Jenni Rinne

Kansatieteen yliopistonlehtori

Aloitteleva tutkija

 

Aloitin kansatieteen opintoni 2000-luvun alussa Virossa, Tarton yliopistossa. Alkujaan lähdin Viroon opiskelemaan historiaa. Olin erityisen kiinnostunut lähihistoriasta, ja siitä, millaista oli elämä maassa, jonka taloudellinen ja poliittinen järjestys oli ollut hyvin erilainen omaan kotimaahani verrattuna. Minulle selvisi hyvin pian, että historian opiskelu ei tarjonnut väylää ymmärtää ruohonjuuritason ihmiselämää, vaan opinnoissa keskityttiin suurmiehiin, aikakausiin ja tapahtumiin. Historian opinnot tarjosivat kyllä kontekstin ja raamit ihmiselämälle, mutta minä olin ensisijaisesti kiinnostunut ihmisten eletystä arkielämästä. Silloin löysin etnologian opinnot, jotka ensimmäisestä kurssista lähtien, ovat antaneet minulle työkaluja tulkita ja ymmärtää juuri inhimillistä elämää ja ihmisten toimintaa osana yhteisöä. Tuolloin erityisesti muistitietotutkimus mahdollisti välähdyksiä neuvostoliittolaisesta arkielämästä, jonne minulla ei olisi ollut muutoin pääsyä.

Luulen, että kansatieteellisen tutkimuksen ihmislähtöisyys on se mikä houkuttaa monia alalle. Muun muassa Ruotsalainen etnologi Lotten Gustafsson Reinius on kuvaillut omaa polkuaan hyvin saman tyylisesti videossa ”What do ethnologist do?” https://vimeo.com/237142052. Hänen kokemuksensa mukaan aatehistorian ja uskontotieteen opinnoissa käytiin lävitse maailmaa ainoastaan käsitteellisellä tasolla, mutta vasta etnologian opintojen kautta, hänen oli mahdollista opiskella sitä, miten maailma muovautuu luovan ihmistoiminnan kautta.

Kandidaatintutkinnon jälkeen palasin Suomeen ja suoritin etnologian alan maisteriopinnot Jyväskylässä. Samalla osallistuin Aleksanteri instituutin järjestämään Venäjän ja Itä-Euroopan maisterikouluun, joka laajensi aluetuntemustani monitieteisestä perspektiivistä. Maisteriopintojen aikana tein töitä tutkimusprojektissa, joka vahvisti ajatustani tutkijan uralle lähdöstä. Lisäksi Pro gradua kirjoittaessani rakastuin siihen inspiroivaan tunteeseen, jonka eräänlaiset ”ahaa-hetket” tuottavat, kun tutkittava ilmiö alkaa jäsentyä moninaisuudessaan jonkinlaiseksi tulkinnaksi.

Seuraava etappi kansatieteilijän polulla oli Tukholmassa sijaitseva Södertörnin yliopisto, jonne pääsin palkalliseen tutkijakouluun, jota koordinoi monitieteinen Baltian ja Itäisen Euroopan tutkimuksen keskus. Meitä aloitti 12 eri tieteenalan jatko-opiskelijaa, mikä mahdollisti yhteisön, joka oli hyvin innostava ja tiivis. Tukholman alueella etnologiaa on Södertörnin lisäksi mahdollista opiskella Tukholman ja Uppsalan yliopistoissa, mikä taas antoi puitteet suhteellisen laajalle etnologien verkostolle. Väitöskirjan kirjoitusprosessin aikana ymmärsin, kuinka tärkeää tutkijalle on tieteellinen yhteisö, jossa saa keskustella ideoiden ja tekstien raakileista.

Jatko-opiskelujen aikana löysin myös teoreettiset lähtökohdat, joita haluan kehittää jatkossa. Olin kokeillut aikaisemmissa töissäni sosiaalisten verkostojen tutkimusta, samoin kuin muistitietotutkimusta, mutta seuraavaksi halusin kokeilla jotain täysin muuta. Väitöstutkimukseni aiheena oli virolainen perinteisestä kansanuskosta ammentava ryhmä. Aineistostani nousi paljon tunne- ja affektiivisia kokemuksia, joiden kulttuurisesta rakentumisesta sitten kiinnostuin. Ymmärsin, että niin sanoitetut, kuin eletyt tunnekokemukset, eivät tapahdu tyhjiössä, vaan suhteessa yhteiskuntaan. Tämän suhteen avaaminen kiinnostaa minua edelleen. Tällä hetkellä suunnittelen jatkotutkimusta tunnekokemusten ja paikan suhteesta, tai vaihtoehtoisesti vanhemmuuteen liitettyjen tunteiden ja tunnekokemusten kulttuurisesta rakentumista. Toisaalta tunteet ja affektiiviset kokemukset ovat läsnä kaikilla elämänalueilla, mikä mahdollistaa melkein minkä tahansa inhimillisen elämän ilmiöiden tutkimuksen tästä tietystä perspektiivistä.

Mutta jatkotutkimus vaatii tietenkin tutkimusrahoitusta, mikä ei akateemisella uralla ole mikään varma asia. Tutkijan uran huonoja puolia on sen epävarmuus. Käytännössä tilanne on usein se, että sinun on vuoden tai kahden välein haettava sitä työtä mitä teet, aina uudelleen. Haet sitä työtä laatimalla usean sivun tutkimussuunnitelmia eri rahoittajien tarpeisiin räätälöiden ja samalla tiedät, että rahoituksen saa vain noin 5% hakemuksista. Se on tutkijan uran turhauttavimpia piirteitä. Toisaalta harva ura nykypäivänä tarjoaa pitkäaikaisia ja turvattuja työsuhteita.

Väitökseni jälkeen päätimme perheeni kanssa palata takaisin Suomeen, ja sain mahdollisuuden opettaa kansatiedettä Helsingin yliopistossa. Pidän opettamisesta. Pidän siitä, että kansatiede oppiaineena mahdollistaa abstraktin teorian konkretisoinnin arkielämän esimerkkien kautta. Erityisesti pidän keskustelevasta ongelmalähtöisestä opetustavasta, joka tähtää opiskelijoiden omien oivallusten kautta oppimiseen. Opettamisen kautta olen myös itse oppinut sanoittamaan oppimaani. Koen myös, että opettaminen on väylä antaa yhteiskunnalle jotain takaisin kaikesta oppimastani.

Lopuksi kansatieteessä minua inspiroi tieteenalan tapa kerätä tutkimusaineistonsa niin sanotulta ”kentältä”. Se voi tarkoittaa esimerkiksi arkistoa, internetiä tai reaaliajassa soljuvaa elämää. Olen itse saanut kerätä tutkimusaineistoa muun muassa virolaiselta torilta, jolloin opin tuntemaan torimyyjiä ja heidän toimintatapojaan viettämällä aikaa hunajanmyyjien kojulla. Olen sukeltanut arkistoihin tallennettuihin ihmisten kirjoitettuihin muistoihin, jotka käsittelivät arkielämää 1990-luvun alun Virossa, jolloin maan poliittisen ja taloudellisen järjestelmän muutos toi mukanaan massiivisen muutoksen myös ihmisen arkielämän toiminnan mahdollisuuksissa. Opin, että ihmiset pystyvät suhteellisen joustavasti navigoimaan uusissa tilanteissa, mutta suuret yhteiskunnalliset muutokset jättävät jälkeensä niin ”voittajia”, kuin ”häviäjiä”.

Olen myös kiertänyt etelä-Viron rajaseutuja kerätäkseni tietoa siitä, miten tulevaisuus nähdään siellä, minne ei ohjata aluepolitiikan sanelemia valtiollisia resursseja. Viimeisessä kenttätyössäni opin tuntemaan intiimisti ihmisiä, joita en koskaan olisi tavannut muutoin. Heiltä opin muun muassa saippuan tekoa sian ihrasta, virolaisia kansantansseja ja –lauluja, moottorisahan käyttöä, erilaisia käsitöitä ja juurileivän valmistusprosessin. Lisäksi pääsin kiertelemään ympäri Viron maaseutua ja vierailemaan historiallisissa luonnon pyhissä paikoissa, mikä muutti suhtautumistani puihin. Näen puut nykyään yksilöinä, enkä monoliittisena massana. Kenttätöiden tekemisen luonteeseen kuuluu, että niiden antama tieto muuttaa usein myös tutkijan käsityksiä maailmasta. Tästä kansatieteen tarjoamasta mahdollisuudesta olen ollut erityisen onnellinen, koska se on auttanut minua ymmärtämään paremmin erilaisia tapoja elää ihmiselämää.

Seuraavaksi siirrän kirjoitusvuoron kansatieteen jatko-opiskelijalle Lauri Turpeiselle, jonka väitöskirjan aihe liittyy Kainuuseen, josta osa minun sukujuuristanikin on lähtöisin.

Leave a Reply

Your email address will not be published.