutti 1600-luvun lopulla useita tällaisia agentteja, joista asiamies Bartholomeus Vestingh kirjoitti alkukesästä 1681 surulliset uutiset Alankomaiden lähettiläs Christiaan Constantijn Rumpfille. Merkittävä osa koko kaupungista oli tuhoutunut ja koko kaupankäynnin kannalta tärkeä infrastruktuuri romahtanut. Turun tapahtumia seurattiin tarkasti osittain sen takia, että osa Ruotsin kuninkaan suuresta viljavelasta Amsterdamin kauppiaille odotti maksuaan ja myös Turun odotettiin osallistuvan maksutalkoisiin (kuten kävi vuosikymmenen edetessä).

Katkelma alkuperäisestä raportista diplomaattikirjeenvaihdon seassa. (Liassen Sweeden, Alankomaiden kansallisarkisto)

 

Raportti Turusta kertoo meille paljon sen ajan kaupunkien haavoittuvaisuudesta. Paitsi Turussa myös monessa muissa pienemmissä kaupungeissa rakennuksissa oli runsaasti erittäin helposti syttyviä materiaaleja, kuten olkikattoja. Pitkä kuiva kevätkesä sekä tuulinen ilma sai lopulta aikaan katastrofin ainekset, kuten alla olevasta raportista voimme lukea. Suomennos ei ole ihan pilkun tarkka, mutta toivottavasti tavoittaa tunnelman:

Turussa 4/14 kesäkuuta kirjoitetun raportin tiivistelmä [1]

 

Tällä kertaa on kerrottavana vain hyvin epämiellyttäviä ja surullisia uutisia, nimittäin, että kuluneena sunnuntaina, tässä kaupungissa on tapahtunut hyvin voimakas tulipalo, joka alkoi, kuten kerrotaan, eräiden nuorten toimesta, jotka ampuivat räjähteitä erääseen uuniin, ja sytyttivät tulipalon erääseen taloon Herra Assessori Nicolaes Litzenin [2] asuinpaikan vieressä länsipuolelta;

ja palo yltyi sieltä täysiin liekkeihin, niin että kyseisen talon lisäksi tuhoutui koko kaupungin pohjoinen osa Multavierun (Muldawiru) ja Aninkaisten (Aningas) tulliporteille saakka, sekä myös Aurajoen silta (brugh over de Aan), ja sieltä taas palo eteni koko eteläistä osaa kauppiaskatua Klöstretin suuntaisesti kohti kaupungin rajaa, joten talot niin Ryssbackeniksi (Ryze backan) kuin Piispanpelloksi kutsutuilla alueilla paloivat ja muuttuivat tuhkaksi;

tämän palon seurauksena ei palanut ainoastaan kahdeksasta yhdeksänsataa taloa, vaan myös hyvin ja kunniakkaasti rakennettu upea vanha tuomiokirkko, kaikkine taide-esineineen ja sivurakennuksineen, kuten myös raatihuoneen vieressä hovioikeudentalo (hoft Gericht-huys), tornit, kellotornit sekä sen kellot romahtivat maahan;

mistä seuraa, että meidän on nyt elettävä ilman jumalanpalveluksia, kelloja, tuntiviisareita, taloja ja asuntoja;

ainoastaan Akatemia on toiminnassa ja säästynyt, kuten myös samaisen kirjasto, sekä sakasti, kuten myös noin kuudennesosa tästä koko kaupungista, joista suurin osa armeijan taloja tai sairaaloita, sekä edellä mainitut (viisi?) taloa, jotka Jumala laupiaisuudessaan ja armollisuudessaan piti turvassa ja säästi, jonka ympärillä olleet talot ovat tuhoutuneet, ja tämä raskas palo on tehnyt monet valtakunnan asukkaat lyhyessä ajassa kokolailla köyhiksi ja varattomiksi. Tässä palossa on kuollut ja saanut surmansa vain yksi renki ja ulkopaikkakuntalainen. On merkillepantavaa ja valitettavaa, että vuodesta 1310 alkaen, jolloin kaupunki rajattiin ja rakennettiin ensimmäisen kerran, ja joka on joutunut kokemaan monet suurten palojen vaarat, ei oikeastaan koskaan ei ole palanut tuhkaksi yli 200 taloa kerrallaan yhdeksässätoista erilaisessa palossa, paloi nyt.

Turku ei ollut Itämeren piirin ainoa kaupunki, joka kärsi tuona kuivana ja kuumana kesänä tulipaloista. Myös Nevanlinnan (Nyen) kaupunki paloi samoihin aikoihin kirjoitetun diplomaattiraportin mukaan pahasti: muun muassa kaupungin saksalaiset ja ruotsalaiset kirkot paloivat kauttaaltaan sekä kolmasosa koko asutuksesta.

Muistakaa siis pohtia tarkasti millä vuosisadalla haluaisitte mieluiten elää.

(korjattu jälkikäteen luostarin kaupunginosa ja hovioikeuden talo + loppuun “paloi nyt”)

Lähdeaineisto kokonaisuudesta:

Nationaal Archief, Den Haag, Staten-Generaal, nummer toegang 1.01.02, inventarisnummer 7182

[1] Transkriptio tekstistä (päiväykset viittaavat juliaanisen ja gregoriaanisen kalentereiden päivämääriin):

Extract eener Missive geschreven uyt Abo in Finlandt van den 4/14 Juny 1681

Voor dit mael vallen van hier, maer seer ongemaedelycke en bedroefsde tydingen te berichten, als naementlyck, dat, op verleden Sondagh, in dese Stadt een seer hevigen brandt ontstaen is, voort gecomen, gelyck men meent, door eenige jongens, die met eenige Sleutelbussen in eene Stoove geschooten, en het vuur int huys, aen de Wester syde naest dat van d’heer AssessorNicolas Litzens, in de Slots-Straet, gebracht hebben, en de volle Vlam aldaer sich vertoonde, nam, dat niet alleen het huys, daert ontsonckte, nevens het geheele Noorder gedeelte deser Stadt, tot aen de Muldawiru en Aningas Tol Poorten toe, maer oock de Brugh over de Aan, en vervolgens het geheele suydergedeelte van der Coopluyden Vestings Straet syt(?) klooster tot aent eynde van de Stadt, soo Ryze backan en Bischofs Ackers genoemt werdt, afgebrant en in dasch gelegt wiert, door desen vervaerlycken brandt niet alleen acht a negen hondert particuliere huysen, maer oock die heerlycke oude wel en eierlyck opgebouwde Dom-kercke, med alle haer vercierselen en dependentien, als mede het Hoft-Gerichts Huys, nevens de Raedt-Stoove, de Toorns, klock gespellen, en hoorloges in de grondt vernielt synde geworden; indier voegen, dat wy nu leven moeten sonder Godts dienst, klocken, uyrwysers en huysen of wooningen; D’Academie alleen is behouden en geconserveert geworden, nevens derselver Biblioteeck, ent’geen in de Suristeyen en gewulfsels bewaert wiert, als oock ontrent een seste part van dese geheele Stadt, daeronder meest alle d’arme en siecke huysen, en vyf voornaeme wooningen, door Godes gnaedige barmhertigheyt behouden en bewaert syn gebleuen, daer dandere rontom leggende huysen verbrand sijn geworden, desen hevigen brant heeft verscheyde Rycke luyden in korten tyt geheel arm en geruimeert gemaeckt. In dit vuur syn maer een knecht neuens een Buyter omgecomen en gesmoort. Dit is aenmerckenswaerdish en te beklaegen, dat dese Stadt nu al soo veele groote gevaeren van Brandt onderworpen geweest is, naerdemael sint A. 1310, wanneer eerst gesondeert en opgebouwt wiert, tot negenthien verscheyde maelen afgebrant is, echter noyt over de 200 huysen jedermael in dasche geleyt synde geworden.

[2] Viittaa hovioikeuden Assessori Nils Lietzeniin. KTS. Yrjö Kotivuori, Ylioppilasmatrikkeli 1640–1852: Nils Lietzen. Verkkojulkaisu 2005 <https://ylioppilasmatrikkeli.helsinki.fi/henkilo.php?id=2435>. Luettu 27.4.2019.

Puolivälin tilinpäätös

Tämän lyhyen kirjoituksen piti olla oikeastaan alun perin vain reflektointia omaan pöytälaatikkoon väitöskirjatutkimuksen ja tutkijana kasvamisen vaiheista nyt kun noin puolivälin virstanpylväs on tullut ohitettua tohtorikoulutettavana. Ajattelin kuitenkin laittaa sen näin julkiseksi, sillä kirjoitus pitää sisällään sellaisia teemoja, jotka ovat nousseet lukuisissa hedelmällisissä keskusteluissa yhdessä kollegoiden kanssa. Korostan tekstin henkilökohtaista luonnetta; se ei pyri yleistämään. Kirjoituksessa esitetyt ajatukset ovat luonteeltaan kuitenkin sen verran yleisluonteisia, että ehkä niiden kautta joku voi saada ajatuksia suhteessa omiin työtapoihinsa.

1. Järjestelmälliset työtavat säästävät energiaa – ja hermoja

Tämä ensimmäisen otsikon pääajatus on ollut kenties vaikeimmin sisäistettävissä ja asian kanssa painimiseen olen käyttänyt merkittävän osan arjesta aina maisteriopinnoista alkaen. Jokainen ihminen on temperamentiltaan hieman erilainen ja on oppinut ympäristöstään erilaisia toimintamalleja. Ei siis ole yhtä sopivaa tai yleispätevää työtapaa, joka sopii kaikille.

Kaikki voivat kuitenkin parantaa nähdäkseni työskentelytapojensa taloudellisuutta. Tämä tarkoittaa normaalissa arjessa sitä, että uusien asioiden omaksumiselle, vaativalle aivotyöskentelylle ja työmuistin kuormitukselle varataan oikea aika päivästä – ja tässä suunnitelmassa myös pysytään. Itselleni tämä ajankohta on usein varhainen aamu. Aamulla aikaa ei käytetä työprosessin suunnitteluun vaan se on tehtävä jo edellisenä iltana: näin myös suunnittelun avulla poistuu osa hartioilla painavasta ”pitäisi vielä” tunteesta.

Tätä yllä mainittua tunnetta helpottaa myös jatkuva, mutta tiettyyn ennalta määrättyyn päivämäärään merkitty reflektiotuokio. Erittäin hyvänä ohjenuorana olen pitänyt sitä, että jokainen viikko päätetään oppimispäiväkirjan laatimiseen. Kun kuukausi tulee päätökseen, samanlainen laajempi oppimisreflektio tehdään näiden viikoittaisten pohdintojen pohjalta.

Olen onnistunut tällä yksinkertaisella metodilla luomaan autonomian ja hallinnan tunnetta väistökirjaprosessin väistämättömälle kaoottisuudelle.

2. Kirjoitus- ja tutkimusrutiini on peruskallio

Toinen itselleni haastava tekijä varsinkin gradua tehdessä oli luoda uudenlainen kirjoitus- ja tutkimusrutiini. Tähän tietenkin auttoivat jo aikaisemmat kirjoitusharrastukset, seminaarityöskentelytapaan orientoituminen ja kaikenlaiset esseekirjoitustehtävät. Tästä kirjallisesta orientaatiosta huolimatta on ollut erittäin haasteellista tottua siihen, että kirjoitustyön aikana ajatusten kanssa joutuu olla yksin ja muut asiat on kyettävä sulkemaan täysin ulkopuolelle. Kun lopputuote häämöttää viikon sijaan vasta kuukausien, ellei vuosien päässä, märehtimiselle käytettyä aikaa on kyettävä minimoimaan. Möröt on pidettävä sisällä, ainakin hetken.

Näin puolessa välissä väitöskirjaprosessia huomaan, että kirjoitus- ja tutkimusrutiinin saloihin pääsee kuitenkin vasta kunnolla ajan kanssa, päivittäisen harjoittelun avulla. Ehkä nyt olen jo oikeasti kärryillä? Mene ja tiedä. Erityisen vaikeaa on ollut tulkita vieraita kieliä sellaisella kielellä, joka ei ole oma äidinkieli. Graduvaiheessa haasteena oli taasen vieraiden kielien ja yleisesti haastavan datan tulkitseminen omalla äidinkielellä. Tämä haaste oli huomattavasti helpommin selätettävissä.

Toisaalta olen huomannut, että vieraalla kielellä kirjoittaminen on jollain tavalla nautinnollisen sadistista: jaarittelulle ei ole sijaa, sillä tekstin tuottaminen on jo itsessään suhteellisen hidasta. Löysälle ajattelulle ei voi uhrata ylimääräistä aikaa ja tekstin merkkimäärä pysyy helpommin hallittavana. Tämä on ehdoton etu, etenkin mitä tulee jälkikäteiseditointiin.

Johtotähtenäni on toiminut jo pari vuotta eräs tunnettu ohje: ”Ei päivääkään ilman riviä”. Olennaista on siis, että päivittäinen ajattelu tapahtuu, syntyy ja kehittyy kirjallisen kulttuurin kontekstissa – vaikka yleisö näkisi lopputuotteen vasta vuosien päästä.

3. Ajattelun nyrjähdyksille on annettava aikaa

Silloin tällöin törmää ajatukseen laiskottelun hyödyllisyydestä ajatusten synnylle. Näiden kahden vuoden aikana olen kuitenkin vakuuttunut yhä enemmän siitä, että luovuudessa (mitä ikinä se tarkoittaakaan) tärkeintä on tasapaino vaativan aivokuormituksen, helpompien suorittavien tehtävien, taukojen ja levon suhteen. En lakkaa ihmettelemästä ihmisiä, jotka kerskailevat ”kirjoittaneensa koko yön”, ikään kuin tajunnanvirran tuottaminen itsessään olisi joku arvo. Joillekin yöllinen kukkuminen varmasti sopii, mutta minulle sellainen on ajatuksena kirjaimellisesti painajainen. Olen kokeillut tätä myös empiirisesti.

Nähdäkseni eräs tärkeimpiä asioita, jotka olen ottanut vakavammin viimeisten parin vuoden aikana, on varata aikaa riittävästi nukkumiselle – toki myös muulle levolle. Nukkuminen taas ei onnistu, mikäli työmuistia kuormitetaan erilaisilla elektronisilla ärsykkeillä. Niistä on pyrittävä eroon varhain illalla. Se minkä miellämme ”rentoutumiseksi” ei ole sitä välttämättä kehomme mielestä, joka käy puolenyön aikaan edelleen ylikierroksilla.

Miksi nukkuminen on tärkeimpiä elementtejä tutkimustyössä? Koska mikään merkittävä uuden oppiminen – alkaen käsitteiden omaksumisesta päätyen aina äärimmäisen haastavaan uusien synteesien tekemiseen – ei onnistu ilman riittävää, ja palauttavaa unta.

Olen tietenkin etuoikeutetussa asemassa, koska saan ja minulla on mahdollisuus nukkua. Monilla ei ole, monestakaan syystä. Tätä mahdollisuutta on mielestäni arvostettava, nukkumalla.

4. Ilman tutkimusyhteisöä ei ole mitään

Mikään työskentelymetodeista opittu ei kuitenkaan ole missään määrin verrattavissa sille mittaamattomalle arvolle, jonka olen saanut väitöskirjaprosessin edetessäni tutkijayhteisöltäni.

Tärkeimpiä yksittäisiä opetuksia on ollut poikkitieteellisyyteen kasvaminen. Historiatieteet ovat tietenkin luonteeltaan jo monitieteisiä, mutta todellinen poikkitieteellisyys tapahtuu tutkijaseminaarikokoontumisissa ja muissa tapahtumissa, missä arvioimme toistemme ajatusten järkiperäisyyttä ja punnitsemme tulkintojen kestävyyttä.

On ollut erittäin opettavaista pyrkiä antamaan edes jotain rakentavaa ja hyödyllistä palautetta, oli sitten tutkimusaihe 1800-luvun sotilaskulttuuri, 1900-luvun lihateollisuus tai vaikkapa uhkapelit suomalaisen yhteiskunnan kriisihetkillä. Toivon, että oma panokseni on ollut muille riittävä; ainakin itse olen saanut näistä kokoontumisista sellaista mitä mistään oppikirjoista ei voi omaksua. Tiede sosiaalista toimintaa ja tiede luodaan yhteisössä. Kyse on jatkuvasta väittelystä, kiistelystä ja vakiintuneiden tulkintojen kiistämisistä. Toisaalta tiede on myös jatkuvaa kannustusta, suitsutusta, oivalluksia ja maailman tasokkaimpia lounaskeskusteluita. Näiden rajapintojen seuraaminen on koko työssä kaikkein antoisinta – ja kompensoi mukavasti sinällään heikon tulotason.

5. Realiteetit

Tutkimustyön epävarmuutta ja negatiivisia puolia on revitelty niin paljon viimeisten vuosien aikana eri yhteyksissä, etten koe sitä tässä tarpeelliseksi. Kuitenkin voisin todeta sen, että tähän mennessä tutkijana oleminen on ollut mielekkäin ammatti kaikista kokeilemistani. Mikäli ammatin harjoittaminen on mahdollista vielä seuraavan kahden vuoden jälkeenkin, en epäröi tarttua tilaisuuteen.

Mukavuusliputus 1600-luvun lopun ilmiönä

Kuten koto-Euroopassamme laivanvarustajien nauttimien yritystukien ja erilaisten verohelpotusten määrästä voi epäsuoraan päätellä, mukavuusliputuksen uhka valvottaa silloin tällöin nykyäänkin poliitikkojen yöunia. Laivojen liputtaminen niihin satamiin, joissa niiden omistajien näkökulmasta on… no kaikkein mukavinta, ei ole itsessään uusi eikä moderni ilmiö. Varsinkin uuden ajan alusta alkaen käytäntö oli jo vakiintunut osaksi kansainvälisen kaupan logiikkaa ja aikalaiskuvauksissa (ajoittaisista) mukavuusliputuksesta käytettiin nimitystä ”colouring”.[1]

Motiivina olivat sekä rauhan aikana erilaisten veroluonteisten maksujen (tullien) välttäminen (kuten nykyäänkin) että etenkin halu purjehtia turvallisen, neutraalin lipun alla sodan aikana. 1600-luvun lopun suurvaltasotien myrskyjen ja merkantilististen karikkoisten projektien keskellä kauppiaat luovivat liiketoimintaintressit edellä. Hyvänä esimerkkinä tästä tarjoaa – jälleen kerran – Alankomaiden kauppiaiden toiminta Itämeren piirissä kyseisenä aikana.

Hollantilaisten laivojen väitetyt ajoittaiset mukavuusliputukset olivat etenkin Tanskan kruunun näkökulmasta haitallisia, sillä ruotsalaisiksi tekeytymällä nämä laivat kykenivät välttämään Juutintullin maksun. Suurin syy kuitenkin käytännön yleistymiseen vuosisadan lopulla ei lopulta ollut tullien kierto vaan pitkittyneet suurvaltasodat, jotka uhkasivat konflikteissa mukana olleiden maiden kauppalaivoja.

Kauppaneuvotteluiden kiistakysymys

Alankomaiden ja Tanskan väliset kauppaneuvottelut 1680-luvulla on kuvaava historiallinen esimerkki siitä, millä tavalla mukavuusliputusta käsiteltiin valtapoliittisessa sfäärissä. Neuvotteluiden erääksi tärkeimmistä kiistakapuloista tuli nimittäin väitetty hollantilaislaivureiden tapa kiertää Juutintulli liputtamalla Tukholmassa aluksensa ruotsalaisiksi.

Yleisesti näiden kauppaneuvotteluiden kitkan taustalla oli Tanskan kruunun ja kruunun lähipiirin kasvanut intressi tehostaa maan veronkantoa ja parantuneella talouden otteella edistää omaa tanskalaista kauppamerenkulkua. Tässä tavoitteessa kruunu ja Tanskan kauppakollegio näkivät tärkeänä Alankomaiden kanssa vuonna 1645 solmitun (ja vuonna 1685 raukeavan) Kristianopelin tulli- ja kauppasopimuksen muuttaminen sen keskeisiltä kohdilta. Hollannin kauppiaspiirit eivät taasen toivoneet sopimukseen mitään muutoksia vaan saada lisää – mikäli mahdollista – erilaisia lisähelpotuksia.

Kyseinen sopimus oli taannut hollantilaisten oikeuden purjehtia suoraan Juutinrauman läpi, ainoastaan ilmoittaen tanskalaiselle tullivirkailijalle rahdin sisällön. Varsinainen tulli maksettiin vuosittain Tanskan kruunulle suoraan Alankomaiden erikseen keräämästä tulleista näiden kotisatamassa. Vaikka nämä maksukäytänteet ilmeisesti muuttuivat vuosikymmenten saatossa, hollantilaislaivat pitivät oikeutensa tarkastuksista vapaaseen kauttakulkuun: tämä taas soti voimakkaasti Tanskan kuningas Kristian V:n ja hänen lähipiirinsä intressejä vastaan. Tavoitteena oli, kuten Haagissa vuonna 1681 kuninkaan lähettiläs Simon de Petkum (joka muuten oli syntyjään hollantilainen) totesi, ehkäistä “huijaukset ja vilpit” ja ”Kristianopelinsopimuksen hengen vastaiset käytännöt”. Tällä implisiittisesti tarkoitettiin nimenomaan hollantilaislaivojen matkustamista ”väärillä dokumenteilla”.[2] Petkumin työtä Haagissa jatkoi sittemmin eräs Tanskan vaikutusvaltaisimmista ulkopolitiikan taitajista: Paroni Jens Juel.

Paroni ja suurmaanomistaja Jens Juel (1631-1700) oli eräs vaikutusvaltaisimmista Tanskan ulkopolitiikan vaikuttajista. Samalla hän istui muun muassa Tanskan Länsi-Intian/Guinean komppanian johtajistossa. (Tekijä: tuntematon 1600-luvulla)

Kuten oli tuohon aikaan tavallista, suurvaltapoliittiset liittolaissuhteet nivoutuivat osaksi kaupankäynnin hallinnan tavoitteita. Tanskan kruunu liittoutui vuonna 1683 Ranskan kanssa avokätisten subsidien toivossa samaan aikaan kun Alankomaiden ja Ruotsin suhteet olivat lämmenneet Kaarle XI:n vaihtaessa ranskalaismielisen politiikan merivaltoja ja Habsburgeja hiljaisesti tukevaksi.

Ei ollut siis ihme, että maiden väliset kauppaneuvottelut eivät saaneet tuulta purjeiden alle vaan kariutuivat kerta toisensa jälkeen. Tulehtuneiden kauppapoliittisten suhteiden huipentumana Tanskan kuningas julisti vuoden 1683 tariffilistan, jonka hollantilainen kauppiasoligarkia tulkitsi suoraksi kauppasodan julistukseksi. Vastaavasti vuoden 1684 alussa Amsterdamissa junailtiin maahantuontikielto Tanskan kuninkaan mailta rahdatulta puulta, pieltä ja kalalta.

Vaikka osapuolet ottivat pian neuvotteluissa uuden suotuisamman kurssin, varsinainen suuri kiistakysymys hollantilaisten tullinkierrosta jäi avoimeksi. Haagissa Tanskan kruunua edustanut suurmaanomistaja ja kaukokaupan taustapeluri Jens Juel esitti yhä uudelleen tanskalaisille oikeutta tarkistaa hollantilaisaluksia Juutinraumalla, kun taas hollantilaisten näkökulmasta tämä nähtiin kilpailuasemaa murentavana, hidastavana tekijänä. Vapaus seilata suoraan tullin läpi nähtiin amsterdamilaisten näkökulmasta oleelliseksi etenkin kaupanteon nopeuden säilyttämiseksi, varsinkin suhteessa kilpaileviin englantilaisiin aluksiin.[3]

Lopulta uudetkin neuvottelut kariutuivat Amsterdamin vastustukseen, vaikka varsinainen sopimusteksti saatiin vuonna 1684 valmiiksi. Maiden edustajat pääsivät yhteisymmärrykseen vasta vuoden 1686 jälkeen, kun suurvaltasuhteiden kiemurat sysäsivät Tanskan lopullisesti ulos ranskalaisesta liittoumasta. Tanskan oli taivuttava hollantilaisten ehtoihin Kristianopelin rauhansopimuksen suhteellisesta muuttumattomuudesta. Hollantilaiskauppiaat ottivat siis erävoiton heille strategisesti tärkeässä asiassa – nopeaa kauttakulkua ei hidastettu turhilla ankkuroinneilla. Mutta oliko itse ilmiö todellinen, kiersivätkö hollantilaiset todella tulleja ruotsalaisilla dokumenteilla? Oliko kyse vain tanskalaisten tekosyystä kiristää tullipolitiikkaa?

Neutraalit satamat houkuttimena

Neuvotteluiden varsinainen kiistakysymys ei tietenkään suoraan kerro siitä, minkälaiset kaupankäynnin ja kansallisuuden vaihtamisen käytänteet 1600-luvun lopulla olivat erilaisissa historiallisissa tilanteissa de facto. Kuten aina silloin (ja nykyään), diplomaattisissa neuvotteluissa ammuttiin kovilla panoksilla – ja väitteillä – ajaen tiettyjä valtapoliittisia tavoitteita. Mitä siis ilmiön yleisyydestä 1600-luvun lopulla voidaan sanoa tarkempien tutkimusten perusteella?

Aihepiiriä tutkineen Tonko Ufkesin mukaan hollantilaisten ajoittainen ruotsalaisilla dokumenteilla seilaaminen ei ollut tavatonta 1670- ja 1680-luvuilla[4], mutta varsinainen piikki tässä käytänteessä nähtiin kuitenkin vasta 1690-luvun aikana yhdeksänvuotisen sodan aikana. Tuolloin Ruotsin neutraali asema houkutteli ennätysmäärän hollantilaislaivureita ostamaan ruotsalaiset dokumentit etenkin Tukholman satamista ja välttämään näin mahdolliset vihollislaivojen kaappaustoimet. Vuonna 1694 hollantilaisalkuperää (etenkin Länsi-Friisien ”laivurisaarien” asukkaita) oli emigroitunut Tukholmaan muutamassa vuodessa useita kymmeniä, käsittäen (varovaisen arvion mukaan) noin neljäsosan koko ruotsalaisesta kauppalaivastosta.[5] Päämotiivina ei siis tällöin ollut väitetty tullien kierto Tanskan salmissa vaan kaupanteon turvallisuus sotaoloissa. Itse asiassa, hollantilaiset ryhtyivät mukavuusliputtamaan suurissa määrin myös aikaisemman kiistakumppaninsa Tanskan satamiin. Kööpenhaminan 274 laivurista noin puolet olivat alkuperältään hollantilaisia.[6]

Nooms, Reinier: Kaksi alankomaalaista laivaa Skandinavian rannikoilla (1600-luku). Yhdeksänvuotisen sodan aikana 1689-1697 liput vaihtuivat nopeasti tarvittaessa ruotsalaisiksi.

Eikö kyseessä ollut sitten lopullinen (meri)työvoiman ja samalla bisneksen maahanmuutto? Onko hollantilaisten ruotsalaistuminen on katsottava vain tilapäiseksi mukavuusliputukseksi eikä immigraatioksi? Ufkesin tutkimukset antavat osviittaa siitä, että ainakin useimmat hollantilaislaivurit palasivat pian kotimaahansa yhdeksänvuotisen sodan päätyttyä ja jatkoivat seilaamista hollantilaislippujen alla. Tämä viittaisi myös siihen, että varsinainen bisnes pysyi luottoineen, tilauksineen ja kontrahteineen visusti hollantilaisten käsissä. Toki osa muuttoliikkeestä jäi pysyväksi ja vähemmistö laivureista jatkoi uraansa Ruotsin kruunun alamaisina.

Usein tilastoissa näkyvä piikki ruotsalaisessa merenkulun kasvussa 1690-luvulla oli siis osittain laskettava mukavuusliputuksen syyksi, joskaan ei kokonaan, sillä tiettävästi myös ruotsalainen ”kotimainen” kauppalaivasto kasvatti osuuttaan vuosikymmenen saatossa. Tuolloin Ruotsi oli aivan erilaisessa tilanteessa kuin vielä Skoonen sodan jälkimainingeissa, ison reduktion alkumetreillä – velkaisena ja uudesta laivastosta vasta haaveilevana, haavojaan nuolevana potilaana.

[1] Åström 1988, s. 17.

[2] Hollannin maakunnan säätykokouksen asiakirjat: Resolutien van de Staten van Holland 1681, 10.12.1681.

[3] Danmark-Norges Traktater 1523-1750 med dertil horende aktstykker. p. 299-304.

[4] Oma tulkintani on, että eräs tärkeä motiivi rauhanajan tilapäisille ”ulosliputuksille” oli kaupankäynti Englannin kanssa. Purjehdussäännöt nimittäin estivät useiden strategisesti tärkeiden tuotteiden välityskaupan Englantiin Amsterdamin kautta.

[5] Kts. Ufkesin keräämä data s. 48–57

[6] Jørgensen, D. (1976) s. 297, Ufkes (2001) s. 44.

Lähteet ja kirjallisuus:

Danmark-Norges traktater, 1523-1750, med dertil hørende aktstykker. Paa Carlsbergfondets bekostning. Edited by L. Laursen.

Jørgensen, D. (1976). Danmark-Norge mellom stormaktene 1688-1697: Dansk-norsk sjøfart og utenrikspolitikk under den pfalziske arvefølgekrig. Oslo: Universitetsforlaget.

Resolutien van de Staten van Holland 1681, 10.12.1681.

Ufkes, T. (2001) ‘Nederländska skeppare på stockholmska handelsskepp, 1685–1700’, in Forum navale, 56, pp. 35–59.

Åström, S.E. (1988). From tar to timber: Studies in Northeast European forest exploitation and foreign trade 1660-1860. Helsinki: Societas scientiarum Fennica.

Maailmankaupan käsikirja

Kauppias Lewes Roberts (1596–1641)

Kasvava kauppamerenkulku 1500-luvulta alkaen loi vakaan kysynnän erilaisille alan opaskirjoille, joiden sisältö vaihteli maantiedettä ja kauppapaikkoja yleisluonteisesti esittelevistä perusteoksista aina erikoistuneempiin navigointioppaisiin. Yhteistä tälle genrelle oli helposti lähestyttävä kieliasu ja rakenne: oppaiden kohdeyleisönä ei ollut niinkään yliopisto-oppineet vaan pikemminkin lukutaitoiset kauppiaat ja merikapteenit. Eräs malliesimerkki tällaisesta laajalle levinneestä, erittäin kattavasta oppaasta on englantilaisen kauppiaan Lewes Robertsin vuonna 1638 julkaistu The Merchants Mappe of Commerce; wherein the Universall Manner and Matter of Trade is compendiously handled, &c.*

Roberts kuului siihen sukupolveen, joka tarttui 1600-luvun alkuvuosikymmenien suomiin tilaisuuksiin kilpailussa avautuvista maailmanmarkkinoista. Hän toimi muun muassa 1620-luvulla tuolloin Alankomaiden Delftissä lontoolaisen Merchant Adventures -kauppakomppanian palveluksessa. Hän oli ennen tätä kerennyt kartuttaa suurkauppias Thomas Harveyn palveluksessa ymmärrystä maailman eri kolkista niin Kanadan Newfoundlandista kuin Pohjois-Afrikan kaupungeistakin. Uransa lopulla hän toimi vielä Levantin komppaniassa Konstantinopolissa sekä Englannin Itä-Intian komppanian johdossa.

Oppineen Robertsin opaskirjaa voi luonnehtia hyvällä syyllä alansa bestselleriksi: siitä otettiin suuri painos vielä niinkin myöhään kuin vuonna 1700. Tuolloin kartografia ja maantiede oli kerennyt jo muuttaa moneen kertaa juuri niitä käsityksiä, joita Robertsin opas tarjoaa lukijoilleen. Teoksella oli siis ilmiselvästi pysyvä asema ja auktoriteetti, huolimatta sen osaltaan vanhentuneista tiedoista.

Teoksen esipuheessaan Roberts toteaa eräänä päämotiivina olevan kauppiaalle oleellisen tiedon välittäminen maailman eri alueista ja kaupungeista ”perustuen moderneihin kirjoituksiin”. Hän kertoo oppaan paitsi esittelevän maailman tunnettujen ”imperiumien, kuningaskuntien ja provinssien” kaupunkeja myös niiden ”luonnollisia ja keinotekoisia kauppatavaroita”. Osansa teoksen luvuissa saavat niin paikalliset rahayksiköt kuin käytetyt mitat siten kuin ”ne on laskettu italialaisten parissa, jotka ovat tunnettu pankkitoiminnan ja vaihdannan suurimmiksi taitajiksi–”. Näin Roberts liittää teoksensa myös pitkään jatkumoon: osaksi Italian kaupungeissa 1200-luvulta alkaen levinnyttä kauppaismanuaalin perinnettä. Roberts itse arvottaa tärkeäksi osaksi teostaan sen lopussa olevan liitteen sisältäen kaikkien tärkeimpien kauppapaikkojen sijainnit pituus- ja leveyssuunnissa.

Teoksen alkuosassa hän tulee käsitelleeksi maantiedettä, navigointia, sekä yleisiä kauppiaan taitoja, kuten laivan varustamista ja tullien maksukäytänteitä. Erityistä huomiota oppaassa on kiinnitetty taulukoihin, jotka käsittelevät mitta- ja rahayksiköiden suhteita ympäri maailmaa. Jokaista eri maanosaa käsittelevä käsittelyluku sisältää koko aukeaman mittaisen kartan, jotka myös päivitettiin uudemmissa painoksissa.

Kustantaja Philip Chetwinden lisäämä päivitetty kartta vuoden 1677 painokseen.

Miten yksityiskohtaisia kuvauksia teos on sitten antanut aikalaisilleen? Otetaan esimerkiksi meille tuttu Itämeren ympäristö. Tuolloin Juutinrauman Kronborg oli jo maineensa ansainnut Tanskan kuninkaan tärkeimpänä tulonlähteenä. Roberts kirjoittaa:

”Elsinour of it self is but a poor Village, but much frequented by Sea-men by reason of his neighbour hood to that straight Sea called the Sound, where the King of Denmark hath laid so great Impositions upon all Ships and Goods coming out or going into the Baltick Sea, as this sole profit surpasseth far all the Revenues of his Kingdom: the strong Castle of Cronborg lies in this Village upon the mouth of this straight, to which on the other side of this narrow Sea in the Kingdom of Norwaay, another Castle is opposite, called Elsburg, which two are the Keppers of this Straight, that no Ship can pass in, or come out of the Baltick Sea without their leave; and consequently without due payment of this Imposition.”

Kuvauksesta ei jää epäselväksi, minkälainen kuristusote Tanskan kuninkaalla oli tuolloin Tanskan salmista. Tekstin ilmeisenä tehokeinona on myös juorun kaltaiset maininnat paikkakuntien ja alueiden kuuluisuuksista. Tanskan osalta hän mainitsee “kuuluisan matemaatikon Tyko Brahen”, jonka lähellä sijaitsevasta asujaimistossa oli Robertsin mukaan edelleen runsaasti häneltä jäänyttä esineistöä.

Kirjoittaja myös tuo esille kattavasti valtakuntien merenkulkutaidon tasot. Tanskan osalta hän valistaa maan löytöretkien tuottaneen siihen mennessä vain laihoja tuloksia, joskin Roberts kyllä mainitsee joidenkin onnistuneiden Itä-Intian retkien olevan ”suureksi rohkaisuksi” uusien matkojen toteutumiselle.

Siirtyessään kuvaamaan Ruotsin kuningaskuntaa, Roberts lähestyy sitä maailmaa, joka vielä osittain oli heikommin kartoitettua 1600-luvun alussa. Hänen kuvauksessaan lienee tärkeänä lähteenä edelleen ollut Olaus Magnuksen Carta Marina sekä muut, usein toisiaan lainaavat 1500-luvun puolivälin jälkeen ilmestyneet alan teokset. Ruotsin maantieteestä hän kirjoittaa seuraavasti:

”It containeth five Provinces, Lappia, Bodia, Finland, Gothland, and Sweden; of all which a word. In Lappia I find not any City of note, being cold and comfortless. In Bodia is the Town of Vireis and Helsinga. In Finland are many strong Towns, populous and rich, Albo and Narwe, both of great strength, also those two strong Cities of Veburg and Ruiallia, which cost the Sweden 100 000 Crowns yearly the keeping, by nature defending his own, and offending his Enemies Territories.

In Gothland stands the chief City of This Kindom, Stockholm, seated in the waters after the manner of Venice, and the residence of the Sweden King, next Lodusia, a Town of great Traffick, then Waldburg, and Colmar, two impregnable Cities.

In Sweden are the chief Cities of Upsal a Bishoprick, second Nicopea, a Sea-town of good strength, third Copperdole, most famous for its abundance of Brass, which is here in such plenty, that there are round 400 Brass pieces in the Castle of Stockholm; under which I will comprehend the Trade of Sweden.”

Ruotsin viriävä kaivostoiminta oli jo siis tullut tunnetuksi muiden, kartoissa vilisevien kuuluisempien paikannimien lisäksi. Tukholma saa Juutinrauman tapaan Robertsin kuvauksessa aivan erityisen, yllättävästi melko imartelevan huomion tullessaan verratuksi Venetsiaan. Toki vertauksessa voi olla perääkin… tuoksujen maailma on voinut ainakin olla yllättävän lähellä toisiaan 1600-luvun alussa.

Tukholman kaupan tuontiartikkeleista hän tietää luetella raudan, teräksen ja kuparin. Rahayksiköistä tulee mainituksi taalerit, markat sekä ”clippingit” ja ”stiverit” ja painoyksiköistä pauna (100 Lontoon paunaa=116 Ruotsin paunaa). Hyvän kuvan aikakauden eri mittayksiköiden runsaudesta ja kutsumanimistä antaa Lewesin mainitsema viljan punnituksessa käytetty yksikkö, englantilaisittain loop, jonka hän tiesi vastaavan yhtä Amsterdamin lästiä tai vaihtoehtoisesti 10 Lontoon kvartaaria.

Robertsin erittelemiä Itämeren kaupan mitta- ja painoyksiköitä.

Mitä merkittävämpi kauppakaupunki oli sitä enemmän myös yksityiskohtaista informaatiota kauppatavaroista, mittayksiköistä, rahoista ja tullimaksuista lukija sai. Itämeren aluetta kaupanteon ympäristönä esitellään yksityiskohtaisesti sellaisten suurten kaupunkien kuin Danzigin, Königsbergin, Stettinin, Elbingin ja Hampurin osalta. Myös ”Moscovia”, eli koko siihen asti tunnettu Venäjä saa niin ikään kattavan kuvauksen. Tähän on tietenkin luonnollinen syy, sillä englantilaiset kauppayhteydet Venäjälle luotiin jo 1570-luvulla Elisabetin aikana.

Mikä merkitys Robertsin kirjalla sitten on ollut aikakautensa kulttuurissa? Teoksesta otetut suuret painosmäärät (lienee ollut yhteensä tuhansia kappaleita 1600-luvulla) ainakin osoittaa, että siitä oli tullut vuosikymmenien saatossa jonkinlainen kulttuurinen monumentti ja alansa klassikko-opus. Yleisesti uuden ajan alusta alkaen kehittynyt opaskirjojen laji on epäilemättä erittäin tärkeä, joskin hieman vähäisemmälle huomiolle jäänyt osa lukemisen ja populaarin tietämyksen historiaa (history of knowledge). Siksi Merchants Mapin kaltaiset oman aikakautensa klassikot ehkä ansaitsisivat myös suurempaa huomiota. Robertsista ei liene kukaan kirjoittanut yhtäkään tieteellistä artikkelia, ensyklopedia-artikkeleita lukuun ottamatta.

*Roberts, Lewes (1638): The Merchants Map of Commerce: Wherein the Universal Manner and Matter of Trade is Compendiously Handled. The Standard and Current Coins of Sundry Princes Observed. The Real and Imaginary Coins of Accounts and Exchanges Expressed. The Natural and Artificial Commodities of All Cpuntreys for Transportation Declared. The Weights and Measures of All Eminent Cities and Towns of Traffick, Collected and Reduced One Into Another; and All to the Meridian of Commerce Practised in the Famous City of London. By Lewes Roberts, Merchant. Necessary for All Such as Shall be Imployed in the Publick Affairs of Princes in Foreign Parts, for All Gentlemen and Others that Travel Abroad for Delight Or Pleasure, and for All Merchants Or Their Factors that Exercise the Art of Merchandizing in Any Part of the Habitable Word.

Saattuetoiminta Itämerellä ja vuoden 1645 merkitys

Itämeren bulkkitavarakauppa ja kysymys meriturvallisuudesta

Tarkastellessa niitä tekijöitä, jotka olivat Alankomaiden Itämeren kaupan dominanssin takana 1600-luvulla, tulee ensimmäisenä usein mainituksi hollantilaisten satamien, etenkin Zaandamin innovatiivinen laivanrakennustoiminta. Itämerellä seilanneet flöitit (Fluitschepen) maksimoivat voittomarginaalit mahdollisimman suurella rahtikapasiteetillaan ja minimaalisella miehistöntarpeellaan. Asian kääntöpuoli oli se, että tämä kustannustehokkuus saavutettiin suurelta osin purkamalla laivojen aseistusta ja tulivoimaa.

Tämä voitiin tehdä kahdesta syystä: yhtäältä reitti Pohjanmereltä Itämerelle oli merirosvouden ja kaappausuhan osalta huomattavasti turvallisempi kuin monet muut merialueet, etenkin verrattuna Välimereen barbareskimerirosvoineen. Toisaalta tulivoima – sen tarpeen tullessa – saatettiin ulkoistaa valtiokoneistolle, tässä tapauksessa Hollannin maakunnan amiraliteeteille. Amsterdamissa seurattiin tämän takia silmä kovana uutisia, joita diplomaatit ja asiamiehet lähettivät Itämeren piiristä kirjeitse paikallisista turvallisuusoloista.

1600-luvun flöitin pienoismalli Amsterdamin merenkulkumuseossa.

Raportit olivat täynnä yksityiskohtaista tietoa paitsi jokapäiväisestä kauppalaivojen kohtelusta satamissa, myös suurvaltapolitiikan juoruista. Tarpeen vaatiessa kauppiaat vetosivat yhdessä ensin kaupungin johdolle, ja sitten Hollannin maakunnan delegaatioon yleissäädyissä, jotta saattueita saataisiin kriisin tullen käyttöön. Ongelmaksi 1600-luvun alkupuolella tuli, että Itämeren piiri ei ollut tärkeä painopiste silloisessa voimapolitiikassa. Oikeastaan koko 1620- ja 1630-luvun Itämeren kauppiaat olivat tästä syystä yksin vaatimustensa kanssa parantaa Itämeren kauppalaivojen reittien turvallisuutta. Käskynhaltija, Oranian ruhtinas Frederik Hendrik ja tasavallan yleissäädyt katsoivat parhaaksi sitoa kokonaan resurssit Espanjan kanssa käytyyn 80-vuotiseen sotaan.

Mikä sitten sai lopulta kääntämään tasavallan ylimmän johdon Itämeren suuntaan? Pohjolan kauppiaat saivat tarvitsemansa huomion, kun Tanskan kuningas Kristian IV kääntyi yhtäältä Habsburgien liittolaiseksi ja toisaalta alkoi kiristää tulli- ja ulkopolitiikkaansa. Molemmat näistä toimista oli suunnattu etenkin Alankomaita vastaan.

Ruotsi oli osoittautunut hyödylliseksi liittolaiseksi Habsburgeja vastaan 30-vuotisen sodan aikana, vaikka Kustaa II Aadolfin sotatoimet olivatkin hetkellisesti halvaannuttaneet viljan saannin Danzigista 1620-luvun lopulla. Nyt kuningatar Kristiinan hallinnon aikana Ruotsi osoittautui jälleen hyödylliseksi liittolaiseksi, kun Axel Oxenstrierna ryhtyi vastustamaan niin ikään Juutinrauman nousseita tulleja. Niin sanotussa Torstenssonin sodassa Tanskaa vastaan 1643–1645 Ruotsi onnistui saavuttamaan merkittävän voiton ja käänsi Itämeren voimatasapainoa sen eduksi.

Hendrick Vroomin maalaus Juutinraumalta vuodelta 1620. Edessä näkyy Kronborgin linna, joka symboloi tanskalaisten verotusvaltaa raumalla. Tanskalainen laiva ampuu iloisen tervehdyslaukauksen.

Tämä sota tuli kuin tilauksesta Alankomaille. Vaikka tasavalta ei virallisesti liittoutunutkaan Ruotsin kanssa, käskynhaltija ja yleissäädyt päättivät irrottaa lopulta erillisen sotalaivaston demonstroimaan merimahtinsa voimaa Itämerellä. Tästä tuli paitsi nöyryyttävä spektaakkeli Tanskan kuninkaalle myös tärkeä merkkipaalu Itämeren saattuetoiminnan institutionalisoimisessa.

Saattueen kokoonpano ja ohjeet

Vuoden 1645 toukokuussa tasavallan yleissäädyt antoi amiraali Witte de Witthille (lempinimeltään ”Tuplawit”, Dubbelwith) käskyn koota johdolla saattuelaivaston, jonka kooksi tuli lopulta ”47 alusta, niin fregattia kuin sotalaivaakin”. Tämä saattue, joka piti sisällään yhteensä 4300 miehen miehistön, purjehti ilman estettä Juutinrauman läpi voimansa tunnossa: Helsingörin edustalla olevaa Kronborgin linnaa tervehdittiin liputuksella ja merkkilaukauksella. Vastarannalta Helsingborgissa kaupunkia miehittäneet ruotsalaiset vastasivat tervehdyslaukauksella. Tanskalaisten Kronborg vaikeni tyystin, kuten Alankomaiden taloushistorian pioneeri Gerhard Willem Kernkamp vuoden 1890 klassikkoteoksessaan ”Sleutels van de Sont” tuo nasevasti esille. Saattuelaivaston perässä kulkevat kymmenet kauppalaivat seilasivat tällä kertaa ilman tullimaksua, saaden eräänlaisen varhaismodernin kesäbonuksen.

Miksi vuosi 1645 on niin tärkeä merkkipaalu Itämeren piirin merihistoriassa? Ensinnäkin Tanskasta ei ollut enää vastusta Alankomaille: Tanskan pyrkimykset korottaa tullimaksuja loppuivat tyystin vuosikymmeniksi eteenpäin. Toiseksi, oleellista vuoden 1645 tapahtumissa oli Witte de Within laivaston jättämä pysyvä jälki saattuetoiminnan institutionalisoitumiselle: ensimmäistä kertaa saattueet saivat tarkat menettelyohjeet laivamatkoja varten. Tämän lisäksi vuonna ensimmäistä kertaa kerätty 1632 erillinen saattuevero ”last- en veilgeld” laajentui koko Itämeren kaupan osalta vuoden 1645 jälkeen. Nämä ohjeet ja säännöt kirjattiin ylös Alankomaiden tasavallan ”suureen plakaattikirjaan”, joka oli monessa mielessä maan tärkein – ja käytetyin – yksittäinen lakikirja.

“Suuren plakaattikirjan” (Groot placaet-boeck) ohjeet saattuelaivojen toiminnalle Itämerelle purjehtiessa.

Vuoden 1645 ”suuren Itämeren armadan” ohjeet vakiintuivat siis yleiseksi käytännöksi koskien saattueiden viestintää,  liputuksia ja merkkitulien laukaisua. Katsaus ohjeistoon antaa hyvän yleiskuvan siitä, miten haastavaa 1600-luvun navigointi suuren laivaston kanssa oli:

”Ensinnäkin, amiraalin päättäessä laivaston lähdöstä hän liputtaa sinisellä lipulla ja ampuu kaksi laukausta. Ja Vara-amiraali, Schout by Nacht (kontra-amiraali) sekä seuraavat komentajat laukaisevat yhden laukauksen. Tämän jälkeen kaikkien laivojen on suunnattava oikeaan muodostelmaan.

Mikäli amiraali päättää öisestä lähdöstä, hän ampuu kaksi laukausta, ja sytyttää yhden merkkitulen laivan perälle ja yhden ylös. Vara-amiraalit ja komentajat asettavat kaksi merkkitulta perälle ja ampuvat yhden laukauksen. Jokainen kauppalaiva pitää yllä yhtä merkkitulta, mutta lähdön jälkeen tuli sammutetaan, mikäli sää on kirkas. Huonolla ilmalla kauppalaivat saavat pitää tulta läpi yön.

Mikäli laivat ankkuroidaan yöllä, amiraali ampuu kaksi laukausta merkiksi. Vara-amiraali, kontra-amiraali ja komentajat ampuvat jokainen yhden laukauksen, sekä asettavat merkkitulen fokkalle (etupurjeelle). Kauppalaivat asettavat jokainen perälle merkkitulen.–

–Mikäli kurssia muutetaan, amiraali ampuu kaksi merkkilaukausta, ja vara-amiraali sekä komentajat yhden laukauksen. Mikäli amiraali kutsuu kaikki kapteenit kannellensa, liputetaan valkoisella lipulla perällä ja ammutaan yksi laukaus.”

Erilaisten liputusten ja tavallisten yksittäisten merkkitulien lisäksi sumuisella säällä amiraali ohjeistettiin käskemään komentajia ja kapteeneita lyömään merkkirummuilla ja ampumaan musketeilla merkkilaukauksia. Miehen ollessa yli laidan, oli onnettomuuslaivan sytytettävä 6 merkkitulta, ja niin edelleen.

Navigointi karikkoisella Itämerellä oli – ja on edelleen erityisen haastavaa. Siksi tulkitessa 1600-luvun puolenvälin saattuetoimintaa, on oltava samaan aikaan äärimmäisen nöyrä, mutta samaan aikaan varovainen. Merenkäynnin historiassa pätee varmaankin sama sääntö kuin sotahistoriassakin: vähiten sähläävä pärjää parhaiten.

Vuoden 1645 saattueen ohjesäännön vakiinnuttaminen yleiseksi Itämeren kauppiaiden saattuesäännöstöksi on tulkittava juuri tätä taustaa vasten. Pyrkimyksenä oli sähläämisen minimointi institutionalisoimalla monenkirjavat käytännöt, jotka olivat erityinen ongelma Alankomaiden kaltaisessa partikularistisen poliittisen järjestelmän maassa. Moottorina prosessissa toimi yhtenäistävä voimapolitiikka, joka on läheistä sukua myöhempien sukupolvien tykkivenediplomatialle. Tätä voimapolitiikan hahmotustapaa kuvaa Amsterdamin silloisen pormestarin Coenraad van Beuningenin suuhun laitettu lausahdus: “Avaimet Juutinraumaan ovat nyt Amsterdamin satamassa”. 

Kirjallisuus ja lähteet:

Cau, C., van Leeuwen, S., Scheltus, J., Scheltus, P., Scheltus, I., Lulius, D., & Van der Linden, J. (1658). Groot placaet-boeck, vervattende de placaten, ordonnantien ende edicten van de […] Staten Generael der Vereenighde Nederlanden, ende vande […] Staten van Hollandt en West-Vrieslandt, mitsgaders vande […] Staten van Zeelandt […]. In ‘s Graven-hage: By de weduwe, ende erfgenamen van wylen Hillebrandt Iacobsz van Wouw […].

Kernkamp, G. W. (1890). De sleutels van de Sont : het aandeel van de Republiek in den Deensch-Zweedschen oorlog van 1644-1645. ‘s-Gravenhage: Nijhoff.

Alankomaiden kauppadiplomatian arjesta Itämerellä

Perinteisimmillään diplomatian historiassa on ollut tapana hahmottaa eräänlainen väistämätön kehitystarina, institutionalisoitumisen ja modernisaation prosessi, jossa Westfalenin rauha nähdään tärkeänä merkkipaaluna kohti vakiintunutta suvereenien valtioiden edustusjärjestelmää vakiintuneine lähetystöineen ja lähettiläineen.

Kuten olen joskus aiemmin blogissani todennut, viime aikoina on kuitenkin herännyt diplomatian historian osalta uusia tutkimusintressejä, jotka ovat laajentaneet huomattavasti kansainvälisten suhteiden historian kuvaa niin tiedonvälityksen, kulttuuristen käytäntöjen kuin ei-valtiollisten toimijoidenkin näkökulmasta. Tärkeänä osana näitä tutkimusasetelmia on ollut teleologisten kehityskertomusten kyseenalaistaminen – tai ainakin taka-alalle jättäminen – ja diplomaattisten käytäntöjen ristiriitaisuuden ja moninaisuuden korostaminen. Kiitettävällä tavalla keskusteluun on nostettu niin Westfalenin rauhaa yksisilmäisesti korostavan ”alkupisteajattelun” ongelmallisuus kuin diplomaattisten toimijoiden roolien suuri kirjavuus uuden ajan alussa.

Varsinkin 1600-luvun merkittävintä kauppaimperiumia, Alankomaiden tasavaltaa ymmärtääkseen pelkkä ylimpien valtiollisten toimijoiden tarkastelu jättää väistämättä tutkimusasetelman vajaaksi, oli tarkastelun kohteena sitten maan edustajien valtapoliittiset toimet rauhankonferensseissa tai kaupanteon puitteiden luonti ja ylläpitäminen. Kansainvälisten suhteiden hoito oli maalle 1600-luvulla ennen kaikkea kauppapolitiikkaa, jonka takana seisoi meri- ja maasotilaallinen voima. Tämä tarkoitti kauppa-asemien suojelua, jatkuvien neuvotteluiden käymistä ja kauppasopimusten tekemistä ulkovaltojen kanssa – ja pakottavien toimien soveltamista niitä räikeästi rikottaessa. Merkittävä määrä ulkovaltojen kanssa solmituista sopimuksista ei ollut niitä, jotka ovat jääneet historiaan tavanomaisina valtioiden välisinä sopimuksina – ja niiden kanonisoituna historiana.

Kun tarkastellaan vaikkapa Itämeren piiriä, alueen kannalta tällainen tärkeä, mutta jokseenkin unholaan jäänyt merkkipaalusopimus oli vuoden Alankomaiden ja Tanskan vuonna 1645 solmittu Kristianopolin kauppasopimus (myös itse Kristianopolin kaupunki on aikalailla unohdettu, siitähän piti Tanskan kuninkaan päätöksellä tulla Itämeren Konstantinopoli!). Uusi sopimus paitsi vakiinnutti kaupanteon käytännöt ja varmisti edulliset tullitariffit myös sinetöi alankomaalaisille laivoille vapaan kauttakulun Juutinrauman läpi ilman tanskalaisten tullimiesten tarkastusoikeutta (Visiteren van Schepen). Tämä oli erittäin tärkeä taustatekijä sille, että Alankomaissa kotipaikkaansa pitävät alukset dominoivat alueen kaupankäyntiä vuosikymmenet eteenpäin.

Alankomaiden ja Tanskan solmima Kristianopolin kauppasopimus 1645. Nykyään sekä kaupunki että sopimus on jäänyt yleisestä historiatietoisuudesta unholaan. Tuplasti häviäjien historiaa?

Tullisopimus oli erittäin edullinen Alankomaille, jonka pääsy Itämerelle oli tärkeää bulkkitavarakaupan, etenkin Danzigin ja Riikan viljan, mutta myös muun muassa Tukholman kuparin ja raudan vuoksi. Sopimukset ovat tietenkin vain paperia ilman varsinaisia pelotevaikutuksia ja oikeudellisia oloja. Mitään kansainvälistä merioikeutta hoitavia instituutioita ei tuolloin vielä ollut perustettu. Ketkä sitten sopimusten noudattamista konkreettisesti kaupanteon arjessa valvoi? Miten väärinkäytöksistä saattoi valittaa ja miten asiat etenivät? Miten ”pienten ihmisten” asioita ajettiin kehittyvissä virkakoneistoissa?

Kaupanteon käytännön kannalta ehkä tärkein yksittäinen diplomaattinen toimijaverkosto oli ”komissaarien” (kommissaris) titteleillä varustetut kotimaan asiamiehet. Heillä ei ollut varsinaisesti virallista seremoniallista diplomaatin statusta vaan kuuluivat ulkosuhteiden hoidon kaikkein alimpaan rankiryhmään. Heidän roolinsa oli silti ehkä kaikkein merkittävin kaupankäynnin takuumiehinä yhdessä alimman luokan lähettiläiden (minister-resident/resident) kanssa.

Komissaarien rooli tiedonvälittäjinä oli keskeinen ja erityisen tärkeä rooli oli Itämerellä Juutinraumalla hollantilaisten kauppiaiden etuja ajaneilla virkailijoilla. Juutinraumalla oli vakituinen ”kauppakomissaari” valvomassa sopimusten noudattamista lähes katkeamattomasti 1600-luvun puolivälistä aina 1800-luvun alkuun, jolloin Juutinrauman tulli lakkautettiin USA:n tykkivenediplomatian painostuksella.

Nämä virkailijat eivät valvoneet ainoastaan Juutinraumaa vaan yleisesti Tanskan alueiden väärinkäytöstapauksia vakituisille lähettiläille. Resident-arvolla maihin lähetetyt ulkosuhteiden hoitajat taas vetosivat kulloisenkin tilanteen vaatimalla vakavuudella asemamaan virkakoneistossa ylöspäin aina kuninkaaseen saakka. Kun Tanskassa 1660-luvulta eteenpäin vahvistui kuningasvalta absolutismiin siirryttäessä, tuli kuninkaan hovinpiirin hoitoon yllättävän vähäpätöiseltäkin vaikuttavia rikkomusasioita. Nämä tapaukset antavat pienen tarkasteluikkunan kaupankäynnin oikeusoloihin tuona aikana Itämerellä.

Eräs tällainen tyypillinen esimerkki oli Kapteeni Pieter Evertsz Struyck van Amelantin tapaus. Tämä Amsterdamilaisen laivan kapteeni oli joutunut tanskalaisen sotalaivan kapteenin väärinkäytöksen uhriksi Juutinraumalla. Tapaus on niin kuvaava tämän ajan matkanteon arjelle, että lähettiläs (resident) Johan Hottonin diplomaattikirjeeseen liitetty, spontaanin vapaata puhetta ainakin näennäisesti ilmentävä Juutinrauman komissaarin laatima haastattelupöytäkirja on parasta julkaista tässä kokonaisuudessaan (suomennoksessa toki saattaa olla puutteita):

”Kapteeni Pieter Evertsz Struyck van Amelant, kotoisin Amsterdamista, matkalla Windauw’n Kuurinmaalle, joka on saapunut 26. maaliskuuta, yöllä kellon ollessa arvailujen mukaan kymmenen ja yhdentoista välillä, on tavannut tanskalaisen laivan, joka on sanottu olevan Witte Lam nimeltään, ja erään Boonveldt-nimisen kapteenin ohjaama, ja näin kapteeni joutui vastatuulen takia olemaan pakotettu luovimaan ja ohittamaan tanskalaisen laivan, jolloin ammuttiin häntä kohti laukauksia luodeilla, jonka jälkeen purjeet laskettiin välittömästi, kapteenin tietämättä asiasta mitään hänen ollessa kajuutassa, jonka jälkeen tanskalainen soutuveneen mukana noustiin laivaan, ja he sanoivat,

teidän pitää purjehtia meidän taaksemme, joka myöskin tehtiin, jonka jälkeen kapteenin oli tultava tanskalaisen soutuveneen mukana tanskalaiseen laivaan, jossa häneltä kysyttiin, mistä hän tulee? vastaus kuului

Amsterdamista, johon kapteeni sanoi,

miksi et ole pukeissa? johon kapteeni vastasi,

on yö, ja minä nukuin kajuutassani, eikä minulla ollut aavistustakaan siitä, että joku kuninkaan laivoista sattuisi osumaan kohdalle,

häneltä vaadittiin rangaistukseksi 10 riikintaaleria, johon kapteeni sanoi,

minulla ei ole muuta rahaa kuin hollantilaista,

jonka hän punnitsi arvionsa mukaan olleen kahdeksastatoista kahteenkymmeneen hollantilaista shillinkiä,

ja tämän lisäksi häneltä veloitettiin pakolla kolme kas-kolikkoa, niin että yhteensä tuli hänelle maksettavaksi viisdestätoista kahteenkymmeneen guldenia, ensimmäiseen verrattuna kolmestakymmenestä neljäänkymmeneen riikintaaleria sakkoa, jonka jälkeen kapteeni oli kysynyt,

mitä väkeä te sitten olette? johon annettiin vastaus,

Kuninkaan Väkeä, ja jos et halua maksaa, silloin viemme sinut mukanamme Norjaan,

johon kapteeni vastasi,

sen voitte kyllä tehdä, tai viekää minut Kööpenhaminaan tai mihin haluatte, sen kestän kyllä,

lopulta hänet vietiin soutuveneellä takasin laivalle, jonka jälkeen häntä pidettiin joitakin puolituntisia pidätettynä, ja hänen oli hyvän matkaa jälleen seilattava takaisin, ja niin, kapteenin mukaan häntä oli merkittävästi viivytetty, ja mitä tämän jälkeen oli tapahtunut, ei hän halunnut kirjallisesti kertoa.”

Originaalikirje Amsterdamin pormestareille lähettiläs Johan Hottonilta 6. kesäkuuta 1682. Tärkeät diplomaattikirjeet usein painettiin kirjapainossa useaksi kappaleeksi, jotka lähetettiin tasavallan eri hallintoportaille tiedoksi.

Tapauksen otti lopulta hoitoonsa Tanskan valtakunnan amiraali! Hän totesi Alankomaiden Tanskan lähettiläälle: ”kapteeni Boomvelt, joka on kotoisin Holsteinista, on kyllä tunnetaan hyväksi sotilaaksi, mutta hän on tehnyt enemmänkin ennenkuulumattomia asioita, joita tämä tapaus edelleen vahvistaa.”

Lyhyt noususuhdanne Skoonen sodan jälkeen 1680-luvulla Itämeren kaupankäynnissä aiheutti tällaisten korvaus- tai oikeustoimia vaativien tapausten merkittävän kasvun ja ne alkoivat työllistää yhä enemmän lähettiläitä. Vuonna 1686 Alankomaiden Tanskan lähettiläs Robert Goes valitteli työtaakkaansa ja pyysi nöyrimmin lisää henkilöstöä Juutinraumalle ”konsulin tai sihteerin” nimikkeillä. Hänen mukaansa tämä oli välttämätöntä, jotta laivojen kapteenit osaisivat maksaa oikean summan Juutinraumalla ja välttää näin lisääntyneet väärinkäytökset. Toisaalta vankempi edustus Juutinraumalla olisi edesauttanut säädösten ja sopimustekstien kiemuroiden tuomista laivojen kapteenien tietoisuuteen.

Van Amelantin tapauksesta jäi epäselväksi, saiko kyseinen kapteeni lopulta rahallista kompensaatiota, ja mitä tuomioita kyseiselle sotilaalle langetettiin, mutta ainakin siitä voi päätellä jotain aikakauden kansainvälisen oikeudenhoidon dynamiikasta (itse valituksen tekijä pelkäsi, että tämä olisi maksanut sotilaan hengen, eikä tämä lähettilään mukaan toivonut näin julmaa ratkaisua!). Pienet arkiset väärinkäytökset sekoittuvat näin diplomaattiasiakirjoissa valtakunnan ylimpään päätöksentekoon liittyvien spekulaatioiden raportointiin. Tällaista oli jokseenkin tyypillinen kansainvälisten asioiden hoito Itämerellä 1680-luvulla Alankomaiden näkökulmasta.

Lähdeaineisto:

Stadsarchief Amsterdam:

5027: Archief van Burgemeesters: diplomatieke missiven van ambassadeurs, gezanten en residenten in het buitenland aan burgemeesters

5030: Archief van de Burgemeesters: stukken betreffende lands- en gewestelijk bestuur