Markku Kanninen

Nuoruuteni musiikkia (joulutarina 2022)

Tiiherihai ja Take Five

Suosikkilaulujani alle kouluikäisenä olivat Olavi Virran laulamat Tiikerihai, Istanbul ja Mambo Italiano. Ensimmäiset muistoni musisoinnista ryhmässä tai yleensä jonkun toisen henkilön kanssa ovat lapsuudenkodistani Jyväskylässä, missä noin seitsemänvuotiaana soitin veljeni kanssa. Olin juuri saanut joululahjaksi kovasti toivomani bongorummut, ja niillä sitten komppasin pianoa soittavaa Pekkaa. Hänen bravuurinsa oli Rafael Hernándezin El Cumbachero, josta tosi mahtavan version on tehnyt Ruben Gonzalez.

Kotonani oli muutama kymmenen kappaletta vanhempieni hankkimia ”savikiekkoja”, eli noita 78 kierrosta minuutissa pyöriviä äänilevyjä, joiden kulta-aika Suomessa päättyi LP-levyjen tuloon 1950-luvun lopussa. Meillä oli iso putkiradio, jonka yläosassa oli levysoitin, jolla pystyi soittamaan noita savikiekkoja. Näillä sitten pääsin tutustumaan sekä sota-ajan suomalaisiin iskelmiin että myös jatsin kohokohtiin kuten Benny Goodmanin Sing Sing Sing. Tässä vuoden 1938 levytyksessä rummuissa on suosikkini Gene Krupa – tai Glenn Millerin sota-ajan klassikkoon Moonlight Serenade.

Tietysti minua kymmenen vuotta vanhemmalla veljellä Pekalla ja kuusi vuotta vanhemmalla sisarella Mirjalla oli tuolloin – siis noin vuonna 1960 – suuri vaikutus siihen mitä musiikkia meillä kuunneltiin. Veli kuunteli jatsia ja ”lattareita” eli tuolloin muodissa ollutta afro-kuubalaista rumbaa – esim. Machiton Tanga (1943)  ja Tito Puenten Oye como va (1962) ja karibialaista calypsoa, esim. Harry Belafonten Banana Boat (Day-O) (1956), josta pidin kovasti. Siskoni oli puolestaan ihastunut ranskalaisiin laulajiin mm. Édith Piafiin Non, je ne regrette rien (1960) ja samoihin aikoihin soinut Charlez Aznavouriin La Mamma.

Kuitenkin ehdoton suosikkini tuolloin oli vuonna 1959 julkaistu Dave Brubeckin kvartetin esittämä Take Five, jonka single-version sisarukseni ostivat heti kun se oli ilmestynyt vuonna 1961. Muuten – tämä levytys on vieläkin yksi suosikeistani. Erityisen suuren vaikutuksen tekee Joe Morellon nerokkaan melodinen rumpusoolo, jota lapsena minäkin viikkokaupalla harjoittelin takomalla levyn tahdissa rumpupalikoilla sohvassa olevia erikokoisia tyynyjä, millä emuloin rumpusettiä.

Korva radiossa – musiikkia kotona

Perheessämme musikaalisuus tuli varmaakin äidin puolelta. Isäni Hugo sanoi, että kansakoulussa hänet lähetettiin aina pihaa lakaisemaan silloin kun muilla lapsilla oli musiikintunti. Äitini Aili sitä vastoin oli innokas laulaja ja kuorolainen. Hän lauloi sekä jyväskyläläisessä vuonna 1910 perustetussa perinteikkäässä naiskuoro Vapuissa että Jyväskylän Karjalaisten sekakuorossa. Kotona hän harjoitteli usein laulujaan joko yksin pianon säestyksellä, tai sitten joukko kuorolaisia tuli meille porukalla harjoittelemaan. Näin kuulin kuorolauluja lähes joka viikko.

Kahdensanvuotiaana aloitin isoveljeäni ja sisartani seuraten pianon soiton opinnot Mirja Halisen oppilaana ensin yksityisesti hänen kotonaan ja myöhemmin hänen oppilaanaan Jyväskylän Konservatoriossa.

Jyväskylässä asuvalle opppikoulun alaluokkalaiselle 1960-luvun alun musiikkimaailma oli varsin tylsää ja yksipuolista. Radiokanavia oli kaksi Yleisaradion kanavaa, ja muusiikki niissä oli joko klassista, hengellistä tai suomalaisia tangoja ja sota-ajan iskelmiä. Ulkomaisia äänilevyjä, varsinkaan rythm & bluesia ja poppia ei oikeastaan soitettu lainkaan. Ohjelma, jossa saattoi kuulla uudempaa musikkia oli tunnin mittainen lauantain toivotut levyt, jotka soivat joka lauantai klo 18. Tangojen ja valssien joukossa oli joskus helmiäkin, esim. jazzlegenda Erik Lindströmin säveltämä Ranskalaiset korot.

Yleisradion ensimmäinen suomalainen juonnettu kevyen musiikin ohjelma Kaleidoskooppi alkoi vuonna 1962. Ohjelma tuli joka lauantai-ilta, ja se oli pakko kuulla, jos halusi olla perillä siitä mitä kevyen musiikin maailmassa tapahtuu. Toisaalta tämähän oli aika uskomaton tilanne: nuorison suosikkimusiikille annettiin Suomen Yleisradiossa kaksi tuntia ohjelma-aikaa viikossa!

Yksi seuraus tästä oli se, että minä ja muutkin aloimme kirjaimellisesti korva radiossa kuunnella “merirosvoradioita” eli ulkomaisia kaupallisia radioasemia, joiden kuuluvuus ei aina ollut kovin hyvä. Näistä kuuluisin ja suosituin silloin oli Radio Luxembourg, joka lähetti ohjelmaa keskipitkillä aalloilla ja soitti uusinta pop- ja rockmusiikkia. Siellä kuulin kesällä 1967 ensimmäistä kertaa Procol Harumin ensilevytyksen A Whiter Shade of Pale. Siitä lähtien Procol Harun on ollut yksi suosikkiyhtyeistäni.

Unohtumaton kokemus Kaleidoskooppi-ohjelman kuuntelussa sattui lauantaina 22.11.1963, kun ohjelma keskeytettiin ylimääräiseen uutislähetykseen, jossa kerrottiin presidentti John Kennedyn murhauutinen.

Kun kaikki muuttui

Sitten kymmenvuotiaana – vuonna 1963 – the Beatles muutti käsitykseni musiikista. Eikä ainoastaan minun, vaan koko länsimainen musiikki muuttui silloin lopullisesti. Ensimmäinen wow-kokemus Beatles-musiikista minulle tuli kappaleesta All my loving (1963).

Seuraavan viiden vuoden aikana (1963-1968) eli Beatlesista Hendrixiin länsimainen musiikki kehittyi varmaan yhtä paljon, kun edellisen kahdensadan vuoden aikana Bachista Bartokiin. Uutta ja erilaista musiikkia tuli hengästyttävällä tahdilla lähes joka kuukausi ja musiikin tyylien kirjo kasvoi eksponentiaalisesti. Tämä oli mahtavaa ja inspiroivaa aikaa oppikoulun alaluokkalaiselle. Ystävieni kanssa kuuntelimme kaikkea mahdollista ja ahmimme musiikin eri tyylisuuntia sen minkä pystyimme.

Kuuntelin matkaradoista kesällä 1965 kesämökillä optimistijollalla purjehtiessa Bob Dylanin Mr. Tambourine Man:ia. Luokkakavereiden kotibileissä 1966 kuulin ensi kertaa bluesia brittiläisen John Mayallin bändin esittämänä – esim. All your love jossa soolokitarassa on Eric Clapton.

Jimi Hendrixin Hey Joe oli rautaa vuonna 1967, vaikka minun mielestä Are You Experienced- levyllä oli muitakin hyviä biisejä, esim. Wind cries Mary. Ystäväni Juha Olavinen vietti kesän 1968 USAssa. Hänen palattuaan tutustuin Beach Boysiin. Heidän vuonna 1966 ilmetyneeltä levyltä Pet Sounds esimerkkinä on Good only knows.

Muistan myös elävästi, kun kesäloman juuri alettua vuonna 1967 kuuntelimme luokkakaverieni Jussi Heikkilän ja Risto Rädyn kanssa Jyväskylän Harjun männikössä kannettavalla paristokäyttöisellä levysoittimella the Beatlesin Sgt. Pepper’s Lonely Hearts Club Band LP:tä. Levy oli ilmestynyt vain muutamaa päivää aikaisemmin, mutta ystäväni Jussi Heikkilä oli jollain ihmeellä onnistunut hankkimaan sen. Varmaankin isoveljensä kautta – tai ainakin näin oletin.

Tuota uskomattoman nopeaa muutosta kuvaa hyvin se, että Beatlesien levyt “Rubber Soul” (esimerkkinä Norwegian Wood) ja “Revolver” (esimerkkinä Tomorrow Never Knows) ilmestyivät vain seitsemän kuukauden välein, vaikka matkaa niiden musiikillisten maailmojen välissä on valovuosia. Sama seitsemän kuukauden väli on Jimi Hendrixin levyjen “Are You Experienced” (esimerkkinä Purple Haze) ja “Bold As Love” (esimerkkinä Little Wing) levyjen kanssa.

Sitten tuli “hullu” vuosi 1968. Che Guevara oli tapettu edellisen vuoden lokakuussa. Toukokuussa 1968 opiskelijat mellakoivat Pariisissa, ja Neuvostoliitto miehitti Tšekkoslovakian 21.8.1968.

Suomessa vanha vallattiin saman vuoden marraskuussa, ja samaan aikaan ilmestyi Jimi Hendrixin Electric Ladyland – taas valtava askel musiikillisesti. Itse tykästyin eniten Bob Dylanin säveltämään ja levyllä John Wesley Harding (1967) ilmestyneeseen biisiin All along the watchtower.

Bob Dylanin taustabändinä toiminut The Band murtautui suuren yleisön tietoisuuteen vuonna 1968 kappaleellaan The Weight. Vuonna 1968 ilmestyi niin paljon hyvää musiikkia, että sen analysointi olisi aihe omaan juttuun. Tässä nyt vain muutama esimerkki: Marvin Gyen I Heard It Through The Grapevine, Otis Reddingin Dock of the Bay, Creamin White room, Aretha Franklinin Think ja Simon ja Garfunkelin Ms. Robinson.

Vuoden 1969 musiikista mieleen jäi Jetro Thullin LP Stand Up, jonka ostin ja  josta suosikkini oli Johan Sebastian Bachin sävellys Bourrée. Toinen levy, josta pidin kovasti (ja jonka ostin myöhemmin) oli brittiläisen folk-rock bandin Fairport Conventionin LP Unhalfbricking,  josta suosikkejani olivat Who Knows Where the Time Goes? ja ranskaksi esitetty Bob Dylanin biisi Si Tu Dois Partir (If You Gotta Go, Go Now). Bändin solistin Sandy Dennyn lauluääni on taivaallinen.

Tuon vuoden 1968 perintönä oma ajattelunikin kehittyi yhteiskunnallisempaan suuntaan ja analysoimaan myös globaaleja kysymyksiä. Jyväskylän Kesä oli tuon ajan tärkein kesäinen kulttuuritapahtuma Suomessa – kiinnostavia luentoja, mahtavia konsertteja ja teatteriesityksiä. Ahmin näitä lukiolaisen innolla.

Vuonna 1969 Jyväskylän Kesän teemana oli Latinalainen Amerikka, ja kulttuuritapahtuman ensimmäisenä päivänä olin Jyväskylän yliopiston juhlasalin ensimmäisellä rivilla katsomassa “Jyväskylän kesän teatteri”-nimisen ryhmän Kalle ja Ritva Holmbergin ohjaamaa esitystä “Saaren vangit”. Toteutuksesta vastasivat sen ajan nousevat tähdet, mm. Kaj Chydenius, Otto Donner, Kristiina Halkola, Aulikki Oksanen, Jukka Sipilä ja Vesa-Matti Loiri. Tämän esityksen poliittiset laulut levytettin saman vuoden syksyllä Love Recordsin levylle Lautanen Guatemalan verta, josta esimerkkinä “Väli-Amerikka“.  Sittemmin “Jyväskylän kesän teatteri” kehittyi KOM-teatteriksi.

Tuon kesän jälkeen olin varma, että aion opiskella espanjaa ja jossain vaiheessa lähteä Latinalaiseen Amerikkaan.

Kannisen pukutehdas

Tietysti tämä innostus johti oman bändin kasaamiseen. Aloimme soittaa koulukaverien kanssa yhdessä varmaan joskus vuonna 1966 tai 1967. Meidän luokalta mukana oli Risto Julin (kitara/laulu) ja (Jussi Heikkilä) urut/piano/laulu. Bassoa soitti luokkatoverini Hannun pikkuveli Jukka Nousiainen, ja minä hakkasin rumpuja. Meillä kävi hyvä tuuri, sillä saimme harjoittelupaikaksi huoneen kotini vieressä olleen vanhempieni firman – Kannisen pukutehtaan – kellarista.

Julinin Riston pari vuotta vanhempi isoveli Rauno soitti kitaraa suositussa jyväskyläläisessä Tete Termites-yhtyeessä, mikä kyllä näkyi monella tavalla meidänkin musiikissa. Risto tiesi veljensä kautta, että proge-henkinen Spencer Davis Group konsertoi Kulttuuritalolla Helsingissä 27.2.1967, jonka mekin halusimme kuulla (esimerkkinä Gimme Some Lovin). Tämä olikin elämäni ensimmäinen ulkomaisen rock-yhtyeen konsertti. Pääsin porukassa konserttimatkalle, jossa mukana olivat Risto ja hänen veljensä Rauno ja varmaan koko Tete Termites-bändi. Toinen samana vuonna ollut Kulttuuritalon konserttini oli siihen aikaan maailmassa todella suositun the Hollies-yhteen konsertti 29.8.1967 (esimerkkinä Bus Stop vuodelta 1966).

Meidän bändin musiikki oli sekalainen kokoelma poppia, progerockia ja soulia, ja soitimme sellaisia kappaleita kuin Procol Harumin Homburg, Spencer Davis Groupin Keep on Running, Wilson Pickettin Mustang Sally, Sam ja Daven Soul Man ja Creedenbce Clearwater Revivalin Proud Mary. Bändillämme ei ollut nimeä, mutta monta kymmentä vuotta myöhemmin, jolloin olimme jo lopettaneet bändin kauan sitten, Julinin Risto ehdotti, että kutsuisimme sitä harjoittelupaikkamme mukaan nimellä ”Kannisen pukutehdas” – varmaan Eppujen Akun tehdasta mukaillen.

Samaan aikaan lopetin myös pianotunneilla käynnin ja klassisen musiikin opiskelun konservatoriossa. Kaduin tuota päästöstä muutama vuosi myöhemmin, kun ajattelin että lukion jälkeen voisin pyrkiä Sibelius-Akatemiaan. Siinä vaiheessa klassisen musiikin ammattilaisen ura ei enää ollut mahdollista.

Bach, Dylan ja Schweitzer

Lukiovuosina 1968-1971 kaksi merkittävintä säveltäjää minulle olivat Johan Sebastian Bach ja Bob Dylan. Meille hankittiin LP-levyjen soittoon sopiva levysoitin vuonna 1969 ja kaksi ensimmäistä omistamaani LP-levyä olivat silloin juuri ilmestynyt Bob Dylanin ja Johnny Cashin levy Nashville Skyline (esimerkkinä Girl from the North Country) ja Johan Sebastian Bachin cembalokonserttoja sisältänyt levy (esimerkkinä konsertto 4 cembalolle, osa 1 – BWV 1065). Nämä olivat rajapyykit, joiden välissä musiikillinen maailmani sijaitsi.

Innostukseni Bachiin oli niin suurta, että kuuntelin Jyväskylän kaupungin kirjaston Cygnaeuksenkadulla sijaitsevan musiikkiosaston kopeissa kaikki kokoelmassa olleet Bachin levyt. Lainasin kaupunginkirjastosta lähes 1000-sivuisen saksankielisen Albert Schweitzerin kirjoittaman Bach-kirjan ”Johan Sebastian Bach”, josta sitten opiskelin sekä Scweitzerin omaa ajatusmaailmaa että Bachin musiikkia.

Tuo kirja ja toinen Schweitzerin kirja Elämän kunnioitus tekivät sen, että 16-vuotiaana suurin idolini oli Albert Schweitzer – rauhannobelisti syntymävuodeltani 1952, teologi, filosofi, muusikko ja lääkäri, joka perusti lastensairaalan Lambarénéen, nykyiseen Gaboniin. Silloin ensimmäistä kertaa itsekin ajattelin, että minäkin voisen tehdä saman – mennä ensin lääkikseen ja lähteä sitten lastenlääkäriksi Afrikkaan.

Kävinkin pyrkimässä Helsingin yliopiston lääketieteellisen tiedekuntaan heti lukion jälkeen, mutta en päässyt. Menin sitten ympäristönsuojelun opiskelijaksi maatalous-metsätieteelliseen tiedekuntaan, josta sitten pääsin myöhemmin myös Afrikkaan.

Lukiolaisena opettelin innokkaasti kitaransoittoa, koska olin suuri Bob Dylan fan, ja minulla oli 1970-luvun alussa varmaankin kaikki siihen mennessä ilmestyneet Bob Dylanin levyt. Siis kaikki – kaikki virallisesti julkaistut ja iso kasa Kööpenhaminasta ja muualta hankittuja ”piraatteja” eli bootleg-levyjä eli  demoja, varhaisia ottoja ja live-äänityksiä, jotka eivät päässeet “virallisille” levyille ennen kuin vasta paljon myöhemmin erilaisina “anthology”-kokoelmina.

Kesällä 1970 olin ystäväni Jussi Heikkilän kanssa kuukauden verran liftausreissulla Englannissa. Satuimme pääsemään oikein kunnon musiikkifestareille – Bathin Festival of Blues and Progressive Music 27-28.6.1970. Seillä esiintyi moni jo tässäkin jutussa mainittu suosikkini ja mm. Fairport Convention, John Mayall, Canned Heat ja jazz-rock fuusiota soittanut Colosseum.

Pianoon en Kannisen pukutehdas-vaiheen jälkeen koskenut moneen vuoteen – ennen kuin vasta metsäylioppilaana Hyytiälässä kesällä 1973.

Colosseum Bathin festivaaleilla 27.6.1970 (kuva M.Kanninen)

Kuuntele jutun kappaleet Spotifyssä